Haluan siirtolapuutarhan

 

Lapsi juoksee parhaan päiväkotikaverinsa kanssa nakuina ympäri nurmikkoa. He kiipeävät kilpaa trampoliinille ja  ampuvat toisiaan pienillä vesipyssyillä. Kikatus kaikuu pienen pihan yllä. Minä keinutan lapsen ystävän äidin kanssa vanhassa pihakeinussa paljasvarpain vauhtia ja ajattelen, että jos voin tarjota lapselleni tällaisia kesäiltoja, hänellä tulee olemaan hyvä lapsuus.

Olen asunut viimeiset kaksikymmentäyksi vuotta kerrostalokodeissa eikä minulla koskaan ollut mahdollisuutta käyttää puutarhaa. Jopa mies tuumasi keväällä asiaa sivutessamme, ettei osaisi kuvitella minua nyppimässä rikkaruohoja ja istuttamassa perunaa. Lähes loukkaannuin, sillä olen maalta kotoisin ja viettänyt elämästäni päiviä niin kasvimaalla kuin marjapuskissakin. Ja nyt vuosien  kertyessä  ja kerryttyä ympäristön rauhallisuus ja vihreys ovat alkaneet tuntua entistä tärkeämmiltä. Nuorena ei mitään muuta halunnut kuin pois maalta sinne, missä tapahtuu. Nyt alkaa tuntua siltä, että suunta on takaisin.

Sitä onnellisempi siis olin, kun tänä kesänä syliini tupsahti  mahdollisuus käyttää tuttavan siirtolapuutarhaa. Törmäsimme sattumalta kadulla ja kuulumisia vaihtaessa sivusin kesieni toistuvaa teemaa eli pihattomuutta. Pidän kaupunkiasumisesta ja -asunnostamme talvella mutta kesällä olo muuttuu levottomaksi, koska meillä ei ole edes parveketta. Tuttava totesi, että he ovat lähdössä pian useamman viikon lomamatkalle ja tarvitsevat jonkun, joka käy vähän katsomassa, että puutarhalla on kaikki hyvin. Että mennäänkö seuraavana päivänä katsomaan.

Näin tehtiin, ja samassa minulle jo lykättiin käteen avaimet porttiin, mökkiin ja pihavajaan.

En uskonut onneani. Edessä oli lähes neljän viikon siirtolapuutarhakokeilu. Näitä plänttejähän on erilaisia, mutta tässä paikassa ei odoteta millintarkkaa nurmikkoa vaan tykätään luonnonmukaisuudesta, ja sehän meille sopi.

 

Pari päivää myöhemmin pyöräilin puutarhalle lapsen kanssa hoitopäivän jälkeen. Hän hyppi trampoliinilla, kun minä keräsin pensasrivistä litran vadelmia ja jonkin verran punaherukoita. Päivä oli kuuma ja kotimatkalla lapsi nukahti pyörän päälle. Tuli mieleen omat lapsuuskesät, kun pitkäksi venähtäneen saunaillan jälkeen ajettiin autolla kotiin ja torkahdin matkalla ikkunalasia vasten.

 

Ukkonen esti juhannusaaton viettämisen omalla pihalla, mutta kävimme toisena juhannuspäivänä ajamassa nurmikon ja puhaltamassa lapselle hankitun pienen altaan. Piipahdimme siirtolapuutarhassa keräämässä marjoja ja hakemassa kesäkurpitsoja, kastelemassa tomaattiviljelmää sadevedellä, leikkaamassa nurmikkoa mutta mehiläisille omansa jättäen. Ja tietysti vain hengailemassa. Eräänä iltana pakkasimme iltaruuan pyörälaukkuihin ja lähdimme ulos syömään, yhtenä sunnuntaitan nukuin lapsen kanssa päiväunet mökin sohvalla.

 

En ole ehtinyt juuri harrastaa liikuntaa, mutta puutarhassa käynti lisäsi pyöräkilometrejä huomattavasti. Omalla pihalla puuhastelu oli parasta vastapainoa kirjoituspöydän ääressä vietetyille tunneille. Onnistuimme jopa viettämään lapsen kolmivuotissynttärit puutarhassa. Viihdykkeeksi riittivät trampoliini ja puhallettava jalkapallomaali. Kaasuliesi keitti aikuisvieraille kahvia, mies oli leiponut tarjolle korvapuusteja, minä ripustanut tutut paperikoristeet mökin terassin ylle.

Olen miettinyt paljon omavaraisuutta, siis sitä, ettei kaupunkiasujana ole mahdollisuuksia kasvattaa ja viljellä mitään. Voitte siis arvata ilon, kun keräilimme puutarhasta satoa: tomaatteja, herneitä, yrttejä, kesäkurpitsaa ja marjoja. Entä sitä pakahduttavaa innostusta, kun pääsin keittämään elämäni ensimmäistä kertaa hilloa!

Mies ei edelleenkään ymmärrä, mikä minua siinä niin riemastutti, koska se on vain hilloa, mutta minä olin pakahtua ylpeydestä, sillä löysin itsestäni pienen säilöjän. Ensimmäisellä kerralla homma oli niin spontaani, että osa karhunvadelmahillosta piti säilöä keräykseen menossa olleisiin vanhoihin lasipurkkeihin (kaikista en edes saanut vanhaa etikettiä irti), mutta niiden loputtua ostin kaupasta uusia. Keittiön kaappiin ilmestyi yhteensä 17 huolellisesti tekstattua hillopurkkia, joista osan olen tosin jo luovuttanut eteenpäin, koska iloaan haluaa jakaa.

Viime ajat ovat olleet tyynimpiä ja tyytyväisimpiä kesäviikkoja, joita olen Kölnissä viettänyt. Toki  puutarha toi myös velvollisuuksia: ruoho on hyvä leikata kerran viikossa ja kuumat päivät vaativat kasvien kastelua. Saimme miehen kanssa aikaan yhden riidankin. Päätin antaa lapselle niin paljon puutarha-aikaa kuin mahdollista. Se johti siihen, että kotitöitä jäi rästiin, mikä taas on ärsyttänyt sitä talouden aikuista, joka viettää pidemmät työpäivät toimistossa eikä päässyt aivan niin usein kesäparatiisiin.

Pari päivää ennen kuin luovutin avaimet takaisin puutarhan omistajalle, lapsi kysyi, voisimmeko asua täällä. Viimeistään se sai aikaan ajatusmyrskyn. Luulen, että jos jatkamme asumista näissä neliöissä, on siirtolapuutarha juuri sitä, mitä tarvitsisimme. Mutta puutarhat ovat suosittuja ja Köln väkirikas, muuttoakaan emme ole lähitulevaisuudelle suunnitelleet. Ensi kesästä ja sen mahdollisuuksista ei voi tietää, mutta tämä siirtolapuutarhassa vietetty kuukausi tulee säilymään muistoissa pitkään.

Eifelin luonnonpuisto tarjoaa pakopaikan Kölnistä

Blogini lukijat ovat varmasti huomanneet kasvavan kaipuuni vihreään luontoon ja pois kaupungin ytimestä. Voisi sanoa, että tämän kesän kolme parasta viikkoa olen kuluttanut Husumissa Pohjanmeren rannalla, suomalaisella maaseudulla ja Eifelin luonnonpuistossa Kölnin kupeessa.

Olen kotoisin maalta mutta en koskaan ole haikaillut takaisin asumaan maalle. Olen ollut tyytyväinen kaupungeissa, joissa on kulttuuritarjontaa, kahviloita ja lyhyet helpot välimatkat, jotka voi kulkea kävellen tai pyörällä, sillä en aja autoa. Entisessä elämässä ei kaivata vihreyttä, koska elämä oli työn, harrastusten ja ravintolatreffien täyttämää. Ensin lapsi muutti elämän rytmin ja sitten jäin freelanceriksi, joten nykyään en valitse illallisravintolaa vaan mietin, mihin leikkipuistoon menisin lapsen kanssa iltapäivällä ja voi kun olisikin oma piha. Rauhallinen ympäristö olisi omiaan myös kirjoittamisen taustalle. Ikä taitaa alkaa painaa, sillä olen huomannut, että mitä enemmän ympärillä on vihreää, sitä paremmin voin.

Koska miehellä on tältä vuodelta paljon lomia käyttämättä, päätimme pitää syyskuun alussa yhteisen lomaviikon. Loman ainoa tavoite oli, että ikkunoista näkyy vihreä maisema eikä ihmisiä ja lapsi pääsee helposti ulos leikkimään. Meillä kävi tuuri, sillä löysimme edullisen loma-asunnon, jonka pihapiirissä seisoi liukumäki ja keinut ja polkutraktori. Asunto oli remontoitu vanhan ristikkotalon navettapäätyyn ja sitä ympäröi vihreä niitty, jolla eläimet ovat ennen laiduntaneet.

Vaikka noin tunnin matkan päässä Kölnistä ja keskellä Eifelin aluetta sijaitseva Konzenin kylä on lähellä palveluita ja sen läpi kulkee vilkas autotie, meillä oli siellä oma pikku keidas. Majapaikkamme sijaitsi vain parin sadan metrin päässä Belgiasta, ja kävelinkin monta kertaa rajan yli metsään. Ensin piti ylittää Vennbahn -pyörätie, joka on yksi Euroopan pisimmistä pyöräreiteistä ja rakennettu entisen junaradan paikalle. Sen takana odotti Hohes Venn eli belgialainen, myöskin Eifeliin laskettava luonnonpuisto retkeilyreitteineen. 

Raikasta ilmaa, metsää ja vaellusreittiä on muuten koko Kölnin lounaispuolella sijaitseva Eifelin alue pullollaan. Sen verran oli huonoa tuuria matkassa, että mies flunssaili ensimmäiset lomapäivät, minkä jälkeen Toivo kuumeili pari päivää, ja lisäksi monena päivänä satoi. Emme siis tehneet niin monia retkiä Eifelin alueella kuin olisin halunnut, mutta samalla viikko oli juuri sitä, mitä olin kaivannut.

Loma sisälsi luonnonrauhaa, yhdessäoloa, Tour de Francen katsomista ja herkuttelua muun muassa suoraan pensaasta poimituilla karhunvadelmilla. Kun pojat sairastivat, minä sain tehdä omia retkiäni metsään. Aika täydellinen lomakonsepti, sanoisin.

Erityisesti kolmannella metsäretkellä tajusin yhtäkkiä, miten helppoa hengittäminen oli. Allergiat ovat alkaneet vaivata minua vuosi vuodelta enemmän ja Kölnin ilmanalassa on sellainen keitos, etten edes halua tietää. Mutta yhtäkkiä seisoin kosteassa ja hyvältä tuoksuvassa havumetsässä, jonka raikas ilma tuntui kirkastavan koko kehon. 

Viikon jälkeen palasimme kuusikaistaista autobahnaa vuokra-autolla kotiin ja vaihdoimme päälle shortsit, sillä Eifelin syksyisen viileyden jälkeen Kölnissä odottikin vielä kesä. Eiköhän arki tästä lähde taas rullaamaan omalla painollaan, mutta verkkokalvoille jäi elämään vihreys. Ja tieto siitä, että näille seuduille tullaan varmasti uudelleen.

Seitsemän vuotta ensimmäisistä treffeistä

Sinne sujahti seitsemäs yhteinen vuosi pohjoissaksalaisen partasuun kanssa. Se ei ollut klassisen vaikea, vaan monella tapaa jännittävä ja ikimuistoinen. Tämän vuoden aikana meistä tuli vanhempia. Uusi elämä äitinä ja isänä vaatii edelleen opettelua mutta roolit alkavat jo tuntua omilta. Syksy harjoiteltiin, mutta tällä hetkellä kotona vallitsee rauhallinen onni.

Tasan seitsemän vuotta sitten pääsin vihdoin puoli vuotta odottamilleni treffeille. Mies ei tosin edes pitänyt niitä treffeinä, mutta tajusin jutun juonen pian. Seuraavana päivänä koittivat uusintatreffit ja ensisuudelma, ja alusta asti olin täysin varma, että tässä se nyt on.

Oikeassa olin, sillä yhdessä olo vain paranee vuosi vuodelta eikä elämää voisi enää kuvitella ilman toista.

Meistä kahdesta tuli viime kesänä kolme, kun Toivo saapui maailmaamme. Vauvavuosi ei ole onnistunut etäännyttäään meitä, vaan parisuhdekin voi tällä hetkellä oikein hyvin, vaikka nukummekin yöt eri sängyissä vaihtaen aamuyöllä vahtivuoroa eli sänkyjä. Uskon, että miehen vanhempainvapaa sekä innokkuus kodinhoitoon versus minun mahdollisuuteni kirjalliseen työskentelyyn ja omaan aikaan on ollut meille täydellinen kombinaatio, ja lisännyt kodin tyytyväisyyttä huomattavasti. 

Iso K on saavuttanut Kölninkin ja tilanne on elänyt täällä tällä viikolla joka päivä. Vielä keskiviikkona istuin työkentelemässä pääkirjastossa, mutta nyt on koulujen ja päiväkotien lisäksi   suljettu julkiset tilat, kuten kirjastot, museot, elokuvateatterit ja baarit. Niiden lisäksi harrastustoiminta on laitettu paussille ja kohta varmaan sulkeutuvat kaupatkin.

Ajattelimme, että tämän seurustelujuhlapäivän kunniaksi olisi kuitenkin hauskaa tehdä jotain erityistä. Aurinkoinen ja lämmin päivä houkutteli ulos ja Reinin ranta tulvi väkeä, jolla ei varmasti ollut metrin turvaväliä. Kadut ja aukiot näyttivät yhtä vilkkailta kuin aina kevätpäivinä eikä mistään olisi voinut päätellä, että kaupunki on poikkeustilassa.

Me halusimme jonnekin rauhallisempaan paikkaan, jossa emme ole aikaisemmin käyneet. Ratkaisu löytyi eteläisen Kölnin kasvitieteellisestä puutarhasta. Forstbotanischer Garten sijaitsee Rodenkirchenissä viiden raitiovaunupysäkin päässä meiltä, mutta kuulin sen olemassa olosta vasta muutama viikko sitten.

Tajusin vasta puistossa kävellessäni, miten pitkällä kevät jo on. Ensimmäiset mehiläiset surisivat vaaleanpunaisissa kukissa ja auringon paiste lämmitti niin, että oli pakko riisua kaulahuivi. Sateeseen ja harmauteen tottunut Toivokin ihmetteli  kirkasta auringon paistetta silmät sirrillä.

Aidatun ja hoidetun kasvitieteellisen puutarhan ympärille levittäytyy lisäksi laaja puistoalue, jossa tuoksui ajoittain ihan oikea metsä. Sen verran lähellä kaupunkialuetta kuitenkin ollaan, että autobahnan humina kuului puiston yllä.

Toivo ei vielä innostunut puutarhan tarjoamasta luontokokemuksesta vaikka saikin työntää kätensä nurmikkoon. Itsestä taas tuntui, että piipahdus vaaleanpunaisten kukkien ja lehtensä pian avaavien kasvien maailmassa pudotti hartiat alemmas ja muistutti siitä, miten tärkeää on päästä välillä kivikaupungista vihreään. 

Kotona mies teki ruokaa ja minä viihdytin poikasta. Lapsen mentyä nukkumaan mies vetäytyi työhuoneeseen omien juttujensa pariin ja minä valtasin olohuoneen sohvan. Ovi on välissä kiinni, mutta toinen on sen takana tavoitettavissa, jos tarve vaatii. Mutkaton yhdessä yksin oleminen on pitkässä parisuhteessa ehdottomasti parasta tai sopii ainakin meille. 

Kohti seuraavaa seitsemää vuotta <3

Magnolia tarkoittaa kevättä

Jippii, kevät on täällä! Kölnissäkin on viime öinä menty vielä lähes pakkasen puolelle eikä päivälämpötilakaan ole kivunnut yli +10 asteen, mutta luonto on päättänyt, että nyt on kevät. Ja minäkin juuri eilen.

Työmatkani varrella on magnoliapuu, jonka kukkiminen aloittaa minun ajanlaskussani virallisen kevään. Viime viikolla satoi ja myrskysi, ja ehdin jo pelätä, miten puun käy, mutta eilen se tervehti minua tutun vaaleanpunaisena ja hattaraisena, kuten aina tähän aikaan vuodesta.

Tämä on ehdottomasti yksi niistä asioista, joiden takia en kaipaa Suomen pitkää kevättä ja sitä aikaa, kun lumet sulavat ja luonto hiljalleen herää. Saksassa käy niin, että yhtenä päivänä huomaa, että aurinko paistaa pitkälle iltaan ja maisemaan on putkahtanut vaaleanpunaista.

Eihän kukaan voi käpertyä kevätmasennukseen, jos silmäkulmassa vilahtaa unelmienpunaista höttöä.

Maailma tarvitsee enemmän vaaleanpunaisia magnoliapuita ollakseen parempi paikka. Ja keväitä. Mutta varoituksen sana: näitä kuvia katsellessaan saattaa joutua tarttuvan keväthepulin valtaan. Loppuviikolle on luvassa jo reiluja lämpötiloja, ja se on hyvä, sillä minä olen jo valmis siirtämään talven sivuun ja siirtymään eteenpäin.

Tosin en odota innolla varsinaista kesää, jolloin Kölnistä tulee kuuma kuin kattila eikä ilma kierrä. Mutta seuraavat kuukaudet ovat vielä lempeitä.

Mistä sinun kevääsi alkaa?

Playa del Ingles ja dyynit

Olen käynyt useilla Kanarian saarista, mutta en vielä koskaan Gran Canarialla, vaikka Playa del Ingles on yksi suomalaisten ja muiden skandinaavien suosituimmista matkakohteista Kanarialla. Vanhempieni vakituinen lomakohde sijaitsee Playa del Inglesissä aivan dyynien kupeessa, joten kun aloimme suunnitella yhteistä perhematkaa, oli kohteen valinta helppo. Olen vuosien varrella nähnyt näistä uskomattomista luonnonmuodostelmista niin monia kuvia, että oli vihdoin päästävä katsomaan niitä itse. 

Voin sanoa, että en pettynyt. 

Paitsi ehkä ensimmäisenä rantapäivänä, jolloin tuuli oli niin kova, että hiekkaa lensi silmiin ja hiuksiin ja rannalla kävellessään sai puskea voimalla eteenpäin.

Playa del Inglesin kuuluisat dyynit täyttävät Maspalomasin ja  Playa del Inglesin välisen rannan, joka on noin kolme kilometriä pitkä. Dyynit ovat muotoutuneet Afrikasta peräisin olevasta hiekasta, ja  siksi ranta eroaa Kanarialla muuten usein niin kivikkoisista ja laavakivisistä rannoista.

Dyynien pariin pääsee helposti Inglesin puolelta Riu-hotellin vierestä tai läpi ja Maspalomasin päästä läheltä Faron majakkaa. Rannan käveleminen onkin hyvin suosittu harrastus, ja keskipäivällä siellä marssitaan jonossa kuin sopulit konsanaan.

Ensimmäisen kerran lähestyin rantaa ja dyynejä majakan puolelta. Olin juuri ajatellut, että tässä tuulessa kannattaa pitää hatustaan kiinni, ja sitten irrotin käteni. Olkihattu lensi mereen, josta äitini kävi sen urheasti poimimassa. Lopputuloksena oli kutistunut ja suipoksi puupäähatuksi muotoutunut päähine, josta ei entistään saa. RIP.

Matalaa rantaa saa tarpoa tovin, ennen kuin pääsi ensimmäiselle dyynille. Sieltä avautuvat upeat maisemat niin vedenrajaan ja merelle kuin dyynien katkeamattomaan jonoon. Sukulaistytöt innostuivat tekemään akrobaattitemppuja dyynin päällä sillä aikaa, kun minä keskityin pitämään kiinni lainahatusta.

Toisena päivänä saavuin dyyneille Riu-hotellin puolelta. Sieltä tulijaa odottaa betonista rakennettu terassi tai tasanne, jossa on hyvä istahtaa ja ihailla avautuvaa maisemaa. Dyynit alkavat heti siitä, eli tältä puolelta niitä on nopeampi lähestyä.

Olimme liikkeellä aikaisin aamulla, sillä otimme ammattivalokuvaajan kanssa perhekuvia. Hän oli ehdottanut tapaamista heti aamusta, sillä tuuli alkaa kuulemma tuivertaa kello 10.

Hän tosiaan tiesi, mistä puhui. Kun kuvat oli otettu ja lähdimme kiipeämään dyynin reunaa takaisin kohti kävelytietä, tuuli alkoi puhaltaa hiekkaa ja hiuksia. Siis tasan kello 10. Tässä siis ilmainen vinkki: kuvat kannattaa ottaa dyyneillä heti aamulla, jos ei kaipaa hiuksia silmille mutta haluaa upean valon.

Hotellimme sijaitsi Inglesissä parin kilometrin päässä dyyneiltä, joten kävelin katsomaan rantaa myös illansuussa. Silloin tajusin, miten dyynit muokkautuvat joka päivä uudelleen. Tuuli hioo ihmisten jättämät jalanjäljet näkyvistä ja kovertaa dyynien aallot niin, että tulijaa odottaa joka aamu koskematon hiekkameri.

Olin kovasti odottanut dyyneillä kiipeilyä ja hiekassa alamäkeen juoksua, mutta hiljalleen paisuva raskausmaha asetti omat esteensä ja hidasteensa enkä lähtenyt riehumaan. Ehkäpä joskus palaan Inglesiin, kiipeilen dyynejä lapseni kanssa ja kerron, miten pöljä äiti menetti kesähattunsa.

Puhdas juomavesi on katoava luonnonvara

Leveäksi tallattu polku johtaa hiekkatieltä jyrkkään alamäkeen. Polku kiertää kivien päältä ja koukkaa mutkan, mutta sitä tulija ei juuri ajattele, sillä kaikki huomio on kiinnittynyt polun päässä odottavaan puurakennelmaan ja sen alla kimaltavaan veteen. 

Vedessä lilluu puista pudonneita lehtiä, itikat nauttivat apajastaan ja kirkkaan vihreä sammal tekee kaikesta satumaista. Vedenpinnan läpi näkee, miten vesi pulppuaa hiekkapohjasta. Vesi on niin kylmää ja raikasta, että 10 litran pönikän täyttämisen aikana ehtivät sormet paleltua.

Voin kertoa, etten ole missään koskaan ikinä juonut niin hyvää vettä kuin tästä lähteestä.

Puhdas juomavesi kuuluu katoaviin luonnonvaroihin. Jo nyt monissa maissa on siitä pula, ja tulevaisuus näyttää, miten pitkään hyvää vettä täällä Europassakaan riittää. Monien kaupunkien vedet ovat käyvät läpi kemiallisen puhdistuksen, minkä maistaa helposti.

Suomalaisena puhtaiden järvivesien ja metsien keskellä asuessaan ei aina muistanut, kuinka hyvät olot ja vedet pohjoisessa onkaan. Lapsuuden kotitalossani vesijohtovesi tulee kaivosta, joka sijaitsee lähellä luonnonlähdettä. Siinäkään vedessä ei ole koskaan ollut valittamista.

Opiskeluaikana kaikki moittivat turkulaista vesijohtovettä, mutta sekin on aika hyvää verrattuna nykyään nauttimaani Kölnin kalkkiseen ja kovaan veteen. Reinin toisella puolella sijaitsee Kalk-niminen asuinalue, mutta kuulemma sen vesi on paljon parempaa kuin meillä keskustassa.

Aikoinaan Hampurissa kinastelin usein kämppikseni kanssa, joka väitti kivenkovaan, miten hyvä vesi Hampurissa on eikä suostunut kuuntelemaan ihmettelyjäni tiskipöydän reunoihin jäävistä kalkkitahroista ja veden lievästä sivumausta. Onneksi on internet, joka lopulta kertoi eri maiden juomavesitutkimuksista ja siitä, miten korkealle Suomi niissä sijoittuu ja miten niin paljon kauemmas Saksa.

Onneksi vesiasiaan löytyy kuitenkin ensiapua. Meillä juoma- ja teevesi käytetään siiviläkannun kautta, mutta en tiedä, miten paljon se vettä puhdistaa. Ainakin maku on parempi kannusta kuin suoraan hanasta. Olemme jo jonkin aikaa miettineet filtterisysteemiä, jonka saisi liitettyä keittiön vesihanan yhteyteen. Luultavasti systeemi puhdistaisi veden paremmin kuin pelkkä Brita-kannu.

Vierailin hiljattain Lontoossa ja totesin, että siellä oli ehkä pahimman makuinenhanavesi, mitä olen missään juonut. Tuttavaperheellä olikin keittiön hanan yhteydessä erillinen hana, josta sai puhdistettua juomavettä.

Mutta siihen en koskaan ryhtyisi että kantaisin juomaveden pullotettuna kotiin, semminkin kun uutiset kertovat, miten paljon muovia pullovedet sisältävät. Mikromuovi saattaa olla terveydelle haitallista eikä muovijätekään ole ekologista. Tietysti on maita, joissa pullotettu vesi on ainoa vaihtoehto, ja siksi  pullovesien mikromuovipitoisuuteen tulisi kiinnittää huomiota.

Siirryin muuten hiljattain käyttämään lasista juomapulloa juuri tästä samasta syystä.

Lottovoitto on puhdas juomavesi ja saasteeton ilma ja niiden arvo tulee tulevaisuudessa nousemaan entisestään. Toivottavasti vettä ei koskaan yksityistetä vaan se säilyy vapaana luonnonvarana.

Millaista vettä teillä tulee hanasta? 

Ajatuksia ulkosuomalaisen mökkipäiväkirjasta

Tämän kesäinen mökkiloma oli täyskymppi. Aurinko paistoi, järvivesi oli lämmintä mutta virkistävää, lukemista riitti ja mieskin tuntui oikein kivalta. Ei siellä laiturinnokassa juuri ajatuksia liikkunut, mutta tällaisia kirjasin ylös viikon aikana.

Kun selvisimme rasittavasta markettimatkasta (miten kaikki on vieraassa marketissa väärissä paikoissa), keitimme mökillä kahvit, joiden aikana miehelle tuli vielä yksi työpuhelu. Lopultakin puhelin kiinni ja laiturille. Ehdin lokoilla aloillani 15 minuuttia, kun alkoi sataa. Myöhemmin kuulin, ettei sadetta ollut näkynyt muualla eli kyseessä taisi olla vain meidän laiturimme kastellut kuuro. Kiitos herra Murphy!

Onneksi voi aina vetäytyä terassille ja ottaa iltapäivän toiset oluet, lohdutukseksi.

Illalla ihmettelen hiljaisuutta. On niin rauhallista, että kuulee, kun metsä metelöi: se surisee, inisee ja humisee. 

Entisistä reissuista oppineena olemme huomanneet, että kahdestaan on kivaa, mutta välillä tarvitaan ulkopuolista virikettä. Mökki sijaitsee kotiseudullani, joten kauppareissun yhteydessä voi tavata sukulaisia ja sinne pääsee helposti kylään, mutta pääasiassa olemme metsän keskellä kahden.

Neljäntenä päivänä saamme sorsaperheen kylään. Laiturimme on valittu päivän taukopaikaksi, vaikka mies istuu rannassa ja minä seikkailen uimapatjan kanssa järvellä. Taitavat odottaa ruokintaa, kun niin rohkeasti lähestyvät. Sitä emme kuitenkaan tee, ja seuraavana aamuna laiturimme on kakittu. Sabotaasia!

Nukun vasta sitten hyvin, kun laitamme mökin oven yöksi lukkoon, vaikka taidamme olla mökkijärven ainoat asukkaat. Eihän sitä tiedä, kuka tulee kesäyössä suon yli.

En tiedä, pitäisikö iloita vai olla huolissaan, sillä hyttysiä ja ötököitä on vain vähän, ja vain yhtenä iltana hyttyset ajavat meidät kuistilta sisälle.

Pian muodostuvat aamurutiinit. Mies nukkuu pari tuntia pidempään, joten minä juon teetä kuistilla, käyn aamulenkillä ja tuon sieltä mukanani aamupalamarjat. Tämä on sitä parasta, ja tuo mieleen lapsuuden, kun keräsimme aamulla serkun kanssa marjoja lippalakkiin ja söimme ne sitten aamupuuron päällä.

Viidentenä iltana emme jaksa enää ihmetellä auringonlaskua vaan vetäydymme mökkiin katsomaan netflixiä. 

Mökin juomavesi haetaan metsän keskeltä luonnonlähteestä. Niin hyvää ja raikasta vettä en ole koskaan ikinä juonut.

Viikon ehdottomasti paras ratkaisu oli olla ottamatta nettiä mukaan mökille. Puhelimen akku kestää koko viikon ja some saa juosta tahollaan, miten haluaa. Minun täytyy seurata, miten kalat liikkuvat pinnan alla ja pilvet taivaalla ja missä päin järveä kuikkapari tänään viihtyy.

Aivotoimintani riittää vuoden vanhan naistenlehden lukemiseen, mutta jo ristikko on liikaa.

Melkein jätämme yhtenä iltana saunomatta, mutta menemme kuitenkin, koska mies haluaa.

Viisi vuotta sitten Thaimaasta ostetut rantaläpsyt eivät kestä suomalaisen metsäpolun haasteita. RIP.

Anoppi tulee onkimaan vävypojan kanssa ja opastamaan kalanperkuussa, sillä omat kokemukseni alalta ovat yli 20 vuoden takaa, kun ongimme mummon kanssa laiturilla. Silloin kalat vietiin usein kissoille, joita ei enää ole. Ei mummoakaan.

On pelottavaa huomata, miten nopeasti päivien rytmiin tottuu, kun ne soljuvat toistensa ohi. En haluaisi tämän loppuvan!

Makaan auringon lämmittämällä kalliolla ja seuraan, miten tuuli kisailee järven pinnalla. 

Käymme joka päivä soutelemassa. Erikoisen mallisessa järvessä on paljon tutkittavaa. Tuntuu siltä, että minun soutaessani olemme myötäisessä ja mies saa soutaa vastatuulessa takaisin.

Viikon pahin takaisku on punkki, joka hiipii kallion yli ja iskee kiinni. Onneksi huomaan sen heti ja mies saa sen pois. Kaikki kesät Ahvenanmaalla ilman punkkeja ja nyt sitten Hämeessä. Toinen ongelma koittaa, kun olut loppuu jääkaapista.

Seitsemäntenä päivänä nousevat ukkospilvet. Satoivat muualle, me selvisimme jyrinällä.

Viimeisenä yönä näen unta Sauli Niinistöstä. On aika palata naistenlehtimaailmasta maanpinnalle ja mökkimetsästä kaupunkiin.

Kiitos Maijalle mökin lainasta ja äidille autosta <3

Linja-autolla läpi Suomen mäntymetsien

Edessä kuusi tuntia halpisbussissa, jonka penkit tunnetaan muovisuudestaan ja siitä, ettei jalkatilaa juuri ole. Uhka vai mahdollisuus?

Olen aina pitänyt bussimatkoista. Niihin oli pakko tottua lapsena, sillä bussi oli ainoa tapa päästä maalta harrastusten parin. Lukioaikana istuin linja-autossa joka päivä vähintään puolitoistatuntia. Joinain päivinä ajoin matkan jopa pari kertaa edes takaisin. Vain kerran nukuin kotipysäkin ohi.

Kun alkoi näyttää siltä, että kesälomalla on aikaa lähteä lempikaupunkiini Kokkolaan, lunastin itselleni matkalipun, jossa itse lippu maksoi saman verran kuin systeemin varausmaksu. Teki melkein mieli jättää kuskille tippiä, sillä niin vähiin sentteihin tuntipalkka jäi. Kustannustehokasta istumista.

Bussimatka alkaa. Jalkatilaa on niukasti, mutta täynnä tämä ei ole. Lahdesta lähdettiin 10 minuuttia myöhässä, saderaja tulee vastaan Heinolassa. Ensimmäinen tunti suhahtaa ohi yrittäessäni liittää laitteeni bussiyhtiön verkkoon. Päätän onnistua ja onnistunkin, mutta vasta Jyväskylässä.

Torkuista ei tule mitään, sillä kolme ihmistä hölöttää puhelimiinsa eri kielillä. Marjastaminen on kuulemma ollut menestyksekästä ja "I'll be coming back to HELsinki soon".

Muistelen kaiholla joidenkin vuosien takaista Älä kailota -kampanjaa.

Yksi tämän matkustustavan hienouksista ovat maisemat. Suomi on vihreä ja kirkas. Kauan kaivattu sade huuhtoo välillä peltoja ja mäntyjen latvoja. Miten suoria puiden tungot ja rivit ovatkaan. Ja taivasta, sitä on paljon. Kuivasta kesästä huolimatta vihreän eri sävyjä löytyy.

Punaisia tupia, perunamaita, järvenselkiä ja siltoja, jotka vievät pienten jokien yli. Männyt, kuuset ja koivut. Vihreää ja sinistä. Paikalleen unohtuneita latoja ja viljavia peltoja. Suomi on kaunis.

Mutta en ihmettele, että asiat menevät Suomessa niin usein päin mäntyä.

Kun on asennoitunut niin, että tässähän istutaan ja kauan, on puolet matkasta ohi nopeammin kuin huomaankaan.

Inhoan Saksan täpötäysiä autobahnoja, joissa yhden kaistan täyttävät rekat ja vasemmalta viuhuvat ohi kaistapäät. Täällä mietin tien reunoja katsellessani, näkyisikö hirviä, sillä muuta liikennettä ei ole haitaksi asti.

Saarijärvelle jää paljon väkeä. Mietin Paavoa ja eväitä, jotka ovat olennainen osa matkan tekoa. Alkumatkasta päätin, että ensimmäinen välipalatauko on reilu tunti lähdön jälkeen ja salaattiaika pari tuntia ennen perille pääsyä. Salmiakkien syönnille ei ole kellonaikaa.

Jyväskylän luoteispuolella mäet alkavat pikku hiljaa asettua. Kokkola 147 kilometriä ja tiekyltissä lukee Pohjanmaantie. Männyt lisääntyvät, metsät vaikuttavat hyvin hoidetuilta.

Kyyjärvellä poiketaan tieltä kauppakeskuksen luo. Jyväskylästä matkustanut tyttöporukka jää kikattaen pois kyydistä.

Odotan jo lakeuksia, joita edes sade ei peitä, vaikka bussi ajaakin kohti synkkenevää taivasta.

Ikkunan takana vilahtaa paikkakuntia, joiden nimet ovat etäisesti tuttuja mutta joita en osaisi sijoittaa kotimaan kartalle. Kiminki, Perho, Veteli. Kirkko, S-marketti, huoltoasema, metsänhoitoyhdistys ja tilitoimisto. Nyt ei mennä Vääksyn kautta Suomeen.

Kaustisilla pidetään vartin lakisääteinen jaloittelutauko. Täällä sitä kansanmusiikkia siis. Kipaisen viemään roskat huoltoaseman roskikseen. Maaseudun kirpeä haju iskee ulkona vastaan. Lanta haisee. Taidan hiostavan penkin takia tuoksua jo itsekin.

Alle 50 kilometriä jäljellä. Tästä on jo melkein selvitty.

Mäntyjä, mäntyjä, mäntyjä!

Loppumatka tarjoaa paistetta ja aurinkoa, mutta ne odottamani suuret lakeudet taitavat olla muiden reittien varrella. Meitä jatkaa Kokkolaan asti kuusi. Sateenkaari saattelee viimeisten kilometrien menoa.

Perillä odottavat aurinko, märkä asfaltti ja siskon lämmin halaus. Tädin muruset ovat ehdottomasti kaiken istumisen arvoisia. Kyllä lähtisin heti uudestaan linja-auton kyydissä jonnekin Suomeen ja sen metsien keskelle.