Miksi en enää vihaa tammikuuta

 

Olen aina vihannut Suomen kevättalvea ja pitkää loskaista kevättä, jolloin tuntuu, ettei kevät koita koskaan, kesästä puhumattakaan. Kun muut intoilevat lopputalven hankia ja lisääntyvää valoa, minä haluaisin vain käpertyä talviunille. Suurin inhokkini on kuitenkin ollut tammikuu.

 

Olen syysihmisiä ja vuodenkiertoni alkoi aina ennen syksystä. Siihen oli vuosikymmenien tottumus; koululaisena elokuu tarkoitti uuden kouluvuoden starttia, opiskelijana syyslukukauden alkua ja opettajan elämässäkin syksy aloitti lukuvuoden. Oli ihanaa aloittaa uudet kurssit ja harrastukset ja kahlata läpi pimeyden kohti joulua.

Mutta tammikuu!

Olen aina ihmetellyt ihmisten intoa aloittaa uudet kuviot pimeimpään keskitalven aikaan. Itselleni joululoma ei koskaan riittänyt latamaan akkuja ja oli raskasta repiä itsestään energiaa jaksamaan pitkät pimeät talvikuukaudet. Minulla oli ennen usein tammikuussa maha kipeänä ja angsti koko maailmaa kohtaan, tähtitaivaan alla töihin lähteminen tuntui vielä pahemmalta kuin joulun alla.

Nykyään on toisin. Tajusin nimittäin joulun alla, että odotan tammikuun ensimmäisiä viikkoja innolla. Entiset lempikuuni maaliskuu ja syyskuu ovat saaneet tehdä tietä uudelle suosikille, ja nyt olemme tässä, vuoden alun rauhassa, joka on alkanut merkitä minulle luovia työviikkoja ja pursuavaa ideointia, tulevan vuoden innokasta suunnittelua ja odotusta. Entinen minäni nauraa ihmetellen, mutta kaikki muuttui silloin, kun muutin Saksaan. 

Ensinnäkin Kölnin syksy on lyhyempi ja valoisampi kuin kaamos-Suomen, ja joululoma on alkanut riittää palautumiseen paremmin kuin ennen. Työskentelin vuosia saksalaisissa yliopistoissa, joissa lukukausi loppuu tammikuussa tai viimeistään helmikuun alussa tehden tietä kahden kuukauden lukukausilomalle. Tammikuussa ei siis tarvinnut virittää vieteriä kesäkuuhun asti vaan muutaman hassun viikon pyristely riitti.

 

Toisekseen säässäkin on syynsä. Vietin juuri joululomaviikon lumisessa Suomessa, ja Kölnin kuiva asfaltti ja pidempään viipyvä päivänvalo tuntuvat siltä, kuin kevät olisi tullut. Saksassa näkee ensimmäiset kevätkukat helmikuussa, maaliskuu avautuu jo keväälle ja huhtikuussa voi pukeutua t-paitaan. Ei tietoakaan kuukausien loskassa kahlaamisesta ja lumien sulamisen odottelusta, takatalven lumimyrskyistä ja talven jälkeen harmaista ja likaisista jääkasoista.

Nykyään vapaana kirjailijana noudatan vuosiajattelua, jossa uusi aika alkaa tammikuusta eikä elokuusta. Joulutohinan jäkeisinä rauhallisina viikkoina koen olevani luovimmillani; viime vuosina tammikuu on synnyttänyt tekstejä, jotka päätyvät kansien väliin. Alkuvuosi tietää hyvää kirjoitusaikaa, sillä messuja ja muita vierailuja ei juuri ole, ja saan syventyä vain omiin ajatuksiini.

 

Niin on tänäkin vuonna. Aion viettää seuraavat viikot alkoholitonta ja somevapaata elämää ja keskittyä tärkeimpään eli kirjoittamiseen, kunnes vuoden muut kiireet alkavat valloittaa kalenteria.

 

Toivotan iloa ja innostusta sekä terveyttä ja turvallisuutta vuodelle 2024!

P.S. Kuvat on otettu toisena joulupäivänä noin klo 15.30, kun taivas ja lumi heijastivat kaikki värit.

Tekstin pitkä matka kuvakirjaksi

Kuva: Florian Jung

Ensimmäinen kuvakirjani on juuri ilmestynyt, HURRAA! Vaikka se on järjestyksessään jo yhdeksäs kirjani (jos käännökset lasketaan mukaan), tavallaan se on ensimmäinen ja kaiken alku. Rolf päätti yli kuuden vuoden mittaisen matkan, jonka alkaessa en olisi voinut kuvitellakaan, mistä itseni sen päättyessä löydän.

Ensin oli ystävyys. Tutustuin Argentiinasta kotoisin olevaan ja parisuhteen perässä Kölniin asettuneen Luisaan vuonna 2012. Hän työskenteli silloin arkkitehtina, minä suomen kielen yliopisto-opettajana, mutta molemmilla oli kaipuu johonkin luovempaan. Eränä kauniina kevätiltana vuonna 2014 Luisa kysyi minulta, olisiko minulla tekstiä, jonka kanssa hän voisi harjoitella kuvittamista. Olihan minulla,  ja niin  syntyi ensimmäinen projektimme "Morsiamen ilmalento", joka ilmestyi Iltasatu.org -sivustolla vuonna 2015. 

Silloin kuusi vuotta sitten ajattelimme, että annetaan tälle nyt pari vuotta, ja katsotaan, miten käy. Jos ura ei lähde vetämään, keksitään jotain muuta. Silloin emme olisi osanneet arvata, että vain muutaman vuoden päästä teemme molemmat vähintään puolipäiväisesti luovaa työtä, minä kirjailijana ja Luisa lehtikuvittajana. Aika hyvin tässä kävi, mutta älä anna näennäisen helppouden hämätä. Takana on paljon työtä ja sitkeyttä joskin toki myös onnea.

Kuva: Florian Jung

Pian ensimmäisen projektimme jälkeen aloin kehitellä satua, jota uusi kotikaupunkini Köln inspiroi. Tarinan lähtöpisteenä oli ajatus siitä, mitä tapahtuisi, jos ihmiset unohtaisivat kuuluisan Tuomiokirkon. Kirjoitin tarinaa talvella 2014-2015 ja pääsin sen kanssa vuoden 2015 Reviiri-antologiaan, mikä oli ensimmäinen kaunokirjallinen julkaisuni.

Tämä innosti kirjoittamaan lisää, ja lopulta kaikki kävi nopeasti. Ensimmäinen virallinen kirjani ilmestyi Suomessa syksyllä 2017, kun Hilja ja vihreän talon kesä putkahti painokoneista. Sarjaa on kohta julkaistu kolmessa maassa, ja sen kirjoittaminen jatkuu edelleen. Luisan kysymys lastenkirjatekstistä sysäsi minut tulevaisuuteen, jollaisesta en olisi koskaan edes uskaltanut haaveilla. Viime kesästä asti olen toiminut vapaana kirjailijana, ja elämä tuntuu hyvältä ja oikealta.

Rolf kustantamon katalogissa

Mutta Rolf! Minusta tuntui, että tarina oli saanut päätöksensä, kun satu pääsi antologiaan, mutta muokkasin siitä kuvakirjatekstin Luisalle kuvitettavaksi. Vuodet kuluivat, Hilja alkoi viedä ja minun puolestani Köln-tarina olisi saanut jäädä siihen. Luisa oli kuitenkin sitkeä, ja lopulta kuvat valmistuivat. Kolme vuotta sitten eli kevättalvella 2018 näin tekstin pohjalta syntyneet kuvat, ja ne olivat upeat! Kuvitustyyli oli täysin erilainen kuin ensimmäisissä luonnoksissa, sillä teoksen tekeminen oli meille molemmille oppimisprosessi. Lupasin käydä tekstin vielä kerran läpi ja löysimme sille myös nuoren ja uraansa aloittelevan kääntäjän avuksi kustantamon etsintään. 

Syksyllä 2018 Luisa soitti hysteerisenä ja kertoi, että on voittanut Kölnin aka Rolfin kuvituksella kansainvälisen kuvituspalkinnon, joka jaetaan Frankfurtin kirjamessuilla. Palkinto plakkarissa oli helppo lähestyä kustantamoja, ja jo marraskuussa 2018 saimme tarjouksen kustantamosta, josta Luisa oli haaveillut. Kunstanstifter tekee laadukkaita kuvakirjoja lapsille ja aikuisille, ja painopiste on siis kuvituksessa.

Olin 15. viikolla raskaana, kun allekirjoitin kustannussopimuksen. Siinä vaiheessa tarinan alkuperäinen versio oli jo neljä vuotta vanha, mutta meidän piti odottaa julkaisua vielä kaksi vuotta, koska pienen kustantamon katalogit olivat tähän kevääseen asti täynnä. Muistan miettineeni, miten hullu projekti tämä on, sillä kirjan vihdoin ilmestyessä tämä vatsapoimukin olisi jo puolitoistavuotias. 

Viime perjantaina koitti vihdoin se kauan odotettu päivä, kun Rolf der Bücherheld ilmestyi. Itse asiassa kirja saapui painosta jo lokakuussa ja minulla on ollut tekijänkappaleetkin kotona ja kuukausia, joten jossain vaiheessa tuntui, ettei tämä projekti pääty koskaan. Nyt kirja kuitenkin on virallisesti täällä.

Juhlimme lauantaina pienesti kahdestaan ja pidimme online-julkkarit, joissa kerroimme kirjan syntytarinan. Miten suomalainen kirjoittaja ja argentiinalainen kuvittaja työstivät kirjan yhdessä saksaksi Saksaan,  Kaivoin esittelyä varten esille vanhoja muistiinpanoja ja huomasin, miten paljon tarina oli muuttunut antologian ja lopullisen kuvakirjan välissä. Ilman vanhoja tiedostoja en olisi enää osannut sanoa, minä vuonna tapahtui mitäkin, koska projekti oli niin pitkä.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Rolf on päättänyt, ettei tämä vieläkään riitä: Tänään minulta kysyttiin, voisiko kirjaan säveltää musiikkia lasten kirkkokonserttia varten. Ja minä, että toki. Rolf, kirjasankari taitaa jatkaa seikkailujaan tulevaisuudessakin.

Saksassa kirjaa voi tilata ainakin täältä. Teoksen esittely löytyy myös kustantamon sivustolta.

Miten olla luova

Joululomalle lähtiessäni totesin miehelle, miten ihanaa on, ettei minun viikkoon tarvitse kirjoittaa tai pakottaa itseäni koneen äärelle. Olimme olleet vuorokauden reissussa, kun totesin, että nyt on pakko etsiä muistikirja ja rustata ajatuksia. Olin työnnellyt lapsen uneen uusissa maisemissa ja raikkaassa meri-ilmassa ja päässä alkoi pyöriä enemmän ideoita kuin kotona pitkään aikaan. Miestä nauratti, että eipä siihen kauaa mennyt.

Aloinkin miettiä, mitkä asiat ovat luovuuteni edellytys eli mitä tarvitsen voidakseni olla luova ja kirjoittaa työkseni. Seuraavat asiat tulivat mieleen:

1. Tarpeeksi unta

Poikani ei ole ollut hyvä nukkuja. Hän oli 15 kuukautta nukkuessaan ensimmäisen yön putkeen, ja senkin jälkeen yhtenäiset yöunet ovat olleet harvinaista herkkua. Viimeisten viikkojen aikana on puhjennut jo kolme poskihammasta ja uusia sanoja putkahtelee päivittäin, ja lapseni tuntuu prosessoivan tätä kaikkea öisin.

Minun olisi synnytettävä päivisin tekstiä, koska kirjoittaminen on tällä hetkellä päätyöni, mutta se on haastavaa, koska en saa koskaan nukkua tarpeeksi. Tarvitsen muutenkin paljon unta, mutta kirjoittaminen vaatii vastapainokseen lepoa, sillä muuten ajatukset ovat raskaat ja tahmeat. Tällä viikolla olen ollut niin väsynyt, että en ole herännyt yöllä vaan mies on hoitanut rauhoittelun, ja se on tehnyt hyvää. Ainakin siis minulle.

2. Hiljainen, rauhallinen ja vaihtuva ympäristö

Kotitalomme kulmalta alkaa puisto ja kesäaikaan ikkunamme edessä näkyy naapuritalon seinän peittävä muratti, joten ympäristö tarjoaa vihreää, mitä tuijottaa, kun uppoaa ajatuksiinsa. Kaupungissa on kuitenkin jatkuva taustamelu, jonka tajuaa vasta, kun sieltä tulee pois. 

Jotta ajatukset hengittävät, tarvitsen rauhallisen ja hiljaisen ympäristön sekä vihreän tai avaran maiseman, jota tuijottaa. Muistelen edelleen kaipauksella muutaman vuoden takaista residenssijaksoa Sysmässä. Asuin tunnelmallisen puutalon yläkerrassa, josta aukeni avara maisema kylän yli. Siellä oli hyvä antaa ajatusten juosta.

Toki kirjoittaminen on puurtamista ja kirjan tekemiseen kuuluu monia vaiheita ideoinnista oikolukuun, mutta sopiva ympäristö auttaa ideoiden synnyssä. Ehkäpä luovuuden ruokkimiseksi tärkeää on myös vaihtaaj maisemaa ja päästä siten lukkojen yli. Tämän takia taiteilijat matkustavat paljon ja residenssit ovat suosittuja. 

Täällä Pohjois-Frieslandissa on jotain, mikä saa minut voimaan hyvin ja ajatukseni pulputtamaan. En tiedä, onko kyse vain paikanvaihdoksen tuomasta liikahduksesta. Kirjoittaisinko tehokkaammin, jos asuisin täällä vai hidastuisivatko ajatukset, kun merenrannasta tulisi liian tuttu? 

3. Liike raittiissa ilmassa

Jos kirjoittamisesta tai erityisesti keskittymisestä ei tule mitään, pitää lähtee liikkeelle, sillä silloin voi käydä niin, että yhtäkkiä tietää, mitä tekstille pitää tehdä. Itselleni toimivat parhaiten kävely ja pyöräily. Miten monta ideaa tai repliikkiä onkaan putkahtanut mieleen pyöräillessäni puiston läpi päivätöihin. Perillä olen äkkiä sanellut ajatukset puhelimeen odottamaan seuraavaa kirjoitushetkeä.

Tämä on kuitenkin sellainen luovuuden kirittäjä, jonka usein unohdan. Sitä pyrkii pakottamaan itsensä kirjoituspöydän ääreen, vaikka ajatukset liikkuisivat vapaammin kävelyllä, tiskatessa tai pyykkiä lajitellessa. Olenkin oppinut, että ei ole hedelmällistä keikkua koko päivää koneen ääressä, jos ei pysty keskittymään, vaan välillä kannattaa tehdä jotain muuta. Lyhyet, intensiiviset kirjoituspätkät ovat usein tehokkaampia kuin pitkät maratonit, ja toisaalta ideat pulpahtavat tiedostamattomasta esiin juuri silloin, kun niitä ei yritä pakottaa esiin.

4. Suomenkielinen ympäristö

En asu Suomessa vaan arkeni toimii vieraalla kielellä.  Onkin haastavaa yrittää huolehtiä äidinkielestä, koska ympäristön kieli on niin hallitseva. Tällä hetkellä minulla onkin ongelmana se, että elämästäni puuttuu vuorovaikutteinen suomen puhuminen, mikä ennen hoitui päivätöissä. Toki puhun lapselleni suomea ja hän kyllä vastaa, mutta en ole aivan varma, mitä hän sanoo ja tarkoittaa. Koti-suomi ei siis toistaiseksi riitä ylläpitämään kielitajua. 

Säännölliset kielikylvyt Suomeen ovat entistä tärkeämpiä ja onnekseni olen tänäkin vuonna päässyt muutaman kerran kotimaahan. Viime aikoina olen puhunut paljon puhelimessa suomalaisten ystävien kanssa, jotta kirjoituskieli saisi buustia. Unelmoin siitä, että voisin joskus taas viettää pidemmän pätkän Suomessa kieltä käyttäen ja töitä tehden.

5. Piristeet

Tänä syksynä kahvin ja vihreän teen määrä on korreloinut yöunien kanssa. Aamu alkaa vihreällä teellä ja aamupala päättyy kahviin. Toinenkin kuppi menee, jos yö on ollut todella huono. Lounaan jälkeen on vuorossa jälleen teetä jostain piristävästä laadusta ja myöhäisiltapäivällä kahvia. Jos iltatöissä menee myöhään, myös siellä kuluu vihreää teetä tai kahvia.

Joskus tilanne vaatii myös suklaata tai salmiakkia ja niistä saatavaa buustia, vaikka kello olisi vasta 10 aamulla. En koskaan ole syönyt niin paljon suklaata kuin silloin, kun kirjoitin gradua. Sellaiseen määrään en ole tänä syksynä yltänyt, mutta piristäviä juomia kyllä kuluu. Ne eivät varmasti olisi tarpeen, jos saisin nukkua tarpeeksi (palaa kohtaan 1.)

Luovuutta täytyy siis usein houkutella esiin ja siitä eli itsestään pitää huolehtia, sillä muuten ajatukset eivät jaksa synnyttää uutta. Yllä mainittujen keinojen lisäksi ideoita syntyy usein silloin, kun niitä vähiten odottaa, kuten minulle kävi tässä heti loman alkuun. Joskus oman tekstin ajatukset kehittyvät samalla, kun lukee toisen kirjoittamaa tekstiä. Ohimennen kuultu juttu tai hauska sana tai sanonta saattavat myös jäädä mieleen elämään.

Millaiset keinot auttavat sinua löytämään ideoita tai ylläpitämään luovuutta?

Luovuus kukkii hiljaisuudessa

Minua on viime päivinä naurattanut kirjailijatuttavan jakama meemi, jonka teksti meni jotenkin näin: "Ilmeesi, kun sun normiaalielämää aletaan kutsua karanteeniksi." Eilen taas yksi ystävä tuumasi, että minä ja mieheni taidamme olla ainoita, joiden elämään tämänhetkinen tilanne ei ole juuri vaikuttanut.

Se on totta. Ainoa muutos tämän kevään suunnitelmiin on (reissujen peruuntumisen lisäksi toki) se, että mies pitää pidemmän vanhempainvapaan kuin olimme alunperin suunnitelleet, eli minä luovutan hänelle yhden tukikuukauden. Se onnistui, koska voin kompensoida sen työnteolla, koska mies hoitaa lapsen kotona.

Kyllä, luen hieman liikaakin uutisia ja seuraan maha kipeänä erinäisten diagrammien ja numeroiden kasvua ja kehitystä, mutta silti olen onnistunut pääsemään omaan suojaisaan kuplaan. Voisi sanoa, että kirjoittaminen pelastaa minut tämänhetkisen maailman painajaiselta, mutta olisi kevät ollut millainen tahansa, minä olisin sulkeutunut kirjoituskammiooni ja omiin ajatuksiini. Nyt kirjoittaminen ja lukeminen tuntuvat parhailta pakopaikoilta ja mahdollistavat matkat neljän seinän sisältä vaikka minne.

Viikot seuraavat samaa kaavaa enkä ainakaan vielä ole kaivannut muuta. Vietän joka päivä kuusi tuntia työhuoneella, jona toimii ystävän tyhjänä oleva kielikoulu. Täällä on hiljaisuutta, tilaa ja rauhaa, vessapaperia, keittiö ja kahvinkeitin. Pieni sohva on myös osoittautunut hyödylliseksi iltapäivän pitkinä tunteina.

Nautin kirjoitusretriitistä miljoonakaupungissa, joka on lähes yhtä tyhjä ja hiljainen kuin muutaman vuoden takainen Sysmä, jossa vietin kuukauden residenssijakson.

Kirjoittamisen jälkeen lähden pitkälle vaunukävelylle tai hengailen kotona omieni kanssa. Ruuanlaiton ja vauvanhoidon oheen iltoihin tuo vaihtelua puhelut ja muu virtuaalinen kommunikaatio ystävien ja sukulaisten kanssa. Ainakin minä olen soittanut viime viikkoina muutaman puhelun enemmän kuin tavallisesti.

Päivät ovat sen verran täysiä ja kurinalaisia, ettei iltaisin ole vaikeuksia nukahtaa aikaisin.

Kun kaikki muu muuttuu epävarmaksi, on kuitenkin sanat, lauserakenteet ja erilaiset merkitysketjut. Yritän vapaahetkinä lukea runoja ja muuta kaunista kieltä sanavaraston virittämiseksi ja työpäivisin pudottaudun menneeseen maailmaan. Olen vasta tutustumassa henkilöihini ja tuon uuden mahdollisuuksiin ja olen utelias. Vielä tuntematon on aina kutkuttavaa ja siihen liittyy löytämisen ja keksimisen riemua.

Tiedän, että edessä on suunnaton työnsarka ja välillä tuntuu turhauttavalta ja epäilyttää uskaltaako siihen hypätä lainkaan. Mutta samalla tiedän, että koska olen saanut lahjaksi aikaa, se kannattaa käyttää hyödyksi. Jos minun kerran on mahdollista paeta kirjoittamiseen, aion sen tehdä. Ja vaikka tästä ei syntyisi mitään julkaisukelpoista, työ on kuitenkin pitänyt minut järjissäni tänä kamalana keväänä.

Raskauskuvaus ja voimauttavan valokuvan keinot

En ollut ajatellut, että raskausmahan kanssa tarvitsisi enää tehdä sen suurempia raskauskuvauksia, kuin mitä tänne blogiin on tullut räpsittyä, mutta kun voimauttavaa valokuvausta opiskellut ystävä kysyi halukkuuttani malliksi, suostuin tietysti heti.

Voimauttava valokuvaus on metodi, jossa poseerauksen sijaan keskitytään hakemaan luonnollista ihmisessä. Miina Savolaisen kehittämää kuvaustapaa voidaan käyttää terapeuttisesti ja pedagogisesti. Tärkeintä on kameran läpi tuleva hyväksyvä katse: jokainen on kaunis ja täydellinen omalla tavallaan. Kuvattava saa itse määrätä, millaisessa ympäristössä ja miten kuvataan ja kuvaaja keskittyy rohkaisuun, kannustamiseen ja kuvattavan kuuntelemiseen.

Kuvauksen lähtökohta on esimerkiksi tällainen: Yleensä on hyvä miettiä jokin henkilökohtainen aihe. Sen kautta sinulle voi muodostua idea, millaisia kuvia itsestäsi haluat. Aihe voi olla esimerkiksi: Millainen minä olen? Millaisia eri puolia minussa on? Onko sinussa joitain puolia, mitä muut eivät sinussa näe? Haluatko esim. vahvistaa näitä tiettyjä piirteitäsi valokuvan kautta. Tuoda niitä enemmän näkyväksi? Tärkeää on kuvata sitä, mikä sinulle tuntuu MERKITYKSELLISELTÄ juuri nyt ja mitä haluat tuoda näkyväksi.

Kuvat otetaan usein filmikameralla, jotta lopputulos paljastuu vasta myöhemmin. Kuvaustapa eroaa siis täysin selfie-mentaliteetista. Me käytimme digikameraa mutta katsoimme kuvat yhdessä vasta muutama viikko myöhemmin. Keskustelussa etsimme niille merkityksiä ja analysoimme tuntemuksia, nauroimme epäonnistuneille otoksille (muutamassa kuvassa näytti kuin minua olisi jo supistanut) ja ihailimme onnistuneimpia otoksia.

Jos tämä ei ole voimauttavaa ja mieltä hivelevää, ei sitten mikään!

Minä halusin tulla kuvatuksi luonnossa, joten menimme läheiseen puistoon, josta löytyy metsäinen kaistale. Otimme kuvia myös kuvaajan kodin takapihalla, joka rajautuu luostarin muuriin. Vaikka kyseessä on lähes Kölnin keskusta, laiduntaa siellä kesällä laumallinen lehmiä. Ja pitihän nekin saada kuvaan!

Kokonaisuudessaan kuvauksiin meni pari tuntia. Toki osasyynä on se, että olemme ystäviä ja höpötimme samalla kaikkea mahdollista - mikä valitettavasti näkyy myös monessa kuvassa. Suun olisi joskus voinut pitää kiinnikin. Otoksia tuli lopulta parisen sataa, mutta toki monessa meni tarkkuus ja valotus vähän sivuun, koska keskityimme tekemiseen emmekä säätämiseen. Mutta aika moni kuva onnistui kuitenkin.

Nämä kuvat on otettu raskausviikolla 36 erittäin positiivisen ja lämpimän tunnelman vallitessa. Vaikka tuntuukin, että olemus on kuin valaalla, nämä valokuvat ovat ihana muisto.

Kiitos kuvauksesta Eveline Küver!

Evelinen saksankieliset kotisivut löytyvät täältä. 

Kolmas kirja uunista ulos

Siinä se nyt on. Noin 44-sivuinen tekstitiedosto, hiottuna, lakattuna ja kiillotettuna matkalla kohti valmista kirjaa. Sanonpa sen nyt heti tähän, että tämän kolmannen kirjan kirjoittaminen on ollut todella hauskaa ja melkein surettaa luovuttaa se eteenpäin. Vaikka ei oikeasti sureta, sillä onhan se aina juhlapäivä, kun projekti valmistuu. Enkä enää malttaisi odottaa, että kuulen, mitä te lukijat olette mieltä tästä uudesta tarinasta!

Viime talvena aloittamisen epävarmuudessa rämpiessäni kustannustoimittajani muistutti, että toinen kirja on aina vaikein ja sehän meillä jo on plakkarissa, joten nyt voidaan vain nautiskella.

Ja voi pojat, miten olenkaan nauttinut!

Kirjoitustyö sai lentävän lähdön maaliskuisen residenssikuukauden myötä. Neljäviikkoinen oleilu Villa Sarkiassa Sysmässä oli erittäin hedelmällistä. Mahdollisuus kokopäiväiseen kirjoittamiseen vahvisti minulle myös sen, että tämä on sitä, mitä haluan tehdä ja mikä tekee minut onnelliseksi.

Haloo, täällä Hilja -nimisen teoksen ensimmäinen versio valmistui toukokuun lopussa Madridin matkaan mennessä. Kirjoittamisen raskain vaihe on juuri tämä tarinan loppuun puskeminen. Näihin aikoihin kuuluu myös se vaihe, kun alkuinnostus on laantunut eikä oikein itse jaksa uskoa tekstiin vaan haluaisi huuhtoa sen pytystä alas.

Näin en kuitenkaan (onneksi) tehnyt.

Kesällä otin tietoisesti etäisyyttä Hiljaan, kunnes valmistelin tekstin kesähelteillä esiluettavaan kuntoon. Yksi työprosessini tärkein osa kun on tekstin lukeminen ääneen koeyleisölle. Vasta lasten reaktiot kuultuaan voi olla varma siitä, että teksti ja tarina toimivat ja ovat ymmärrettäviä muillekin kuin kirjoittajalle itselleen.

Paras palaute tulikin siskonpojalta, joka totesi, että elokuvien jatko-osat ovat yleensä huonompia kuin ensimmäinen mutta Hiljassa taitaa olla juuri toisinpäin. Jes!

Vielä yhden kirjoituskierroksen jälkeen tekstitiedosto lähti syyskuun alussa kustannustoimittajalle, joka palautti tekstin kommentoidun version jo syyskuun lopussa. Koska syksyni on ollut täynnä erinäisiä matkoja ja kirjarientoja, on tekstin viimeistely saanut odottaa ihan rauhassa. On myös hyvä saada tarinaan tiettyä etäisyyttä, jotta loppuviimeistelyn voi aloittaa tuorein silmin.

Tällä viikolla olen tehnyt käsikirjoitukseen viimeiset muokkaukset, ja ihmetellyt, miten mainio siitä on kuukausien myötä muokkautunut, vaikka siis itse sanonkin. Pian se jatkaa matkaansa kohti kuvittajan työpöytää ja taittoa. Nadjan kuvien myötä teos alkaa viimeistään elää omaa elämäänsä.

Kirja saapuu taittoversiossaan vielä kerran tarkistettavaksi joskus alkuvuodesta, ja huhtikuussa sitä saa kirjakaupoista kautta maan.

Sen voin jo luvata, että tiedossa on vauhdikas syksyinen tarina, jossa ollaan muun muassa puolukkametsällä ja eläintarhassa, rakennetaan agenteille sisäpuhelin, järjestetään yleisurheilutreenit ja ihmetellään isosiskon murrosikää. Loput saatte lukea itse <3

Nyt leijun hetken tässä valmiin kirjan tuottamassa euforisessa tunnelmassa, kunnes muut projektit kutsuvat - tai ajatukset siitä, mitä olisi ehkä vielä pitänyt muuttaa tai tehdä toisin, sillä eihän kirja lopulta koskaan ole täysin valmis. Mutta sitä en ajattele vielä tänään.

Koska elämä on outoja päiviä ja lampaita

Tiedättekö sellaiset päivät, kun monen viikon tukka putkella menemisen jälkeen ehtii vihdoin pysähtyä ja lopputuloksena onkin se, että kirjoittamista myöten kaikki tuntuu tylsältä eikä mikään huvita. Tekisi mieli vetää itkupotkuraivarit ja sanoa möömöö.

Sellaisina päivinä huonekasvi tekee kuolemaa, ulkona on harmaata, pyykkikori on täynnä mutta mihinkään ei osaa tarttua, joten lopulta istuu vain sohvassa suklaalevyn ja hömppäromaanin kanssa ja ajattelee, että huomenna menen salille ja kirjoitan sen menestyskirjan ja olen parempi ystävä kaikille, joita olen joutunut syksyn aikana laiminlyömään.

Ja käy niinkin, että kun vaimo ehtii vihdoin olla kotona, mies pötkii jo suoraa kiitoa kohti Reeberbahnia.

Maailmakin tuntuu olevan vastaan, sillä kauppareissulta tullessa kadulla taukoa pitävä rakennusmies päättää rusauttaa kohdalla sellaisen paukun, että katu kaikuu. Naurattaisi, jos ei hatuttaisi niin paljon se, että tämäkin vielä.

Seuraavana aamuna kurkku löytyy jääkaapin sijasta kauhalaatikosta, kahvimaito on loppu,  villatakista putoaa nappi ja netti pätkii. Kirjoitustiedostoon on sentään syntynyt jotain, mutta sormi seikkailee turhan usein delete-nappulan lähistöllä. Luovuuden tuska ei muuten ole mikään urbaani legenda.

Juuri, kun on valittanut kaikkien kaverien ääniviestit täyteen ja seurannut kateellisena somesta, miten   ihan kaikki muut ovat Helsingin kirjamessuilla, loppuu elämän vihaaminen yllättäen yhteen sähköpostiviestiin.

En voi paljastaa vielä enempää, mutta toteutuessaan tämä projekti on ehkä siistein ikinä. En voi taaskaan ymmärtää, millaisia yllätyksiä elämällä on tarjota. Ihan tosta noin vaan. Hupsistahei ja pimpelipom. Eikä sitten voi enää kiukutella, vaan itsesäälin säkki ja tuhka vaihtuvat hetkessä mekkoon ja skumppaan ja kaikesta tulee taas vähän mielekkäämpää.

Joku järkevämpi sanoisi, että kannattiko tämä sirkus taas käydä läpi. Mies taisi tosiaan tietää ja ajoittaa pakonsa erinomaisesti.

Ja seuraavana päivänä kulkee päiväkävelynsä rutiinireittiä pitkin ja kohtaa yhtäkkiä lauman lampaita. Siellä ne ovat, Reinin varren niityllä, pienet valkoiset ruohonleikkurit ja lannoittajat. Tuoksun haistaa jo kauas, mutta näky on silti odottamaton ja yllättävä.

Ei noillakaan näytä olevan elämästä huolta, joten miksi minullakaan pitäisi. Joku tulee viikon päästä siirtämään niiden aitauksen viisikymmentä metriä eteenpäin kohti ruohoisempaa tannerta ja niillä on taas hyvä. Niin minullakin.

Ulkosuomalaiset kirjailijat 17: Satu Erra

Olen odottanut erityisellä innolla yhtä syksyn julkaisua. Satu Erra tupsahti elämääni nelisen vuotta sitten, kun hän ilmestyi työpaikalleni tutkimaan kirjastoa ja kertomaan omasta tutkimuksestaan ja kirjoitusprojekteista. Pian olimme viinittelemässä, laulamassa samassa kuorossa ja puhumassa erityisesti kirjoista ja kirjoittamisesta, ja olemme molemmat toimineet toistemme tukena ja olkapäänä. Ja nyt meillä on molemmilla omat kirjatkin!

1. Kuka olet ja mitä teet?

Olen Satu Erra. Olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, ja teen väitöskirjaa lukiolaisten kirjoittamisesta. Kirjoitan monenlaista. Asun Berliinissä mieheni ja kaksivuotiaan tyttäreni kanssa. 

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Olin muutama vuosi sitten opintovapaalla lukion lehtorin virasta, ja lupasin ulkomaille kaipaavalle miehelleni, että nyt voidaan lähteä minne vain. Kun hän sitten sai kiinnostavan työpaikan Saksasta, pakkasimme kirjat ja kattilat mukaamme ja muutimme Aacheniin lähelle Belgian ja Hollannin rajaa. Kahden vuoden jälkeen muutimme Berliiniin, monin tavoin lähemmäs Suomea, mutta paluumuutosta emme ole keskustelleet. 

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Ei ole olemassa mitään (yhtä) Saksaa. Idän ja lännen tai toisaalta myös pohjoisen ja etelän välillä on isoja eroja. Yhteistä lienee se, että leipä on hyvää ja byrokratia raskasta. Berliinistä sanotaan toisinaan, että se on Pohjoismaiden suurin kaupunki. Luulen, että moni suomalainen solahtaa tänne aika helposti, ja itsekin rakastuin kaupunkiin ensi kokemalla, muutamassa tunnissa. Täällä saa olla homssuinen. 

4. Miten sinusta tuli kirjailija?

En osaa vielä ajatella itseäni kirjailijana, vaikka kirjoittaminen ja kirjat ovat osa arkeani. Aiemmin olen kirjoittanut lukion äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjan yhdessä toisen kirjoittajan kanssa, ja pidän kyllä itseäni oppikirjailijana. Oppikirjailijaksi päädyin vähän sattumalta. Joitakin vuosia sitten sanoin, ettei minulla ole opetustyön ohella aikaa sellaiseen, mutta tilanne muuttui, kun muutin ulkomaille.

Oppikirjan tekeminen on päättymätön prosessi: välillä täytyy kehittää lisämateriaaleja ja edelleen kerään hyviä tekstejä, joita voisi käyttää, jos oppikirjaa tai sen digitaalista versiota päivitetään. 

Tällä viikolla juhlitaan, sillä Tammi on julkaissut Todellisten prinsessojen kirjan, joka kertoo vahvoista kuninkaallisista naisista – esimerkiksi voittamattomasta painijasta ja eläimiä rakastavasta suffragetista. Mieheni oli mukana tekemässä tätä kirjaa, jonka ajatus alkoi kyteä, kun kaksivuotias tyttäremme oli noin puolivuotias ja tavattoman kiinnostunut  kirjasta Europas kungahus. 

Mieheni Johannes esitteli lapselle kirjan kuvia ja kertoili Euroopassa hallinneista voimanaisista. Juttelua kuunnellessani ymmärsin, että tällaisia prinsessatarinoita lapsille pitää kertoa. Teimme tietokirjasta suunnitelman ja kaksi näytelukua, osallistuimme Tammen ja Tietokirjallisuuden edistämiskeskuksen lasten tietokirjakilpailuun – ja voitimme! Loppu on kiivasta lastenhoidon järkkäilyä, lähdeteosten metsästystä ja kirjoitusrauhan etsimistä Berliinin kirjastoista ja kahviloista. 

5. Mitä kirjoitat?

Kirjoitan runoja, ja se on minulle lajina läheisin, vaikka tekstejäni onkin julkaistu vain lehdissä ja antologioissa. Jatko-opintojen vuoksi kirjoitan tieteellisiä tekstejä. Sekä tutkimustyöstä että oppimateriaalin kirjoittamisesta on ollut valtavasti hyötyä lasten tietokirjan kirjoittamisessa. Tiedonhaku kansainvälisistä  artikkelitietokannoista on ollut melko helppoa, ja minulle on ollut luontevaa miettiä, mitä ilmaistaan kuvin ja mitä sanoin.

Todellisten prinsessojen kirjalla on myös vahva kytkös lyriikkaan. Yritin vuosia sitten kirjoittaa prinsessoista aikuisten runokokoelmaa, sillä halusin vapauttaa perinteisten satujen prinsessat tekemään omat ratkaisunsa. Aihe valitsi sopivamman genren ja huomattavasti hauskemman toteutustavan.

6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Elän hyvin suomenkielisessä kuplassa, vaikka käytän saksaa päivittäin. Pelkään kyllä, että saksa alkaa hiljalleen tunkeutua sanajärjestyksiini ja verbirakenteisiini. 

Runoissani on jälkiä siitä, että olen maahanmuuttaja. Uskon, että ajattelisin joistakin asioista toisin ja tarttuisin hieman eri asioihin, jos en asuisi ulkomailla. Koska ympäristö vaikuttaa minuun ihmisenä, vaikuttaa se vääjäämättä myös kirjoittamiseeni. 

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

”First you make a mess, and then you clean it up.” Näin kasvatustieteilijä William G. Perry kuvaa kirjoittamista, ja näin myös minä kirjoitan. Olipa tekeillä sitten lasten tietokirja, tieteellinen artikkeli tai runo, etsin tietoa, teen muistiinpanoja ja tuotan ”sotkua”. Muokkaan tekstimassaa vähitellen, enkä juuri ikinä kirjoita suoraan julkaisukelpoista tekstiä. Menetelmä on toisinaan hidas, mutta toisaalta aikaa ei mene tyhjän paperin tuijotteluun. Voisin jatkaa muokkaamista loputtomiin, ja joskus on todella vaikeaa päästää tekstiä käsistään. 

Kirjoitan mieluiten kotona työpöydän ääressä, mutta usein myös kirjastossa tai kahvilassa. Merkitsen muistikirjoihin tai puhelimeen havaintoja ja muistiinpanoja milloin vain. Aamut ovat parasta kirjoittamisaikaa. Pidän kirjoittamisesta, mutta hahmotan sen työnä, jota en mielelläni tee enää illalla tai yöllä. 

8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Luen suomeksi, ja nykyisin kuuntelen myös äänikirjoja. Seuraan televisiosta joitakin suomalaisia sarjoja. Puhun kotona suomea, minulla on Berliinissä suomalaisia kavereita ja kirjoitan suomeksi. Saksankielinen ympäristö jättää väistämättä jälkensä idiolektiini, mutta tällä hetkellä en ole suomestani kovin huolissani. 

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?

Rahtaan Suomesta Panda Natural -lakritsaa sellaisia määriä, ettei kaipuu ehdi yllättää. Unohdan melkein joka reissulla, että pitäisi ostaa varastoon myös salmiakkia. Oikeasti kaipaan ystäviä ja arkista, tavallista Suomea, jota en enää juuri pääse kokemaan. Nykyisin matkat kotimaahan ovat tuskallisen täynnä aikatauluja, ja aina kotiin palatessa on sellainen olo, etten ole ehtinyt tavata kaikkia tärkeitä ihmisiä.  

Sarjan aiemmat osat:

1. Hilkka Liitsola, Praha

2. Anu Patrakka, Portugali

3. Jussi Wahlgren, Kreeta

4. Max Manner, Luxemburg

5. Nina Rousu, Intia

6. Sanna Isto, Berliini

7. Emmi Itäranta, Englanti

8. Satu Rämö, Islanti

9. Kaarina Griffiths, Englanti

10. Vera Vala, Italia

11. Helena Väisänen, Sveitsi

12. Enni Vanhatapio, Lontoo

13. Maria Carole, Ranska

14. Eppu Nuotio, Berliini

15. Milja Kaunisto, Ranska

16. Christina Sandu, Englanti

Äinään kirjapäivät eli kirjailijaleiri pellon laidassa

Mitä tulee, kun istutetaan samaan savusaunaan muutama lastenkirjailija, pari runoilijaa, romaanikirjailijoita ja shamaani?

Hyvä, että kirjailijat olivat ehtineet tervehtiä ja alkaa tutustua toisiinsa, kun meidät pistettiin yhdessä alasti savusaunaan. Toki naiset ja miehet erikseen, mutta huvitti se silti. Yksikään Keski-Euroopassa järjestettävä kirjailijakokous ei varmasti alkaisi yhteisellä saunasessiolla ja lähes pakotetulla kylmään veteen pulahtamisella.

Kun heti otetaan luulot pois, ne eivät uskalla niskuroida, taisi päivien järjestävä taho tuumata.

Viime viikolla järjestettiin sarjassaan toiset Äinään kirjapäivät, jotka kutsuivat lapsuuteni kotikylään Iso-Äiniöön värikkään mutta yllättävän harmonisen joukon kirjailijoita. Ainoa yhdistävä tekijä oli vähintään yksi julkaistu kirja, mutta lajityypillä ja uran pituudella ei ollut väliä.

Ajatus tuntui aluksi kovin absurdilta. En ollut koskaan ajatellut, että minusta tulisi kirjailija, ja vielä vähemmän olisin veikannut, että kotikylääni järjestetään viralliset kirjailijapäivät. Mutta kiitos Seija Helanderin hullun idean, näin tapahtui.

Alun jälkeen sauna seurasi päivien teemana muutenkin, sillä minulle selvisi yhden osanottajan kanssa, että olemme tavanneet kerran aikaisemminkin - vuonna 2012 Kokkolan Kaarlela-hotellin saunassa. Missäs sitä suomalaiset muualla sosialisoisivat kuin saunassa.

Niemimäen mansikkatilan juhla- ja majoitusrakennus

Mitä kirjapäivillä sitten tapahtui?

Keskiviikosta sunnuntaihin kestäneet päivät olivat yhdistelmä hiljaisuuden retriittiä ja sosiaalista puuhastelua. Aivan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että siellä syötiin hyvin mutta juomisessa ei juuri kunnostauduttu. Ei meistä nykykirjailijoista ole enää mihinkään, heh.

Aikataulu oli suunniteltu niin, että aamupäivät sai kirjoittaa ja iltapäivisin oli tarjolla yhteistä ohjelmaa. Jokainen päätti kuitenkin itse, miten paljon on mukana ja milloin oli paras hetki vetäytyä omaan rauhalliseen kirjoituskammioon.

Iso-Äiniö näytti meille parhaita puoliaan, ja säätkin suosivat niin, että vain yhtenä päivänä satoi. Vieraiden silmin katsottuna tuttu kotikylä näytti kauniilta ja aktiiviselta. Kylässä on luontokeskus laavuineen ja maskottikäkineen, kyläkirjasto, jonka pihapiirin rakennusten ikää voi seurata 1600-luvulle, Tupalan kotiseutumuseo ja toki Niemimäen mansikkatila, jonka majoitus- ja yhteistilat tarjosivat riittävät puitteet kynäniekkojen viihtyä.

Kauniit vihreät bussipysäkkikatoksetkaan eivät ole koskaan näyttäneet niin kauniilta kuin ulkopaikkakuntalaisten kuvien läpi.

Erityistä oli myös hiljaisuus. Tuli aivan lapsuus mieleen, kun iltojen jo pimettyä kävelin ohjelmapaikalta taskunlampun valossa pellon viertä majapaikkaani vanhempien luo. Kölnin paahteen jälkeen raikkaan pureva syysilma sai mielen vireäksi.

Liikuntaakaan ei päivillä unohdettu, sillä luontokävelyjen lisäksi pelattiin kirjallista pingistä: Kalle Päätalon tuotanto sai toimia verkkona, kun palloa lätkittiin runokirjoilla pöydän toiselta puolelta toiselle.

Äinään luontokeskuksessa oli sieni

Myös kyläläiset pääsivät osallistumaan kirjailijapäiviin. Yhtenä iltapäivänä tutustuttiin lapsuudenkaverini mummolan navettaan rakennettuun kyläkirjastoon. Minä muistan Pellilän siitä, että löysimme lapsena sen puuseestä vanhan Jallun, mutta nykykirjaston valikoima oli oikein monipuolinen ja innostava. Paikalle tuli kirjoista ja kirjailijoista kiinnostuneita juomaan kahvia ja juttelemaan kirjoista.

Lauantaina ohjelmassa oli kaksikin yleisötapahtumaa. Iltapäivän paneelikeskustelussa pohdittiin kaupungin ja maaseudun näkyvyyttä nykykirjallisuudessa sekä lukijoiden tarpeita. Sade lakaisi ulkona pihaa, kun sisällä pohdittiin, miltä maaseutu näyttää nykykirjoissa ja voiko teoksissa olla liikaa metsää.

Stadi ja lande - keskustelun panelistit

Viikon kohokohta olivat lauantai-illan perinteiset iltamat, jotka järjestettiin vanhalla seurojentalolla yhdessä kyläyhdistyksen kanssa. Valitettavasti kalsea sää oli karkoittanut suuret osallistujajoukot, mutta eivät pelimannit silti tyhjälle tanssilavalle soittaneet.

Kirjailijat lukivat tilaisuudessa tekstejään, ja kirjapöydällä kävi kuhina. Perinteitä kunnioittaen ulkona oli makkaranmyynti ja puffetista sai pullaa ja kahvia. Lisädramatiikkaa lisäsivät omatahtoiset valot, jotka räpsyivät ja sammuivat siihen tahtiin, että muutama kirjailija luki lavalla taskulampun säteessä. Tunnelma oli kuitenkin kohdallaan.

Parasta päivillä oli kollegiaalisuus. Kirjailijan työ on yksinäistä ja hermoja raastavaa puurtamista, hylkäyskirjeiden kanssa painiskelua ja apurahapäätösten odottamista. Köyhyysrajalla elämistä sen takia, että saa tehdä sitä, mikä tekee onnelliseksi ja täydeksi.

Oli hienoa päästä jakamaan tätä kaikkea ja saamaan vertaistukea ihmisiltä, jotka kamppailevat samojen asioiden parissa ja jotka jakavat kielen ilot. Kilpailuhenkisyyden sijaan keskusteluissa kuului kannustus ja ilo toisten onnistumisista. Tulevaisuus näyttää, miten moni kirjaidea sai moottorit alleen viikon aikana.

Kölniin palasi motivoitunut kirjailija pää ideoita ja ajatuksia poristen.

Kiitos liikkuvuusapurahasta KIDE, joka mahdollisti osallistumiseni täältä kaukaa.

Kiitos seurasta ja keskusteluista mahtavat kollegat Seija Helander, Harri Istvan Mäki, Mila Teräs, Johanna Venho, Anu Holopainen, Mika Pekkola, Anna Maria Mäki, Marja Toivio, Ina Ruokolainen, Kalle Niinikangas, Jani Saxell, Jussi Huhtala, Leealiisa Kivikari, Virpi Hämeen-Anttila ja Elina Pulli

Saunassa tavataan!

Kirjoittamisen vaikutus fyysiseen terveyteen

Kuva: Pixabay

Kirjoittaminen on vaarallista ja sillä on epäsuotuisa vaikutus fyysiseen terveyteen. Istumisen haitoista keskustellaan jatkuvasti eikä selkäkään tykkää koneella istumisesta. Ranteet ovat kovilla, ja jännetuppitulehdus voi vaania nurkan takana. Tietysti kaikkinaisesta liikunnasta ja terveellisestä ravinnosta täytyy muutenkin huolehtia, sillä istuminen leventää takapuolta jamitänäitänytoli. 

Tämä on kirjoittajan arkea, mutta puhun tässä nyt niistä hetkistä, jolloin kirjoitusrupeama on ohi ja itselleen voi antaa luvan hengähtää hetkeksi, kun kuukausien, vuosien intensiivinen prosessi saapuu päätökseensä.

Tämänvuotinen hengähdys johti antibioottikuuriin, viimevuotinen fysioterapeutille.

Olen parin päivän ajan pohtinut ihmisen psykofyysissosiaalista kokonaisuutta. Täällä sängyn pohjalla kun on ollut aikaa. Sattumaa tai ei, mutta kehoni tuntuu reagoivan uuden käsikirjoituksen palauttamiseen. Ensimmäisen kirjan kohdalla tätä ei tapahtunut, mutta sen kirjoittaminen olikin jäsentymätöntä ja tekoprosessi pitkä. Ensin oli hakeutuminen kustantamoon, mitä seurasi tekstin hiominen ja julkaisun odottelu. Yhtä selkeää lopetuspistettä ei ollut.

Toisen kirjan käsikirjoitus sen sijaan syntyi reilussa kahdeksassa kuukaudessa ja oli intensiivinen rupeama kaiken muun elämän rinnalla. Kun olin palauttanut tekstin ensimmäisen version kustannustoimittajalle, en päässyt seuraavana aamuna ylös sängystä, sillä selkä oli mennyt yön aikana sellaiseen lukkoon, ettei ikinä ennen. Parin viikon päästä alkoi helpottaa, mutta oudolta tuntui.

Tämän vuoden kirjoitusprosessi oli vieläkin selkeämpi ja jäsentyneempi kuin aikaisemmat. Residenssijakso tarjosi alulle siivet, joiden voimin matka jatkui lennokkaasti. Teksti oli jo ennen kesää siinä vaiheessa, että pystyin pitämään siitä taukoa ja ottamaan tärkeää ja prosessin vaatimaa etäisyyttä.

Elokuinen viimeistelyprosessi oli tehokas ja teksti lähti matkaan. Heti samana päivänä huomasin flunssaoireita ja nyt viikkoa myöhemmin olen saanut antibiootit silmätulehdukseen ja poskionteloihin. En ole koskaan kipeä, paitsi nyt.

Sattumaa vai ei?

Kuva: Pixabay

Jännityksellä odotan, mitä neljännen, juuri aloittamani, kirjan kohdalla tulee tapahtumaan. Menee jalka katki, putoaa pää?

Kirjoittaminen on monella tavalla ja tasolla vaarallista ja riskialtista hommaa. Kirjoittaminen on fyysistä työtä, jota seuraa kaikenlaista henkistä julkaisuprosessiin liittyvää. Minä puhun tässä vain fyysisestä terveydestä, sillä psyykkeestä en uskalla edes aloittaa.

Kuka leikkiin lähtee, sen kestäköön. Mutta älä tule sanomaan, etten varoittanut.