Synnytyskertomuksia ja - kokemuksia on yhtä paljon kuin on synnyttäjiäkin, sillä yksikään synnytys ei ole samanlainen. Jokainen kokee ja tuntee asiat omalla tavallaan. Nyt kun synnytyksestä on kulunut kaksi viikkoa ja siihen on saanut hieman etäisyyttä, on aika laittaa kokemus paperille.
Jos minun pitäisi kuvailla poikani synnytystä, sanoisin, että se oli kuin Tour de Francen tasaisen maan etappi: Ensin ajetaan 160 kilometriä yllätyksettä ja sitten viimeinen kilometri spurtataan.
Ensimmäiset supistukset tulivat aikaisin maanantaiaamuna. Ne olivat vaimeita mutta herättivät kuitenkin. Mies lähti töihin, ja aamupäivän aikana supistelu loppui. Maha oli kuitenkin koko loppupäivän kipeä, ja minä tuskailin miehelle, että ei tätä kovin montaa päivää tai viikkoa jaksa.
Laittauduin illalla nukkumaan vain todetakseni, että lepoasento palautti aamulla rauhoittuneen supistelun. Pysyin koko yön sängyssä, mutta en nukkunut, sillä keho havahtui uuteen aaltoon noin vartin välein. Kipeää ei vielä tehnyt vaan lähinnä ärsytti.
Tiistaina supistelu ei lakannut päivän valjettua vaan jatkui ja säännöllistyi. Soitin aamulla sairaalaan, selitin tilanteen ja kysyin, mitä voisin tehdä täällä kotona, sillä sairaalaan ei vielä ole kiire. Kätilöni soitti myös ja selitti, että minulla on menossa synnytyksen latenssivaihe: jotain on alkanut mutta ei tarpeeksi, jotta voisi virallisesti puhua synnytyksestä, joka alkaa kohdunsuun ollessa 4 senttiä auki. Tämä vaihe saattaa ensisynnyttäjillä kestää useita päiviä.
Mies haki ennen töihin menoa minulle apteekista vatsanalueen kipuihin tarkoitettua lääkettä sekä neilikkaöljyä, jota suositeltiin laittamaan kylpyveteen supistusten vahvistamiseksi. Sitten hän lähti töihin, ja minä laitoin kylpyhuoneeseen kynttilöitä ja pianomusiikkia ja yritin rentoutua.
Supistukset tihenivät iltapäivää kohti ja jossain vaiheessa pyysin miestä tulemaan kotiin. Hän sanoi siivoavansa ensin työpöydän, koska ei tiedä, milloin palaa töihin. Seuraavat tunnit vietimme sängyssä miehen kirjatessa ylös supistusten pituutta ja välejä. Edellispäivään verrattuna ne tuntuivat jo kipeähköiltä mutta epäilin silti niiden tehoa. Jossain vaiheessa iltaa supistusten väli alkoi olla viisi minuuttia, ja mies kyllästyi katsomaan kiemurteluani sängyssä. Soitin jälleen synnärille ja sieltä sanottiin, että saamme tulla, kun siltä tuntuu.
Ensimmäisen kohdalla on vaikea arvioida, missä sairaalaan lähtö on tarpeen, ja pian selvisi, että olimme aikaisin liikkeellä. Osastolla minut laitettiin ensin puoleksi tunniksi sydänkäyrälle ja sitten kätilö teki sisätutkimuksen. Olin jo aavistanut lopputuloksen: kanava oli vasta sentin auki eikä supistusten teho ollut läheskään riittävä. Pian myös lääkäri tuli juttelemaan, selitti tilanteen ja sanoi, että tässä vaiheessa olisi vielä parasta olla kotona, varsinkin kun talo on täynnä.
Olin tyytyväinen, että kävimme näytillä ja saimme väliaikatietoja. Oloni taisi sairaalassa parantua sen verran, että ehdotin miehelle yöllistä kävelyä kotiin, sillä sairaala sijaitsee vain reilun kilometrin päässä meiltä. Oli aika romanttista kävellä yöllä pimeän ja hiljaisen kaupungin läpi kahdestaan kotiin.
Kotona mies meni nukkumaan, ja minä yritin tehdä oloni mukavaksi olohuoneessa. Voin sanoa, että yö oli pitkä. Supistusten väli jopa tiheni enkä enää istunut vaan yritin nojailla tuolin selkänojaan ja tehdä kaikkea muutakin tilanteeseen sopivaa. Jossain vaiheessa päätin, että sinnittelen kuuteen ja herätän miehen. MUTTA! Kun aurinko nousi, rauhoittuivat supistukset huomattavasti eikä tuntunut tarpeelliselta tökkiä toista apuun.
Aamulla seurailimme tilannetta. Nojailin eteisessä olevaan korkeaan lipastoon ja hengittelin. Jossain vaiheessa supistukset taas tihenivät, ja noin kello 11 olimme taas soittamassa synnytysosaston ovikelloa. Seurasi sama proseduuri kuin yöllä: ensin sydännauha ja sitten sisätutkimus. Tällä kertaa supistuskäyrä oli paljon ylempänä kuin yöllä enkä enää voinut maata tai istua, mutta huiput puuttuivat edelleen. Pettymys oli suuri, kun sisätutkimuksessa selvisi, että edelliset 11 tuntia olivat avanneet kohtua vain puoli senttiä lisää.
Täytyy sanoa, että en voisi olla tyytyväisempi sairaalan toimintaan. Meidät kohdattiin joka käänteessä kiirettömästi ja ihmisinä, vaikka tohinaa vaikutti olevan. Lääkäri ultrasi ja totesi, että jos sitä ennen ei tapahdu, synnytys käynnistetään perjantaina. Keskustelimme kätilön kanssa eri vaihtoehdoista. Päädyimme lähtemään taas kotiin, koska kukaan ei osannut sanoa, millä aikataululla tilanne kehittyy. Sain mukaan lääkkeitä, jotka auttaisivat nukkumiseen ja toisaalta supistusten voimistamiseen.
Tässä vaiheessa aloin olla jo niin turhautunut, että sanoin miehelle, että kävellään kotiin ja sheikataan lapsi alemmas. Tällä kertaa meidän piti kuitenkin pysähtyä pitämään pitkiä hengittelytaukoja.
Kello oli noin 14, kun asettauduin tyynyjen varaan sängylle, otin lääkkeet ja yritin rentoutua. Onnistuinkin nukahtamaan hetkeksi, kunnes minut säpsäytti hereille aivan eri mittakaavan supistus kuin siihen asti. Yritin sinnitellä sängyssä vielä hetken, mutta pian löysin itseni roikkumassa sängyn laidan ja ikkunalaudan välistä. Kipu porasi lonkkiin sellaisella voimalla, että säikäytti.
Synnytyslääkäriystävä sattui juuri kyselemään, miten menee, ja täytyy sanoa, että hän pelasti seuraavat tunnit pysymällä langan päässä. Kävi nimittäin niin, että kun synnytys vihdoin käynnistyi, kaikki tapahtui vauhdilla. Mies laittoi minulle vielä kylvyn, mutta neljäs supistus poksautti lapsivedet enkä pystynyt enää olemaan vedessä. Pikku hiljaa aloin päästellä erinäisiä ääniä ja alkoi mietityttää, miten selviän takaisin sairaalaan.
Myöhemmin näimme taksiappistä, että mies oli maksanut taksin sairaalan pihassa klo 16.40. Koko taksimatkan ulisin ja murisin kuin äitikarhu, niin että taksikuskia hirvitti. Sairaalassa tsemppasin viimeiset voimat, jotta pääsimme aulasta hissillä 6. kerroksen synnytysosastolle. Siellä kätilö näki heti, mikä on tilanne. Sanoin, että en kestä enää sitä puolen tunnin sydänkäyrää vaan tarvitsen jotain kipuun. Kätilö sanoikin, että ei hätää, mutta sisätutkimus on tehtävä.
Yllätys oli aikamoinen, kun selvisi, että olen 7-8 senttiä auki. Kolmessa tunnissa. Loppuspurtti oli tosiaan alkanut.
Mikään ei ole koskaan ollut niin pitkä, kuin matka tutkimushuoneesta synnytyssaliin, mutta lopulta makasin modernilla synnytyspöydällä ja kätilö opasti ilokaasun käytössä. Epäilin miehelle, ettei tämä taida toimia, mutta samassa tajusin näkeväni hänet kahtena. Kaasu helpotti aluksi, mutta viimeiset avaussupistukset olivat niin voimakkaat, että kehoni kramppasi tahdottomasti ja vain miehen apu piti minut pöydällä.
Kukaan ei ollut etukäteen onnistunut kuvailemaan, miten brutaalia ja primitiivistä synnyttäminen on. Ja väkivaltaista myös. Kaikki käskivät ajatella, että jokainen supistus vie lähemmäs vauvaa mutta mitä jos supistuksista meinaa lähteä taju?
Jossain vaiheessa tajusin, että vauva on jo niin alhaalla, että käy huonosti, jos kätilö ei pian ilmesty. Samassa hän saapuikin ja totesi, että voimme alkaa ponnistaa. Muutaman ponnistuksen jälkeen kätilö käski miehen katsomaan, sillä pää näkyi jo. Tässä vaiheessa lääkärikin oli tullut paikalle. Viimeisiin avaussupistuksiin verrattuna ponnistaminen oli helppoa ja täysin kivutonta. Kun minulle selvisi, että tässä on viime hetket käsillä, laitoin kaiken peliin.
Jossain vaiheessa uutta supistusta odotellessa kehaisin lääkärin harmaata t-paitaa, sillä olin luullut, että henkilökunnalla on aina sairaalavaatteet. Lääkäriä ja kätilöä nauratti kauheasti, että mikä tyyppi sä oikein olet. Kuulemma tässä vaiheessa naiset yleensä kiljuvat kuin hyeenat ja minä totean vain rauhallisesti, että onpa kiva paita. (Myöhemmin jokainen uusi työntekijä saapui huoneeseen kommentoimalla, että kuuli jo, että täällä on joku todella rento ensisynnyttäjä.)
Lapsen pää vaati avustusta, mutta hommaan ei lopulta mennyt kauaa. Ponnistusvaihe kesti kai noin vartin. Viimeisen ponnistuksen ensimmäinen osa toi ulos pään ja toinen osa koko ihmisen.
Kello näytti 18.54. Emme ehtineet olla synnytyssalissa kahtakaan tuntia. Ja hän syntyi täydellisesti laskettuna aikana.
Siinä hän sitten oli, tummana myttynä jalkojeni välissä. Kysyin mieheltä myöhemmin, huusiko se heti, koska minä olin niin supistusten hiostama, etten hetkeen tajunnut mitään. Ja sitten lapsi nostettiin syliini. Hän oli ollut niin lyhyen aikaa synnytyskanavassa, että oli symmetrinen ja ihokin oli täysin sileä ja laikuton. Niin paljas ja avuton.
Kätilö ja lääkäri hoitivat työnsä loppuun, ja seuraavat tunnit hengailimme rauhassa kolmestaan. Lapsi mitattiin ja putsattiin vasta pari tuntia myöhemmin. Kun uuden vuoron kätilö alkoi puhua osastolle siirtymisestä, kerroimme toiveemme palata kotiin mahdollisimman pian. Koska kaikki oli hyvin, saisimme palata kotiin neljä tuntia synnytyksen jälkeen eli klo 23, mutta kiireisen hätätapauksen takia meidät ehdittiin kotiuttaa vasta puolenyön jälkeen.
En olisi aamulla arvannut, millaisen käänteen päivä vielä saakaan. Oli hassua lähteä sairaalasta muutaman tunnin ikäinen uusi ihminen kainalossa. Olimme kotona yöllä klo 01 ja joimme ensimmäiseksi lasit skumppaa.
Myöhemmin kuulin, miksi henkilökunta suhtautui pikaiseen kotiin lähtöömme niin suopeasti: synnytyssalit oli pitänyt seuraavana päivänä sulkea, koska osasto oli niin täynnä tuoreita vauvoja. Kuulimme myös, että synnytyssalimme oli niin uusi, ettei se oikeastaan ole vielä virallisesti käytössä, mutta koska tilanteemme oli niin nopea, sen käyttäminen oli paras ratkaisu.
Loppujen lopuksi voi sanoa, että synnytys oli meni erittäin hyvin, mutta en ole vielä yhtään vakuuttunut siitä, haluanko löytää itseni samasta tilanteesta uudestaan. Onneksi sitä ei tarvitse päättää vielä pitkään aikaan vaan nyt saa keskittyä tähän pieneen ihmiseen, joka nukkuu sylissäni, vihdoin ihoni tällä puolella <3
Sinua voi kiinnostaa myös:
Ihana alkuraskaus eli ensimmäinen kolmannes
Ihana kertomus synnytyksen kulusta. Varsinkin ekan kohdalla on vaikea ennustaa, miten nopeasti tai hitaasti kaikki etenee. Omalla kohdallani kipu on alkanut tuntumaan kunnolla vasta siinä 7cm paikkeilla, joten ensisynnyttäjänä tuntui oudolta kun viereisen huoneen synnyttäjä huusi hyeenamaisesti ennen kuin itse pääsin saliin ja vielä kun jo vauvan kanssa siirryttiin osastolle. Itse lähinnä vain puhisin ja pyysin "kiltti kätilö, ethän enää lähde tästä huoneesta" :D Seuraavalla kerralla osasin varautua nopeaan syntymään, mutta silloin oli jo niin paljon helpompi luottaa siihen et oma kroppa osaa tämän homman jo.
ReplyDeleteIhanan vauvantuoksuista arkea teille! <3
Kiitos! 💚 Todellakin luotan seuraavalla kerralla (jos sellainen tulee) siihen, että keho todella tietää, mitä tekee ja minun täytyy vain antaa sen tehdä työnsä 😊
DeleteOnnittelut! Teidän bebe on siis kaksi päivää nuorempi kuin meidän, mutta kotiuduttiin sairaalasta kuitenkin samana päivänä. Mä en päässyt neljä tuntia synnytyksen jälkeen vielä yksin vessaan: mulla latenssivaihe ei kestänyt kuin pari tuntia, mutta kivuliaisiin supistuksiin jäätiin junnaamaan 12 tunniksi, ja puolivälissä niitä mä pyysin epiduraalin. Ponnistusvaihe kesti kolme tuntia, ja sekä minä että vauva oltiin sen jälkeen sen verran kärsineitä et jäätiin mielellämme sairaalaan mahd pitkään. Skumpat vielä nauttimatta, koska pääsin eroon alkoholin kanssa yhteensopimattomista kipulääkkeistä vasta toissapäivänä. Mutta kaikki oli kyllä sen arvoista; mullakin just nyt tuhisee vauva sylissä! :)
ReplyDeleteOnneksi olkoon 💚 Huh, kuulostaa siltä, että mä taisin päästä aika helpolla. Onneksi palkinto on tosiaan työn ja kivun arvoinen! Nyt pari viikkoa myöhemmin huomaan jo, miten keho unohtaa ja synnytys muuttuu jo tarinaksi, jonka kivuliaisuus on jo laimennut. Kippis sitten, kun vihdoin saat lasillisen 😊
DeleteIhana kertomus! Ja aivan ihanaa, että teillä meni kaikki hyvin. Meillä la marraskuussa ja olen ahminut synnytyskertomuksia joka puolelta. Positiiviset kertomukset antavat voimaa ja ihastuin erityisesti siihen kun kerroit pistäneesi kaikki ponnistusvaiheessa peliin. Taidan olla hullu, mutta en jaksaisi odottaa synnytystä!
ReplyDeleteHihi, odotti sitä tai ei, jossain vaiheessa se kuitenkin on edessä. Synnyttäminen oli hurjempaa kuin odotin, mutta ainoa keino on vain heittäytyä ja antaa kehon tehdä se, minkä se haluaa ja osaa. Ponnistaminen oli koko jutun paras vaihe 😊 Tsemppiä!
DeleteOnnittelut onnellisesta syntymästä! Olen innolla lukenut postauksiasi raskauden kulusta, minulla on vielä pitkä puolivuotinen edessä ennen kauhulla odottamaani synnytystä, mutta ehkä kertomuksesi antaa lohtua että kaikki naiset siitä jotenkin aina selviää, enemmän tai vähemmän kivuissaan! Tsemppiä arkeen, lisää kuvia olisi kiva nähdä!
ReplyDeleteVoi kiitos💚
DeleteMinäkin välttelin synnyttämisen ajattelemista niin pitkään kuin mahdollista. Viimeiset viikot tsemppasin itseäni ajatuksella, että ihan sama, mitä tapahtuu tai miten se menee, jossain vaiheessa se on joka tapauksessa ohi ja muuttuu tarinaksi, jota kerrotaan jälkipolville. Heittäydy ja luota siihen, että keho osaa ja tietää. Ja apuahan on monenlaista, jos kaikki ei sujuisikaan 💚