Thursday 28 May 2020

Edessä tuntematon tulevaisuus

Jäin vuosi sitten äitiyslomalle työpaikasta, jossa olin työskennellyt pätkäsopimuksin yli kahdeksan vuoden ajan. Sain hiljattain tietää, ettei työsopimustani jatketa enkä siis tule palaamaan siihen, mistä lähdin. Olin jollain tavalla varautunut tietoon ja silti en ollenkaan. Kävin viime viikolla tyhjentämässä työkoneeseen kertyneet henkilökohtaiset tiedostot ja hakemassa mölkky-pelini kotiin. Yksi aikakausi on saapunut päätökseensä, ja surutyö tulee vaatimaan aikaa.

Tätä kirjoittaessani en ole varma, mitä seuraavina vuosina tulee tapahtumaan ja millä hommaan puurot lapseni apinakuvioiselle lautaselle.

Onneksi en ole murehtivaa sorttia vaan tiedän, että asioilla on tapana järjestyä.

Sanoin miehellekin, että olen ajatellut nyt vuoden eteenpäin mutta älä kysy, mistä eläkkeeni tulee kertymään tai millä pojan opiskelukassaa sitten joskus tuetaan. Täysin tyhjän päälle en onneksi putoa, sillä olen varautunut tulevaan tekemällä töitä tänä keväänä vanhempainvapaan aikana.

Ostin viime viikolla uuden avaimenperän, jossa killuvat avaimet huoneistoon, jota saan tällä hetkellä käyttää työhuoneenani. Työskentely on ollut mahdollista, koska mies on pitänyt kevään vanhempainvapaata. Kun Toivo täyttää 11 kuukautta ja miehen vapaat ovat ohi, minulla on takana jo neljä kuukautta työskentelyä. Toki päivät ovat lyhyitä, 4-6 tuntisia, sillä poika tarvitsee vielä äitiäänkin eikä väsyneillä aivoilla kannata liikaa puristaa.

On ollut kivaa voida edistää omia projekteja ja tietää, että pojat pärjäävät kotona ja niillä on kivaa kaksinkin. Silti odotan innolla kesäkuukausia, joiksi palaan taas kotiäidin rooliin. Tarkoituksena on ainakin harrastaa puistojumppaa ja lenkkeilyä, äitikavereiden treffaamista ja käyskentelyä Kölnin eläintarhassa, jonne saimme kuuden kuukauden ilmaiset käynnit Toivon synnyttyä. Jos maailmantilanne sallii, tulen pojan kanssa lomailemaan myös Suomeen.

Aion tänä kesällä nauttia siitä, että minun ei tarvitse suorittaa vaan saan vain olla ja hengailla pojan kanssa, joka on kuitenkin pieni vain kerran. Se tuntuu taas kivalta ajatukselta, koska on keväällä tehnyt muutakin. Uskoakseni papa on viihtynyt kotona mutta kaipaa kovasti aikuisten maailmaan, joten vastuun vaihto tulee osumaan hyvään hetkeen.
Syksyllä odottavat sitten uudet, tuntemattomat tilanteet. Lapsen päivähoidon olisi tarkoitus alkaa elokuun alussa, mutta kukaanhan ei tällä hetkellä tiedä, milloin se oikeasti pääsee alkamaan. Minulla on tiedossa tuntipalkkaisia opetustöitä ja kirjoitusaikaa uusille projekteille. Paperille taidan ainakin hetken ajan kirjoittaa, että vapaa kirjailija, hui! Tammikuuhun mennessä on tulossa kolme kirjaa, ja toivon, että pystyn juhlistamaan niitä jotenkin ja että syksyllä olisi mahdollista tehdä kirjailijavierailuja. Niihinkin on nyt eri tavalla aikaa, kun ei ole päivätyön pauloissa.

Ainakin tuleva talvi näyttää onnistuvan freelancerinä, mutta tulevista vuosista en osaa sanoa mitään.  En ole vielä koskaan hakenut apurahoja, joten niistä unelmoiminen alkaa nyt. Suuntaan uutta kohti avoimin mielin - kun yksi ovi sulkeutuu, jokin toinen voi aueta. Niinä hetkinä, kun ahdistus ja epävarmuuden pelko kasvavat liian suuriksi, lohduttaudun sillä, että aina pääsee Lidlin kassalle, jos mitään muuta ei keksi. 

Mutta siis ihan tiedoksi vain, että jos sie tarvit hyvää naista johonkin projektiin, sisällöntuottamiseen, oikolukuun tai muuhun kielelliseen puuhasteluun, tässä siulla olis semmonen. Kaikki nakit ovat tervetulleita!
Monday 25 May 2020

Ulkosuomalaiset kirjailijat 27: Merita Mattila

1. Kuka olet ja mitä teet? 

Olen Merita Mattila, kotoisin Tammelan Torrolta ja asunut pian 12 vuotta Ghanassa Länsi-Afrikassa (välissä yksi vuosi Tallinnassa), mieheni ja neljän koiran kanssa. Meillä on Ada Foah:ssa Volta-joen ja Atlantin kupeessa Ezime Guesthouse & Pizzeria, ja lisäksi rantabaari Barefoot. Olen entiseltä ammatiltani yliopisto-opettaja ja tutkija, mutta Suomesta muutettuani (2008) jätin ne hommat miltei kokonaan. Aika aikaa kutakin.

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille? 

Mieheni lähti vajaat 20 vuotta sitten keikkahommiin voimalaitoksille (Togo, Benin, Ghana, Sierra Leone), ja kun sain väitöskirjan valmiiksi sekä lupaamani opetukset ja kurssit hoidettua, pakkasin sekarotuisen epileptisen 9-vuotiaan Roope-koiran mukaan ja tulin perässä Ghanaan. Meille molemmille on aina ollut selvää, että jos se vain on mahdollista, muutamme ulkomaille, ja mieluusti lämpimään maahan. Ghana valikoitui kotimaaksi mieheni aiemmin luomien kontaktien ja uusien projektien myötä. 

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.
Ghana on aurinkoisten ihmisten aurinkoinen maa. Se sijaitsee Atlantin rannalla Afrikan ”kainalossa”, eli idässä rajanaapurina on Togo, lännessä Norsunluurannikko ja pohjoisessa Burkina Faso. Maa on entiseltä nimeltään Kultarannikko ja mainittu Afrikan Tähti -pelissäkin. Se oli Britannian siirtomaa, mutta itsenäistyi vuonna 1957 ensimmäisenä maana Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.

Ghanassa on reilut 30 miljoonaa asukasta, sen pääkaupunki on Accra ja se tuottaa mm. kaakaota, kultaa ja öljyä.
4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Olen aina tykännyt kirjoittaa, ja jo pienenä kirjoitin heppanovelleja ja muita tarinoita. Äidinkieli on vieraiden kielten lisäksi ollut aina lempiaineitani (matematiikka ei koskaan, vaikka olenkin kauppatieteilijä). Kirjoittaminen on minulle luontevin tapa purkaa ajatuksia.

Ensimmäisen Ghana- aiheisen kirjani, Oburoni Afrikassa – kourallinen kannettua hiekkaa (2012 Nordboks), jälkeen olen kirjoittanut kaksi muuta omiin kokemuksiini perustuvaa kirjaa, Afrikka Oburonissa – hetkessä hiekkapuhallettu (2017 Nordboks) ja Oburonin paluu - arkea Afrikassa (keväällä 2020 Nordboks).
Kirjani on julkaistu palvelukustanteina. Se on julkaisumuoto, jossa kustantaja ja kirjailija jakavat kirjan painatuksen taloudellisen riskin. Tällöin kustannussopimus on muutoin samanlainen kuin perinteisessä täyskustanteessa, mutta kirjailija sitoutuu ostamaan tietyn osan ensipainoksesta. Itselläni se on osoittautunut sopivimmaksi julkaisumuodoksi etenkin blogiin perustuvissa omakohtaisissa kirjoissani (Oburoni Afrikassa -sarja), koska haluan tekstini uunista ulos melko nopealla aikataululla ja toisaalta omaa yleisöä on jo kertynyt niin kirjoille on kysyntää.

Lisäksi kirjoitin vuonna 2018 fiktiivisen teoksen Antiloopin askeleet, jossa seurataan kolmen ghanalaisen naisen elämää: pienen kylän tytön Abenan, hänen Accrassa yliopistossa opiskelevan isosiskona Doloreksen, ja heidän Lontooseen töiden perässä muuttaneen Rose-tätinsä. 

5. Mitä kirjoitat? 

Yliopistoaikoina kirjoittaminen keskittyi lähinnä journal-artikkeleihin ja opetusmateriaalien kehittämiseen, mutta nykyään saan onneksi kirjoittaa, mitä itse haluan: blogia, kirjoja ja juttuja eri kohteisiin. Blogini löytyy osoitteesta herkkyysmuuttaja.blogi.net. Kirjoissani omakohtaiset kokemukset on höystetty huumorilla, sillä huumori auttaa monessa pulmassa ja kulttuurien sekamelskassa. Antiloopin askeleet on totisempi ja vakavampi teos.
6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi? 

Näkyy erittäin vahvasti, koska kirjoitan arjesta ja kokemuksista täällä. Yritän aina lisätä jotain faktatietoakin omien hajatelmieni mukaan, vaikkapa ghanalaisista tuotteista, kuten ruuista, juomista, tavoista, luonnontuotteista ja niin edespäin.
Nyt korona on täälläkin hyvin paljon esillä. Ghanassa onneksi suhtauduttiin siihen heti alussa hyvin vakavasti, esim. mieheni lentäessa Tallinnasta Amsterdamin kautta Ghanaan (11.3.) ei Tallinnan tai Amsterdamin kentillä ollut vielä minkäänlaisia varotoimia, mutta Ghanan kentällä kaikki haastateltiin (mistä tulee, miten voi), lomakkeet täytettiin ja lämpö mitattiin, kädet oli desinfioitava ja henkilökunnalla oli suojavarusteet jo käytössä. Ebolasta on ilmiselvästi opittu.

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Kirjoitan blogia pari kertaa viikossa, ja sen pohjalta olen kirjoittanut kolme kirjoistani. Olen tehokkaimmillani aamuisin, ja kello kuuden rantalenkin ja kahvin jälkeen yleensä kirjoitan, ainakin silloin kun pitäisi tehdä firmojen kirjanpitoa tai muuta vähemmän kiintoisaa…

Antiloopin askeleet -kirjalle mietin parhaillaan jatkoa ja vähän olen jo ideoinutkin aitä, mitä tarinan hahmoille tulee tapahtumaan. Ihmistarinoiden lisäksi minun pitää tutkia lisää ghanalaisuutta ja ghanalaisia tapoja ja tuotteita. Onneksi paikallisia ystäviä ja tuttuja on vuosien varrella kertynyt, joten aina voi kysyä vinkkejä, neuvoja tai ideoita. Esimerkiksi ennen Ghanaa en tiennyt, että appelsiinin siementen pureskelu auttaa vatsavaivoihin!

8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Iltalehti, Iltasanomat ja Forssan Lehti pitää lukea joka aamu! Mieheni on suomalainen, vaikka hänen biologinen isänsä on Libanonista, eli hänelläkin on maailmanmatkaaja-geeni, ja puhumme kotona suomea mutta muualla englantia.

Suomalaisten sukulaisten ja ystävien kanssa olen tekemisissä monta kertaa viikossa. Yhteydenpito on nykyaikana onneksi niin helppoa, kun on netit ja whatsapit ja s-postit. Luulen, että juttelen omien vanhempieni kanssa useammin kuin heidän naapurissa asuva isosiskoni tekee. 6000 kilometriä Saharan läpi ei tunnu missään! 
BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä? 

Kaipaan luontoa, hiljaisuutta ja raitista ilmaa! Ada Foah, jossa asumme nykyään, on ghanalaisessa mittapuussa kyläpahanen, mutta täälläkin asuu 20 000 ihmistä. Pienestä maalaiskylästä kotoisin olevaa paikallinen seurallisuus (aina tervehditään puolin ja toisin) välillä väsyttää, ja kaipaan sitä, että voisi mennä koiran kanssa pitkälle metsälenkille ja olla tapaamatta ketään koko matkalla. Mutta kaikkeen tottuu ja itsekin olen varmasti tullut avoimemmaksi Ghanassa asuessani.

Suomalaista saunaa kaipaan aina välillä myös, sillä meidän Suomesta tuomamme tynnyrisauna joutui termiittien tuhoamaksi. Suomalaisista tuotteista ikävöin Fazerin suklaata, raejuustoa, piimää ja toki ruisleipäkin. Vihannekset ja marjat kesäisin/syksyisin ovat Suomessa ihan parhaita! 

Välillä kaipaan Suomesta myös asioiden toimivuutta. Toisaalta en kaipaa pätkääkään Pohjolan byrokratiaa ja tiukkoja normeja. Usein sanotaankin, että ”Afrikassa mikään ei toimi mutta kaikki järjestyy. Euroopassa kaikki toimii mutta mikään ei järjesty.” Tottahan se.

Sarjan osat:

Thursday 7 May 2020

Ulkosuomalaiset kirjailijat 26: Eveliina Talvitie


Kuka olet ja mitä teet?

Olen Eveliina Talvitie, Tallinnassa vuodesta 2017 lähtien asunut kirjailija ja toimittaja. Ennen vapaaksi taiteilijaksi heittäytymistäni olen toiminut tv-toimittajana ja -juontajana (YLE), uutistoimittajana sekä viestinnän ja yhteiskuntasuhteiden parissa. Minuun on liitettävissä myös määreitä kuten sosiaalinen erakko ja feministi. 

Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Päädyin asumaan Viroon erinäisten elämänmuutosten risteyspisteessä. Olin jo useamman vuoden harkinnut päivätyöstä irtautumista, koska kirjojen kirjoittaminen ja muut projektit veivät koko ajan enemmän aikaa. Vuonna 2017 sitten lopulta irtisanouduin.

Työstin silloin valokuvaajapuolisoni kanssa laajaa yhteisprojektia, joka vei meitä eri maihin. Kiersimme myös paljon vanhalla asuntoautolla ja nautimme sen tuomasta riippumattomuudesta. Aivan pelkiksi kiertolaisiksi meistä ei kuitenkaan ollut. Tarvitsimme tukikohdan ja sellaiseksi valikoitui Tallinna, joka on molempien mielestä kiehtova, pienisuuri kaupunki.
Kuva: Jyri Pitkänen
Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Virossa on valtavasti upeaa luontoa, luonnonvaraista merenrantaakin silmänkantamattomiin. Pidän myös tallinnalaisesta luovasta ja  vapaasta kaupunkikulttuurista. Asumme Telliskiven alueella, joka on neuvostoaikaisiin teollisuusrakennuksiin rakennettu luova keskus gallerioineen, suklaapuoteineen, klubeineen ja ravintoloineen. Epidemia on nyt sulkenut kaiken toiminnan, ilmassa on odotusta.
Kuvat: Jyri Pitkänen
Viro on maailman uskonnottomimpia maita. Sanotaan, että taiteella ja kulttuurilla on senkin takia niin iso merkitys. Itsenäistymisen jälkeen talous kasvoi nopeasti - ihmiset ovat täällä yritteliäitä. Kun yksi yritys kaatuu perustetaan seuraava. Toivottavasti Viro on valmis myös seuraavaan jälleenrakentamiseen, joka varmasti on edessä epidemian jäljiltä. 

Kokemukseni on, että virolaiset ovat suoria ja ystävällisiä. Vaikka heitä pidetään suomalaisten tapaan varauksellisina, meillä on ollut onni saada monta paikallista ystävää, jotka ovat auttaneet sopeutumisessa.
Kuva: Jyri Pitkänen
Viro tuntuu jo kotimaalta. Suomessa kuljen nykyään jollain tapaa turistina, vaikka tietysti synnyinmaalla tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessä.

Miten sinusta tuli kirjailija?

Minusta tuli kirjailija, koska minusta ei oikein voinut olla tulematta. Kirjoittaminen on ollut olennainen osa identiteettiäni koko elämäni ajan. Kirjailijuudeksi kirjoittaminen muuttuu mielestäni kuitenkin vasta sitten kun oma idea, ilmaisu ja ajattelu kehittyvät muotoon, jolle on löydettävissä yleisö. Toimittajataustan takia minulle on ehkä ollut tärkeää saada tekstejäni ja kirjojani julkaistuksi. Toisaalta olen sitä mieltä, että kaikki kirjoittaminen on arvokasta.

Mitä kirjoitat?

Ensimmäiset kuusi kirjaani ovat olleet asiaproosaa ja keskittyneet paljolti naisten oikeuksiin, tasa-arvoon ja feminismiin. Vuonna 2013 ilmestyi kirjani Keitäs tyttö kahvia (WSOY), joka kertoi suomalaisista poliitikkonaisista politiikan portailla. Muutamaa vuotta myöhemmin yhdistin kaunokirjallista ja tietokirjallista sisältöä teoksessa Hieno vai huono (WSOY), joka kertoi naisen maineesta 12 fiktionalisoidun tarinan kautta. Miten helvetissä minusta tuli feministi (WSOY 2016), sitoi humoristisesti omaelämäkerrallisia kokemuksia laajempaan yhteiskunnalliseen analyysiin. Vuonna 2018 julkaistiin Noin 10 myyttiä feminismistä, (SKS) joka pohjaa keskusteluuni Maryan Abdulkarimin kanssa.
Viime vuonna ilmestyi vammaisten lasten arjesta 11 eri maassa kertova Erilaiset sekä suomen- että englanninkielisinä versioina. Kirja kertoo monivuotisesta projektista, jota olen työstänyt valokuvaaja-dokumentaristipuolisoni Jyri Pitkäsen kanssa. Kirjan julkaisemisen yhteydessä avautui projektista kertova  näyttely Tallinnan Dokfoto Keskuksesta. Sieltä näyttely siirtyi Helsinkiin, Kulttuurikeskus Stoan galleriaan. Toivottavasti rajat aukeavat ja näyttely pääsee esille myös muihin maihin, mikä on ollut suunnitelma.  

Viime kesänä ilmestyi ensimmäinen puhtaasti fiktiivinen teokseni Kovakuorinen (Into Kustannus). Se kertoo kahden tytön välisestä ystävyydestä joka kantaa aikuisuuteen asti, petollisuudesta ja uskollisuudesta sekä toden ja kuvitellun häilyvästä rajasta, jota käsitellään mielentilatutkimuksessa. Seuraava romaani on jo työn alla, usean muun kirjoitusprojektin ohessa. Romaani on kuitenkin mielestäni kirjoittamisen kannalta vaativin ja edellyttää jossain kohtaa täydellistä keskittymistä. 
Pian julkaistava tietokirjani kantaa nimeä Vanha nainen tanssii (Into Kustannus) ja pohtii naisen vanhenemista: https://kauppa.intokustannus.fi/kirja/vanha-nainen-tanssii/

Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Olen kirjoittajana kurinalainen ja fanaattinen. Kun keskityn, keskityn kunnolla. Ympäröivä maailma ja muut ihmiset unohtuvat, mutta samalla käy kuten monelle muullekin kirjailijalle: Kaikki mitä lukee, kuulee, näkee ja kohtaa alkaa mystisellä ja hermoja raastavallakin tavalla liittyä työn alla olevaan teokseen.

Kirjailijana sitä on aika itsekeskeinen. Jonkun aikaa, muutaman vuoden, ehkä pitempäänkin elää siinä harhassa, että oma teksti on tärkeintä mitä voi olla. Eihän se tietenkään niin ole. Kun työ on valmis, kaivautuu luolastaan ja tajuaa, että maailma pärjäisi ihan hyvin ilman meikäläisen ajatusrakennelmia. Kunnes saa taas uuden idean ja kaivautuu takaisin luolaansa.
Kuva: Jyri Pitkänen
Kirjoitan paljon oman sohvan nurkassa, mutta olen myös kirjoittanut erilaisissa residensseissä ja vuokrannut huoneita eri maista. Tähän mennessä tekstejä on syntynyt Viron lisäksi Gotlannissa, Beninissä ja Italiassa. Karenssien ja kieltojen maailmassa haaveilen siitä, että pääsisin kirjoittamaan jonnekin uuteen ja outoon ympäristöön. Koen sellaisen aina luovaksi. Tällä hetkellä yhtä mahdoton on toki ajatus siitä, että lainaisin ystävän mökkiä Porin Yyteristä, lapsuuteni maisemista, joita kieltämättä tällä hetkellä kaipaan.

Sarjan osat:


Tuesday 5 May 2020

Vauvasta taaperoksi

Ei Toivo ei!

Tämä on ehkä yleisin tällä hetkellä meillä kuultu lausahdus. Vaikuttaako se? Ei juurikaan. Ilkikurinen ilme naamallaan hän jatkaa kesken olevaa puuhaansa oli kyseessä sitten kirjahyllyn tyhjentäminen kirjoista tai limsakorin pullojen heitteleminen. Anteeksi alakerran naapurit, tästä eteenpäin meillä tömisee ja kolisee.

Hilkun vaille kymmenkuisesta vauvasta on tullut taapero. Toissa viikolla tajusimme vähän kuin vahingossa, että hän osaa seistä ilman tukea. Olimme puistossa. Mies peuhasi lapsen kanssa ja irrotti jossain vaiheessa kädet. Poika seisoi kaksikymmentä sekuntia vatsa polleudesta pulleana ja me, että häh!

Sen jälkeen seisomisesta on tullut lempileikki, jota treenataan itsekseenkin. Muutamat pienet ensiaskeleetkin on vahingossa tehty, mutta kävelemisestä ei vielä voi puhua. Seisominen on äidistä ja isästä oikein kiva harrastus, koska silloin ikiliikkuja pysyy edes hetken paikallaan.

Toinen kiva juttu on papan kazoon soittaminen, koska silloinkin täytyy pysyä paikoillaan tai ainakin vanhemmat kuulevat, missä lapsi menee. Me nimittäin emme jaksa koko ajan pysytellä vahtimisetäisyydellä. Kodissa on vähän vaaranpaikkoja ja yleensä lapsi pärjää, vaikka äiti kävisikin äkkiä viemässä vaatteet pyykkitelineeltä kaappiin. Emme halua olla ylihuolehtivaisia vaan lapsi saa tehdä tutkimusmatkojaan rauhassa.
Poika on kova touhottamaan ja aikamoinen häslääjä, ja tällä hetkellä kotona vahtia pitävä papa sanoo, että Toivo pärjää omien lelujensa kanssa niin pitkään, kunnes isä haluaa tehdä ruokaa tai jotain muuta muka jännittävää. Silloin on nimittäin parempi roikkua housunpunteissa ja kitistä ja päästä syliin katsomaan, mitä tapahtuu. Uteliaisuus on toinen nimesi. 

Kaikesta liikkuvaisuudestaan huolimatta lapsi on myös hyvä keskittymään. Ihmeellisiä ja pitkällistä pysähtymistä ja tutkiskelua vaativia asioita ovat muun muassa imuri, parvekkeen lasioven takaa aukeava maisema ja kaiuttimet. Viimeisin on tosin ongelmallinen juttu, sillä niitä pitää päästä myös räpeltämään. Ei ja ei!

Hampaita pikkumiehellä on kohta neljä, ja niillä on kiva nakertaa kurkkua, mutta pureskelemisen ja nielemisen opettelu on vielä vaiheessa. Olen nauranut, että Toivohan voi kohta alkaa pilkkoa meidän ruuat, kun niin hienoja palasia tulee. Sormiruokailu on kuitenkin alkanut kiinnostaa koko ajan enemmän ja enemmän, ja viikonloppuna hän söi ensimmäistä kertaa itse ja mielellään pastaa, riisiä ja banaania, joka ei ole tähän mennessä kelvannut.

Lapsen kasvu on ihmeellistä seurattavaa. Vaikka hänet näkee joka päivä ja lähes koko ajan, kasvaminen tapahtuu silti rysäyksin. Vasta hiljattain siivosin lipastosta viimeiset käytössä olleet 62-koon bodyt pois ja viime viikolla otimme käyttöön kaikki 74-koon vaatteet, jotka odottivat jemmassa. 

En oikein tiedä, missä menee raja vauvan ja taaperon välissä, mutta en kutsuisi tätä omaehtoista ja aktiivista toimijaa enää vauvaksi.

Maltan tuskin odottaa, että pääsemme joskus puhumaan. Toivo ymmärtää kaikenlaista ja osaa osoittaa, missä on lamppu tai papa, mutta aikamoista hölynpölyä sieltä suusta muuten tulee. Joskus tärkeintä taitaa olla vain äänen pitäminen sisällöstä välittämättä. Lienee tullut äitiinsä, saattaisi papa huomauttaa tähän.