Tuesday 10 November 2015

Nordische Filmtage - jälkihöyryt

Valitettava tosiasia on se, että syksyn odotetuin viikonloppu on takanapäin ja seuraavaa kertaa saa odottaa melkein vuoden. Viikonloppuna vietettiin Lyypekissä Nordische Filmtage, pohjoismaiset elokuvafestarit, jo 57. kerran. Itse olin mukana kolmatta kertaa. Yleisesti voi sanoa, että tänä vuonna taso oli tasaisen hyvä ja parempi kuin viime vuonna mutta hävisi silti parin vuoden takaiselle huippuvuodelle. 

Moni elokuva liikkui hyvin samanlaisissa tunnelmissa ja aihepiireissä ja jossain vaiheessa ajattelin, etten kestä enää yhtään lähikuvaa jonkun naamasta. Kai niitä tunteita voisi esittää jollain muullakin tavalla. Toinen monissa elokuvissa vastaan tullut keino oli auto-kohtaus, jossa kamera on joko konepellillä tai auton sisällä.

Oikein ajoitetun tankkauksen ja riittävän kofeiinin avulla onnistuin perjantaina katsomaan viisi elokuvaa. Jos joku nyt kysyisi, mitä ne olivat, en muistaisi, mutta onneksi ohjelma on tallessa. Tänä vuonna yksi elokuvien kantava teema oli sodan jälkeinen aika ja sodasta palaaminen (II. ms ja Afganistan). Jätin tämän teeman suosiolla väliin ja keskityin ihmissuhteisiin, mikä johti siihen, että näin paljon elokuvia vanhuksista, nuorten ongelmista ja erilaisista rakkaustarinoista. Kokonaisuudessaan ehdin reilun kahden vuorokauden aikana katsoa 9 elokuvaa, 2 dokumenttia ja 8 lyhytelokuvaa. 

Uudet suomalaiset elokuvat olivat tänä vuonna hieman kummallisesti edustettuina, sillä joko niissä ei puhuttu suomea (Kaksi yötä aamuun, Tyttökuningas) tai ne eivät sijoittuneet Suomeen (Miekkailija). Oli mukana myös nuortenelokuva Toiset tytöt, joka palkittiin lopulta lasten- ja nuortenelokuvapalkinnolla mutta jota en aikataulusyistä onnistunut näkemään. Yhden suomalaisen lyhytelokuvan sentään näin, Tiina Lymin Naisen nimi (traileri täällä) oli hauska pieni anekdootti teemaan naimisiinmeno ja sukunimen valinta.

Toisin kuin toissavuonna tänä vuonna olin aika samaa mieltä festivaalilla palkittujen elokuvien suhteen. Yleisön suosikiksi nousi pieni islantilainen draana Fúsi / Virgin Mountain. Se kertoo tarinan 40-vuotiaasta vielä äitinsä kanssa asuvasta ja seksuaalisesti kokemattomasta ja ylipainoisesta Fúsista. Tarina oli hiljainen ja kaunis ja se loppuu kuvaan, jossa Fúsin suupielessä on tyytyväinen virne. Toki mietin, että elokuvan idea olisi riittänyt ihan vain lyhytelokuvaksi, mutta sen maisemassa viihtyi mielellään pidempäänkin. Traileri täällä.

Myös tuomariston pääpalkinto meni pienelle elokuvalle Islantiin. Odotin komediallista otetta mutta sainkin tragedian, jonka loppu jätti aika hiljaiseksi. Sture Böcke kertoo kahdesta veljeksestä, jotka kasvattavat lampaitaan vierekkäisissä taloissa mutta eivät ole puhuneet toisilleen 40-vuoteen. Toinen veli on sympaattinen erakko, toinen alkoholisti. Lammasfarmeja kohdanneen onnettomuuden jälkeen veljien on syytä lähestyä toisiaan, mutta elokuvan loppuu kysymysmerkkiin, mikä on tyylikäs ratkaisu sinänsä.


Omiksi suosikeiksini nousivat tanskalaiset elokuvat Silent heart ja Rosita.
Ensimmäinen oli ehkä vähän turhan tunnepitoista katsottavaa lauantai-aamuna kello 10, mutta itsepä valitsin. Bille Augustin taidokas draama kertoo erään perheen viimeisestä viikonlopusta. Vakavasti sairas äiti/isoäiti haluaa päättää päivänsä ennen kuin sairaus leviää liian pitkälle. Hän on kutsunut tyttärensä viettämään viimeistä viikonloppua ja samalla viimeistä yhteistä joulua. Elokuva oli yhtä itkemistä alusta loppuun mutta samalla ihan uskomattoman hyvä. Kuulemma sen maailmanensi-illassa aplodit olivat kestäneet 20 minuuttia. 


Jotta viikonloppu ei olisi mennyt ihan nyyhkimiseksi, valitsin viimeiseksi elokuvaksi vähän kevyemmän draaman. Lauantaina oli tarkoitus katsoa yksi komedia, mutta jätin Here ist Haroldin katsottavaksi myöhemmin DVD:ltä. Sunnuntain päätöselokuva oli kuitenkin ihan riittävän kevyt jättämään hyväntuuliset jälkihöyryt. Rosita kertoo filippiiniläisestä naisesta, joka tulee pieneen tanskalaiseen kalastajakylään ja päätyy kahden miehen, isän ja pojan, väliin. Tanskalaisen elokuvan suurtähdet saivat siten työkaveriksi filippiiniläisen näyttelijän, joka tunnetaan ohjaajan mukaan myös paikallisesta Playboysta.

Elokuva oli hauska ja uskottava ja sen loppu ei ollut liian yksinkertainen. Kokonaisuutena se oli viikonlopun elokuvista viihdyttävin kokonaisuus, sillä kukaan ei sairastunut, kuollut tai joutunut väkivallan uhriksi. Mitä nyt yksi sydän särkyi. Valitettavasti löysin elokuvan trailerin vain tanskaksi mutta siinä on dialogia myös englanniksi.

Loppukaneetiksi vielä täytyy todeta, miten suunnaton ylivalta tanskalaisilla elokuvantekijöillä tällä hetkellä on. Myös Islannista tulee asukasmäärään suhteutettuna hurjan paljon laadukkaita elokuvia. Ehkäpä ensi vuonna on taas Suomen ja Ruotsin vuoro.



Monday 26 October 2015

Kotoilua ja kuolleita tätejä

Pitäisi hidastaa elämää ja alkaa kotoilla. Mutta kun on projekti jos toinenkin ja vielä vähän muuta.
Sitten viimeisen minusta on tullut julkaiseva lastenkirjailija - yhden antologian ja digitaalisen julkaisun jälkeen termi tuntuu ehkä vielä hieman liioitellulta, mutta maistelen sitä, kuulostelen välillä sen kaikua ja toivon, että se joskus tulevaisuudessa realisoituu. Vielä reilu vuosi sitten en ollut kirjoittanut lapsille mitään. Nyt kolme satua on jo päätynyt lukijoiden silmien alle. Seuraavaa tarinaa jo hauduttelen, mutta yritän välttää vauhtisokeutta.

Viimeaikaisiin työtehtäviin on kuulunut myös esiintyminen dada-taiteilijoiden kanssa yliopiston juhlasalin näyttämöllä ja tulevan suomen kieltä saksalaisille -oppikirjan viimeistelytyöt. Osaltani se on tarkoittanut muun muassa pienen studion rakentamista keittiöön kuvamateriaalia varten. Tässä esimerkki  prepositioista.
Laukku on tuolin edessä. Lamppu on tuolin päällä.

Aina välillä ihmettelen, mitä kaikkea elämässä tapahtuu, kun sanoo tarpeeksi usein kyllä. Mottoni on jo pitkään ollut, että itse pitää sykähdellä ja mennä, sillä kukaan ei tule kotoa hakemaan. Siten päätyy kummallisiin tilanteisiin, kuten vetämään jumppaa ruotsiksi tai antamaan saksalaiselle radiokanavalle haastattelua kaunokirjoituksen opettamisesta suomalaisissa koulussa. Enpä varmaan asuisi ulkomailla ja tekisi töitä vieraalla kielellä, jos haluaisin asioiden olevan yksinkertaisia.

Schleswig-Holstein

Myöntäviin vastauksiin kuuluu myös viikonloppu Schleswig-Holsteinissa. Vietin viikonlopun Pohjanmeren rannalla lähellä Husumia. Poikaystävän suku on lähtöisin Pohjois-Saksasta, lähes Tanskan rajalta. Schleswig-Holsteinin osavaltio käy minulle tutuksi pala palalta. Kävimme lauantaina pienellä saarella, niin sanotulla Halligilla, joka ei oikeastaan ole saari vaan maaläntti, jota nousu- ja laskuvedet hiovat.
wikipedia.de.
Hallig

Wattenmeerissä sijaitsevalla saarella asuu yhdeksän ihmistä ja siellä on kioski, kirkko ja hautausmaa. Laivamatka kestää noin tunnin ja on mahdollinen vain nousuveden aikaan eli silloin, kun vesi on korkeimmillaan. Vallit ympäröivät saarta ja suojaavat, että vesi ei nouse liian korkealle ja uhkaa taloja. Ruohokentällä veden ja asutuksen välissä ei  kasva juuri mitään, sillä vesi nousee välillä sinne asti.
Saaren ainoa kyltti.




























Halligin talot ovat vieri vieressä, niiden ympärillä on vain vettä. Talojen suojassa kasvaa sentään muutama puu ja pensas. Turisteja varten pidetään kioskia, josta saa itse leivottuja keksejä ja käsitöitä sekä kahvia ja virvokkeita.




Mietin asukkaita ja talviolosuhteita, kaupassa käymistä ja saaren ainoan lapsiasukkaan kohtaloa ja koulunkäyntiä. Tunnin kiertelyn jälkeen laiva kuljetti meidät aaltojen läpi takaisin mantereelle.   Pikku-laivan kahviosta sai paikallisten suosikkijuomia eli Fariseusta ja Kuollutta tätiä. Ensimmäinen on rommilla terästettyä kahvia ja jälkimmäinen, Tote Tante on kaakaota, kermavaahtoa ja rommia.  Fariseus-nimi on tullut siitä, että kyläläiset jemmasivat kirkkokahviin rommia, mutta laittoivat päälle niin paksun kerroksen kermavaahtoa, ettei pastori olisi haistanut alkoholia sen läpi.
Kotona söimme illalliseksi katkarapuja, kuinkas muutenkaan Pohjanmerellä.

Kotoilu

Juuri tällä hetkellä opettelen sanomaan ehkä. Tai ihan kohta. Ja katsotaan. Jos asuisin yksinäisellä saarella, oppisin varmasti olemaan hötkyilemättä. Vuosi on ollut valoisa, luova, tapahtumista ja matkoista täysi. Eilen ajoimme kahdeksan tuntia Deutsche Bahnin kanssa läpi Saksan rautatieverkon ja päätin, että nyt riitti tämä jatkuva matkan päällä oleminen.

Ehkä minustakin tulee vielä kotoilija. Olen yrittänyt viime aikoina panostaa erityisesti viherkasveihin. Vasta yksi niistä tekee kuolemaa. Juttelen sille mukavia ja yritän piristää sen elinympäristöä. Ehkä se vielä muuttaa mielensä. Kuten minäkin tulen tämän kotona ja rauhassa olemisen suhteen tekemään. Ensi viikolla odottaa seuraava junamatka Saksan läpi. Sitä ennen opetan vähän suomea ja ihmettelen syksyn värejä. Saksassa ei ole omaa sanaa ruskalle mutta se on. Voi kyllä!


Monday 21 September 2015

Viikonloppu Kööpenhaminassa

Aina se on ollut lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Suurin osa työkavereista kehuu Kööpenhaminaa, puoli sukua on käynyt Kööpenhaminassa ja viimeisin matkakuume on hankittu seuraamalla tanskalaista laatutelevisiota. Viime jouluna otin härkää sarvista ja lahjoitin tanskaa sujuvasti puhuvalle poikaystävälle viikonloppumatkan Tanskaan. 

Viime viikonloppuna pääsimme vihdoin matkaan. Suuri vaikutus oli sillä, että Ryanair alkoi kesällä lentää Kölnistä Kööpenhaminaan. Junallakin pääsisi, mutta matka kestäisi liian kauan suhteessa viikonlopun pituuteen.

En tehnyt minkäänlaisia matkavalmisteluja ennen lähtöä. Olisi kai voinut selvittää, mitä kaupungissa tapahtuu tai museoissa menee, mutta meillä oli lopulta vain vajaat kaksi päivää aikaa, joten päätimme lähteä fiilispohjalta ja katsoa, mitä vastaan tulee. Olin vuokrannut Airbn´b:n kautta Vestebrosta todella idyllisen pienen kaksion. Saimme avaimet perjantaina mukavalta emännältä ja totesimme, että kämpän sijainti on ideaali, mutta vessa ihan mini ja suihkuna vain käsisuihku. Emäntä piirteli karttaan rasteja, ympyröi hyviä ruokapaikkoja ja antoi viime hetken vinkkejä viikonloppua varten.

Olimme perjantaina hieman väsyksissä työviikosta ja edellisillan juhlallisuuksista. Poikaystävä oli täyttänyt täytti 30, niinpä emme ottaneet perjantaille suuria tavoitteita. Kävelimme keskustan ostoskaduilla ja seurasimme perjantai-illan hulinaa. Illallisen söimme Meatpacking districtillä, joka sijaitsi keskustan ja asuntomme välissä. Se on entinen teurastamoalue, josta on sittemmin tullut erilaisten ravintoloiden, terassien ja viikonloppuhäppeninkien värittämä hip-kortteli. Söimme meksikolaisessa, jonka seinät olivat valkoista kaakelia, lattia betonia ja jossa taustamuusiikkina soi vanha jazz.
Heräsimme lauantaihin virkeinä. Aurinkoinen kaupunki tervehti meitä. Aloitimme päivän etsimällä emännän suosittelemaan brunssipaikkaa, jota emme sitten lopulta löytäneet. Myöhemmin selvisi, että olimme kävelleet sen ohi ja että se oli aukion toisella puolella siitä paikasta, jonne päädyimme. Löysimme siis pienen ja idyllisen kahvilabaarin, jossa tarjoiltiin kotitekoista leipää itse tehdyllä hillolla ja juustolla höystettynä sekä hyvää kahvia ja jälkkäriksi pullaa.

Istuimme ikkunalla ja kyyläsimme ohikulkijoita. Trendinä tuntuu olevan, että koko perhe pakkautuu yhteen pyörään. Isukki ajaa ja äiti ja lapsi ahtautuvat pieneen kuljetuslaatikkoon. Miekkonen ei oikein innostunut, kun ehdotin, että meillekin tuollainen. Kölnin olemattomilla pyöräteillä se voisikin olla hieman hankalaa.

Syönnin jälkeen hyppäsimme pieneen design-kauppaan, jonka olin bongannut edellispäivänä ja jossa sattui olemaan varaston loppuunmyynti. Valitettavasti monet ihanista jutskista eivät olisi päässeet mukaan lentokoneeseen, joten tyydyin yhteen kynttilänjalkaan - joka sekin tosin sai paluumatkalla erikoiskohtelun turvatarkastuksessa. Sitten menimme kinastelemaan siitä, mitä muuta tanskalaista designia meille ostetaan. Lähinnä minä neuvottelin itseni kanssa siitä, mitä haluan kaikista eniten ja mihin on varaa. Vierailu Illums Bolighusissa oli pitkä, mutta lopulta pääsimme lähtemään yhtä maljakkoa ja rasiaa rikkaampina ja kruunuista köyhtyneinä.

Iltapäivällä suuntasimme Christianshavniin ja Christianiaan. Ensimmäinen oli kaunis kaupunginosa, jälkimmäinen ei juuri tehnyt vaikutusta. Olimme varmaan liian aikaisin liikenteessä emmekä tarvinneet pilveä. Kööpenhaminassa asuva tuttava vinkkasi, että kannattaa käydä Street Foodissa. Ja mehän mentiin. Kyllä kannatti! Vanhaan satamamakasiiniin pystytetty ruokatori oli täynnä erilaisia ruoka- ja juomakojuja sekä leppoisia tanskalaisia, jotka olivat jo nautiskelemassa vapaapäivän oluesta. Siispä mekin. Lisää tätä ja isommat lusikat!
Päivä jatkui vesibussiajelulla ja kiipeämisellä parlamenttitalon torniin, josta näki Juutinrauman sillan mutta jonka hississä melkein hyperventiloin. Illansuussa palloilimme täpötäydellä turistikadulla satamassa ja sitten Tivolin läheisyydessä. Lopulta päädyimme oluttupaan, jossa oli 20 hanaolutta. 20! Emme illalla enää jaksaneet mihinkään syömään, vaan vaelsimme takaisin kämpille. Aamulla oli edessä aikainen lähtö kentälle, sillä kuten usein käy, lentoaikaa muutetaan viime hetkellä. Yhden päivän aikana ehtii kuitenkin yllättävän paljon. Sunnuntaina ajoimme lentokentälle junalla, joka jatkoi Juutinrauman sillan yli Ruotsiin, ja minun oli pakko ajatella Sagaa ja Martinia.

Kööpenhamina täytti kaikki sille asetetut odotukset ja olen varma, ettei tämä jäänyt ainoaksi kerraksi, kun kohtaamme. Tanskalaiset olivat niin leppoisia ja vaaleita ja tyylikkäitä ja oli hauskaa kuunnella vierestä, kun miekkonen mongersi kieltä. Heti kotiin tultua aloimme katsoa Silta-sarjan 2. tuotantokautta, josta yritän nyt bongata tuttuja paikkoja. Jos et siis vielä ole käynyt tässä Skandinavian helmessä, mene ihmeessä.

Sunday 13 September 2015

Maahanmuuttaja?

Minä olen maahanmuuttaja. Kun viisi vuotta sitten lähdin kohti uutta elämää, en juuri osannut tulevan kotimaani kieltä, minulla ei ollut siellä vakituista työpaikkaa eikä tietoa siitä, miten pitkään oleskeluni maassa kestää. Viisi vuotta myöhemmin voin todeta, että Saksa on ottanut minut hyvin vastaan. Näiden vuosien aikana olen oppinut kielen, asettunut aloilleni ja siirtynyt uuden kotimaani verojärjestelmään. Tietysti on eri asia muuttaa koulutettuna valkoisena nuorena työikäisenä Euroopan maasta toiseen. Saksa ja Suomi jakavat saman kulttuuripiiriin ja vielä Euroopan Unioninkin, joten suunnatonta kulttuurisokkia ei täällä ole joutunut kokemaan.

Helsingin Sanomissa oli eilen Suomen tunnetuimman saksalaisen (no okei, ehkä tunnetuin on Roman Schatz, mutta se siitä seuraava) Stefan Mosterin juttu siitä, miten Saksassa suhtaudutaan Eurooppaa tällä hetkellä kuormittavaan pakolaistilanteeseen. Edelleen historiansa kanssa kilvoittelevalla maalla ei ole varaa tai ehkä tarvettakaan sulkea oviaan ja kieltää apuaan. Toisaalta tilanteessa ei ole mitään uutta: Toisen maailmansodan jälkeen Saksa on nähnyt jo monta siirtolaisaaltoa. 1960-luvulla tulivat turkkilaiset, ja sittemmin moniin kaupunkeihin on muodostunut erilaisia vähemmistöjä, esimerkiksi Düsseldorfissa on pikku-Japani ja Mannheimissa vahva turkkilaisyhteisö.

Kölnin kaupunki on sekin värikäs ja monikulttuurinen. Alakerrassamme on eritrealainen ravintola, vastapäinen kioski kuuluu turkkilaiselle perheelle (kuten lähes kaikki kioskit täällä päin), ja kulman takana on turkkilaisten kulttuurikeskus. Lähistöllä on myös italialaisravintoloiden keskittymä, jonka liepeillä kuulee enemmän italiaa kuin saksaa, ja sitten niiden vieressä on rivillinen kebab-paikkoja ja pari thairavintolaa. Parhaat ystäväni ovat kotoisin Norjasta ja Argentiinasta ja suurin osa työkavereistani Pohjoismaista.

Moster antaa jutussa ehkä kuitenkin turhan ruusuisen kuvan siitä, miten saksalaiset suhtautuvat maahanmuuttajiin ja vieraiden kulttuurien edustajiin. Aina on joukossa niitä, joilla on asian kanssa ongelmia. Kölnissäkin on nähty vuoden aikana useita erilaisia kansanilmauksia liittyen rakenteilla olevaan, ilmeisesti Euroopan suurimpaan, moskeijaan ja muslimeihin. Vuosi sitten syksyllä, tarkalleen 26.10. järjestettiin kaupungissa mielenosoitus nimellä Hooligans gegen Salafisten. Jo nimestä voi päätellä, että se ei päättynyt hyvin vaan erittäin väkivaltaisesti. Paikalla oli 5000 mielenosoittajaa ja 1000 poliisia. Tilanteen päätytttyä sairaalaan päätyi 49 poliisia ja 1 mielenosoittaja.

Viime talvena Suomen uutisissakin mainittu Pegida-liike järjesti alkuvuodesta Kölnissä mielenosoituksia. Niistä ei tosin tullut juuri mitään, sillä kaupunkilaiset nousivat vastarintaan. Ensimmäinen Kögida-mielenosoitus järjestettiin tammikuussa mutta se ei päässyt edes alkuunsa. 7500 vastamielenosoittajaa tukki kaikki kulkueen kävelyreitit, joten he eivät päässeet etenemään alkupisteestään minnekään. Mielenosoitusta yritettiin sinnikkäästi useita viikkoja, kunnes lopulta paikalle saapui enää 15 mielenosoittajaa ja 300 vastamielenosoittajaa ja poliisi sanoi, että nyt riittää.

Että sinänsä sanoisin, että Saksa on maahanmuuttajalle hyvä maa. Täällä tiedetään, että työvoimaa tarvitaan ja tilaakin on. Toki olen saanut maahanmuuttovirastossa huomata, että vastaanotossa on eroja. Minut ohjataan jonon ohi ja toivotetaan tervetulleeksi mutta Lähi-Idästä tulleet siirretään toisiin odotustiloihin täyttämään lisää papereita ja vastaamaan lisäkysymyksiin. Nolotti kävellä näiden ihmisten ohi virastosta ulos, koska ihmisinä olemme varmasti aivan samalla viivalla.

Luulen, että suomalaistenkin enemmistö on tätä mieltä, vaikka mediaa hallitsevatkin ne kriittisimmät äänet.

Sunday 6 September 2015

Saksan babyboomi - totta vai tarua?

Olen tullut siihen ikään, jossa kavereiden näkeminen tarkoittaa raskauksien ja uusimpien tulokkaiden päivittämistä ja päivittelyä. Ulkomailla asuva ei pääse usein kylään, joten vierailujen tahti voidaan laskea syntyneiden lasten mukaan, että siis viimeksi nähtiin, kun toista odotettiin ja nyt tuli sitten jo kolmas.

Kolmeviikkoinen Suomen loma todisti minulle, että Suomessa syntyy lapsia. Parhaimman päivän saldo oli 11 lasta kolmessa perheessä, ja jossain leikkimisen ja syömäpuuhien välissä onnistuin vaihtamaan kuulumiset myös lasten vanhempien kanssa. Lapsimäärän laskusta puhutaan koko ajan, mutta kyllä minun empiiriset tutkimukseni kertovat ihan muuta. Suomeen syntyy lapsia, ja se on hyvä se.

Kyllä Saksaankin syntyy lapsia, mutta maan väestömäärä on laskenut jo vuosia. Viime vuonna lapsia syntyi ihan ennätysmäärä eli yhteensä 714 966. Helsingin Sanomien mukaan tämä on 4,6% enemmän kuin toissa vuonna ja korkein lukema sitten vuoden 2002. Tieto on mielestäni hieman yllättävä, varsinkin kun muistaa, että Saksaan lanseerattiin nykyaikainen äitiys- ja vanhempainlomakäytäntö vuonna 2007. Tätä ennen äitiysloma oli minimaalinen ja sen jälkeen naisen odotettiin jäävän hausfrauksi miehensä palkalla. Luulinkin, että vauvabuumi olisi alkanut jo vuosikymmenen lopussa.

Viime vuosien empiiriset tutkimukseni  ovat käsitelleet myös avioitumisikää. Saksassa mennään selvästi myöhemmin naimisiin kuin Suomessa ja myös ensisynnyttäjien ikä on korkeampi. Yhteiskuntia vertaillessa naurattaa joskus se, että saksalaisella yliopisto-opiskelijalla on oikeus lapsilisään 26- vaiolikose 28-vuotiaaksi. Mietin, miten moni suomalainen on tuon ikäisenä jo naimisissa ja miten monella omalla opiskelukaverillani oli tuolloin jo perhettäkin. Saksassa ei odoteta nuorilta suuria ratkaisuja ennen 30 vuoden ikää. Ja senkin jälkeen on parempi tehdä ensin ura ja sitten vasta lapsi(a). Kun katselen leikkipuistoissa hengailevia perheitä, ajattelen usein, että siinä ovat isovanhemmat vieneet lapsenlapsensa ulos - mutta sitten kuulen, että lapsi huutaa äitiään.

Maan henkinenkään ilmapiiri ei kannusta lastenhankkimiseen. Hiljattain Helsingin Sanomissa esiteltiin Saksassa mutta osin suomalaisvoimin tehtyä tutkimusta otsikolla Onnellisuuden heikkeneminen esikoisen syntymän jälkeen voi estää vanhempia hankkimasta toista lasta.  Samasta aiheesta löytyy juttua myös eräästä Saksan suurimmasta päivälehdestä. Vapaasti suomennettuna teksti alkaa näin:
"Vuonna 2014 syntyi noin 715 000 vauvaa. Kahden tutkijan tutkimustulosten perusteella tämä tarkoittaa: 1 430 000 vanhemmasta tuli hieman onnettomampia (Süddeutsche Zeitung Magazin 26.8.) 

Mainittakoon vielä, että Kölnin yliopiston kampus sijaitsee asuinalueella, joka on yksi Saksan lapsirikkaimmista. Hoito- tai päiväkotipaikan saaminen tarkoittaa lähinnä lottovoittoa. Eräs tuttavani suunnitteli päiväkotipaikan hakemista, vaikka laskettuun aikaan oli vielä muutama kuukausi. Naiset halutaan kodeista töihin, mutta rakennemuutos laahaa perässä, eli hoitopaikkoja ei riitä kaikille.

Nostan hattua suomalaiselle yhteiskunnalle, jossa lastensaamista tuetaan niin taloudellisesti kuin henkisestikin ja jossa lapset kuuluvat normaalielämään. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että kaikilla parhailla ystävilläni on jo lapsia eli Suomen lomani tarkoittavat au pair -toimintaa lapsiperheissä. Poikaystäväni ystävä- ja lähipiiriin on tähän mennessä syntynyt tasan yksi lapsi.



Saturday 8 August 2015

Argentiina, tiivistettynä

Mitä tulee ensimmäiseksi mieleen Argentiinasta?

Tango, punaviini ja pihvi? Sanon kahdelle jälkimmäiselle kyllä mutta ensimmäinen pitää yhtä paljon paikkansa kuin se, että saksalaiset kulkevat aina jodlaten nahkahousuissa. Kahden viikon ja parin tuhannen kilometrin kokemuksella voin sanoa, että Argentiina on hieno maa. Hienon hieno.
Eräs työkaveri toivotti ennen lomaa, jotta nauti pihveistä ja auringosta! Minä siihen, että olen kasvissyöjä ja että Argentiinassa on juuri nyt talvi, mutta kiitokset kovasti. Argentiina on lihansyöjän paratiisi. Poikaystävä oli taivaassa ja söi lähes joka päivä lihaa, paitsi sinä iltana, kun listalta summamutikassa tilattu espanjalainen tuote paljastuikin juustoksi. Minä söin lähinnä juustoa ja perunaa ja sain niskoilleni tarjoilijoiden säälivät katseet ja jopa taputuksia olalle. Lihan sijasta keskityin punaviiniin. Sanon vaan että Malbec.

Argentiinan talvi oli kummallinen. Olin ennen lähtöä naureskellut saksalaisten tyttöjen paniikille siitä, miten kylmä siellä on ja mitä sinne Buenos Airesin häihin voi laittaa päälle. Pah sanoin minä - ja palelin ensimmäiset päivät. Täytyy tosin huomauttaa, että Argentiinan talvilämpötilat vastaavat aika tarkkaan Suomen tämänkesäisiä lämpöjä. Paitsi vuoristoseudulla, jossa yöllä saattoi mennä jopa pakkasen puolelle mutta iltapäivällä oli t-paitakelit.
Argentiina on ihan järkyttävän kokoinen maa. Teimme ajan säästämiseksi yhden sisämaanlennon. Lento Buenos Airesista Saltaan, joka sijaitsee Luoteis-Argentiinassa, kesti yhtä kauan kuin lento Düsseldorfista Helsinkiin mutta kone oli isompi kuin perus-Finnairit. Ja silti ylitimme vain pienen osan maata. Pituussuunnassa Argentiina on noin 5000 km pitkä ja pinta-alaltaan se on maailman 8. suurin maa. Tämä tarkoittaa, että sen luonto sisältää kaikkea pohjoisen sademetsistä kuivan pampan kautta etelän jäätiköihin.

Paras reissupäivä oli ehdottomasti se, kun teimme koko päivän bussiretken Saltan lähistölle vuoristoon ja kaktuspuistoon. Lähdimme laaksosta, joka oli yön pakkasen purema, ajoimme sademetsäkaistaleen läpi ja kiipesimme serpentiinitietä vuorille. Siellä eteen avautui tasanko, jonka läpi kulkeva luotisuora tie oli inkojen perua ja jonka reunustat olivat täynnä satoja vuosia vanhoja kaktuksia. Samana päivänä ihmettelimme myös lumihuippuisia vuoria ja poltimme itsemme auringossa. Kaikki argentiinalaiset menivät varjoon aina kuin mahdollista, mutta me halusimme päästä kesälomalla nauttimaan auringosta. No, nyt ei taida nenä enää punoittaa.

Toinen mielenkiintoinen päiväretki suuntautui viinitiloille Mendozan lähettyvillä. Ulkomaisia turisteja oli liikkeellä varsin vähän, sillä me olimme bussin ainoat ulkomaalaiset. Kolme viinitilaa ja yksi oliiviöljypuristamo antoi mielenkiintoisen läpileikkauksen paikallisesta tuotannosta ja malbec-rypäleen viljelystä. Kotiinviemisiksi ostimme pullon parasta skumppaa, jota olen koskaan maistanut sekä pullollisen erityisen hyvää malbecia. Jälkimmäisen tosin lahjoitimme uusille argentiinalaisille ystäville, jotka kestitsivät meitä reissumme viimeisen illan Buenos Airesissa.
Parin viikon reissun aikaa ehdimme tutustua Buenos Airesiin sekä kolmeen kaupunkiin (Saltaan,   La Riojaan ja Mendozaan), jotka sijaitsivat maan länsipuolella lähellä Chilen rajaa. Lentokoneen lisäksi vietimme tunteja bussissa, joka on paras kulkupeli, kunhan vain jaksaa istua. Pisin yhtenäinen ajo kesti 14 tuntia ja 30 minuuttia, mutta onneksi penkit olivat niin hyvät, että yöllä sai nukuttua.

Myös päiväajo oli mielenkiintoista, koska ajelimme lähes tyhjillä teillä ja saimme samalla maisemakierroksen. Varasimme poikaystävän kanssa paikat yläkerran eturivistä aina, kun se oli mahdollista. Maisema oli kuivaa ja ajoittain yksitoikkoista, mutta ylitimme myös suolapeltoja ja pikkukyliä sekä valtavia viininviljelysalueita.

Ja sitten ne ihmiset! Jotenkin Latinalaisesta Amerikasta kuvittelisi, että siellä temperamentti leiskuu ja miehet ihan machoja. Argentiinalaiset olivat kuitenkin yllättävän pidättyväisiä enkä juuri huomannut suuria tunteenpurkauksia mihinkään suuntaan. Ihmiset olivat ystävällisiä, avuliaita ja pituudeltaan lyhyitä. Hyvin harva puhui englantia. Me taas emme puhu espanjaa, mutta aika hyvin kommunikaatio silti sujui. Lopulta on mielenkiintoista huomata, miten vähän sanat merkitsevät ja mikä kaikki itse asiassa on kommunikaatiota. Vaikka ilmaisimme aina selkeästi, että emme osaa espanjaa,  ihmiset jatkoivat tyytyväisinä puhettaan, ehkä vain hidastaen tahtia. Tilanteen mentyä kysyimme sitten toisiltamme, mitä ymmärsit, tyyliin "luulen, että kahvikone on rikki eikä tänään saa kahvia, mutta miksi, miten se on mennyt rikki ja milloin se korjataan, enpä tiedä."

Oma lukunsa tietysti olivat argentiinalaiset häät, joita ei kyllä hetkeen unohda. Juhlat alkoivat vasta illalla, sillä kirkkotilaisuus oli klo 19.30. Juhlien puitteet olivat prameat (vanha linna) ruuat ja juomat erinomaiset ja pääasiallinen tapa juhlia oli tanssiminen. Musiikki vaihteli argentiinalaisista hiteistä ysäripoppiin ja hääparin odotettiin joraavan läpi koko yön. Jossain vaiheessa sekaan heitettiin vielä karnevaalimaskeja, punaisia neniä ja lisää eksoottisia kocktaileja. Yö oli kuin vip-disko, jossa parin tunnin välein tarjotaan seuraava ateria. Hullumaista touhua.


Lopuksi mainittakoon vielä, että tavoitteeni lentää Atlantin yli taju kankaalla onnistui paremmin kuin hyvin. Poikaystävä tosin sanoi, että olin ajoittain ollut rasittavaa seuraa (mitä en missään tapauksessa usko), ja lääkkeiden vaikutus oli varsin pitkäaikainen (pikkupäikkärit venyivät kolmeen ja puoleen tuntiin, kun minua ei saatu hereille), mutta muuten olin kyllä tyytyväinen. Erittäin rauhallinen ja hyvin tyytyväinen.

Ainoa asia, mikä jossain vaiheessa mietitytti, on Argentiinan luokkayhteiskunta. Maan asukkailla on valtavat tuloerot, mikä tarkoittaa, että Buenos Airesissa asuu ihmisiä slummeissa ilman juoksevaa vettä, mutta 11. kaistaisen kadun toisella puolella asuu tyytyväisiä perheitä, joilla on kodinhoitaja-lastenhoitaja-kokit ja merkkiautot autohalleissa. Paikalliset ovat kyllä tietoisia näistä ongelmista ja kuulemma poliitikot myös, mutta pääkaupungin slummit ovat viime vuosina vain kasvaneet ja inflaatio kiihtynyt.

Kauas on kiva mennä, mutta parasta siinä on ehkä kuitenkin se, kun kaiken hostellielämän ja rinkan kantamisen jälkeen pääsee taas omaan kotiin ja omaan sänkyyn. Kiitos Argentiina! Meillä oli kivaa!
Sunday 12 July 2015

Loma, tule jo!

Mikähän siinä aina on, että loma pitää jotenkin erityisesti ansaita. Tarkoitan, että ennen lomaa on vedettävä kalenteri ja vieteri ja hermot niin tiukille, että lepo tulee varmasti todelliseen tarpeeseen. Kyseessä lienee länsimaissa vallitseva protestanttinen työetiikka, sillä eihän tässä muuten olisi mitään järkeä.

Minulla on kesälomaan vielä kaksi työpäivää. Kaksi! Voin sanoa, että tällä hetkellä tunnelma on aika väsynyt. Olen poikki. Finito. Kaputt. Jostain syystä tänä keväänä on tullut liikuttua liian vähän, joten olin ottanut tavoitteekseni harrastaa paljon urheilua ennen lomaa. Jotenkin kun sitä päästää irti säännöllisen endorfiinihumalan koukusta, siihen on vaikea palata ts. syitä skipata liikunta on yhtäkkiä yllättävän helppo keksiä. Löytääkseni jälleen motivaation olenkin ottanut tavoitteekseni juosta puolimaratonin lokakuun alussa Kölnissä. En ole vielä uskaltanut ilmoittautua, mutta jossain takaraivossa se jo kummittelee. Ja se treenaaminenhan kannattaa aloittaa juuri ennen kesälomaa? Not. Niinpä jätin tänään jo zumban väliin ja kohta (toivottavasti) sataa, joten uloskaan ei voi mennä. 

Mielenkiintoisinta tässä loman odottamisessa on huomata, miten nopeasti ihminen tottuu erilaiseen vuodenkiertoon ja rytmiin. Jos joku olisi sanonut minulle entisessä elämässäni, että joskus vedän täysiä opetuspäiviä vielä heinäkuussa ja samalla odottelen lomaa suvivirren sävelet korvissani soiden, olisin nauranut. Nyt ei naurata. Nyt väsyttää. Silti tuntuu ihan normaalilta, että kalenteri on täynnä pitkälle heinäkuuhun ja että juhannus on vain yksi viikonloppu työarjen keskellä.

Alun protestanttiseen työetiikkaan palatakseni täytyy siis tunnustaa, että olen vetänyt viimeisen kahden viikon aikana intensiivisen suomen alkeiskurssin a 20 tuntia opetusta. Olen viettänyt ystävieni kielikoululla kaikki illat tiistaita lukuun ottamatta. Mitä sitä ei ihminen tekisi rakkaudesta kieleen ja siksi, että ennen lomaa pitää vetää itsensä piippuun. Yritän kai varmistaa sen, että nukun keskiviikkona lentokoneessa ihan ilman niitä lääkärin antamia unilääkkeitäkin. Atlatin ylitys on taas alkanut jännittää, vaikka maaliskuussa selvisinkin siitä ihan hyvin (lääkkeillä). Lomastressiin tuli muuten pieni lisäys eilen, kun tajusin, että ystäväni häihin ajattelemani mekko on hukasssa. Minulla on ollut vuosi aikaa hankkia kolttu Buenos Airesiin, ja nyt sen pitää ilmeisesti tapahtua kahden viimeisen työpäivän lomassa. Aivot on, kun niitä vain osaisi vielä käyttää.

Mutta kaikesta tästä marinasta huolimatta on jotain, mikä piristää. Nimittäin Breakin Bad! Tiedän, olen hieman aikaani jäljessä mutta niin koukussa. Tällä viikolla en ole oikein muuta jaksanut tehdä kuin tuijottaa 4. tuotantokauden loppuun. Toivottavasti tänään sataa, jotta saan hyvän syyn aloittaa 5. tuotantokauden. Walter White, olet pelastajani. Edellinen lempisarjani, Sopranos, kalpenee tämän rinnalla. Jos et ole nähnyt sarjaa, älä katso alla olevaa videota, ettet pilaa jännitystä, mutta suosittelen aloittamaan 1. kauden heti. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Adios, bitches.


Sunday 28 June 2015

Sukulaisia siellä ja täällä

Olen juuri viettänyt miellyttävän viikonlopun mahdollisten tulevien sukulaisteni kanssa. Avomieheni isä tuli tuomaan näytille uuden naisystävänsä ja katsomaan, miltä näyttää elo meidän ensimmäisessä yhteisessä kodissamme. Alkuperäinen anoppikokelas on valitettavasti jo poistunut keskuudestamme, joten liikkeellä on monenlaista harkintaa; tuleeko meistä joskus viralliset miniä ja appiukko, saako avomieheni joskus äitipuolen ja minä anopin.
Kuinka iso auto tarvitaan, jos siellä istuvat kaikki nämä ihmiset?
Vieraiden lähdettyä jäin miettimään kaikkia niitä mahdollisia sukulaisia ja sidoksia, joita matkan varrelle on mahtunut. Asiat olisivat voineet mennä hyvinkin eri lailla. Aloitetaan vaikka varhaisaikuisuudesta. Koin suuren pettymyksen ensimmäisenä opiskeluvuonna, kun kerroin puhelimessa vanhemmilleni eräästä uudesta tuttavuudesta. Äitini kirjoitti minulle seuraavana päivänä ja kertoi juuri tajunneensa, miksi pojan sukunimi kuulosti niin tutulta. Pojan vanhemmat olivat omien vanhempieni opiskelututtavia, mutta yhteys oli sittemmin jäänyt.

Suhde ei luonnollisestikaan edennyt sen pidemmälle, ja seuraavalla kerralla varmistin, ettei yhteneväisyyksiä varmasti löydy. Sen sijaan olisi löytynyt mökki Paraisilta ja Turun murteinen suku, mutta se kaikki päättyi Erasmusvuoteen. Helsingin Sanomissa kirjoitetttiin syksyllä siitä, että Erasmus-ohjelma on tuottanut maailmaan miljoona vauvaa. Juttu täällä. Suunnittelin tekeväni aiheesta vastauutisen, nimittäin siitä, kuinka monta miljoonaa vauvaa on jäänyt syntymättä juuri Erasmus-vuoden takia. Päätin kuitenkin jättää asian vielä hautumaan.

Nuoruuteen mahtuu myös vuosia erilaisine lyhyine ja pidempine suhteineen. Jonkin aikaa mietin alkavani tamperelaiselle miniäksi, ja sitten harkitsin porilaista anoppia, mutta en oikein pitänyt siitä murteesta. Varsin pitkän harkinnan alla oli myös hyvin monikulttuurinen yhdistelmä, johon olisi kuulunut saksalaisia mutta myös indonesialaisia lähisukulaisia ja vielä siroteltuna ympäri maailmaa. Olisin ollut perhekunnan ainoa blondi. Mietin tätä mahdollisuutta todella, mutta lopulta päätin hylätä senkin.

Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että niin oikeat sukulaiskandidaatit kuin se sopiva mieskin olisivat kasassa. Suomessa asuvat Suomen sukulaiset ja Pohjois-Saksassa Saksan sukulaiset, eli molemmat ovat sopivan hajuraon päässä meistä. Tämä oli vitsi (toim. huom.) Lähivuodet näyttävät, joudunko ihan tosissani opettelemaan saksankielisiä sukulaisnimityksiä. Saksan kieli on muuten välillä aika köyhä: täällä ei tehdä eroa enon ja sedän välillä eikä esimerkiksi isovanhemmille ole lainkaan niin montaa vaihtoehtoista nimitystä kuin suomessa. Ja lopuksi vielä vastaus alun kuva-arvoitukseen: Pieni henkilöauto. Ihmisiä on nimittäin 4.
Saturday 20 June 2015

Saksalaiset maistraattihäät

Perinteiset juhannushäät ovat Suomessa aika lailla jääneet historiaan, mutta Saksassa ei juhlita juhannusta, joten silloin voi hyvin vaikka napsahtaa naimisiin. Saksassa ei ole valtionkirkkoa, joten kaikkien pitää käydä maistraatin kautta ja halutessaan voi sitten vielä pitää tilaisuuden kirkossa. Naimisiin ei siis niin vain helposti päästäkään. Eilen oli ensimmäinen kerta, kun olin maistraatissa ja pääsin heti kaasotodistajaksi argentiinalais-saksalaisiin häihin. Ja tämä siis Kölnissä.

Hääpäivän sopimisessa meinasi olla vähän stressiä, sillä saksalainen byrokratia ei tee ulkomaalaisille helpoksi saada naimalupaa. Lopulta se heltisi Nordrhein-Westfahlian osavaltiolta ja Espanjan konsulaatilta (morsiamella on kaksoiskansalaisuus) ja tilaisuuden aikataulu päästiin sopimaan. Morsiuspari jonotti huhtikuisena päivänä tuntikausia viraston tiskille ja minä päivystin kotona puhelimen ääressä. Lopulta hääpäiväksi napsahti juhannusaaton aamu.


Morsian tuli torstai-iltana meille viettämään viimeisen tyttöiltansa ja -yönsä. Joimme skumppaa, söimme mansikoita ja puhuimme rakkaudesta ja elämästä. Bestmanit olivat samaan aikaan sulhasen viihdykkeenä ja pelasivat kuulemma koko illan pleikkaa. Perjantaina oli aikainen herätys, sillä kampaaja tuli kotikäynnille tupeeraamaan morsianta. Minä keitin teetä ja kahvia ja laitoin aamupalabuffettia ja omaa naamaa samalla, kun morsiota hellittiin. Taksi tuli täsmällisesti kello yhdeksäksi. Tarkistimme vielä, että passit ovat mukana, ja kipsutimme alas. Olin juuri saanut taksin oven kiinni, kun morsian kiljahtaa, että kukat! Voin kertoa, että ei ole miellyttävää kipsuttaa korkkareilla neljänteen kerrokseen ja takaisin varsinkaan, kun on kiire.

Taksissa yritin ehdotella morsmaikulle kaikenlaisia suunnitelma B:itä, kuten ajamista suoraan lentokentälle ja hyppäämistä Balin koneeseen. Mutta ei mennyt läpi. Taksi ajoi meidät Kölnin vanhalle Raatihuoneelle, joka on kaupungin suosituin hääpaikka. Sen kyllä huomasi jo heti sisäänkäynnin luona. Vaikka olimme aikaisin liikkeellä, piha oli jo täynnä muita hääseurueita ja morsiamia. Sitten seurasi aamun saksalaisin osuun: byrokratia. Morsiuspari ja todistajat istutettiin sivuhuoneeseen virkailijaa vastapäätä. Meidän piti vastailla kysymyksiin ja todistaa henkilöllisyytemme ja antaa osoitteemme: Pitäväthän kaikki tiedot vielä paikkansa, mitä sukunimien kanssa tehdään, ketäs meillä on todistajina. Virkailija kompuroi jo morsiamen sukunimen kanssa, joten minun nimeäni hän ei edes yrittänyt lausua. Sitten paperit pakattiin kansioon ja meille annettiin lupa lähteä seremoniatilaan.

Itse tilaisuus pidettiin todella tunnelmallisessa juhlatilassa kellarissa. Sulhanen ja morsian istuivat suoraselkäisinä keskellä, kaaso ja bestman heidän molemmilla puolillaan. Olen jo aikaisemmin kuullut, että saksalaiset maistraattihäät ovat tunnelmalliset ja nyt uskon sen. Toki aluksi piti taas tarkistaa virallisia kuvioita ja nimiä, mutta sitten sydämellisen oloinen vihkijä piti kauniin puheen, jonka aikana yritin keskittyä tuijottamaan lamppua, jotta en olisi ollut aivan suihkulähde. Sitten kysyttiin, että jaa vai nein, ja morsian vastasi jopa kahteen otteeseen, että jaa. Selväksi tuli. Lopuksi virkailija luki vielä tilaisuuden pöytäkirjan läpi ja sitten allekirjoitettiin todistajalausunto. Ja niin maailmaan syntyi aviopari Jung.


Kuvat @Alena Jung
Onnitteluhalailujen jälkeen palasimme yläkerran aulaan. Hetken päästä bestmanit vinkkasivat vieraat  ulos ja sitten otimme hääparin vastaan saippuakuplin, karnevaalilauluin ja tähtisädetikuin. Saksassa on tapana, että heti vihkimisen jälkeen juodaan skumpat joko maistraatin luona tai kirkon pihassa. Niinpä mahtavat ystävät olivat virittäneet pöytiä ja kiikuttaneet paikalle kolmekerroksisen kakun. Toinen tärkeä perinne vihkimisen jälkeen on lakanan leikkaus. Hääpari leikkaa tai nyrhii, riippuen saksista, lakanaan sydämen muotoisen aukon, josta sulhanen kantaa morsmaikun läpi uuteen avioelämään. Ilmeisesti se, jonka sakset toimivat paremmin, on sitten suhteessa vahvemmilla.


Siinä kakkua syödessä ehti seurata muita hääseurueita, sillä pareja tuli ulos lähes tulkoon liukuhihnalta. Eräs pari kuului karnevaaliseuraan, sillä piha oli jossain vaiheessa täynnä karnevaalipukuja ja tanssityttöjä. Toinen pari vastaanotettiin sellaisella terälehtisateella, että jäin miettimään, miltä tila näyttää, illalla kun jo aamun ensimmäiset parit jättävät sinne jälkensä. Juomisten ja syömisten jälkeen jatkoimme juhlintaa brunssin parissa eräässä mukavassa luomukahvilassa. Iltapäiväksi jokainen lähti tekemään omiaa, kuten esimerkiksi nukkumaan päiväunet, ja illalla kokoonnuimme isommalla porukalla kohottelemaan maljoja pariskunnan vuokraamaan kahvilaan. Osa yksi on nyt takana, osa kaksi juhlitaan tasan neljän viikon päästä Buenos Airesissa. Onnea ja rakkautta mussukat!
Friday 12 June 2015

Sisusta uusi koti

Oho, eipä ole ollut mitenkään suunnitelmallista, mutta näköjään on käynyt niin, että blogi on ollut kaksi kuukautta tauolla. Ehkä vielä kauemmin tauolla on ollut säännöllinen liikunnan harrastaminen, mutta se nyt ei varsinaisesti kuulu tähän. Sitten edellisen postauksen olen muuttanut ja astunut uuteen elämäntilanteeseen eli avovaimoksi. Avovaimoksi! Ei minusta sitten tainnutkaan tulla vanhaa piikaa, vaikka vanhojen säädösten mukaan olisin jo vuosia ollut velvollinen maksamaan vanhanpiian veroa.

Avovaimous on uutta, kuten on sekin, että vihdoin saa alkaa sisustaa unelmakotia!

Muutto on vissiin kuoleman jälkeen ihmiselämän suurin ja raskain koettelemus. Kukaan ei ole palannut kuolemasta kertomaan, mutta muutosta voin sanoa, että itse muuttopäivä meni hyvin eikä asunnossa näin kuuden viikon jälkeen ole enää yhtään pahvilaatikkoa. Mutta onhan tämä oma prosessinsa ollut. Entinen kämppä ja erityisesti entinen home-vuokraemäntä aiheuttivat psykoterroria ihan viimeiseen asti. Takuuvuokra ei ole vielä kilahtanut tilille, mutta ilmeisesti kaikki on ok. Toivottavasti.

Kuulun ihmisiin, jotka haluavat saada nopeasti asiat järjestykseen enkä kestä keskeneräisyyttä. Uuden asunnon kanssa olen yrittänyt toppuutella ja sanoa, että seinät pitää ensin elää omiksi, ennen kuin tavarat asettuvat paikoilleen. Olemme molemmat olleet aika kiireisiä, eli sisustaminen ja muu järjesteleminen on jäänyt viikonloppuhommiksi. Lähinnä se menee niin, että minulla on suunnitelma, ja mies sitten kulkee poran ja telineen kanssa perässä toteuttaen niitä. Kaikki sujuu, kunhan tehdään niin kuin minä haluan. No ei kai, mutta toiselle on tähän asti aika hyvin käynyt kaikki, mitä olen ehdottanut. Arkena on sitten stressissä kiukuteltu siitä, kuka käy kaupassa tai tekee ruuat. Sellainen vaatii hieman enemmän neuvottelua kuin taulujen paikat.
Tästä blogista ei ole vielä tulossa sisustuspalstaa, mutta muutama uuteen kotiin liittyvä sisustusjuttu pitää esitellä. Kolmen Ikea käynnin jälkeen alkaa riittää ruotsalaisuus, ja yritän kovasti panostaa vanhojen huonekalujen tuunaamiseen ja uusien vanhojen löytämiseen. Viimeiset pari iltaa olen lakannut tuoleja ja tutkinut Ebayta eli paikallista Huutonettiä vanhojen huonekalujen toivossa. Perheemme onkin viime aikoina kasvanut muutamalla erittäin mieluisalla jäsenellä. Tässä he ovat:


Uusi keittionpöytä löytyi netistä ja haimme sen saman tien pois kuleksimasta. Meillä ei ole autoa, joten pöytä kuljetettiin kaupungin läpi U-bahnalla. Jos haluaa kontakteja ihmisten kanssa ja positiivista huomiota, kannattaa kuljeskella yleisillä paikoilla huonekalujen kanssa. Pöytä mahtui junaan yllättävän hyviin ja on juuri sellainen kuin halusinkin.

Läheisellä parkkipaikalla järjestetään kerran kuussa kirppari, joka on yksi kaupungin parhaista. Tällä kertaa ensimmäinen ostos löytyi järjestyksessään kolmannesta kojusta. Muita ostoksia ei sitten voinutkaan tehdä, kun kaikki rahat menivät siihen. Löysin nimittäin pienen Mad men-henkisen eli 50-lukulaisen tv-tason tai lipaston. Mies oli hetken skeptinen, mutta kyllä hän nyt meille jää. Siis kaappi, mutta kyllä mieskin.

Meille kävi niin hyvä tuuri, että löysimme unelmakotimme juuri siltä alueelta, jolta sen halusimmekin, ja vielä varsin nopeasti. Muuton jälkeen selvisi, että tässä on todella mukava pikkupuisto tuossa aivan kulman takana. Kaupunkien puistoissa on yleensä viikonloppuisin festarimeininki, sillä ne ovat niin täynnä vieri vieressä grillaavia seurueita. Suomalainen puistelee päätään ja lähtee ihmispaljoudesta äkkiä pakoon. Ehkä meidän puistomme on julkinen salaisuus tai sitten se ei ole ´place to be´ mutta siellä on yllättävän rauhallista ja tilavaa. Viime perjantaina perheeseemme liittyi uusi kaveri, nimittäin grilli, joka sai nimekseen Matilda. On muuten elämäni eka oma grilli! Viime viikonloppuna pidettiin jo neitsytkäristykset ja hyvin toimi. Toivon, että suhteestamme tulee pitkäikäinen ja että Kölnin kesä tarjoaa meille monia yhteisiä hetkiä.

Uusi koti tarkoittaa stressiä, työtä ja järjestämistä, mutta myös uutta alkua ja uuden löytämistä. Niin itsestään kuin ympäristöstään. Tämä oli viides muuttoni sitten lokakuun 2010 ja toivon, että seuraavaa menee pitkä aika. Nyt olen tässä, kotona. On aika alkaa sisustaa.
Thursday 16 April 2015

Pari päivää New Yorkissa

Jos lomani alkuaika oli rentouttavaa kotoilua ja oleilua idyllisessä New Havenin pikkukaupungissa, loman loppuosa oli kovatahtista turismia. Yövyin tuttavan luona Brooklynissä, mikä oli mahtavaa, sillä pääsin osalliseksi brooklyniläisen kimppakämpän elämästä. Tuttuni on freelancer, joten hänellä on vielä kovempi kiire kuin muilla työtä tekevillä. Niinpä teimme heti saavuttuani suunnitelman, miten seuraavat päivät tulisivat kulumaan ja miten voisin saada mahdollisimman paljon irti viiden päivän vierailustani. Ja tsak, minulla oli käsissäni exel-taulukko, johon oli merkitty lähtöajat ja päivän reitit ja mukaan liitetty etukäteen buukattuja lippuja museoihin ja muualle.


Ensimmäisenä aamuna C. näytti minulle, miten kämpän avaimet toimivat ja sitten vielä aamupalapaikan. Sen jälkeen hyvästelin hänet kadulla ja palasin kämpille tekemään aamutoimet. Helpommin sanottu kuin tehty. Seisoin kadulla pyjamassa, ilman lompakkoa ja puhelinta, eikä mikään avain tuntunut sopivan ulko-oveen. Hienoinen paniikki alkoi hiipiä, kun mietin, että C. lähti juuri ja tulee vasta illalla kotiin eikä kumpikaan kämppiksistä ole kotona. Ehtisinkö vielä juosta hänet kiinni? Ja silloin ovi naksahti auki.

Seuraava koettelemus odotti kahvilassa. Kävelin tiskille ja kysyin heti, miten täällä toimitaan. Tarjoillaanko pöytiin, milloin maksetaan ja niin edespäin. Tyttöä vähän huvitti, joten kerroin hänelle avoimesti olevani turisti, jonka kaveri on lähettänyt suunnitelman kanssa kaupungille. Ja tämä kahvila sattuu nyt olemaan mun kohde numero 1. Kahvilavierailuni ei mennyt kuitenkaan ihan putkeen. Istuin yksin neljänhengen pöytään ja vasta myöhemmin tajusin, että yksin olevien olisi syytä ottaa paikkansa muiden yksin olevien kanssa pitkästä pöydästä. En myöskään tajunnut, että tilatut ruuat pitää hakea tiskiltä vielä erikseen, mutta ehkä tarjoilija myös unohti kahvini, sillä jouduin kysymään sitä uudestaan.


Seuraavaksi kävelin metroon. Astelin raput alas laiturille ja tajusin, että en näe misään kylttiä siitä, mihin suuntaan tämän laiturin juna on menossa. Toiselle puolelle pääseminen vaatisi nousemisen takaisin kadulle. Paljastin itseni jälleen turistiksi ja kysyin muilta odottajilta. Olin tuurilla oikealla puolella. Tästä tulee vielä raskas päivä, ajattelin, kun istuin metron penkille.

Jäin pois junasta ja lähdin katutasoon selvittämään reittiä Brooklin Bridgelle. Ei ollut taaskaan ihan suora yhteys, mutta pääsin perille. Pidin sillasta ja sen maisemista kovin, en niinkään turistilaumoista ja kiireisistä pyöräilijöistä kaiken muun seassa. Laskeuduin sillalta ja jatkoin matkaa Chinatowniin. Oli hullua löytää itsensä kaduilta, joilla oli ainoa vaalea länsimainen. Kaikki kyltit olivat kiinaksi ja monet ruokakojut täynnä niin eksoottista sapuskaa, etten uskonut sellaisia Kiinan ulkopuolelta edes löytyvän. Alueella asuu ainakin 150 000 kiinalaista ja se valtaa jatkuvasti alaa lähikortteleista. Chinatownin vieressä sijaitseva Little Italy huvitti minua ehkä vielä enemmän: kuulin, kuinka italialaisen jäätelökojun myyjät puhuivat keskenään arabiaa.


C:n aikataulun mukaan minulla oli lippu Tenement-museon kierrokselle klo 15. Kävin tarkistamassa paikan ja sitten mietin, miten kuluttaisin odotustunnin. Lähdin kävelemään suuntaan, jossa arvelin Sohon sijaitsevan. Liikennevaloissa minut pysäytti tyttö, joka kysyi, onko Broadway tässä suunnassa. Tuumasin, että voi hyvin ollakin, mutta en oikeastaan tiedä. Lähdimme kävelemään valoista yhtä matkaa ja juttelimme seuraavat korttelinvälit. Kerroin olevani suunnitelmaa noudattava turisti ja hän olevansa matkalla tapaamaan ystäviään ja että hänkin on joskus kouluaikoina käynyt kyseisessä museossa. Löysimme lopulta Broadwayn ja toivotimme toisillemme hyvät päivänjatkot. Tajusin, että vaikka olen viettämässä päivää yksin, en oikeastaan ole yksin, vaan kaikki nämä muut kulkijat ovat mahdollisia seuralaisia.

Tenement-museo oli mielenkiintoinen, vaikka oppaan tyyli hieman ärsytti. Minä halusin kuulla kylmiä faktoja siirtolaisperheiden elämästä kyseisissä asunnoissa sata vuotta sitten enkä pysähtyä miettimään, että miltä siitä perheenäidistä nyt mahtoi tuntua, kun niiden olohuoneessa toimi ompelimo. How do you feel about it -lausahdus tuntui muuten olevan amerikkalaisten lempifraasi, sillä kuulin sitä viikon aikana useamman kerran. Ei tähän nyt mitään tunteita aleta sotkemaan, toteaa suomalainen.

Kotimatkalla astuin tietysti väärään metroon. Mietin, että joku juttu tässä oli, miksi minun piti ottaa C eikä A:ta, vaikka ne ajavat samaa reittiä. Muistinkin sen heti, kun istuin siellä A-junassa: Se ei pysädy kaikilla asemilla, kuten esimerkiksi siellä, missä minun pitäisi jäädä pois.

Ensimmäisen päivän vaikutelmat olivat sen verran raskaat, että niitä piti sulatella illalla skumpan ja New Yorkin meksikolaisen take awayn kanssa. En nyt sanoisi saaneeni kulttuurisokkia, mutta tuntui hurjalta tajuta, ettei osaa ympäristön sanattomia koodeja ja olemisen normeja, kuten sitä, miten kahvilassa toimitaan tai mistä metrojen suunnan voi tarkistaa (Tämän tajusin kyllä heti seuraavana päivänä). New York on maahanmuuttajien kaupunki ja voin hyvin kuvitella, miltä heistä tuntui (How do you feel about it?) astua uuteen ja tuntemattomaan saapuessaan Ellis Islandille. Sinne minäkin suuntasin seuraavana päivänä, mutta se on jo toinen tarina eli seuraavan päivän suunnitelma.
Sunday 12 April 2015

New Haven - idyllinen pikkukaupunki

Aivan alkuun täytyy todeta, että matkani aloituspäivä tullaan muistamaan varsin synkkänä. Olin Düsseldorfin kentällä odottamassa lentoani, kun eräs Germanwingsin kone jäi saapumatta samalle kentälle. Onneksi kuulin asiasta vasta perille päästyäni.

Pelkäsin Atlantin ylitystä etukäteen, mutta lopulta kaikki sujui hyvin eli minulla oli lääkitys kohdillaan, vaikka Hesari taannoin kirjoitti, etteivät alkoholi ja lääkkeet auta lentopelkoon. New York tervehti meitä aurinkoisena, mutta saapuminen oli hienoinen pettymys. Olin odottanut tuntikausien jonotusta tulliin ja tiukkoja kysymyksiä, mutta pääsin varsin vaivattomasti luukulle, jossa minulta ei kysytty mitään vaan toivotettiin ainoastaan hyvää lomaa. Huijausta!

Grand Central Stationilla astuin junaan, joka toi mieleen lähinnä Jali ja Suklaatehtaan maiseman. Kuvitelkaa harmaa asema, josta pääsee punavalkoisella junalla tehtaan sisälle karkkimaahan. Sellainen kuva minulle jäi värikkäänä harmaata asemaa vasten loistaneesta junan perästä. Sen edessä oli vielä kirkkaampi ja värikkäämpi myyntitiski viime hetken snackejä varten. Harmi, etten ottanut näystä kuvaa. Juna piti matkan aikana myös ääniä, jotka muistuttivat lähinnä Linnamäen puista vuoristorataa. Matkapäivä oli pitkä, mutta sen päässä odotti New Haven ja suomalaiset ystävät. Oli varsin rentouttavaa saapua ulkomaille ja puhua ensimmäiset päivät vain suomea.

New Haven on satamakaupunki, joka pitää sisällään Yalen yliopiston. Kampus peittääkin puolet keskustasta. Ilmeisesti kyseessä on varsin perinteinen amerikkalainen kaupunki, mutta yliopiston takia luokkaerot ovat vielä tavallistakin suuremmat. Ystäväni asuvat valkoisten hallitsemalla suloisella puutaloalueella, jonka vastapainona kaupungin toisella puolella avautuu kerrostalolähiöiden ghetto. Minua kiellettiin käyttämästä kaupungin busseja ja menemästä keskustan väärälle puolelle, sillä siellä ei ole valkoisen keskiluokkaisen turvallista liikkua. Keskustassa huomasi selvästi, missä kampus alkoi loppua ja varsinainen valtaväestö ilmestyä kaduille. Sataman vuoksi kaupungilla on kuulemma myös vilkas huume-elämä.


Yliopiston lisäksi pikkukaupungissa on lukuisia museoita. Ainoa turistikokemukseni sijouttui kuitenkin kampukselle, sillä osallistuin yhtenä päivänä opastetulle kierrokselle. Kierros alkoi salista, jossa meille näytettiin opiskelijoiden tekemä musikaali "Why I chose Yale?". Tietysti amerikkalainen yliopisto mainostaa itseään musikaalilla, kuinkas muutenkaan. Sen jälkeen innokas opiskelijatyttö kierrätti meitä ympäri kollegeja ja kirjastoja. Hän oli aika kova selittäjä eikä aina niin oikeassakaan - tyttö sanoi kaupungin asukasluvuksi puoli miljoonaa. Wikipedia 131 000.

Kampus muodostui erilaisista Harry Potterin maailmaa muistuttavista rakennuksista ja kollegekomplekseista. Ne eivät itse asiassa olleet niin vanhoja; hullu arkkitehti rakennutti 1930-luvulla rakennuksia, joiden piti näyttää satoja vuosia vanhemmilta. Opiskelu Yalessa kaikkine lisäaktiviteetteineen vaikutti kyllä mielenkiintoiselta ja mielekkäältä. Sisäänpääsyprosentti on muuten 6. Kierroksemme loppui  suomalaisen arkkitehdin suunnitteleman rakennuksen eteen. Tyttö ei tiennyt arkkitehdin nimeä, mutta google kertoi työn Eero Saarisen käsialaksi.

Muut päivät vietin lähinnä puutaloalueella hengaillen ja ystävälle ja vauvalle seuraa pitäen. Viimeisenä iltana paistoi aurinko ja innoistuin kuvaamaan aluetta. Seuraavana eli lähtöpäivänä satoi lunta, joten silloin se ei olisi enää onnistunutkaan. Syksyt ovat New Havenissa lämpimpimiä ja keväät kylmiä ja sen sain itsekin todeta.

Näyttää olevan täysin sattumanvaraista, millä värillä talot on maalattu. Osa on valkoisia pitsilinnoja, osa räikeitä kuin huvikumpu. East rock on viehättävä asuinalue, mutta kokonaisuudessaan kaupunki on kaksijakoisuuden ja luokkaerojen takia aika järkyttävä.


Thursday 19 March 2015

Ihana Firenze!

Muistan joskus vuosia sitten harmitelleeni, että taisi tulla tehtyä vääränlainen ainevalinta, jos työn tai ammatin puolesta haikailisi ulkomaille. Suomen kieli ei ole vielä ehtinyt maailmankielen asemaan, joten tuskin sillä kauheasti siellä maailmalla tekee. No, eipä olisi juuri tarvinnut harmitella. Terveisiä työmatkalta Firenzestä!

Olen jostain syystä aina ollut enemmän kallellaan Espanjaan päin. Kieli soljuu korvissa, sangria kurkusta alas ja kaikki on leppoisaa. Mutta ne italialaiset! Jalkapalloilijat ovat oscarin arvoisia näyttelijöitä, kieli kuulostaa korvaan kovalta ja aggressiiviselta ja niillä tuntuu käyvän tunteet muutenkin aina kuumana. Miten väärässä olin tässäkin! Olen nyt kolmatta kertaa Italiassa ja poskeni lähinnä kramppaavat, kun minua vain hymyilyttää koko ajan.

Saavuin tiistaina Firenzen museolentokentän ainoalle kiitoradalle ja jatkoin sieltä matkaa taksilla keskustaan. Minulle ei ole vielä selvinnyt, sattuiko minulle joku poikkeustaksi vai onko täällä menossa joku kirjakampanja, sillä taksissa oli tarjolla korkeakirjallista luettavaa ajomatkan ajaksi. Italiankielinen Maupassat tuijotti minua koko matkan ajan samalla, kun kuljettaja puhui hansfreellä poikansa ja vaimonsa kanssa.

Olen käynyt kahtena iltana ulkona syömässä ja molemmilla kerroilla ruoka oli parempaa kun hyvää. Ravintolat aukeavat iltaisin klo 19.30, sillä kukaan ei mene syömään ennen iltakahdeksaa tai -yhdeksää. Toisen illan ruokapaikkana oli entinen työläisravintola. Siltä ajalta olivat peräisin tummat huonekalut ja ruokasysteemit. Nykyään tilassa toimii kasvisravintola, mutta systeemi oli säilytetty samana. Asiakkaat jättävät takit varaamaan istumapaikkaa ja sen jälkeen rynnitään tiskin kulmalle lukemaan liitutaulua, johon on kirjoitetu illan ruokalista.

Sitten jonotetaan kassalle, jota pitää paikan omistaja. Hän istui puisen kirjoituspöydän takana ja kirjoitti lapulle asiakkaan tilauksen ja rahasti sen samalla. Ihmettelin hitaasti liikkuvaa jonoa, kunnes huomasin harmaapartaisen miehen juttelemaan jokaisen asiakkaan kanssa: ensin keskustellaan illan ruokalistasta, sitten kuulumisista. Meiltäkin hän kyseli Suomesta ja alkoi kertoa juttuja Islannista, vaikka takana jono vain piteni. Turinan jälkeen kiikutimme tarjottimet ruokatiskille ja ojensimme tilauksen keittiöön. Lopulta palasimme puisen pöydän luo annoslautasten (pastaa munakoisolla ja ricotta-juustolla sekä toiselle papuja meksikolaisittain), viinikarahvin ja jälkiruokakakun kanssa. Ihmisiä lappasi sisään koko ajan vielä silloinkin, kun me olimme  nautiskelleet viininkin loppuun.

Tänään käytin aamupäivän kävelemällä kaupunkia ristiin rastiin ja kuvaamassa kortteleita. Vanha kaupunki oli täynnä turistiryhmiä ja Duomon jono kierteli kauas kulman taakse. Aurinko paistoi niin, että takin sai heittää olalle keikkumaan. Ensimmäisenä yönä minulle valkeni asia, johon en viime kerralla kiinnittänyt huomiota: Firenze on aika hiljainen kaupunki. Keskustassa ei ole raitiovaunuja ja monet kadut ovat vain jalankulkijoille. Raskasta liikennettä ei vanhaan kaupunkiin muuten mahtuisikaan, sillä kadut ovat kapeita ja jalkakäytävät vielä kapeampia. Tänään tajusin myös sen, että tämä kaupunki on todella keltainen ja roosan, hennon vaaleanpunainen. Hotellihuoneeni seinät ovat keltaiset, niin ovat myös talon ulkoseinät ja naapuritalo. Kaikissa taloissa on vihreät ikkunaluukut.

Ja mitä niihin tunneilmaiseviin italialaisiin tulee, jotenkin olen alkanut pitää näistä avoimista ja ystävällisistä, vaikka kieltään en edelleenkään juuri ymmärrä. Kuten ystäväni ja paikallisoppaani Lena sanoo, italialaiset ovat hyviä keksimään ongelmia mutta vielä parempia ratkaisemaan ne. Kaikkeen löytyy ratkaisu, vaikka se vaatisi puolen päivän neuvottelut ja tulisi lopulta yllättävältä taholta. Kölniä sanotaan Italian pohjoisimmaksi kaupungiksi, sillä siellä asuu paljon italialaisia mutta myös siksi, että Reininmaalaisten luonteenlaatu on lähellä italialaista. Suomalainen kölniläinenkin ilmeisesti sopeutuu eikä joudu täällä ulkomailla niin nopeasti kulttuurisokkiin.

Toki tässä on tullut töitäkin tehtyä. Olen virallisesti suomen kielen laitoksen vieraana ja opetan tällä viikolla suomalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Täytyy sanoa, että pää hieman höyryää, sillä opetuskielenä on englanti, mutta suurin osa materiaalistani on saksan- ja suomenkielistä. Ja yleisöni äidinkieleltään italian-, unkarin- ja vironkielistä. Eli lapset, jos haluatte turvallisen ja yksikielisen työympäristön, älkää alkako opiskella suomen kieltä.


Tuesday 3 March 2015

Arkipäivä Saksassa

Arkea se on elämä Saksassakin. Jos minulla olisi viime aikoina ollut enemmän aikaa, olisin kertonut muun muassa, että

... muuton valmistelu etenee kovaa vauhtia. Saksassahan vuokralaisen pitää hommata itse asuntoon keittiö. Meillä kävi tuuri, sillä uuden asuntomme edelliset asukkaat eivät ota keittiötään mukaan vaan saamme lunastaa sen hyväkuntoisena. Samoin jätän omaan vanhaan asuntooni minun edeltäjäni sinne rakentaman keittiön. Jotenkin hullua. Muuttamisessa on niin paljon tekemistä ilman sitäkin, että pitää hankkia kallis mittatilauskeittiö ja mahdollisesti odottaa sen toimitusta. Olen tehnyt listoja siitä, mitä nykyisestä asunnostani ei tule mukaan, mitä muuta lunastamme uuden asunnon nykyisiltä asukkailta, mitä seiniä pitää maalata ja kuka tulee auttamaan muutossa. Jostain syystä apulaisiksi ei ole ollut tunkua. Johtunee siitä, että tämä on kolmas muuttoni kahden vuoden sisällä eivätkä kirjat ole ainakaan vähentyneet. Eräs ystävä väitti, että hänellä on sitten viime muuttoni ollut lonkan kanssa ongelmia. Ei ehkä ollut helpointa muuttaa hissittömän talon 5. kerrokseen mutta epäilen bluffia.

... sain poikaystävän ylipuhuttua siivoojan palkkaamiseen. Edelliset asukkaat kysyivät, haluammeko jatkaa talon käytäntöä eli jakaa siivojan naapureiden kanssa. Minusta idea on loistava, sillä siivoaminen on se, joka jää ensimmäisenä väliin sellaisina aikoina kuin vaikka nyt, kun pyykinpesuaikakin pitää suunnitella kalenteriin, siillä muuten sitä ei ehdi tai muista tehdä. Asia vaati pientä ylipuhumista, mutta olen varma, että päätös lisää kotirauhaa tai ainakin vähentää omantunnon tuskia, sillä tunnen itseni.

... rakastan saksalaista lääkärisysteemiä. Minulla on mahtava kotilääkäri, joka jaksaa aina kuunnella, suositella muitakin lääkkeitä kuin antibiootteja ja antaa lähetteitä erikoislääkäreille. Käynti on "ilmaista", mitä nyt palkastaan maksaa jokusen prosentin yleiseen kassaan. Kävin viimeksi toissapäivänä vastaanotolla ja sain liikoja kysymättä rauhoittavia tabuja tulevaa lentomatkaa varten. Olenko kertonut, että kärsin lentopelosta ja että olen kolmen viikon päästä ylittämässä Atlantin ensimmäistä kertaa? No, nyt olen. Toivon, etten tule muistamaan lennosta mitään myöhemmin. 

... olen jälleen aliarvioinut työmäärän ja yliarvioinut ajan. Niin käy lähes aina symposiumia tai muuta erikoistilaisuutta valmistellessa. Lähden kahden viikon päästä opetusvierailulle Italiaan, mikä on mahtavaa, varsinkin siinä tapauksessa, että matskut ovat oikeasti valmiina. Luen tällä hetkellä liukuhihnalta suomalaisia lasten- ja nuortenkirjoja, kahlaan lähdeteoksia ja mietin, miten sen kaiken tiivistäisi italialaisille englanniksi. Tuntikausia. Joka päivä. Ajoittain havahdun siihen, että ainiin, tämähän on mun työtä ja tästä saa palkkaa. Tulee mieleen ala-aste, jossa suoritimme bilsat ja historiat projektitöinä. Oli mahtavaa  hakea tietoa kirjoista (nettiä ei vielä silloin ollut) ja uppoutua tutkimaan, etsimään ja yhdistelemään. Paljon ei kahdessakymmenessä vuodessa ole muuttunut. Paitsi ehkä aikakäsitys; päivässä on liian vähän tunteja ja viikossa päiviä.

... Heidelbergissa oli viikonloppuna taas niin kivaa kuin siellä aina on. Ehkä on ihan hyvä katkaista kiire, lähteä hetkeksi pois ja keskittyä johonkin muuhun, kuten nyt vaikka kakkujen syömiseen, shoppailuun, jutteluun ja viiniin. Nukkuminen on tosin hieman yliarvostettua, jos taloudessa on 2-vuotias lapsi, joka haluaa aamusta asti seurustella vieraan kanssa. Toki hyödynsin junamatkat lukemalla Tove Janssonia ja Salla Simukkaa, että jotain tuli tehtyä. Tutkimusmielessä. 

Kamelle! Karkkia!
... kevät on täällä! Vaikka lämpötila ei juuri eroa tammikuisesta, jotain on tapahtunut. Aamuisin on jo niin valoisaa, että silmälaput ja korvatulpat pitää kaivaa esiin, jos ei halua herätä kukon laulun aikaan tai kyyhkyjen kujerrukseen. Kokemukseni mukaan Kölnissä sataa keväisin ja alkukesästä aina kello neljän aikaan iltapäivällä, kuten eilen ja tänään. Tänään myös ukkosti. Ensimmäiset kukat puskevat nurmikosta ja linnut laulavat. Maaliskuusta ei tosin koskaan tiedä. Kaksi vuotta sitten oli vielä puolivälissä kuuta lumimyrskyä, kolme vuotta sitten söimme puistossa t-paidat päällä jäätelöä. Se on kuitenkin varmaa, että talvi on ohi.

... arki, se on kuitenkin parasta. Tällä hetkellä kiireistä, mutta oma moka, kun on niin kiva tehdä kaikkea ja kaikkialla yhtä aikaa. Nostan todella hattua teille ruuhkavuosia elävät lapsiperheelliset, joiden elämä on jatkuvaa aikataulutusta. Kyllä tässä pärjätään, sillä poikaystävä on omatoiminen ja lähinaapurusto täynnä take-away ruokaa. Tiedän myös, että kolmen viikon päästä on lomareissu ja kahden kuukauden päästä uudessa asunnossa ehtii sitten vähän rauhoittua. Ainiin, se tosin pitää ensin sisustaa ja laatikot purkaa. Mutta että sitten pitäisi taas olla helpompaa. Niinhän sitä ainakin kuvittelee.

Friday 20 February 2015

Sairauspäivä numero 5.

Tein juuri uuden ennäykseni. Olin yhdeksän ja puoli kuukautta ilman flunssia tai muita tautitartuntoja. Olin talvilukukaudella ainoa, joka oli kaikkien kurssieni kaikilla tunneilla paikalla, sillä opiskelijoiden kesken kiersi parikin flunssa-aaltoa. Ennätyksjahtini kuitenkin katkesi viime maanantaina, minkä jälkeen olen viettänyt viisi päivää tässä. En kuitenkaan enää makaa peiton alla vaan istun päiväpeiton päällä. Seuraavassa matkani 35,4:stä 38,8:an ja takaisin.

Kaikki lähti siitä, että Kölnissä juhlittiin karnevaaleja viime viikonloppuna. Kuusipäiväinen hulabaloo on aika kovaa hommaa eikä mitään amatöörien ja ulkomaalaisten touhua. Huomasin sunnuntaina pientä kurkkukipua, mutta se ei estänyt minua lähtemästä kadulle maanantaina. Rosenmontagzug - Ruusumaanantain paraati on vuoden kohokohta, joka kerää kaupunkiin miljoona juhlijaa. Olin viimeksi seuraamassa sitä kolme vuotta sitten, ja silloin jäi harmittamaan, etten onnistunut saamaan kulkueesta kiinni kunnon karkkilaatikoita. Tänä vuonna pääsin tavoitteeseeni ja sain jopa kaksi Toffifee-rasiaa. Sen jälkeen palasin kotiin ja kaaduin sänkyyn.

Ensimmäisen illan vietin kylmässä aallossa, jonka katkaisi vain poikaystävän tervehdyskäynti. Hän oli hieman kiukkuinen, sillä kunnon ihmisenä hän joutui tietysti työskentelemään kaikki karnevaalipäivät, kun eräät taas nauttivat (lukukausi)lomasta ja sen suomista (karnevaali)vapauksista. Ja kaiken jälkeen hän on kuitenkin se, joka joutuu hoitamaan jälkipyykin, kuten lämmittämään sairaalle ruokaa ja kuskaamaan lääkkeitä. Työnsin nenäni peiton alta, ja sanoin, että ottaa keittiöstä kiitokseksi mukaansa FC Köln -suklaalevyn, jonka ystävällisesti poimin hänelle kulkueesta. Nukahdan, kun lämpötila on 38,8 asteessa.

Tiistaina tajua, että tauti ei todennäköisesti taltu kovin pian, joten teen poikaystävälle kauppa- ja lääkelistan. Päivitän tilanteen myös töihin ja lupaan ilmoitella taudin kehityksestä. Katson päivän aikana New Girlin 4. tuotantokauden läpi ja ihmettelen vuokraemännältä tullutta tekstiviesti. Poikaystävä tuo illalla ruuat, mutta jotenkin listan jukurtti ja kaurahiutaleet ovat muuttuneet matkan varrella mysliksi. Vuokraemäntä soittaa onneksi juuri, kun mies on kylässä, sillä itse en kykene puhumaan. Selviää, että seuraavana aamuna tulee joku tyyppi ottamaan legionella-bakteerinäytteitä. Se ei kuitenkaan selviä, että miksi juuri nyt ja mitä varten. Lupaan avata oven, jos pääsen sängystä ylös. Nukahdan klo 19 ja nukun katkonaisesti aamuun asti. Totean jossain vaiheessa yötä, että kuumelääkkeen vaikutusaika on varsin tarkat 8 tuntia.

Käyn keskiviikkoaamuna pesemässä hiukset, vaihdan lakanat ja tuuletan, kun asuntoon kerran on tulossa vieraita miehiä. Tyyppi on ovella, ennen kuin ehdin suihkun jälkeen pukea päälle, mutta meneekin ensin naapuriin. Näytteenotto kestää 2 minuuttia eikä sitä edes oteta keittiöstä, vaikka olin järjestänyt tiskit siisteihin kasoihin altaan reunoille. Puuroa odotellessa tiskaan pari kuppia, ehkä näyttääkseni, että minusta vielä on johonkin, tai ehkä siksi, että kaikki kupit tosiaan ovat siellä tiskissä. Palaan sänkyyn ja valmistaudun seuraavaan kuumeaaltoon.

Iltapäivällä havahdun kummallisiin uniin ja mietin surullisena, etten ehkä enää koskaan osaa tai jaksa kirjoittaa yhtään järkevää ajatusta. Että aivoni ovat varmasti jo kiehuneet. Huomaan ajankulun lähinnä siitä, että puhelimen ja tietokoneen akku loppuvat säännöllisin väliajoin. Otan seuraavan lääkkeen ja painan seuraavan episodin uudesta lempisarjastani Breaking Badistä käyntiin. Aivot, ehkä löydän ne huomenna.

Torstaina havahdun hyvin nukutun yön jälkeen siihen, että lämpötila on vain 37 astetta. Aamupalan jälkeen yllätän itseni ja kirjoitan puoli tuntia työsähköposteja. Sen jälkeen olen niin väsynyt, että otan päiväunet, ja lopun päivää vietän kriminaalin kemianopettajan parissa. Ulkona on aurinkoinen päivä, joten pidän verhot kiinni. Kirkkaus häiritsee läppärin ruudun näkyvyyttä.

Illalla huomaan olevani nälkäinen ja alan haaveilla kunnon ruuasta. Edellisiltoina olen lämmittänyt poikaystävän tuomaa valmispastapataa, mutta jotenkin se ei oikein maistu. Saan yksityisen kotiinkuljetuksen thaimaalaisesta ja hetkeksi seuraa. Tajuan, etten ole puhunut sanaakaan melkein kahteen vuorokauteen.

Nyt on menossa sairauspäivä numero 5, joka on selvästi jo toipilaspäivä. Tämän viikon plussia ja miinuksia miettiessäni täytyy todeta, että tällainen pakkolepo- ja aivot narikkaan -viikko on joskus todella tervetullut. En ole kuunnellut musiikkia enkä juuri puhunut, joten tämähän on kuin hiljaisuuden retriitti. Positiivista on myös kunnollinen palautuminen karnevaaleista ja rauhallinen laskeutuminen paastonaikaan. Miinuspuolia ovat tietysti palelu, heikotus, särky ja väsymys sekä yksi peruuntunut viikonloppumatka Berliiniin.

Tämän kirjoitettuani suunnittelen lähteväni asunnosta ensimmäistä kertaa sitten maanantaiaamupäivän. Vamistelen täsmäiskua postiin ja roskakatokseen, mutta ihmisten näkeminen hieman hirvittää. Voi tosin käydä niin, että avaan ulko-oven, katson hissittömän talon 5. kerroksesta rappukäytävään ja totean, että vuori on vielä tänään liian korkea kiivettäväksi. Lämpötila 35,4.
Saturday 7 February 2015

Päiväretki Aacheniin

Minulla oli syksyllä töissä seuranani harjoittelija Suomesta. Hän kävi viikonloppujen aikana läpi kaikki lähialueen kaupungit ja kylät Hollantia myöten. Mitä minä tein? Siivosin, tapasin ystäviä ja kirjoittelin näitä juttujani. Kun kaikkea voi tehdä vähän myöhemmin ja uudesta on tullut arkea, lakkaa kiinnostamasta, mitä kaikkea tunnin tai kahden junamatkan päässä odottaa. Kuten nyt vaikka Aachen.

Aachen on Hollannin ja Belgian rajalla sijaitseva 260 000 asukkaan pikkukaupunki, joka on kuuluisa tuomiokirkostaan. Viime lauantaina löysin vihdoin tarpeeksi motivaatiota astua paikallisjunaan ja ajella Aacheniin. Hyvällä ystävälläni oli siellä nimittäin ensimmäisen taidenäytelynsä avajaiset ja niitähän ei parannut missata. Tietysti minua kiinnosti myös nähdä kirkko, joka on Saksan ensimmäinen Kulturdenkmal ja maailmanlaajuisesti toinen kohde, joka on päässyt UNESCOn kulttuuriperintölistalle.

Aachenin rautatieasema sjaitsee kukkulalla, josta laskeudutaan alas kaupunkiin. Oikeastaan koko kaupunki tuntuu olevan jatkuvaa ylä- tai alamäkeä. Junalla tullessa tämä tarkoittaa sitä, että kaupunkiin laskeudutaan yläviistosta ja rata kiertää lähes kaupungin päällä. Olimme matkalla googlettaneet ohjeita, joten tiesimme, minne lähteä suunnistamaan. Vanha kaupunki ja tuomiokirkko löytyivätkin pian. Se ei näyttänyt ulkoapäin mitenkään isolta tai ihmeelliseltä pytingiltä mutta oli sisältä yksi koristeellisimmista ja krumeluureimmista kirkoista, joissa olen käynyt. Minulla ei ole sisätiloista kuvia, koska kuvaamisesta olisi pitänyt maksaa enkä uskonut, että siellä turistitungoksessa olisi ollut mahdollisuutta saada aikaan hyviä kuvia.

Kirkon jälkeen kiersimme vielä tovin vanhaa kaupunkia mutta käännyimme ostoskadun alussa takaisin. Katu oli nimittäin mustanaan ihmisiä emmekä olleet tulleet kaupunkiin shoppailemaan vaan viettämään kultturellia lomapäivää. Päätimmekin, että nyt on aika kunnon schnitzelille ja paikalliselle oluelle, ja astuimme tummalla puulla sisustettuun Stubeen. Ruokalistalla oli schnitzel jos toinenkin ja erilaisia rasvaa rasvan kanssa -settejä. Kasvisruokalistalla oli kaksi vaihtoehtoa, mutta arvelin niiden olevan sen verran mauttomia, että otin kalaa, joka näytti tosin ulkoisesti ihan samalta kuin tovereiden schnitzelit. Hyvää oli, mutta kukaan meistä ei jaksanut syödä annostaan loppuun.

Syömisen jälkeen oli illan kulttuuriohjelman vuoron. Olen todella ylpeä ystävästäni, joka uskalsi viimein tuoda kollaasinsa yleisön eteen. Olen jankuttanut hänelle kolme vuotta, että hänen pitäisi saada aikaiseksi jonkinlainen näyttely. Argentiinattaren kotisivuilla on kuvia näyttelyn töistä ja muista projekteista: http://la-loii.com. Muutaman yhteensattuman kautta näyttelypaikaksi valikoitui Aachen, mutta vain viikonlopun yli auki olleen näyttelyn suosiosta kertonee se, että 25 esillä olleesta työstä myytiin 11. Mekin ostimme taidetta uuteen kotiimme! Floridan eläkeläismatkoja mainostavan hippimummon sijoituspaikasta pitää tosin vielä keskustella.


Ilta oli lämminhenkinen ja hauska ja näyttelytila kyseisille töille juuri oikea. Lähdimme kotimatkalle hyväntuulisina kunnon turistilomapäivän jälkeen. Hyvää tuultamme ei lannistanut edes se, että juna jumiutui teknisen vian takia viiden minuutin päähän Kölnistä ja kotimatka vähän venyi. Junassa teimme suunnitelmia tulevien matkojen varalle ja mietimme, minne kaikkialle lähimaastoon tällaisia retkiä voisi toteuttaa. Ensi viikolla juhlitaan taas karnevaaleja, mutta toivon, että tämä ei jäänyt kevään ainoaksi kotiseutumatkaksi.