All by myself

Oman elämänsä Bridget Jonesina hän ottaa tulevan vuoden vastaan upouusissa villasukissa kotona - yksin. Illalla aion avata pullon skumppaa, jos kurkkukipu ei estä juomista, ja lyödä itseni kanssa vetoa siitä, pysynkö hereillä vuoden vaihtumiseen asti. Todennäköisesti pysyn, koska Kölnin keskustassa tulee olemaan sellainen pauke ja meno, ettei nukkuminen varmasti tule kysymykseen.

Kyseessä ei ole mitään sen dramaattisempaa kuin flunssa. Jossain vaiheessa joulukuun kiireitä mietin, miten mukavaa olisi sairastaa, jotta saisi hyvän syyn rauhoittua ja pysyä sängyssä koko päivän.  En nimittäin ole hyvä laiskottelemaan. Kannattaa varoa, mitä toivoo, sillä toiveet saattavat joskus toteutua.

Ehkä elimistö tietää, mitä se tarvitsee, ja tällä kertaa se oli pakkolepoa. Tunnollinen opettaja sairastaa lomalla, niinhän se on. Pieni kuumeilu on huolehtinut siitä, etten ala riehua, ja kurkkukipu on pitänyt puhehalut kurissa. Mies lienee nauttinut kodin rauhasta ja hiljaisuudesta, mutta pian otan takaisin ne kaikki tuhannet sanat, jotka ovat viime päiviltä puhumatta, hah.

Olen nyt kulkenut pari päivää makuuhuoneen, keittiön ja kylpyhuoneen välistä janaa pitkin. Kävin viimeksi asunnon ulkopuolella torstaina. Aktiviteettien sijaan olen kuunnellut äänikirjoja, joista Onnelin ja Annelin loppu pitää kerrata, koska nukahdin kesken kaiken, lukenut ja katsonut muutaman elokuvan. Onneksi tälle viikolle ei ollut suuria suunnitelmia, joten mitään ei ole varsinaisesti tarvinnut peruuttaa enkä ole jäänyt mistään paitsi, lukuunottamatta tietysti tämän illan eli uuden vuoden aaton ohjelmaa.

Tänä iltana mies lähtee ystävien kanssa kyläilemään naapurikaupunkiin, jossa ohjelmaan kuuluu hyvää ruokaa, juomaa ja ysäribileet jossain paikallisessa kulmabaarissa. Hän tosin tarjoutui jäämään kotiin, mutta sanoin höpsis, sillä toisella meistä on oikeus pitää hauskaa. Minä taas klikkaan seuraavan jakson The Marvelous Mrs. Maiselia pyörimään - lähes viiden vuoden yhdessäolon jälkeen selvisi juuri, että miehellä on Amazon Prime tili aka ilmaisen streemauksen mahdollisuus, jes - ja tarjoilen itselleni lisää teetä. 

Tällaisina hetkinä on lohdullista tietää, että vuosi vaihtuu, vaikka en pysyisi hereillä sitä todistamassa, ja uusia uuden vuoden aattoja tulee varmasti eteen vielä tämänkin jälkeen. Ei ole mikään maailmanloppu tämä, ei enää tässä iässä, ja tuleepa tämä uuden vuoden aatto jäämään mieleen vähän erilaisena. Suomessa hyvä ystävä viettää iltaa aika samanlaisella flunssakonseptilla kuin minä, joten voimme soitella, jos tilanne äityy pahaksi. Tai ehkä emme voikaan, koska minulla ei ole ääntä.  Onneksi sitä ei kirjoittaessa tarvita.

Kiitän kaikkia blogini lukijoita, eli juuri sinua, siitä, että kuljit mukanani tänä vuonna. Uudet seikkailut odottavat vuonna 2018!

Kippis, hyvää uutta vuotta ja iloista iltaa, missä ja miten sen vietätkin!

p.s. Piparisukat ovat yllätyslahja Oh wie nordisch-blogin Eevalta villasukkien suurkuluttajalle. Kiitos!

5 syytä lukea lapselle

Ystävän lapsen koulussa pidettiin syksyllä lukutempaus, jonka tavoitteena oli haastaa kodit mukaan lisäämään lasten lukuintoa. Sadan päivän ajan piti joka päivä lukea kymmenen minuuttia yhdessä niin, että joko lapsi lukee ja aikuinen kuuntelee tai toisinpäin. Äänikirjoja ei laskettu mukaan. Kampanjassa ei siten kannustettu pelkästään lukemiseen vaan myös yhdessäoloon. 

Ei ollut ihan selvää, olisiko pidemmästä lukuhetkestä saanut merkitä kerralla useamman rastin, mutta ilmeisesti olisi saanut. Siinä tapauksessa ystäväni lapsen lappu olisi tullut heittämällä täyteen, sillä tässä kodissa luetaan kirjoja ahkerasti.

Lukutempauksen päätöspäivänä poika kuljetti ylpeänä täyteen väritetyn lapun kouluun vain huomatakseen, että hän oli luokan ainoa poika, jonka ruudut olivat täynnä. Tytöt eivät olleet onnistuneet sen paremmin, sillä vain yhdellä luokan tytöistä oli täysi ruudukko.

Ystäväni yllättyi. Kyllähän lukemisen vähentymisestä on ollut viime vuosina puhetta mediassa, mutta että todellisuus tosiaan on tämä. Perheiden yhteinen aika taitaa tosiaan olla kortilla, kun tällainen haastekaan ei monelta onnistunut.

Näin viattomien lasten päivänä lienee jälleen syytä muistutella lukemisen tärkeydestä. Tässä siis viisi syytä lukea lapselle, olkaa hyvät:

1. Sanasto

Lapsella, jolle luetaan ja joka lukee, on hallinnassaan huomattavasti suurempi sanasto kuin sellaisella, joka ei lue. Arkipäivän sanasto on usein hyvin suppeaa ja käytännöllistä eikä siihen useinkaan putkahda uusia sanoja. Ulkosuomalaiset äidit harmittelevat, että lapset oppivat erityisesti keittiösuomea, joten sanavaraston laajentamiseen tarvitaan apua. Kuten kirjat!

Sanastosta on tehty myös useita tutkimuksia. Erään sellaisen mukaan lukemista harrastava 17-vuotias nuori hallitsee 50 000 - 70 000 sanaa mutta lukemaan harjaantumaton vain 15 000 (Yle 3.3.2016). Tänä syksynä lehdistössä on puhuttu paljon siitä, miten joidenkin äidinkielenään suomea puhuvien nuorten sanavarasto on jo niin heikko, ettei se riitä esimerkiksi sanallisten matematiikantehtävien tekemiseen. Tämä on erittäin huolestuttava suuntaus. Lukevan lapsen ja lukemaan tottumattoman lapsen koulumenestys saattaa olla sinetöity jo aivan liian varhaisessa vaiheessa. 

2. Keskittymiskyky 

Kirja on hidas ja rauhallinen media, jonka ääreen täytyy pysähtyä. Vastakohtana nopeatempoiselle pelimaailmalle lukeminen vaatii hiljaisuutta ja pitkäjänteisyyttä. Verkossa surffailu on sinne tänne heittelehtimistä, kun taas kirjaa voi klikata eteenpäin vain sivun kerrallaan. Älylaitteet eivät vaadi sellaista uppoutumista, joka on kirjan kohdalla lähes välttämätöntä. Tietokonepelitkin kehittävät loogista ajattelua, kognitiivisia taitoja ja ongelmanratkaisukykyä, mutta ne harvoin rauhoittavat samalla tavalla kuin lukeminen.

Lukemiseen harjaantuminen on siinäkin mielessä tärkeää, että vaikka koneiden käyttäminen jatkuvasti lisääntyy, luetun ymmärtäminen ja erilaisten kirjallisten ohjeiden noudattaminen on edelleen keskeistä niin työelämässä kuin arjen askareiden parissa. 

3. Empatia ja tunnetaidot

Lähes jokaisella on tunnemuistoja lapsuuden kirjoista. Jostain syystä jokin kirja tai kirjan kohta on naurattanut aina uudelleen ja uudelleen tai pelottanut, itkettänyt, hirvittänyt tai ilahduttanut. Lukemisen hetkessä on mukana koko tunneskaala. Tarinan avulla lapsi voi kohdata erilaisia tilanteita, joiden käsittely kehittää erilaisia tunnetaitoja. En kuulu niihin, joiden mukaan lastenkirjojen tulisi aina sisältää pedagogisia kasvatustavoitteita, vaikka tiedän, että monet hienot lastenkirjat tarjoavat apua sekä maailman että itsensä ja omien tunteiden ymmärtämiseen tai nimeämiseen. Olo on vähemmän yksinäinen, kun voi samaistua johonkin, vaikka vain mielikuvituksen tuotteeseen.

Tähän täytyy lisätä myös mielikuvitus, jota kirjojen maailmaan hyppääminen ruokkii. Kirjojen hahmot saattavat siirtyä lukemisen jälkeen omiin leikkeihin ja tarinat saada uudenlaisia jatko-osia. Arjesta pako helpottuu, kun siihen on saanut virikkeitä kirjoista. En ole varmasti ainoa, joka on kolkutellut vaatekaappien takaseiniä tai ihastellut lyhtypylvästä lumisateessa ja odottanut, että jostain nurkan takaa putkahtaa pian ystävä?

4. Yhteinen aika lapsen kanssa

Elämme tällä hetkellä hyvin suorituskeskeisessä yhteiskunanssa. Maailma on hektinen ei pelkästään sosiaalisen median vaan myös harrastusten, koulun, töiden, sosiaalisten menojen ja muiden kissanristiäisten vuoksi. Jo hyvin pienillä lapsilla on säännöllisiä harrastuksia, ja vanhemmilla kovat paineet olla hyviä vanhempia, rakentaa unelmien koti, edetä työelämässä ja stailata jossain välissä pari hienoa kuvaa instagramiin.

Muistaako kukaan tässä hässäkässä, että toisen kainalossa on maailman parasta kelliä?

Meillä on lapsuudenperheessäni aina luettu ääneen. Läheisyys on ollut minulle aina tärkeää, joten lukemishetkien nautintoa lisäsi myös pääsy lähelle. Perheemme yhteinen lukuharrastus jatkui muuten vielä silloinkin, kun me lapset olimme teini-ikäisiä. Me teinit levittäydyimme vilttien ja tyynyjen kanssa olohuoneen lattialle ja isä istui nojatuoliin lukemaan.

Empiirisenä tutkimuksena kerrottakoon, että lapsuudenperheeni jokainen jäsen on kirjoittanut laudaturin äidinkielestä, joten sanoisin, että lukemisharrastuksen ja kirjoittamistaidon välillä on suora yhteys. Vai onko yhteys sittenkin siinä, että lasten kanssa vietettiin aikaa esimerkiksi yhteisten lukuhetkien muodossa, mikä on tarjonnut hyvät eväät ja turvallisen ympäristön kasvaa elämässä pärjääväksi aikuiseksi?

5. Miksi et lukisi?

Käännetäänpä asia toisinpäin. Miksi et haluaisi kehittää lapsesi älyllisiä ja sanastollisia taitoja? Miksi et antaisi hänelle hyviä eväitä elämään antamalla tunnetaitojen ja mielikuvituksen kehittyä turvallisessa maailmassa, kuten kirjojen parissa? Kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa juuri lukemisen kautta harjaantuvat taidot ovat kultaakin kalleimpia. Elämässä täytyy kohdata myös pettymyksiä, joiden käsittelemiseen tarvittavat taidot saattavat nekin löytyä kirjojen sivuilta.

Tiedän, lukemaan kannustaminen on helpommin sanottu kuin tehty. On perheitä, joissa kirjoja on tarjolla, mutta lapsi ei halua tarttua niihin, koska ei vain kiinnosta. Muistutan, että myös sarjakuvat vaativat lukemista, äänikirjat ovat mukava tausta muulle puuhastelulle ja jos lukemiseen kelpaavat lempilegojen ympärille rakennetut sarjakirjat, mennään sitten niillä. Tärkeintä olisi löytää jotain, josta lapsi itse innostuu ja kiinnostuu.

Tunnen myös perheitä, joissa peliaika on riippuvainen lukemiseen käytetystä ajasta, eli vasta sitten saa tarttua pelikonsoliin, kun päivittäinen/viikottainen lukuaika on täynnä. Kiristys ja lahjonta ovat vanhoja mutta usein melko hyväksi todettuja keinoja.

Jostain kuulin, että lapsen elämässä menestymiseen ei vaikuta lapsen sosiaalis-ekonominen tausta vaan se, miten monta hyllymetriä kirjoja lapsuudenkodissa on ollut. Tämän hetken sisustustrendinä on kirjahyllyjen piilottaminen tai jopa kokonaan poistaminen asunnosta. Toivon, että suunta pian kääntyy tai että kirjahyllyt ovat edes lastenhuoneessa paraatipaikalla.

Niille, joita aihe kiinnostaa enemmänkin, suosittelen kahta teosta:

- Kaisa Laaksonen: Suuri lukuseikkailu (2017, Atena)

- Päivi Heikkilä-Halttunen: LUE LAPSELLE! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen (2015, Atena)

Näin selvisin kolme päivää ilman internetiä

Saksassa nettiyhteyksiä tarjoaa moni firma, mutta konkreettinen liitäntä kuuluu lähes aina vain yhdelle taholle. Tämä tarkoittaa, että suurin osa 80 miljoonan asukkaan maasta on riippuvainen siitä, että Telekom lähettää oman teknikkonsa yhdistämään piuhat. Ei kuulosta kovin hankalalta, mutta monopoliasemansa takia kyseinen firma voi tehdä, mitä haluaa, eivätkä asiat toteudu kovin nopeasti.

Appiukko on juuri muuttanut uuteen taloon. Hän oli jo etukäteen tehnyt ilmoituksen ja sopinut ajan Telekomin asentajan kanssa. Sovittu päivä tuli ja meni, eikä ketään tullut. Seuraava mahdollisuus on vasta joulun jälkeen. Pahoittelemme.

Tiedossa olisi joulunpyhät ilman internetiä. 

Minulla ei nimittäin ole luurissa minkäänlaista nettipakettia, koska tarve olla koko ajan netin päässä ei ole vielä kasvanut tarpeeksi suureksi. Appiukon edellisessä talossa netti vielä toimi, joten hätätapauksessa voisi ajella sinne. Ilmoitin aatonaattona läheisille Suomeen, että älkää ihmetelkö, jos minusta ei pariin päivään kuulu, ja unohdin puhelimen sitten vierashuoneen yöpöydälle. Se muistutti olemassaolostaan vasta toisena joulupäivänä, kun akku alkoi piipata lataustarvettaan.

Huono puoli puhelimen unohtamisessa oli se, että jouluna tuli otettua vain vähän kuvia. Hyviä puolia siinä olivat, no kaikki muu. 

Oli yllättävän ja mahtavan helppoa olla ilman nettiä, puhelinta ja muita laitteita. Ainoat tekniset vehkeet, joihin joulupäivinä koskin, olivat vedenkeitin ja sähkösaunan kiuakaan säätönappula. No okei, myönnetään, jouluaattona kävin kerran miehen puhelimella facebookissa. Talossa ja sen ympäristössä oli kuitenkin hyvin huonosti kenttää, joten vierailu jäi lyhyeksi. Kaikki verkkoa tarvinneet kulkivat puhelin ojossa ympäri huoneita, kunnes lopulta selvisi, että paras verkko löytyy ulkoterassilta talon pohjoiskulmasta.

Kun ei koko ajan tarvitse vahtia puhelinta, on aikaa keskittyä muihin ihmisiin. Tämä joulu oli ensimmäinen uudella kokoonpanolla, johon kuuluu nyt appiukon ja tulevan vaimon aikuiset lapset kumppaneineen sekä muutama mummo. Uusperheen symboliksi koristelimme kuusen tasapuolisesti molempien perheiden vanhoilla joulukoristeilla. Jokainen sai myös sanoa, mitä kuusessa on ehdottomasti oltava tai mitä koristetta ilman ei joulua tule. 

Hyvät yhteiset puheenaiheet olivatkin, kenellä on nettiä, kenen puhelimen latauspiuha on missäkin ja niin edelleen. Muutakin puhuttavaa kyllä löytyy, joten en ole huolissani tämän fuusion toimivuudesta.

Parin päivän netittömyyden jälkeen tajusin, miten rauhoittavaa se on. Kun ei voi edes pikaisesti käydä vilkaisemassa jotain, mitä ikinä ja usein ihan turhaa, mieli pysyy rauhallisena. Toisaalta joudun myöntämään, ettei netittömyys silti auttanut minua ihan täysin keskittymään seurusteluun ja toisten ihmisten läsnäoloon.

Tein nimittäin sen virheen, että aloitin menomatkalla junassa niin mielenkiintoisen kirjan, että olisin halunnut vain lukea ja unohtaa kaiken muun. Kirjassa on 813 sivua, joten lukeminen vaati hienoista taktikointia. Menin muka iltaisin vähän muita aikaisemmin nukkumaan, jotta mies löytäisi minut pari tuntia myöhemmin nenä kiinni lukulaitteesta. Luin aamulla hetken sängyssä ja luikahdin keittiöstäkin aina tilaisuuden tullen yläkerran vierashuoneeseen lukemaan. 

Kun kirja tuli ensimmäisenä joulupäivänä luetuksi, tunsin tyhjyyttä mutta samalla myös pilkahduksen jostain vanhasta. Ennen nettipuhelimia keskittymistä häiritsevät mediat olivat tv, radio ja erityisesti kirjat enkä muistanutkaan, millaista on joutua näin täysin lukemisen pauloihin.

Selvisin netittömyydestä siirtämällä riippuvuuden sinne, mistä sen olen aikaisemminkin löytänyt, eli kirjaan ja sanoihin.

Jos siis kaipaat aivan erinomaisen magneettista tarinaa ja jos sinun on mahdollista uppoutua siihen muutamaksi päiväksi, suosittelen sinulle Joel Dickerin kirjaa Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suom. 2014). Kirja on murhamysteeri, läpileikkaus pikkukaupunkiin ja sen asukkaisiin, tarina romaanin kirjoittamisesta ja ystävyydestä - sekä erittäin koukuttavasti rakennettu teos. Varoituksen sanana tämä siis. Nettikin kannattaa sulkea, jos ei kaipaa lukemiseensa häiriöitä, mutta punaviini on lukemiselle mukava kyytipoika.

Sateiset ja harmaat ilmat eivät juuri houkutelleet ulos, mutta muutaman kerran kävimme ihmettelemässä länsituulta mutaisilla Pohjanmeren rannoilla. Kuvien ranta sijaitsee Husumissa, pari sataa metriä appiukon talolta ja oli aatonaaton sumussa lähes aavemainen. Lisäksi oli laskuveden aika, joten rannassa oli enemmän mutaa kuin vettä. Tänne voisi hyvin sijoittaa rikosromaanin, aviomies tuumasi.

Elämän soundi on kiitos

Tämä on ollut hurja, jännittävä, kiireinen, yllättävä, monipuolinen ja työteliäs vuosi. Olen julkaissut ensimmäisen kirjani ja kirjoittanut toisen, ollut mukavilla matkoilla, kohdannut mielenkiintoisia ihmisiä ja tehnyt paljon opetustöitä. Itkenyt jonkin verran mutta nauranut enemmän. Monet asiat ovat elämässä kunnossa, ja niistä olen erittäin kiitollinen, sillä toisinkin voisi olla. On töitä, terveys, aviomies, ystäviä ja ruokaa. On myös tietokone, jolla kirjoittaa, ja villasukat, joiden avulla pysyvät jalat lämpimänä. Mitäs sitä ihminen elämässä muuta.

Samaan aikaan tätä vuotta ovat kuitenkin varjostaneet raskaat asiat, joista en kaikista ole tänne blogiin avautunut.

Totesin nimittäin hiljattain, että jos minulla ei olisi Hiljaa, tämä vuosi olisi saattanut mennä pahasti miinuksen puolelle. Mietin jo viime vuoden aikana, miksi elämässä pitää samaan aikaan olla tunneskaalan molemmat ääripäät mukana, ja tämä vuosi on vain vahvistanut ajatukseni.

Voin muistaa vuosia, jotka ovat olleet tasaista ja tavallista elämää, ja sitten on sellaista kuin tänä vuonna.

Toisaalta eräs ystävä tuumasi juuri, että minä en ole ihminen, joka viihtyy tasaisessa, tavallisessa ja turvallisessa vaan tylsistyn äkkiä. Voi kuinka minä juuri nyt haluaisinkin tylsistyä!

Tämä vuosi ja erityisesti kulunut syksy on ollut upea alku kirjailijuudelle. Hilja on saanut niin käsittämättömän hienon vastaanoton, että voin vain levitellä käsiäni ja kiittää kaikkea, kaikkia ja erityisesti Hiljaa itseään siitä, miten hän raivaa tietään maailmassa. Hilja on alku jollekin pidempiaikaiselle ja niin iso unelmien täyttymys, ettei sellaisesta ole koskaan edes uskaltanut unelmoida. Hilja on pelkkää iloa ja niin positiivinen asia, että pitää pinnalla silloinkin, kun elämä muuten lyö vastaan.

Tätä vuotta ovat varjostaneet myös haaveet, jotka eivät ole saaneet toteutua. Kesäinen keskenmeno konkretisoi elämän ennakoimattomuuden. Monia asioita voi suunnitella ja järjestää, mutta on paljon sitäkin, mihin ei itse voi vaikuttaa. Se on ärsyttävää ja hermoja repivää, mutta myös vapauttavaa, koska jos asioihin ei kerran voi vaikuttaa, mitään ei myöskään voi tehdä väärin.

Lähipiirissä on ollut kuluneen vuoden aikana monenlaista sairautta, ja ajatus siitä, miten jokaiselle on oma aikansa annettu, on ollut käsin kosketeltavaa. Puhumattakaan siitä, että kun minä juhlin elämäni ensimmäisiä kirjamessuja kirjailijana ja onnistuneita kirjanjulkkareita, vietin samaan aikaan elämäni hankalimpia viikkoja. Miehen lomamatka muuttui nimittäin painajaiseksi, jota kenenkään ei tarvitsisi kokea. Balanssi oli jälleen täydellinen: elämän parhaat ja pahimmat tapahtumat olivat menossa samaan aikaan.

Silti mielessä soi kiitos.
Olen saanut tänä vuonna niin paljon ja moni asia on elämässä niin hyvin, että niiden taustalle tarvitaan vähän vastapainoa. Ei pääse ylpistymään, kun toteutuneiden unelmien viereen kasataan toisia, toteutumattomia ja niiden viereen pettymyksiä. Euforia onnistumisista tasoittuu, kun sen oheen rinnastetaan pari realiteettia.

Jos jotain toivon ensi vuodelta, niin pikkuisen rauhallisempaa tahtia ja vähän vähemmän kaikkea. Ihan sellaista tavallista elämää ilman suuria tunteita ja megauutisia. Kun ei tapahdu mitään ultrapositiivista, ei voi myöskään tapahtua mitään kamalaa, vai mitä? Sitä paitsi positiiviset uutiset ja asiat ovat tietysti mahtavia, mutta vievät energiaa ihan yhtä paljon kuin huonotkin. Ihminen ei jossain vaiheessa jaksa enää ottaa vastaan, oli se sitten hyvää tai huonoa.

Raskaisiin ja negatiivisiin asioihin ei kuitenkaan pidä jäädä vellomaan vaan elämä jatkuu ja nurkan takana odottaa pian taas jotain uutta ja erilaista. Jos mikä on elämässä varmaa, se on muutos.

Tämä on ollut filosofiani pitkään ja tästä elämänohjeesta aion pitää kiinni jatkossakin:

Onnellinen on se, joka ei murehdi sitä, mitä häneltä puuttuu, vaan riemuitsee siitä, mitä hänellä on.

  DEMOKRITOS

Oikein hyvää joulua kaikille! 

P.S. Tuleekohan joku joulupoliisi antamaan sakot, sillä muutin adventtikynttelikköä kesken kauden. Koska estetiikka ja uudet kynttilänjalat =D 

Keväthaaste

Huomenna on vuoden pimein päivä. Sen jälkeen valon määrä alkaa taas lisääntyä, jee! Kölnin illat ovat mustaakin mustempia, mikä on tänä vuonna tuntunut erityisen epämiellyttävältä. Ikkunasta tuijottaa pimeys ja oma peilikuva. Työkaverikin valitti, että ei pimeydessä sinänsä mitään, mutta kun katuvalotkin ovat himmeitä ja valon sävyltään rumia. Siksipä nyt, talvipäivänseisauksen alla, on aika puhua keväästä!

Kyllä, luit oikein, tämä on nimittäin keväthaaste.

Sain haasteen Arjen Karusellissa-blogin Hannalta. Jos et vielä tunne kyseistä blogia, suosittelen lämpimästi. Blogi on kaikille, jotka tykkäävät valoisasta sisustuksesta, viherkasveista ja kauniista asioista ja osaavat löytää elämästä pieniä iloja.

TÄSSÄ BLOGIHAASTEEN SÄÄNNÖT

1.  Tee postaus ja kerro mistä haasteen sait.
2.  Kerro huhtikuusi viisi tärkeintä kevään merkkiä, jotka ilahduttavat sinun sieluasi voimakkaammin. Etelärannikolla kevät on jo maaliskuussa ja pohjoisessa toukokuussa. Muokkaa haasteen kuukausi sinun kevääksesi. Huhtikuu on tässä vain keskiverto.
3.  Laita haaste kiertämään haastamalla kolme blogia mukaan.

Kölnin kevät on hieman hankala määritellä. Ensimmäisen kerran kevätfiilis iskee tammikuussa, kun palaan Suomen joululomalta takaisin tänne etelään. Jos on käynyt hyvä tuuri, Suomessa on ollut lunta ja pakkasta. Varmasti siellä on ainakin niin lyhyet päivät, että ulkosuomalaista puistattaa. Suomeen verrattuna tammikuinen Köln on kuin laskeutuisi kevääseen. 

Toisen kerran kevät alkaa maaliskuussa, kun luonto pikku hiljaa heräilee. Tai mitään pikku hiljaa, yleensä se on yhdestä päivästä seuraavaan, kun kaupungista tulee vaaleanpunainen. Sinänsä maaliskuu voi täällä olla mitä tahansa lumipyrystä t-paitakeliin ja puistojäätelöön, mutta aika usein  se on jotain siltä väliltä. Maaliskuun aikana kirsikkapuut ja muut ihanat puut ja pensaat puhkeavat kukkaan. Työmatkani varrella on magnoliapuu, ja silloin talvi on viimeistään ohi, kun sekin kukkii. 

Valitettavaa kaikissa ihanissa kukkivissa ja siitepölyä erittävissä puskissa on se, että ne ovat kovin allergisoivia. Minäkin kuljen osan keväästä niiskuttaen ja silmät vuotaen, vaikka virallista allergiaa ei olekaan vielä todettu. Mutta ovat ne vain niiin kauniita, että ehkä se on sen arvoista. 

Joskus mietin, että Kölnissä on vain kolme vuodenaikaa: pitkä kevät, kesä ja taas pitkä syksy. Talvikuukausina pidän oikeastaan vain tätä joulukuuta, koska tammikuussa kaikki on jotenkin jo valoisampaa, kevyempää ja vähän helpompaa. Siihen voi tosin vaikuttaa myös vuodenkiertoni: talvilukukausi loppuu helmikuun alussa, eli siihen tulee katkos, sillä kesälukukausi alkaa vasta huhtikuussa.

Tulevana vuonna aion viettää koko maaliskuun Suomessa ja olen aivan intona. Ehkä siellä olisi kerrankin luminen lopputalvi, ja pääsisin pitkästä aikaa ihailemaan sitäkin. Tai sitten nautin vain raittiista ilmoista ja allergiattomasta ajasta, kun luonnossa ei vielä mikään heräile. Kevättä on varmasti kiva seurata, oli sitten siellä tai täällä, mutta Suomessa luonto on lähempänä kuin suurkaupungin ytimessä.

Haastan mukaan seuraavat blogit:

Periaatteen nainen

Ajatuksia Saksasta

Appelsiinipuun alla

Kuvat viimekeväiseltä puistokävelyltä, jolla tuli keväthepuli.

Kirjallisuuden työllistävä vaikutus

Tällä viikolla bittiavaruuteen on jälleen lennellyt lukuisia Hiljaa koskevia sähköposteja. Kirjoittajana olin erittäin huojentunut, kun käsikirjoituksen ensimmäinen versio valmistui loppukesällä intensiivisen kirjoitusrupeaman päätteeksi. Silloin oli tietysti hieman liian aikaista alkaa juhlia ja tuuletella, sillä raskas loppusuora häämötti vielä edessä. Uuden Hilja-kirjan parissa ovat viime viikkoina viettäneet aikaansa niin kustannustoimittaja, kuvittaja, kansisuunnittelija kuin taittajakin, kirjoittajan itsensä lisäksi siis. 

Tuli aika jännä fiilis, kun tajusin, miten työllistävä vaikutus yhdellä tekstillä eli kirjallisuudella onkaan. Kirjailijana minä olen sisällöntuottaja, jonka tavoitteena on se, että kansien väliin päätyy laadukasta ja lukukelpoista tekstiä. Tuon tekstin matka lopulliseksi kirjaksi olisi kuitenkin mahdotonta ilman muita tekijöitä eli tiimiä kirjailijan ympärillä. Toki tähän täytyy sanoa, että olen keskisuuren kustantamon kirjailija. Omakustanteiden kohdalla kirjoittaja tekee varmasti monet näistä töistä itse, ja isoissa kustantamoissa voi olla käytössä vielä sellainenkin apu kuin oma mainososasto, luulen.

Kuva: Nadja Sarell

Vaikka kirjoittaminen on pääasiassa yksin puurtamista, tällaisina viikkoina iloitsee siitä, että on ihmisiä, joiden kanssa pallotella ideoita ja hioia sitä parasta mahdollista lopputulosta. Palautin käsikirjoituksen kustannustoimittajalle luentaan elokuun lopussa. Teksti sai levätä syksyn, kunnes sen viimeistelyyn palattiin tuorein silmin. Marraskuussa sain työstettäväksi kommentoidun version, joka pääsi hiomisen ja pienten tarkistusten jälkeen viimein taittajan pöydälle.

Olenko sanonut, että Hiljalla on aivan ihana kuvittaja? On aina jännittävä hetki, kun kirjan taittoversio tulee näytille eli kuvat ja teksti ovat vihdoin päässeet yhteen. Voin luvata, että Seikkailu kutsuu, Hilja -kirjassa on jälleen vauhdikkaita ja hymyilyttäviä kuvia. Olin itsekin täysin myyty ne nähtyäni. Pieni mummosekaannus oli tosin sattunut jossain matkan varrella, mutta onneksi asia huomattiin ajoissa ja on jo korjattu.

Kirjan taittoversion tarkistus on vielä vihoviimeinen homma, ennen kuin teksti lähtee painotaloon. Hilja painetaan muuten Suomessa, mistä olen erittäin ylpeä (työllistävä vaikutus!). Tällä kertaa kävi niin, että tekstin tekijä halusi loppuhionnassa muuttaa sellaistakin, mikä ei olisi ollut enää tarpeen.  Taiton jälkeen löytyi, kuten aina, vielä pientä oikeasti korjaamista vaativaa, mutta itse olisin paniikissani muutellut enemmänkin. Onneksi kustannustoimittajallani ja Hiljan taittajalla on hyvät hermot ja rauhallinen ote, ja uskoisin, että yhdessä päätetty lopputulos on hyvä. Tai no, pianhan sen näette!

Kuva: Nadja Sarell

Koska asia alkoi kiinnostaa minua, listasin tähän tahoja, jotka ovat joko mukana tekemässä kirjaa tai toimivat kirjan taustalla muuten. Kirjallisuudella tosiaan on työllistävä vaikutus!

- Kirjailijan läheisin työkaveri on kustannustoimittaja, vaikka oma työtapani onkin sellainen, että kusti näkee tekstin vasta sitten, kun se on minusta valmis eli hän osallistuu vain lopputuloksen hiomiseen.

- Kuvittajalla on tärkeä rooli, koska kyseessä on kuvitettu lastenromaani. Minulla on ollut onni saada kuvittaja, jonka kanssa olemme samalla aallolla. Olemme myös toistemme suurimmat fanit.

- En tiedä, kuinka yleistä tämä on, mutta Hiljan tiimissä on myös kansisuunnittelija, mikä varmasti näkyy lopputuloksesta.

- Kirjailijan takana häärää tietysti koko kustantamo. Kirjan myynnistä neuvotellaan, sitä postitetaan maailmalle ja niin edespäin. Suurin osa työstä ei näy ulos, mutta kulisseissa tapahtuu kaikenlaista.

- Kirjan taittoa varten tarvitaan siihenkin henkilö. Kustantamoni ostaa palvelun ulkopuolelta, ja olen ollut hyvin tyytyväinen Hiljan pilkuntarkkaan taittajaan.

- Kirjan konkreettinen painaminen tapahtuu painotalossa. Omat kirjani painetaan Juvalla, joten saan olla ylpeä kotimaisesta työstä! Suomi nousuun jo kahden painoksen ja kohta toisen kirjan verran.

- Kirjan myynti, kuljettaminen, varastoiminen, postittaminen ja niin edespäin vaatii sekin tekijänsä. Ammattinimikkeinä voisi listata ainakin kirjakauppojen myyjät, varastoihmiset ja kuljettajat. Tietysti paljon kirjoja kulkee myös ihan postinkin kautta, joten saavat hekin vähän töitä siellä.

Kirjallisuuden ympärillä pyörii lisäksi kaikenlaisia tilaisuuksia ja tapahtumia, kuten kirjamessut, joiden järjestäminen on myös jonkun työtä. Lastenkirjallisuudesta ilmestyy vain vähän arvosteluja, joten sen työllistävästä vaikutuksesta sanomalehdille ja kriitikoille ei valitettavasti oikein voi puhua.

Mutta en minä kirjailijana oikeastaan yhtään mieti sitä, olenko tehnyt osani Suomen työllisyyden parantamiseksi. Parasta on se, jos lukija on löytänyt kirjani ja mahdollisesti pitänyt siitä. Jokainen tekstistä ilahtunut lukija on kaiken kirjan tekoprosessiin kuuluvan hiusten halkomisen arvoinen. 

Seikkailu kutsuu, Hilja tulossa helmikuuhun mennessä!

Homma meni ihan pipariksi

Tadaa, saanko esitellä: Elämäni toiset kokonaan itse tehdyt piparit. Ylpeä olen.

Meillä ei juuri leivonnaisia kulu, koska en tiedä, milloin niitä ehtisi syödä, mutta tunnelman ja tuoksun takia täytyy joulukuussa saada aikaan yhdet piparit. Piparit on lopulta paljon nopeampi ja helpompi tehdä kuin etukäteen ajattelee, ja niistä on iloa pitkäksi aikaa. Ellei sitten satu kuulumaan niihin, jotka syövät niitä pellillisen iltapalaksi. 

Tein elämäni ensimmäiset omat piparit viime vuonna. Tänä vuonna jatkoin samalla reseptillä ja tällä kertaa väristäkin tuli jo oikea, sillä löysin sitä oikeaa siirappia. Minulla on vain yksi hyvä piparimuotti, se perinteinen. Olisin toinenkin, mutta epäilen kovasti, tulisiko ballerinasta ballerinan näköisiä enää sen jälkeen, kun olen siirtänyt ne leivinalustalta pellille ja sitten uuni on hoitanut hommansa. Lopputuloksella ei todennäköisesti olisi enää selvää yhteyttä alkuperäiseen muottiin enkä jaksaisi selittää syöjille, että tämä on ballerina, vaikka sen pää on muhkura ja toinen jalka poikki.

Tänä vuonna piparien paisto sujui paljon paremmin kuin viime vuonna, sillä meille hankittiin tammikuussa uusi uuni. Viimevuotinen piparien paisto oli se viimeinen pisara, sillä kyllästyin epätasaiseen paistojälkeen. Saksassa keittiöt pitää usein rakentaa itse, mutta me ostimme edellisten asukkaiden keittiön, ja heidän uuninsa oli joku vanha halpismalli, jonka paistotulos oli aina huono. Mutta nyt kelpaa paistella vaikka mitä!

Sunnuntainen piparisessio oli oikein mukava. Tärkeä osa piparien tekoa ja paistoa on Arja Korisevan  vuodelta 1991 peräisin oleva joululevy, joka ehti pyöriä kaksi kertaa ennen kuin tuli valmista.  Ensimmäisten pellillisten kohdalla etsin vielä tuntumaa, mutta viimeisten ulkonäkö ja koostumus alkoi vaikuttaa oikein hyviltä. Todennäköisesti teen taikinasta liian ohuen ja siitä hienoiset epämuodostumat ja rapea rakenne. Ensi vuodeksi on siis vielä kehittymisen varaa.

Maku oli onneksi kohdallaan. Mies sanoi, että hyviä ovat, ja sehän se on kaikkein tärkeintä.

Pakkasin pipareista joulupussit meidän molempien työpaikoille ja loput pääsevät ensi viikolla mukaan joulunviettoon, jos niitä silloin vielä on jäljellä.

Monetko piparit sinä olet jo tänä vuonna paistanut?
Iloista joulunodotusta kaikille!

Ennen arkea, nyt suuri ihme

Nimittäin lumi! Se, että Kölnissä oli eilen lunta on lähes juhlan paikka.

Olen asunut täällä kuusi ja puoli vuotta ja voin muistaa kaksi kertaa, jolloin Kölnissa on ollut kunnolla lumista ja suomalaisittain talvista. Ensimmäinen kerta oli joulukuun alussa 2011, kun lumi pysyi maassa jopa useita päiviä. Toinen oli maaliskuussa 2013, kun saavuin kuukauden kestäneeltä Thaimaan lomalta kesähepenissä keskelle lumimyrskyä. Silloin palelsi, mutta myös nauratti, kun matkustin kentältä kotiin haaremihousuissa talvitamineisiin pakkautuneiden ihmisten keskellä.

Joka talvi Kölnissä taitaa olla muutama luminen päivä mutta harvoin se pidempään pysyy. Kaupungin yllä oleva lämpökenttä ja saastepilvi huolehtivat siitä, että ympäristökuntiin tulee lunta mutta Kölnin kaupungissa vain räntää tai sitten lunta, joka sulaa heti pois. Lumihuntuisista autoista tietää aina, että ne ovat tulleet Reinin toiselta puolelta.

Mutta eilen satoi kuin satoikin lumipeitteen jopa Kölniin! Se on niin harvinaista ja ohimenevää, että pitihän se heti kuvata. En muista, oliko viime talvena montaakaan näin lumista päivää enkä ollut ainoa, joka oli kuvaamassa tätä suurta ihmettä. Harvassa ovat ne kerrat, joina en olisi voinut mennä Kölnin talvessa pyörällä töihin, ja silloinkin syynä on ollut vesisade, ei lumi. Kyseessä on siis lähes ihmeiden ihme. 

En ollut ainoa, jonka lumi sai sekaisin. Lähipuistossa minua odotti jo viisi lumiukkoa, ja lapsia meni kelkkoineen ja liukureineen ohi kohti pikkumäkeä. Lähinnä ihmettelin, mistä heillä on sellaista välineistöä, sillä Kölnin lumet ovat usein laskettavissa tunneissa. Tällä kertaa lumi viipyi jopa  iltaan asti.

Kuvaussessio kesti 10 minuuttia, minkä jälkeen olin läpimärkä, mutta oli se sen arvoista. Tällaisia maisemia jos mitä kaipaan ulkosuomalaisena. Mikään ei voita lumisen talvipäivän tunnelmaa ja sinistä hämärää, jonka lumi ja hiipuva päivänvalo saavat aikaan. Köln on tähän aikaan vuodesta vain mustaa asfalttia ja muutenkin pimeää, sillä katuvalot valaisevat autoteitä, eivät kevyen liikenteen väyliä. Valitettavasti lumi alkaa tosin Suomessakin olla katoava luonnonvara. Taitavat kuluneen alkutalven lumet olleen koko ajan joko  tulossa tai menossa.

Maisema oli niin kaunis, että illalla oli vielä lähdettävä uudelleen ihailemaan valkeana hohtavaa kaupunkia. Olihan se sohjossa kahlaamista ja puut olivat jo pudottaneet lumensa, mutta valoa oli silti enemmän kuin yleensä. Lumi, tykkään susta niin!

Eräs karkkihistoria eli miksi en enää pysty syömään paljon sokeria

                                                                       **Yhteistyössä FinnCandyBoxin kanssa

Meillä oli lapsena tiukat säännöt karkin syömisen suhteen. Koko ala-asteen ajan karkkipäivä oli lauantai, ja silloin sai 100 grammaa herkkuja. Niiden punnitseminen ja jakaminen oli erittäin tarkkaa puuhaa. Jouluna ja pääsiäisenä sekä isovanhempien luona sai tietysti syödä karkkia koko ajan ja miten paljon jaksoi. Opettaja-äiti sai onneksi lahjaksi lukuisia suklaarasioita, eikä niiden tuhoaminen ei ollut herkkupepuille ongelma.

Myöhemmin olen ollut erittäin tyytyväinen säännöstelyyn, koska minulla ei edelleenkään ole ollut ongelmia hampaissa. Mutta kyllä se lapsena välillä vähän ketutti. Onneksi kävimme isovanhempien luona säännöllisesti, ja vain yhtä kertaa lukuunottamatta siellä oli aina karkkia. Se kerta piirtyi muistoihin ikuisiksi ajoiksi.

Yläasteelle meno muutti kaiken. Se oli rajapyykki, jonka jälkeen ei ollut vain iso ja vastuullinen vaan alkoi saada viikkorahaa, jolla ostaa omat karkit. Muistikuvissani ei ole, että herkuttelu olisi karannut käsistä, mutta olen aina ollut herkkusuu, joten makeaa kului ihan varmasti. Milleniumina teimme tosin siskoni kanssa päätöksen olla vuoden karkkilakossa. Meillä oli tiukat säännöt siitä, mitkä herkut sallitaan, ja virallisina valvojina toimivat vanhempamme. Seuraava karkkipäivä koitti jouluaattona, ja siitä muistan sen, miten siskoni päätyi sokeripäissään hihittämään joulukuusen alle. Silloin huomasin, miten tehokas aine sokeri todella on.

En kuitenkaan silloin nuorempana uskonut, kun tätini kertoi, että makeanhimo häviää iän myötä ja että jossain vaiheessa herkut eivät enää maistu. Suomessa asuessani niiden syönti vielä sujui. Monta kertaa tuli vedettyä irtokarkkiöverit lukiolaisten esseekasan äärellä ja päätettyä, että nyt alkaa karkkilakko. Eihän se koskaan kovin kauaa pitänyt.

Suomalaiset irtokarkkikaupat ovat jotain aivan käsittämätöntä. Niissä sekoan edelleen. Saksassa irtokarkkeja saa kioskeista gramma- tai yksittäisiin senttihintoihin, kuten lapsuudessani. Saksassa asuminen onkin vähentänyt karkin syöntiäni selvästi. Täällä ollaan enemmän kakku- ja suklaaihmisiä eivätkä aikuiset syö karkkia, paitsi me suomalaiset. Suklaa unohtuu meillä tosin kaappeihin, koska minä en juurikaan syö sitä (liian makeaa) ja mies unohtaa, että meillä on herkkuja.

Mutta odottakaas vaan, jos joku on tuonut Suomesta tuliaisiksi lempikarkkejani. Ne häviävät kaapista alta aikayksikön. Miehelle ei jää kuin jämät, jos hän ei satu pitämään varaansa. Viime vuodet ovat kuitenkin osoittaneet, etten enää pystykään vetämään kilokaupalla irtokarkkeja edes silloin, kun niitä on saatavilla. Joku raja tulee vastaan. En usko, että syy on tottumattomuudessa (kun karkkia on harvoin, sokeripiikin huomaa heti) vaan ikääntymisessä. Enää ei vain kykene syömään määrätöntä määrää sokeria ja makeaa, mikä on tietysti tosi hyvä juttu. Onkohan seuraava askel se, että alan pitää konjakista ja muista aikuisten juomista, jotka eivät tähän mennessä ole maistuneet yhtään?

On todella hyvä, ettö ei pysty enää syömään paljon sokeria kerralla, sillä karkeista riittää pidemmäksi aikaa, kun niitä säännöstelee. Toki Saksastakin saa karkkia, mutta eivät ne ole niin hyviä kuin tutut kotimaiset klassikkokarkkipussit ja muut. Olen alkanut muistuttaa isääni siinäkin mielessä, että parhaiten minulle kelpaavat nykyään kaikki mustat karkit. Lempikarkkejani ovat kaikki salmiakit, sirkusaakkoset ja erilaiset pantterikarkit.

Tämän selvityksen myötä haluan kertoa, että jos joku siis päättäisi lahjoittaa minulle Finncandyboxin, siitä olisi iloa todella pitkäksi aikaa. Voisin kuvitella, että laatikollinen suomalaisia karkkeja kelpaisi lahjaksi kenelle tahansa ulkosuomalaiselle. Toki joku sanoo nyt, että miksi et kokoa karkkilaatikkoa itse ja lähetä niitä maailmalle, mutta tällainen palvelu on helppo ja näppärä mahdollisuus toimittaa iloa ulkomaille.   

Laatikon voi tilata kerran tai useamman kuukauden putkeen. Sen sisältö vaihtelee, mutta mukana on  yleensä tuttuja karkkipusseja, suklaata, lakupötköjä, tikkareita ja tietysti myös purkkaa. Sisältöön ei toistaiseksi pääse itse vaikuttamaan, mutta tulevaisuudessa tällainenkin optio tulee löytymään.

Että vinkiksi vaan kaikille tutuille, tällainen lahja tekisi minut erittäin iloiseksi!

Suomi 100 -haaste ulkosuomalaiselle

Suomi juhlii tänä vuonna 100. itsenäisyyspäivää. ONNEA ONNEA! Juhlan kunniaksi blogeissa on kiertänyt Suomi 100 -haaste ulkosuomalaisille. Tässä omat vastaukseni  Housefive-blogin Saaran aloittamana kyselyyn, jota vähän lyhensin ja muokkasin.

Missä asut ja kuinka kauan olet asunut ulkomailla?
Asun Kölnissä Saksassa ja olen asunut ulkomailla seitsemän vuotta ja kaksi kuukautta.

Kuinka usein käyt Suomessa? Milloin viimeksi ja onko seuraava kerta jo tiedossa?

Käyn Suomessa useita kertoja vuodesta. Osa reissuista on työmatkoja ja tämän vuoden aikana Suomessa käymisen syyt ovat olleet esikoiskirjailijuuteen liittyneitä. Minun on pakko käydä säännöllisesti raikastamassa kieltäni Suomessa, ja toisaalta haluan päästä paikalle tärkeisiin juhliin, kuten häihin, ristiäisiin ja synttäreihin, vaikka kaukana asunkin. Seuraava reissu odottaa tammikuun alussa ja sitä seuraava jo maaliskuussa!

Mitä kaipaat Suomesta?
Luontoa, rauhaa, hiljaisuutta ja tilaa.

Lempimaisemasi Suomessa?

Sellainen, jossa on luontoa ja vettä. Yksi aivan paras paikka auringonlaskujen ihailuun on tätini mökillä Rantasalmella. Siinä valoshow´ssa jää taulutelkkari toiseksi.

Miten juhlit Suomen 100. itsenäisyyspäivää?

Olen ollut tällä viikolla kolmessa Suomi 100 -juhlassa. Tiistaina vietimme yliopiston laitoksen juhlaa, keskiviikkona juhlin suomalaisella seurakunnalla yli sadan muun suomalaisen tai suomalaistaustaisen kanssa ja eilen oli vielä Kölnin Suomi-koulun yhdistetty itsenäisyyspäivä/joulujuhla. Kyllä olen osani tehnyt siihen, että Suomi on skoolattu uusille ikäluvuille.

Mitä muotoilua teiltä löytyy ja mikä on rakkain tavara, jonka olet tuonut Suomesta?

Meiltä, kuten kaikista muistakin ulkosuomalaiskodeista, löytyy Iittalan Kivi-kynttilälyhtyjä, Mariskooleja, Aalto-maljakko ja muita suomalaisia kodintekstiilejä. Miehen myötä kotiin on alkanut ilmestyä muita pohjoismaisia design-asioita, joten suomalaisuus ei sinänsä ole hallitseva elementti sisustuksessa. Rakkain tavara on ainoa huonekalu, joka seurasi Suomesta tänne, nimittäin tuttavalta saatu suomalainen puutuoli.

Mitä suomalaista ruokaa rakastat? Entä inhoat?

Kyllä ei ole kunnon kalakeiton voittanutta, vaikka en niinkään välitä suomalaisista silakoista ja silleistä. Inhokkeihin kuuluu Janssonin kiusaus, mutta se taitaakin olla ruotsalaista alkuperää.

Minkälaista elämää viettäisit, jos asuisit edelleen Suomessa?

Jos asuisin edelleen Suomessa, olisin töissä lukion äidinkielenopettajana. Se on motivoiva ja hauska työ, joskin niin intensiivinen, etten tiedä, olisinko ehtinyt sen ohessa alkaa kirjoittaa kirjoja. Mies löytyi maailmalta eli jos asuisin vielä Suomessa, saattaisin olla sinkku.

Mitä pyydät aina tuomaan tuliaisiksi Suomesta?

Ruisleipää, Lumipanttereita ja Xylitol-purkkaa. Oikeastaan kaikki suomalaiset karkit ovat erittäin tervetulleita mutta suklaata meillä ei kulu.

Mitä arvostat nykyään eniten Suomessa, mitä et ehkä osannut arvostaa ennen?

Sitä, että ihmisille annetaan tilaa ja rauhaa eikä heti aleta räyhätä, jos asiat eivät suju esim. liikenteessä. Sain hiljattain keskellä katua kauheat huudot, kun raivoisa autoilija ei päässyt pyöräni ohi kohdassa, jossa ei oikeasti ollut tilaa ohittaa. Edessä paloi punainen valo, joten ohitus ei olisi  myöskään tuonut mitään. Mutta hän koki oikeudekseen karjua minulle auton ikkunasta pää punaisena. Tällaista ei tapahtuisi Suomessa mutta liikenneraivo on Saksassa täysin oikeutettua, vaikka yleensä täysin turhaa.

Entä mikä Suomessa ärsyttää?

Se, että ihmisille annetaan tilaa, voi myös johtaa siihen, ettei heitä huomata. Suomessa ärsyttää kepeän arkisen kanssakäymisen puute ja ohikäveleminen. Kölnissä on pakko huomioida muita. On ihan kiva vaihtaa kassajonossa pari sanaa ja pyytää anteeksi, jos ohimennen hipaisee jotakuta ja pitää ovia auki perässä tulijalle. Näitä kaipaan Suomessa joskus, ja samalla olen tyytyväinen siihen, että saa vain olla ja mennä eikä tarvitse kommunikoida. Ulkosuomalaisen ristiriita, tässä se on.

Suomalaisinta minussa on...

Olen sosiaalinen ja menen ihmisiä lähelle, mutta kyllä suomalaisinta minussa on oman fyysisen tilan ja ajan tarve. Eteläeurooppalaisiin verrattuna taidan olla syrjään vetäytyvä möllöttäjä minäkin.

Kuinka usein puhut suomea?

Lähes päivittäin. Työskentelen suomen kielen opettajana, joten suomi on työkieli. Minulla on myös suomalaisia kollegoja ja paljon suomalaisia tuttuja. Jos en päivän aikana puhuisi suomea, ainakin kirjoittaisin sillä.

Suomen kielen kaunein sana? Entä rumin?

Tämä on vaikea. Suomessa on niin paljon ihania ja kauniita sanoja. Opiskelijoideni suosikkeja ovat sanat lämpimäpi ja liesituuletin. Kirjailijana pidän kaikista sanoista, jotka ovat värikkäitä, kuvailevia ja joissa on hyvä soundi, kuten diftongi. Rumimman sanan valinta sen sijaan on helppo. Se on pe***le.

Mitä suomalaista perinnettä vaalit?

Uudessa maassa on mukavaa se, että elämään tulee uusia perinteitä ja juhlia, kuten karnevaalit täällä Kölnissä. Suomalaiset perinteet liittyvät jouluun ja juhannukseen. Jouluna pitää ehdottomasti kuunnella joulurauhan julistus, vietin joulua sitten missä tahansa. Ja juhannuksena täytyy olla pullaa! Silloin kuunnellaan myös suomalaisia kesälauluja Tauno Palon ja Matti Salmisen tulkitsemina.

Lähetä terveisiä 100-vuotiaalle Suomelle!

Olet antanut minulle paikan, johon kuulua, kielen, joka on työ, sekä sisun, jonka avulla pärjää. Siis parhaat eväät maailmaan. Kiitos!