Monday 30 September 2019

Vauvan nimeksi tulee eli ristiäiset

Kummit ja vanhemmat järjestäytyvät riviin alttarin ääreen. Vauvan isä pitää lasta sylissä ja pappi johtaa alkulauluun. Ensin puren huulta (mikä on laulaessa vaikeaa), sitten ajattelen asioita, jotka naurattavat. Kyynelet pyrkivät silti esiin, mutta tiedän, että jos alan itkeä, sille ei ehkä tule loppua. Vielä vuosi sitten ei ollut selvää, onnistummeko koskaan saamaan lapsia, ja tässä nyt vietämme uuden tulokkaan juhlaa.

Ristiäiset ovat alkaneet.

Minulle on aina ollut selvää, että jos saan lapsia, heidät kastetaan. Siihen velvoittavat suvun perinteet mutta myös omat periaatteet. Tuntuisi oudolta, jos lastani ei kastettaisi. Vaikka hän sitten myöhemmin päättäisi itse omista aatteistaan, tämän haluan antaa hänelle elämän lähtöön. Miehen suvussa taas on toisenlaiset ajatukset, mutta koska asia oli minulle niin tärkeä, hän hyväksyi ristiäisten järjestämisen.

Niinpä viime viikonloppuna isovanhemmat ja yksi kummitäti lennähtivät Kölniin. Miehen vanhemmat saapuivat Pohjois-Saksasta ja yksi kummi perheineen Lounais-Saksan viinialueilta. Isäni on kirkkoherra, ja hän on kastanut kaikki lapsenlapsensa. Niin hän kastoi meidänkin poikamme, vaikka seremonia pitikin hoitaa kahdella kielellä. Voin sanoa, että hienosti meni!
Kölnissä on se hyvä puoli, että täällä asuvilla suomalaisilla on oma kokoontumistila, Kölnin suomalainen seurakunta eli Berris. Sain tilan käyttöömme lauantai-iltapäiväksi, koska totesin, että ristiäisten vieminen muualle taitaa olla helpompaa kuin juhlien sullominen yövieraiden täyttämään kotiin. 

Toki koristeet ja ruuat piti kuljettaa juhlapaikkaan, ja nauroimme, että harvoin pappi köröttää bussilla ristiäisiin kakku ja kastemekko sylissään. Vauva ei suostu tällä hetkellä nukkumaan vaunuissaan, mutta niistä oli se hyöty, että niiden avulla sai roudattua kaiken perille ja taas kotiin.

Tarjoilut aiheuttivat hieman stressiä, koska en ole aikaisemmin järjestänyt tällaisia perhejuhlia. Karjalainen mummoni olisi kuulemma ollut ylpeä: tarjottavaa oli montaa sorttia ja ylikin jäi vaikka kuinka paljon. Ystäväni on leipuri, ja hän leipoi ristiäisiin ajankohtaan sopivasti kurpitsa-juustokakun. Sekin oli niin suuri, että siitä jäi puolet vielä pakastettavaksi.
Saksassa ristiäisiin ei liity sitä yllätysmomenttia, että lapsen nimi vihdoin paljastetaan, koska nimi pitää ilmoittaa täällä heti synnytyssairaalassa. Tämän jälkeen sen vaihtaminen on mahdollista kahden viikon sisällä, mutta sitä ei kai juuri tapahdu. On ollut jotenkin hurjaa, että me tässä saamme päättää, millä ihmistä koko elämänsä kutsutaan, mutta yritimme olla ottamatta paineita.

Meillehän kävi niin, että lapsen työnimestä tuli lopullinen nimi. Aloin kutsua alkua Toivoksi jo raskausviikolla 7, koska totesin, että voimme vain toivoa, että tämä tällä kertaa onnistuu. Mies se rupesi keväällä puhumaan, pitäisikö nimi ottaa ihan virallisestikin käyttöön, koska se on kiva ja toimii molemmissa maissa. Minulla oli muitakin ehdotuksia, mutta ne tyrmättiin saksan kieleen sopeutumattomina. Emme lopulta ottaneet sairaalaan mukaan muita nimiä, koska emme jaksaneet keksiä vaihtoehtoja, joten hän saa nyt tyytyä olemaan tulevaisuuteemme Toivo.

Halusin lapselle suomalaisittain kaksi nimeä, vaikka Saksassa annetaan yleensä vain yksi. Koska etunimi on suomalainen, pyysin miestä miettimään toiseksi nimeksi jotain pohjoissaksalaista tai skandinaavista. Eräänä päivänä hän tuli töistä kotiin ja kysyi, mitä mieltä olen Esbenistä. Hänellä oli kuulemma ollut sen niminen sympaattinen ja seikkailumielinen luokkakaveri koulussa. Vaikka mieleeni tulikin menneiden aikojen mäkihyppääjä, minulla ei lopulta ollut mitään yhdistelmää vastaan.


Voikin sanoa, että pojan nimi muodostui kuin itsestään. 

Ristiäiset onnistuivat hyvin, sillä sekä vieraat, juhlakalu että vanhemmat olivat tyytyväisiä ja äitinkin selvisi lähes kyynelehtimättä. Lapsen kastemekko on muuten hänen isoisoäitinsä 50-luvulla suvun pojille ompelema eli monenlaiset perinteet saivat jatkua. 

Olen niin onnellinen, että kaikki kummit suostuivat tehtäväänsä ja Toivo saa elämänsä matkaoppaiksi aivan mahtavia tyyppejä, joihin luotan täysin. Eikä hänen isovanhemmissaankaan ole valittamista. Kunhan vanhemmat vielä selviävät tehtävästään.

Ja niin yhteinen seikkailu voi alkaa.
Tuesday 24 September 2019

Kolme vuotta rakkautta ja haarukan jälkiä

Mies saapui eilen töistä kourassaan ihana leikkokukkakimppu. Itse asiassa olin vähän odottanut ja salaa toivonutkin sitä, sillä meillä oli eilen kolmevuotishääpäivä. Kolme vuotta sitten seisoimme Lahden maistraatin huoneessa kuuntelemassa minuutin litanian ja sanomassa tahdon. Tilanteen epäromanttisuus nauraattaa edelleen, ja olisin tietysti voinut ostaa kukkia itsekin, mutta mies ei olisi ilahtunut niistä niin kuin minä.

Sillä sen vuodet ovat opettaneet, että minut saa onnelliseksi kukkakimpulla, miehen antamalla omaa aikaa ja lasin viskiä.

Ilokseni voin todeta, että tämä kolmas aviovuosi on ollut hyvä. Kulunut vuosi on ollut erilainen kuin ylipäänsä mikään aikaisemmin elämässä, sillä olin raskaana. Toki sekin vaikutti parisuhteeseen, mutta lähinnä liimana ja rakkauden vahvistumisena. Viime vuosi on ollut sisälläni kasvavan elämän ihmettelyä ja uusiin rooleihin valmistautumista. Erityinen. Raskauden alkua sai odottaa kauan, mutta kun se tapahtui, oli aika juuri oikea.
Toinen avioliittovuosi oli sen sijaan hankala. Kirjojen julkaisun myötä elämääni putkahti uusia asioita ja ihmisiä ja aloin opetella uutta roolia ja ammattia. Siinä voi kumppanin olla vaikeaa pysyä mukana, koska ei itsekään tiedä, mitä tapahtuu mutta se, mikä tapahtuu, tapahtuu nopealla tahdilla.

Myös kaksi keskenmenoa ja vauvahanke kuormitti molempia, vaikkakin hieman eri tavalla. Suhteemme kaikkien aikojen pahimmasta riidasta on jälki keittiön pöydästä: siitä meni kerran haarukka läpi, kun nainen ei osannut valita parempia sanoja vaan sanoi juuri ne loukkaavimmat.

Ehkä olemme tässä vuosien varrella vihdoin oppineet omat ja toisen rajat sekä niiden kunnioittamisen ja pahimmilta ylilyönneiltä voidaan nykyään välttyä. Tie on kuitenkin vielä alussa, ja kymmenen vuoden päästä tunnemme toisemme vieläkin paremmin. Ei tämä kolmaskaan aviovuosi täysin harmoninen ole ollut, mutta eihän elämä koskaan. Asiat olisivat tylsiä, jos ne olisivat liian helppoja. Vaikka me olemme pääasiassa tyytyväinen pari, aina tuleekin vastaan uusia tilanteita ja tarpeita, jolloin oman olemisensa ja käytöksensä saa pohtia uudelleen.

Mies ei edelleenkään ole kovin hyvä pyytämään anteeksi, mutta tuoreet kukat toimivat aina.
Olin alkujaan ajatellut, miten kivaa olisi mennä hääpäivän kunniaksi syömään, mutta koska pikkumies on iltaisin hieman arvaamaton emmekä ole vielä kokeilleet lastenvahtia, päädyimme olemaan kotona. Itse asiassa päivä oli niin ohjelmoitu, että vauva nukkui alkuillasta sikeästi. Niinpä mies teki ruokaa ja minä joogasin hartiakipua pois. Juhla-ateriaan kuului lasi skumppaa ja sitten katsoimme kiipeilydokumentin vauvan hengaillessa sylissä ja babysitterissä.

Arkisesta juhlinnasta huolimatta tämä oli ehkä paras hääpäivä ikinä, sillä tämä oli ensimmäinen hääpäivä, kun meitä on kolme - ja onni on rauhallista ja syvää.

Ja tänään tasan kolme vuotta sitten juhlittiin häitä. Kuvia juhlista esimerkiksi täällä ja täällä
Thursday 12 September 2019

Minä en ole täydellinen äiti

Postilaatikossa odotti eilen mukava yllätys. Isosta kirjekuoresta putkahti töppöset, pari villamyssyä ja villasukat. Kesäsäiden viilettyä syksyksi tajusin nimittäin, ettei vauvallani ole yksiäkään villasukkia eikä juuri muitakaan villavarusteita. Minä en nimittäin ole sellainen äiti, joka kutoo. 

Jäin miettimään, millainen äiti minä olen. Ja millainen ylipäänsä on täydellinen äiti.

Pullantuoksuinen äiti on käsite, josta minulle tulee mieleen herttainen, hieman pyylevä ja kotona viihtyvä äitihahmo, jolla on lehmän hermot, lempeä katse ja joka pyöräyttää lämpimäiset kaiken muun kodinhoidon ohessa. Hän on sellainen täydellinen hahmo - ja myytti, sillä täydellistä äitiä ei liene olemassakaan.

Voin heti alkuun kertoa, että meillä pullat leipoo mies, sillä minä en ole koskaan ollut keittiöihminen.

Kirjoitin jo 7-vuotiaana päiväkirjaan ohjeistuksen tulevaa poikaystävää varten. Teksti alkaa sanoilla "Kun olen iso ja otan poikaystävän...", ja sen jälkeen seuraa listaus tärkeistä asioista. Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule kodinhengetärtä, sillä yhtenä kohtana on, että "Jos ei osaa laittaa ruokaa, niin opettelee." Kun mietin kaikkia menneitä poikaystäviä ja nykyistä aviomiestä, he ovat kaikki osanneet kokata ja viihtyneet keittiössä.

Tiesin myös jo pojan raskausaikana, että minusta ei tule täydellistä äitiä, joka omistautuu pelkästään lapselleen, vaan minulla pitää olla elämässä muutakin. Pyysin pojalta jo silloin anteeksi, ettei hän tule olemaan elämäni keskipiste vaikka rakas ja tärkeä onkin.
Lapsi on nyt kaksi kuukautta, ja minusta on ihanaa, että kirjailijajutut ja kirjoittaminen pyörivät kaiken aikaa tämän vauvailun taustalla. Kun minulla on hetki aikaa, vastailen sähköposteihin, kirjoitan blogia tai tartun keskeneräiseen käsikirjoitukseen. On myös ihanaa suunnitella syksyn kirjailijavierailuja. Nämä hetket ovat kullanarvoisia ja elintärkeitä, sillä en ole pelkästään äiti vaan minulla on muitakin rooleja.

En tiedä, miten tärkeitä muut roolit ovat saksalaisille naisille, sillä mammakerhoissa olen kohdannut ihmisiä, jotka lähes yllättyvät, kun heiltä kysyy ammattia tai roolia vauvavuoden ulkopuolella. Mutta tästä täytyy ehkä kirjoittaa erikseen.

Kun olen saanut hetkeksi upota omaan maailmaani, koen olevani parempi ihminen ja äiti pojalleni. Mieskin huomaa kotiin tullessaan, olenko saanut päivän aikana kirjoittaa vai en.
En halua tai aio kokea syyllisyyttä siitä, etten tule olemaan niin omistautuva äiti kuin jotkut toiset, sillä äitejä on monenlaisia eikä ole yhtä oikeaa tapaa olla äiti. Joka sellaista väittää, valehtelee. Mutta varmaa on se, että jokainen äiti on omalle lapselleen juuri se ainoa oikea. Ja vauvojen katseista päätellen aivan täydellinen. Kukin taaplaa tyylillään, sopisi tähän kohtaan hyvin.

Minunkin poikani tulee varmasti tottumaan siihen, että äiti leijailee välillä omissa ajatuksissaan ja juoksee sitten äkkiä tekemään muistiinpanoja. Minä en ole se äiti, joka kutoo lapselleni maailman kauneimpia villatakkeja, mutta onneksi on muita ihmisiä, jotka sen tekevät. Tämän villavaateasian ratkaisin kertomalla facebookissa, mitä tarvitaan, ja nyt meillä on villasukkia ja - myssyjä (KIITOS!).

Sen sijaan minä olen äiti, joka kirjoittaa lapselleen iltasadut.


Sinua voi kiinnostaa myös:

Tuesday 10 September 2019

Asioita jotka haluan muistaa

Poikani on tänään kaksi kuukautta vanha. Hän muuttuu joka päivä, enkä minä enää meinaa muista sitä kaikkea, mitä näihin päiviin mahtuu ja mahtui. Tämän haluan muistaa sitten, kun hän on taas eri.

Miten hän unessa hätkähtäessään suojaa itseään oikealla kämmenellä, kuin suojautuisi valokuvalta tai uhalta.

Miten hän aamuisin suipistaa suutaan, kun kakka on tulossa.

Miksi hän kakkaa aina, kun saa päälleen uuden vaipan.

Miten hänen isänsä pelkää, että oikea korva menee hörölle, jos häntä kantaa aina vasemmalla kädellä.

Kuinka välillä toivon, että hän olisi laiskempi ja passiivisempi. Niinä hetkinä minun täytyy katsoa peiliin.

Miten pienet hänen varpaansa ovat. Väleissä nöyhtää.

Hänen rakkautensa musiikkiin ja liikkeeseen, jotka tulevat varmasti seuraamaan aina.

Miten hän iloitsee nähdessään minut, vaikka en olisi ollut kauaa poissa.

Neliraajatouhotus.

Miten hän miettiessään rypistää olemattomia kulmakarvojaan ja nostaa kysyvän katseensa minua kohti toinen kulma koholla.
Hampaaton hymy. Tarvitseeko tässä maailmassa muuta. Kurahtelu, kun hän yrittää nauraa.

Miten hän hymyilee unissaankin. Niissä, joista minä en tiedä yhtään mitään.

Millainen hurmuri hän jo on. En tosin osaa vielä sanoa, pitääkö hän enemmän blondeista vai bruneteista. Kaikki naiset ovat pojan mielestä ihania.

Miten terävät hänen pienet kyntensä voivat olla.

Se hetki, kun hänen silmiinsä ilmestyivät ensimmäiset kyyneleet.

Millaista on, kun hän on kiukutellut koko iltapäivän - ja sitten papa tulee kotiin.

Miten hän ääntelee kuin kissa ja karjuu kuin hyeena.

Miten sileä ja viaton hän on. Vaikka on päiviä, jolloin voisin hyvinkin myydä hänet pois, hän on silti ihmeellinen.
Monday 2 September 2019

Lapsettomuus - ei kai se meitä koske

Kuva: Pixabay
- No joko te olette käyneet lääkärissä? ystävä kysyi puhelimessa.
- Ai miksi? minä ihmettelen.
- Jotta saisitte vihdoin apua tuohon lapsettomuuteen, kuului vastaus.

Niiden kolmen vuoden aikana, jotka meiltä kesti tulla raskaaksi, en koskaan kertaakaan ajatellut, että me olisimme lapsettomia. Minun mielessäni lapsettomuus on termi, jolla kuvataan vuosikausien hoitoputkessa olevia pareja, jotka lopulta onnistuvat keinohedelmöityksellä tai päätyvät adoptioon. Lapsettomuuteen liittyy aina ongelmia.

Mutta että mekin kaksi tervettä ihmistä olisimme lapsettomia, se tuntui oudolta ajatukselta, vaikka  terminä lapsettomuus kuvaakin ihmisiä, joilla ei ole biologisia tai adoptiolapsia.

Raskaaksi tuleminen on yksi maailman mystisimpiä asioita. Kaksi solua kohtaa kudosten pimeydessä ja parhaimmassa tapauksessa siitä saa alkunsa uusi ihminen. Monen asian pitää kuitenkin natsata, jotta ihmisalku alkaa kehittyä. Raskaaksi haluavat miettivät ajoitusta, olosuhteita, stressitilaa, kuun asentoa, vitamiineja ja veriarvoja. On lapsia, joiden ei olisi mitenkään pitänyt saada alkuaan esimerkiksi tuplaehkäisyn tai epäotollisen ajoituksen vuoksi, ja sitten on ihmisiä, joista ei koskaan tule vanhempia, vaikka kaiken pitäisi olla kunnossa.

On myös pareja, joilla lapsen tekeminen kestää vuosia. 

On monta syytä siihen, miksi en vuosien aikana koskaan ajatellut, että me kuuluisimme lapsettomien joukkoon. Tiesin, että raskaaksi tuleminen voi kestää, vaikka kaikki olisikin kunnossa - ja tätä toitottivat minulle myös lääkärit. Kun tulin ensimmäisen kerran raskaaksi, olimme yrittäneet noin 14 kuukautta, sillä pidimme häiden alla pitkän tauon. Alku ei jaksanut pitkälle, mutta vahvisti kuitenkin sen, että teknisesti kaikki toimii. 

Raskauduin uudelleen lähes tasan vuosi ensimmäisen jälkeen, mutta sekin tyssäsi heti alkuunsa, ja voin sanoa, että silloin ketutti aika paljon. Vaikka lääkärini edelleen vakuutti, ettei meissä ole vikaa, teimme silti muutamia kokeita. Niiden avulla löytyi jotain, jota pystyttiin hoitamaan. Todennäköisesti elimistöni ei jaksanut raskautua, koska kilpirauhasarvot olivat korkealla eli vajaatoiminnan kynnyksellä. Poikani sai nimittäin alkunsa heti, kun aloin syödä lääkkeitä.

Voisin tietysti harmitella ja miettiä katkerasti vuosia, jolloin turhaan toivoin tulevani raskaaksi, kun ratkaisu lopulta oli näin helppo. Miksi en mennyt verikokeisiin jo aikaisemmin...? Tämän miettiminen on kuitenkin turhaa, koska kukaan ei voi sanoa, olisinko siltikään raskautunut aikaisemmin. Kun sitten lopulta tulin raskaaksi ja sain poikani, minusta tuntui, että näin sen piti mennä ja että juuri nyt oli monella tapaa oikea aika. Olisinpa tiennyt tämän jo neljä vuotta sitten! Moni katkeruuden hetki olisi jäänyt kokematta, jos joku olisi voinut kertoa, että mekin onnistumme vielä.

Asia on nimittäin niin, ettei minusta olisi tullut kirjailijaa tai ei ainakaan olisi tullut nyt, jos olisin raskautunut heti, kun aloimme yrittää. Viime vuodet ovat olleet aivan mahtavia, sillä elämässäni on  ollut koko ajan menossa niin mielenkiintoisia asioita, ettei tämä lapsiasia ole saanut liikaa tilaa tai ehtinyt vaivata kovin. Elämääni on auennut aivan uusia ja odottamattomia näkymiä, ja se on ollut pelastukseni. 

Vuodet ovat kuitenkin olleet sen verran pitkiä, että ehdin jo luovuttaa koko lapsihaaveesta. Olin nimittäin ajatellut, että jos tärppiä ei tule, emme lähde hoitoihin vaan annamme asian olla. En tosin tiedä, mitä ajattelisin nyt, jos en olisikaan raskautunut eikä tämä tarina olisi saanut näin onnellista loppua. 

Aina toivon, että ihmiset, jotka ehdottomasti haluavat lapsia, niitä tavalla tai toisella saisivat, koska tämä on ehdottomasti yksi elämän suurimmista asioista ellei jopa suurin. Lapsettomuus on ennen kaikkea epäreilua, mutta myös termi, jonka käytössä olisin varovainen. Ehkä antaisin ihmisten itse määritellä tilanteensa ennen leimaamista, koska tämä lapsiasia jos mikä on kovin herkkä alue. 

Että raskauslimoja vaan kaikille niitä toivoville!

Keskenmenoista olen kirjoittanut aikaisemmin täällä: