Luovuus kukkii hiljaisuudessa

Minua on viime päivinä naurattanut kirjailijatuttavan jakama meemi, jonka teksti meni jotenkin näin: "Ilmeesi, kun sun normiaalielämää aletaan kutsua karanteeniksi." Eilen taas yksi ystävä tuumasi, että minä ja mieheni taidamme olla ainoita, joiden elämään tämänhetkinen tilanne ei ole juuri vaikuttanut.

Se on totta. Ainoa muutos tämän kevään suunnitelmiin on (reissujen peruuntumisen lisäksi toki) se, että mies pitää pidemmän vanhempainvapaan kuin olimme alunperin suunnitelleet, eli minä luovutan hänelle yhden tukikuukauden. Se onnistui, koska voin kompensoida sen työnteolla, koska mies hoitaa lapsen kotona.

Kyllä, luen hieman liikaakin uutisia ja seuraan maha kipeänä erinäisten diagrammien ja numeroiden kasvua ja kehitystä, mutta silti olen onnistunut pääsemään omaan suojaisaan kuplaan. Voisi sanoa, että kirjoittaminen pelastaa minut tämänhetkisen maailman painajaiselta, mutta olisi kevät ollut millainen tahansa, minä olisin sulkeutunut kirjoituskammiooni ja omiin ajatuksiini. Nyt kirjoittaminen ja lukeminen tuntuvat parhailta pakopaikoilta ja mahdollistavat matkat neljän seinän sisältä vaikka minne.

Viikot seuraavat samaa kaavaa enkä ainakaan vielä ole kaivannut muuta. Vietän joka päivä kuusi tuntia työhuoneella, jona toimii ystävän tyhjänä oleva kielikoulu. Täällä on hiljaisuutta, tilaa ja rauhaa, vessapaperia, keittiö ja kahvinkeitin. Pieni sohva on myös osoittautunut hyödylliseksi iltapäivän pitkinä tunteina.

Nautin kirjoitusretriitistä miljoonakaupungissa, joka on lähes yhtä tyhjä ja hiljainen kuin muutaman vuoden takainen Sysmä, jossa vietin kuukauden residenssijakson.

Kirjoittamisen jälkeen lähden pitkälle vaunukävelylle tai hengailen kotona omieni kanssa. Ruuanlaiton ja vauvanhoidon oheen iltoihin tuo vaihtelua puhelut ja muu virtuaalinen kommunikaatio ystävien ja sukulaisten kanssa. Ainakin minä olen soittanut viime viikkoina muutaman puhelun enemmän kuin tavallisesti.

Päivät ovat sen verran täysiä ja kurinalaisia, ettei iltaisin ole vaikeuksia nukahtaa aikaisin.

Kun kaikki muu muuttuu epävarmaksi, on kuitenkin sanat, lauserakenteet ja erilaiset merkitysketjut. Yritän vapaahetkinä lukea runoja ja muuta kaunista kieltä sanavaraston virittämiseksi ja työpäivisin pudottaudun menneeseen maailmaan. Olen vasta tutustumassa henkilöihini ja tuon uuden mahdollisuuksiin ja olen utelias. Vielä tuntematon on aina kutkuttavaa ja siihen liittyy löytämisen ja keksimisen riemua.

Tiedän, että edessä on suunnaton työnsarka ja välillä tuntuu turhauttavalta ja epäilyttää uskaltaako siihen hypätä lainkaan. Mutta samalla tiedän, että koska olen saanut lahjaksi aikaa, se kannattaa käyttää hyödyksi. Jos minun kerran on mahdollista paeta kirjoittamiseen, aion sen tehdä. Ja vaikka tästä ei syntyisi mitään julkaisukelpoista, työ on kuitenkin pitänyt minut järjissäni tänä kamalana keväänä.

Lue lapselle: kahdeksankuisen lempikirjat

Toivo on aina pitänyt kirjoista. Olen lähtenyt siitä, että meillä on kirjoja aina saatavilla ja tarjolla leikkikorissa, jotta siitä tulee tuttu esine. Ensimmäinen katselukirja on jo järsitty rikki mutta sittemmin hän on oppinut suhtautumaan painotuotteisiin vähän kunnioittavammin. Toki hän saa edelleen tehdä omille kirjoilleen, mitä haluaa, mutta tällä hetkellä katseleminen voittaa pureskelemisen. 

Meillä luetaan toistaiseksi vain suomenkielisiä kirjoja, mutta muutama saksankielinen on jo odottamassa sitä, että poika kasvaa.

Tässä kahdeksankuisen tämänhetkiset suosikkikirjat:

David McKee: Elmerin ystävät, arvaa kuka (Kustannus-Mäkelä)

Tämän Toivo sai äidin kustantamolta lahjaksi Helsingin kirjamessuilla, ja se on kuulunut viikko-ohjelmaan siitä lähtien. Kirjan sivuilla mietitään, millainen Elmeri-norsun uusi ystävä on ja sivu sivun jälkeen takana odottava peili suurenee. Lukemisen voikin lopettaa siihen, että antaa omalle peilikuvalleen mojovan kuolapusun.

Liisa Kallio: Pikku papun värikäs sirkus (Tammi)

Pikku papun värikäs sirkus on monivärinen ja eläväinen kirja, jonka sivut täyttyvät pikkuötököistä ja lyhyistä riimeistä. Pahvilehdet ovat täynnä elämää ja liikettä ja tutkittavaa riittää. Tämä kirja onkin usein tuolin päällä katsottavan sen aikaa, kun äidin pitää saada hetki rauhaa. Äidin suosikkiriimi on ehdottomasti tämä:

"Turilas ja muurahainen eivät ole kainoja;

voimamiehet puhkuen lisäävät vain painoja."

Kun eri hyönteisten taidot on esitelty, koittaa viimeinen temppu, johon tarvitaan aivan kaikkia.

Aino-Maija Metsola: Värit ja muodot (Nemo)

Vauva alkaa hihkua aina, kun äiti kaivaa tämän kirjan hyllystä esiin. Luulen, että osa kirjan viehätystä on jaettu lukukokemus: suuret sivut vaativat aikuisen apua, joten tätä kirjaa tutkitaan aina sylikkäin sohvalla.

Väriteemoihin jaetut sivut sisältävät selkeitä kuvia ja esittelevät värien ja muotojen ohella yksinkertaista sanastoa ja arkisia asioita, kuten auto, maissi, teltta ja dinosaurus. Kokonaisuus on niin mukava, että sen parissa sujuu tovi jos toinenkin.

Muumien pieni kirja numeroista (WSOY)

Tämä kuuluu sarjaan pahvinen ensikirja ja on meillä lainassa. Selkeät ja minimalistiset kuvat yhdistettynä laskemiseen on hyvä konsepti. Tätäkin kirjaa tutkitaan lähinnä yhdessä ja sen sivuilta lasketaan tarkkaan kaikki muumit, kukat ja puut. 

Itse pidän kovasti myös näistä kirjoista, mutta Toivo ei ole vielä ymmärtänyt niiden viehätystä: 

Mervi Lindman: Peppe on ihana (Kustannus-Mäkelä)

Peppe-sarja tarjoaa mainioita kuvakirjoja perheen pienimmille. Kuvat täydentävät hauskasti muutaman lauseen pituista tekstiä, ja kirjassa on huumoria perheen pienimmille. Utelias Peppe tutkii kaikkea ja toteaa muun muassa, että potta haisee pahalta. 

Jujja Wieslander - Sven Nordqvist: Varis sanoo EI! (Kustannus-Mäkelä)

Mimmi-lehmästä ja variksesta kertovat kuvakirjat ovat suosittuja monissa maissa, mutta ne eivät ole aivan perheen pienimmille. Tämä pahvikirja tutustuttaa lukijan Mimmin maailmaan ja on ikään kuin kokoelma sarjan kirjoista. Mimmi ei ole mikään tavallinen lehmä vaan haluaa kokeilla kaikenlaista kumisaappaista liukumäkeen, mutta tavoilleen uskollisena varis on kaikkea vastaan. Uskoisin, että Mimmi-lehmää luetaan meillä muutaman vuoden päästä kovastikin.

Luetaanko tiellä perheen pienimmille?

Seitsemän vuotta ensimmäisistä treffeistä

Sinne sujahti seitsemäs yhteinen vuosi pohjoissaksalaisen partasuun kanssa. Se ei ollut klassisen vaikea, vaan monella tapaa jännittävä ja ikimuistoinen. Tämän vuoden aikana meistä tuli vanhempia. Uusi elämä äitinä ja isänä vaatii edelleen opettelua mutta roolit alkavat jo tuntua omilta. Syksy harjoiteltiin, mutta tällä hetkellä kotona vallitsee rauhallinen onni.

Tasan seitsemän vuotta sitten pääsin vihdoin puoli vuotta odottamilleni treffeille. Mies ei tosin edes pitänyt niitä treffeinä, mutta tajusin jutun juonen pian. Seuraavana päivänä koittivat uusintatreffit ja ensisuudelma, ja alusta asti olin täysin varma, että tässä se nyt on.

Oikeassa olin, sillä yhdessä olo vain paranee vuosi vuodelta eikä elämää voisi enää kuvitella ilman toista.

Meistä kahdesta tuli viime kesänä kolme, kun Toivo saapui maailmaamme. Vauvavuosi ei ole onnistunut etäännyttäään meitä, vaan parisuhdekin voi tällä hetkellä oikein hyvin, vaikka nukummekin yöt eri sängyissä vaihtaen aamuyöllä vahtivuoroa eli sänkyjä. Uskon, että miehen vanhempainvapaa sekä innokkuus kodinhoitoon versus minun mahdollisuuteni kirjalliseen työskentelyyn ja omaan aikaan on ollut meille täydellinen kombinaatio, ja lisännyt kodin tyytyväisyyttä huomattavasti. 

Iso K on saavuttanut Kölninkin ja tilanne on elänyt täällä tällä viikolla joka päivä. Vielä keskiviikkona istuin työkentelemässä pääkirjastossa, mutta nyt on koulujen ja päiväkotien lisäksi   suljettu julkiset tilat, kuten kirjastot, museot, elokuvateatterit ja baarit. Niiden lisäksi harrastustoiminta on laitettu paussille ja kohta varmaan sulkeutuvat kaupatkin.

Ajattelimme, että tämän seurustelujuhlapäivän kunniaksi olisi kuitenkin hauskaa tehdä jotain erityistä. Aurinkoinen ja lämmin päivä houkutteli ulos ja Reinin ranta tulvi väkeä, jolla ei varmasti ollut metrin turvaväliä. Kadut ja aukiot näyttivät yhtä vilkkailta kuin aina kevätpäivinä eikä mistään olisi voinut päätellä, että kaupunki on poikkeustilassa.

Me halusimme jonnekin rauhallisempaan paikkaan, jossa emme ole aikaisemmin käyneet. Ratkaisu löytyi eteläisen Kölnin kasvitieteellisestä puutarhasta. Forstbotanischer Garten sijaitsee Rodenkirchenissä viiden raitiovaunupysäkin päässä meiltä, mutta kuulin sen olemassa olosta vasta muutama viikko sitten.

Tajusin vasta puistossa kävellessäni, miten pitkällä kevät jo on. Ensimmäiset mehiläiset surisivat vaaleanpunaisissa kukissa ja auringon paiste lämmitti niin, että oli pakko riisua kaulahuivi. Sateeseen ja harmauteen tottunut Toivokin ihmetteli  kirkasta auringon paistetta silmät sirrillä.

Aidatun ja hoidetun kasvitieteellisen puutarhan ympärille levittäytyy lisäksi laaja puistoalue, jossa tuoksui ajoittain ihan oikea metsä. Sen verran lähellä kaupunkialuetta kuitenkin ollaan, että autobahnan humina kuului puiston yllä.

Toivo ei vielä innostunut puutarhan tarjoamasta luontokokemuksesta vaikka saikin työntää kätensä nurmikkoon. Itsestä taas tuntui, että piipahdus vaaleanpunaisten kukkien ja lehtensä pian avaavien kasvien maailmassa pudotti hartiat alemmas ja muistutti siitä, miten tärkeää on päästä välillä kivikaupungista vihreään. 

Kotona mies teki ruokaa ja minä viihdytin poikasta. Lapsen mentyä nukkumaan mies vetäytyi työhuoneeseen omien juttujensa pariin ja minä valtasin olohuoneen sohvan. Ovi on välissä kiinni, mutta toinen on sen takana tavoitettavissa, jos tarve vaatii. Mutkaton yhdessä yksin oleminen on pitkässä parisuhteessa ehdottomasti parasta tai sopii ainakin meille. 

Kohti seuraavaa seitsemää vuotta <3

Kuulumisia

Joku lienee huomannutkin, että viime aikojen postaustahti on ollut varsin verkkainen. Siihen on monta syytä. 

Päällimmäisin niistä lienee väsymys. Sitä seuraa jonkinlainen uupuminen maailman nykytilaan.

En tiedä, johtuuko imettämisen lopettamisesta ja sen tuomista hormonimuutoksista, mutta olen viime aikoina ollut haluton ja turhautunut. Suomen reissun yöt olivat katastrofaalisia mutta mies on onneksi jakanut nyt yöt kanssani niin, että olen saanut nukkua edes yhden pidemmän pätkän. Mietin, useinkin, mikä järki lapsen saamisessa on, jos elämä sen jälkeen on yhtä katkonaista yötä.

Väsymystä lisää sekin, että vauva on tällä hetkellä erittäin paljon äidin perään eikä meinaa viihtyä yksin. Hänellä on menossa jokin niistä kasvupyrähdyksistä, joista saa lukea vauvaoppaista. Ehkä tulossa on vihdoin ensimmäinen hammaskin. Ainakin hänellä oli tänään ensimmäistä kertaa kuumetta, mutta papakin kelpasi kantoliinailemaan.

Älkää käsittäkö väärin. En ole jäänyt sohvan pohjalle makaamaan ja pohtimaan tilaani vaan yrittänyt pitää itseni aktiivisena. Liikkuvainen lapsi kaipaa tekemistä ja jos en halua viettää päiviäni suorimalla paikkoja hänen jälkeensä ja syytämällä kieltoja hänen peräänsä, on parempi olla liikkeessä. Olen viime viikkoina ollut puistojumpassa ja joogassa, vauvauinnissa ja kirjaston satutunnilla. Silti tuntuu, että päivät ovat pitkiä eikä aika kulu.

Liekö kyseessä todellisuuspako, mutta blogin kirjoittamisen sijaan ja saadakseni ajatukset pois maailman uutisista olen alkanut ahmia kirjoja. Kaikki alkoi Sivumennen-podcastista, jota olen kuunnellut vaunulenkeillä ja Toivon kanssa kotona hengaillessa. Kirjallisuutta ja kulttuuria käsittelevistä keskusteluista on tarttunut mukaan niin monta kirjavinkkiä, että lukulaitteeni pursuilee.

Viime viikolla kuuntelimme Toivon kanssa Siri Kolun mainion uuden seikkailusarjan alkuosan, Villitalo-romaanin. Sen jälkeen olen käyttänyt kaikki mahdolliset hetket Finladia Junior -palkitun Marisa Rasi-Koskisen nuortenromaanin parissa. Auringon pimeä puoli nyrjäytti aivonystyräni mutta oli sen arvoinen. Lisäksi aloitettuina odottavat Rachel Cuskin romaani Siirtymä ja Kuntta -tarinoita ulkosuomalaisuudesta -kokoelma.

En saisi valittaa. Elämä on kuitenkin monella tapaa erittäin hyvää ja muistelen tätä aikaa joskus kaiholla, vaikka vauvavuoteen liittyykin omat haasteensa. Mies jäi toissapäivänä vanhempainvapaalle ja ruuvasi ensitöikseen Toivolle eteiseen oman naulakon.

Toisena kotipäivänään eli tänään hän oli poissa ollessani siivonnut ja pessyt pyykkiä. Siivoaminen on yleensä minun hommani, mutta viime viikkoina en ole saanut aikaan tai onnistunut siistimään Toivon pyöriessä jaloissa. Huonekasvitkin on kasteltu ties milloin viimeksi.

Miehen ollessa kotona minulle aukesi taas mahdollisuus työskennellä. Istuin eilen kahvilassa suunnittelemassa mahdollisia projekteja ja tänään kävin kirjastossa tuumasta toimeen. Toki en voi välttyä ajatukselta kaiken turhuudesta. Imen itseeni uutistekstejä ja mietin, onko fiktiivisten tarinoiden keksimisessä mitään järkeä, kun reaalimaailmassa on menossa isoja ja vakavia juttuja. Mutta ainakin minä löydän taas mielenrauhani sitä myötä, kun muistikirjan sivut täyttyvät. Ehkä sekin riittää. 

Imetyksen lopettaminen oli yllättävän helppoa

Kuva: Pixabay

Uuden vuoden yönä lapsi kieltäytyi vakaasti ja ehdottomasti juomasta maitoa pullosta. Onneksi olin ottanut tämän huomioon enkä liioitellut skumpan kanssa. Paitaa avatessani mietin, päättyyköhän tämä ikinä. Minulla olikin alkuvuoteen kaksi toivetta, joiden en kuitenkaan uskonut olevan helposti saavutettavissa: Jospa lapsen saisi nukkumaan omassa sängyssään ja voi kun imetyksen voisi lopetella. 

Nyt kaksi kuukautta myöhemmin voin ilokseni todeta, että molemmat tavoitteet on saavutettu ja mikä parasta kuin vahingossa.

Aloimme tammikuussa harjoitella omassa sängyssä nukkumista. Siihen asti vauva oli viihtynyt kainalossani, mutta minulle alkoi tulla tilan kaipuu. Ajattelin myös, että oma sänky auttaisi etääntymään tissistäkin. Vaunupäiväunien sijaan vauva sai käydä nukkumaan sänkyynsä, jotta se tulisi tutummaksi. Muutaman huutoyön jälkeen hän asettui omaan koloonsa ja on siitä asti nukkunut kaikki yöt omassa sängyssään.

Imetyksen lopettaminen sujui yhtä mutkattomasti.

Minulta ei koskaan ole tullut tulvimalla maitoa enkä esimerkiksi ole onnistunut pumppaamaan sitä.  Päätimmekin, että korvike on ihan ok niinä iltoina, kun minä olen poissa ja papa laittaa lapsen nukkumaan. Monet sanoivat, että juuri iltaimetyksestä on vaikein päästä eroon, joten meillä se lopetettiin ensimmäisenä, kun vauva alkoi marraskuussa mennä pullon kanssa nukkumaan. 

Ensimmäiset soseensa vauva sai joulukuun alussa vajaan viiden kuukauden ikäisenä, koska alkoi osoittaa kiinnostusta syömistä kohtaan. Joulukuu harjoiteltiin pikkuannoksilla, mutta joulun jälkeen annoskoko kasvoi ja muuttui oikeiksi ruokailuiksi. Toivo on syönyt kaikkea tarjottua mielellään, sillä vain parsakaali on tökkinyt. 

Mies jäi tammikuussa vanhempainvapaalle ja minä vietin neljän viikon kirjoitustyöjakson. Luulen, että tämä aika ratkaisi imetyshommelit. Lapsi sai enemmän ruokaa ja pulloa minun ollessani poissa ja pian vuorokauteen sisältyi enää kolme imetyskertaa. Jossain vaiheessa alkoi tuntua, ettei iltapäiväimetykselle ole tarvetta, joten jatkoin imettämistä vain öisin.

Rintavarustus handlasi tilanteen hyvin eikä pitkistä imetysväleistä tullut aluksi kuin kireät liivit. En siis pumpannut koskaan tai tarvinnut kylmiä kääreitä tai kaalinlehtiä, sillä ongelmia ei ilmennyt. Aika pian maidontulo väheni niin paljon, että huomasin yöllä tarjoavani tissittelyn päälle heti pullon, jotta nälkähuuto ei alkaisi pian uudelleen.

Kuva: Pixabay

Olin suunnitellut, että luovun Suomen reissun jälkeen viimeisestäkin imetyskerrasta, mutta vauva päätti toisin. Eräänä yönä jätin tissin kokeeksi tarjoamatta eikä siitä seurannut mitään. Seuraavana yönä tarjosin vielä kerran mutta sitten en enää. Vauva ei ole osoittanut lainkaan kiinnostusta tissille vaan hihkuu nähdessään pullon. Kotiinpaluun jälkeen olen lisännyt ruokamääriä, ja nykyään lapsi hihkuu myös nähdessään puurolautasen.

Voin sanoa, että tuntuu ihanalta saada oma kroppa takaisin. Raskaus oli helppo, mutta en viihtynyt paksuna. Imetys alkoi helposti ja sujui ongelmitta, mutta nautin jokaisesta askeleesta, joka vie lapsen hieman kauemmas minusta ja kehostani.  Imetyksen lopettamiseen ei liity haikeutta tai melankoliaa vaan pelkkää puhdasta riemua. On ihanaa pukeutua pienemmän kuppikoon rintaliiveihin ja olo tuntuu muutenkin omalta.

Joskus kuulee  puhuttavan imetysaivoista, mutta itse liittäisin viime kuukausien unohtelevaisuuden ja aivohitauden ylipäänsä tuoretta äitiä vaivaavaan väsymykseen. Tai senhän näkee nyt sitten, kirkastuuko ajattelu, kun kehon hormonit taas muuttuvat.

En olisi ikinä uskonut, miten nopeasti ja helposti imetyksen lopetus lopulta onnistuu. En koe, että se oli vain minun päätökseni, sillä jos lapsi olisi halunnut vielä jatkaa, hän olisi tietysti saanut. Taidamme molemmat kuulua niihin, joilla on usein nälkä ja joiden ruuan pitää olla edessä nopeasti. Näin ollen pulloruokinta voitti maidosta vähentyneet tissit nopeasti.

Minulla ei oikeastaan ole antaa vinkkejä imetyksen lopettamiseen, koska meillä se sujui niin luontevasti. Kannattaa ehkä yrittää totutella pulloon jo alkuvaiheessa, koska myöhemmin se voi olla hankalampaa. Lapsen nukkuminen omassa sängyssä vähentää myös tissittelyn tarvetta. Imetyksen lopettaminen tuntui itsestä luontevalta siinä vaiheessa, kun vauvan päivään alkoi sisältyä useampia kiinteitä ruokailuja.

Kannustaisin kaikkia toimimaan juuri niin kuin itsestä ja varsinkin vauvasta tuntuu hyvältä. Oli ehkä sattumaa, että oma imetystaipaleeni loppui näin aikaisin, mutta se sopi kaikille asianosaisille. Lapset ja äidit ovat kuitenkin erilaisia, joten pitkään imettämisestäkään ei tule syyllistyä. Olen iloinen, että onnistuin imettämään vauvaa tärkeimmät kuukaudet eli ensimmäiset viisi, mutta nyt on aika tehdä muuta.