Tuesday, 27 September 2022

Eroon tutista

Lapsen kolmivuotispäivä lähestyi kesällä kovaa vauhtia. Kolmea vuotta pidetään usein rajapyykkinä, johon mennessä pitäisi päästä eroon kaikista taaperojutuista, kuten tuteista ja vaipoista  (niistä kirjoitan joskus myöhemmin). Saksassa lasten on myös kolmevuotiaasta eteenpäin osallistuttava varhaiskasvatuksen piiriin eli mentävä päiväkotiin, eli ikään liittyy usein siirtymä.


Olimme käyneet miehen kanssa tutista useita keskusteluja, jotka menivät yleensä näin:

Pitäisi päästä eroon tutista. Joo, mutta siitä on tullut tämän ensimmäisen läpisairastellun päiväkotivuoden aikana tosi tärkeä. Totta, katotaan.

 

Myöhemmin.

Pitäisi luopua tutista (hän tai minä). Joo, mutta päiväunet ovat juuri jäämäisillään pois. Ehkä se on liikaa samaan aikaan. Mä en ainakaan jaksa sitä kitinää sitten.

 

Aikaa kuluu.

Pitäisi luopua tutista (minä tai hän). Aivan, sitä hammaslääkärikin vaati viime viikolla.


Pitäisi heittää tutti roskiin (hän tai minä). Joo, mutta poika menee kohta ensimmäistä kertaa kaverilleen yökylään. Lapsi nukahtaa tutin kanssa. Ei ehkä voi tehdä sitä kaverin äidille.

 

Me: Pitäisi luopua tutista. Toivo: Niin, mutta minä tarvin sitä.


Sitten tapahtui Suomi ja kesäloma. Miten moni ulkosuomalainen lapsi onkaan ottanut merkittäviä kehitysharppauksia juuri Suomen reissujen aikana: on opittu istumaan, kävelemään, puhumaan, tekemään kuperkeikkoja ja käymään saunassa. On opittu kuivaksi ja heitetty tutti pujojen täyttämään lepikkoon.


Meillä oli alkujaan sellainen ajatus, että jätetään tutti kotiin Kölniin ja hypätään suoraan kylmään päähän. Juttu alkoi hirvittää, varsinkin kun miehen koronan takia minä jouduinkin lähtemään yksin  ja ensimmäiset päivät vietimme lapselle vieraassa yöpaikassa. En halunnut tehdä siitä kenellekään liian hankalaa tai epämukavaa. Okei, pakataan tutti sittenkin mukaan.

 

Lentokoneessa tajusin, että se viimeinen vielä tallessa ja käytössä ollut muovinpalanen unohtui eteisen hyllylle. Lapsi tajusin sen siinä vaiheessa, kun lentokoneessa menivät korvat lukkoon. Niinpä ensimmäinen ostos Suomessa oli hakea Prismasta tutti. Tämähän lähti taas hyvin, ajattelin, mutta nautin lapsen  rauhallisista katkottomista tutillisista yöunista.


Sen verran suunnitelmat kuitenkin pitivät, että tutin käyttöä rajoitettiin ja lapsi sai tuttinsa vain yöunille ja päiväunille. Onneksi se  meni nopeasti perille, eikä lomalla tullut  montaa kiistaa, vaikka toki tuttia piti aina välillä kysyä tai pyytää eli rajaa kokeilla.


Puhuimme koko kolmiviikkoisen reissun ajan siitä, että tutti jää Suomeen eikä sitä oteta mukaan ja lapsi sai miettiä ja päättää, mitä haluaisi lahjaksi. Itse sain aikoini tutista luopumisen kunniaksi Duplo-helikopterin, jolla omakin lapseni on leikkinyt isovanhempiensa luona. Ja kävi, kuten suunniteltua: Uudet tutit "unohtuivat" Suomeen eli piiloutuivat kotimatkalla äidin rinkan sivutaskuun.

Yllättävää kyllä, tuttiin liittyviä huutoja tuli tasan yksi.

 

Aikainen aamulentomme laskeutui etuajassa, minkä jälkeen odotimme tunnin matkatavaroita ja toisen tunnin junaa ja sitten bussiliikennekin takkuili. Lapsi karjui koko vartin bussimatkan tuttia ja että meidän pitää heti lähteä takaisin Suomeen hakemaan sitä. Aikansa riehuttuaan hän nukahti ja nukkui kahden tunnin päiväunet. Illalla hän kysyi kerran tuttia mutta hyväksyi saamansa kieltävän vastauksen.


Sen jälkeen tuttiin ei juuri ole palattu, mitä nyt kerran taisi ajatuksissaan pyytää sitä, mutta korjasi ajatuksensa heti. Syy tähän voi olla hänen saamansa tuttilahja: lasten porakone ja työkalusetti. Meillä pärisee nyt päivittäin ja yhdet patterit on jo käytetty. Hieman hirvittää, ajatteleeko hän tutin oikeasti odottavan siellä Suomessa, kunhan lokakuussa taas pääsee mummolaan. Tämä tuli esiin yhdessä keskustelussa ja yritin vakuutella, että kyllä se on loppu nyt.


Sitä toivoo vanhempana olevansa järkevä ja johdonmukainen ja sitten lukee tätä ja ajattelee, että menihän se niin kuin omasta mielestä. Seuraavaksi vuorossa ovat vaipat. Valitettavasti kuivaksi opetteluun Suomen reissu oli liian lyhyt ja vaikka mökillä kaikki meni hienosti, kotona on otettu takapakkia. Mutta joskus myöhemmin...


Kuvat: Pixabay

Monday, 5 September 2022

Muistojen muumimukit

 

Kävin hiljattain kellarissa etsimässä tiettyä pientä laatikkoa. Pakkasin muumimukit nimittäin pois käytöstä viitisen vuotta sitten. Ostin tilalle saksansuomalaiselta tuttavalta uudet Marimekon kupit, jotka hän oli hankkinut korvaamaan keittiön muumimukit, mutta lapset olivatkin halunneet vielä pitäytyä niissä. Nyt minäkin siis ajattelin, että lapsen voisi olla kiva alkaa käyttää näitä värikkäitä kuppeja. 

 

Muutama viime vuosina saatu muki on ollut käyttökuppien joukossa, kuten nekin emalikupit, jotka hankin korona-aikaan. Kölnissä oli tiukemmat säännöt kuin monessa paikassa Suomessa ja ystäviä tavattiin pitkään lähinnä puistoissa ja leikkipaikoilla. Kahvia juotiin niin usein ulkona, että hankin sitä varten muutaman rikkoutumattoman mukin, jotta ei aina tarvinnut pakata muovia mukaan. 


Laatikko oli ajatunut tavaroiden seassa varsin pitkälle kellarin hämärään (meillä on inhottava ja sotkuinen lämmin varastotila kellarissa, josta sammuvat valotkin  kesken, jos siellä koluaa liian kauan). Kannoin ruskean pahvilaatikon yläkertaan ja aloin availla kuppeja paperikääröistä. Mieleen läikähti lämpö kuin olisi tavannut vanhan kaivatun ystävän.

 

Mutta mitä ihmettä. Vaikka käänsin koko laatikon ympäri, en löytänyt yhtä tiettyä keltaista pikkumyymukia. Olin  aivan varma, että minulla on tai on ollut sellainen. Onkohan se mennyt joskus rikki? Eihän kukaan kai mene hämärään kellarivarastoon penkomaan tasan yhtä laatikkoa ja ota sieltä mukaansa vain yhtä tiettyä mukia?


Nyt mukit ovat keittiössä ja on tietysti käynyt niin, että minä käytän niitä mutta lapsi ei.

Mukit ovat saaneet mieleni nostalgiseksi: käytön myötä ajatuksiin on alkanut palautua hetkiä, joihin muumimukit ovat kuuluneet. Minulla ei ole niitä kovin montaa, sillä en koskaan ole varsinaisesti harrastanut kyseisten esineiden keräilyä enkä aivan täysin ymmärrä kyseisen esineen ympärillä pyörivää keräilyhössötystä. Tällä hetkellä tosin yritän kuumeisesti metsästää erästä tiettyä kuppia, jonka ystävän yksivuotias meni rikkomaan. En kuitenkaan ole valmis maksamaan siitä ihan mitä tahansa, vaikka kyseessä miten olisi ollut lempimuki.

 

Minulla muumimukeissa on ensi sijaisesti kyse hetkistä ja tunteista. Kun käsi kappaa kiinni tutun malliseen kahvaan, mieleen palautuu nauha muistoja. 

 

Olen viime viikkoina pohtinut edesmenneitä Suomen kotejani. Kun aloin opiskella vuonna 2001, ei muumimukeja ollut juuri kenelläkään, mutta joitain vuosia myöhemmin niitä löytyi lähes jokaisen opiskelijakämpän keittiöstä. Tunnistan hyvin sen mukin, josta hörpin kahvia ja teetä Turussa gradua kirjoittaessani (Nipsu) tai saman vuoden lopussa ensimmäiseen työpaikkaan tuntisuunnitemia tehdessä (Mymmeli).

 

Entä sitten ne lukuisat muumimukit, jotka lepäsivät Fazerin suklaan vieressä ja välissämme pöydällä, kun joimme kahvia ja suklaata kummitytön äidin kanssa, ennen tytön syntymää ja lukuisia kertoja sen jälkeen. Ja se muki, jonka ostin Kölnin suomalaisilta joulumarkkinoilta vuonna 2013, kun tajusin, että minun on muutettava homeasunnosta pois mahdollisimmian pian. Harmaan kupin nimi on Muutto. 

 

Mymmelin äiti taas oli pitkään kirjoituskuppina, kunnes joutui kellariin.

Olen ostanut tai vienyt muumimukeja lahjoiksi ystäville ja tuttaville täällä Saksassa, jossa ne ovat kyllä sekä suomensaksalaisten että saksalaisten Suomi-fanien parissa hyvin tunnettuja. Vieraat kodit tuntuvat aina  kodikkailta, jos tutut hahmot pilkistävät hyllyltä. Tähän voi ehkä lisätä, että markkinointikoneisto on onnistunut tekemään jotain erinomaisesti.

 

Keskustelemme usein ulkosuomalaistuttujen kanssa siitä, mitä haluaa laittaa esiin kotona täällä ja mitä laittaisi Suomessa. Ettei kotimaassa ehkä pitäisi jatkuvasti Aalto-vaasia pöydällä tai vuoraisi asuntoaan Marimekolla, mutta ulkomailla se on ihan sallittua. Olen käynyt myös saksalaisissa kodeissa, joissa on enemmän Iittalaa, Marimekkoa ja Muumeja kuin pienessä turistikaupassa, minun makuuni ehkä hieman liikaa. Jossain tulee siis raja vastaan.

 

Ulkosuomalaisena tunnistan tietyt kliseet, mutta samalla niihin liittyy jotain niin kotoisaa ja turvallista, että niistä haluaa pitää kiinni.

Tämän aamun kahvinaama.

Tänä kesänä ostin kokoelmaan uuden tulokkaan, kesän 2022 mukin Kalassa. Se muistuttakoon Suomen mökkilomasta, jota odotettiin kovin mutta joka meni koronasta toipumiseen. Pidän muuten eniten niistä muumimukeista, joissa on paljon täytettyä pintaa eikä vain kahta erillistä kuvaa. Voi olla, että uusin saikin palaamaan niihin vanhoihin tuttuihin.


Ja se keltainen muki. Mieleni taisi tehdä temput: Ei minulla liene koskaan ollut sellaista. Muistan sen jonkun toisen kotoa, toisista kahvihetkistä. Ehkä keltainen Pikkumyy majailee ystävän asunnossa Suomessa ja odottaa minua kylään. Ehkä sinun luonasi?

 

P.S. Mietin juuri, että toivottavasti google ei kuljeta tänne ketään, joka etsii tietoa muumimukimenetelmistä. No, niistä ei nyt ollut puhe.

Tuesday, 19 July 2022

Haluan siirtolapuutarhan

 

Lapsi juoksee parhaan päiväkotikaverinsa kanssa nakuina ympäri nurmikkoa. He kiipeävät kilpaa trampoliinille ja  ampuvat toisiaan pienillä vesipyssyillä. Kikatus kaikuu pienen pihan yllä. Minä keinutan lapsen ystävän äidin kanssa vanhassa pihakeinussa paljasvarpain vauhtia ja ajattelen, että jos voin tarjota lapselleni tällaisia kesäiltoja, hänellä tulee olemaan hyvä lapsuus.


Olen asunut viimeiset kaksikymmentäyksi vuotta kerrostalokodeissa eikä minulla koskaan ollut mahdollisuutta käyttää puutarhaa. Jopa mies tuumasi keväällä asiaa sivutessamme, ettei osaisi kuvitella minua nyppimässä rikkaruohoja ja istuttamassa perunaa. Lähes loukkaannuin, sillä olen maalta kotoisin ja viettänyt elämästäni päiviä niin kasvimaalla kuin marjapuskissakin. Ja nyt vuosien  kertyessä  ja kerryttyä ympäristön rauhallisuus ja vihreys ovat alkaneet tuntua entistä tärkeämmiltä. Nuorena ei mitään muuta halunnut kuin pois maalta sinne, missä tapahtuu. Nyt alkaa tuntua siltä, että suunta on takaisin.


Sitä onnellisempi siis olin, kun tänä kesänä syliini tupsahti  mahdollisuus käyttää tuttavan siirtolapuutarhaa. Törmäsimme sattumalta kadulla ja kuulumisia vaihtaessa sivusin kesieni toistuvaa teemaa eli pihattomuutta. Pidän kaupunkiasumisesta ja -asunnostamme talvella mutta kesällä olo muuttuu levottomaksi, koska meillä ei ole edes parveketta. Tuttava totesi, että he ovat lähdössä pian useamman viikon lomamatkalle ja tarvitsevat jonkun, joka käy vähän katsomassa, että puutarhalla on kaikki hyvin. Että mennäänkö seuraavana päivänä katsomaan.

Näin tehtiin, ja samassa minulle jo lykättiin käteen avaimet porttiin, mökkiin ja pihavajaan.

En uskonut onneani. Edessä oli lähes neljän viikon siirtolapuutarhakokeilu. Näitä plänttejähän on erilaisia, mutta tässä paikassa ei odoteta millintarkkaa nurmikkoa vaan tykätään luonnonmukaisuudesta, ja sehän meille sopi.

 

Pari päivää myöhemmin pyöräilin puutarhalle lapsen kanssa hoitopäivän jälkeen. Hän hyppi trampoliinilla, kun minä keräsin pensasrivistä litran vadelmia ja jonkin verran punaherukoita. Päivä oli kuuma ja kotimatkalla lapsi nukahti pyörän päälle. Tuli mieleen omat lapsuuskesät, kun pitkäksi venähtäneen saunaillan jälkeen ajettiin autolla kotiin ja torkahdin matkalla ikkunalasia vasten.

 

Ukkonen esti juhannusaaton viettämisen omalla pihalla, mutta kävimme toisena juhannuspäivänä ajamassa nurmikon ja puhaltamassa lapselle hankitun pienen altaan. Piipahdimme siirtolapuutarhassa keräämässä marjoja ja hakemassa kesäkurpitsoja, kastelemassa tomaattiviljelmää sadevedellä, leikkaamassa nurmikkoa mutta mehiläisille omansa jättäen. Ja tietysti vain hengailemassa. Eräänä iltana pakkasimme iltaruuan pyörälaukkuihin ja lähdimme ulos syömään, yhtenä sunnuntaitan nukuin lapsen kanssa päiväunet mökin sohvalla.

 
En ole ehtinyt juuri harrastaa liikuntaa, mutta puutarhassa käynti lisäsi pyöräkilometrejä huomattavasti. Omalla pihalla puuhastelu oli parasta vastapainoa kirjoituspöydän ääressä vietetyille tunneille. Onnistuimme jopa viettämään lapsen kolmivuotissynttärit puutarhassa. Viihdykkeeksi riittivät trampoliini ja puhallettava jalkapallomaali. Kaasuliesi keitti aikuisvieraille kahvia, mies oli leiponut tarjolle korvapuusteja, minä ripustanut tutut paperikoristeet mökin terassin ylle.

Olen miettinyt paljon omavaraisuutta, siis sitä, ettei kaupunkiasujana ole mahdollisuuksia kasvattaa ja viljellä mitään. Voitte siis arvata ilon, kun keräilimme puutarhasta satoa: tomaatteja, herneitä, yrttejä, kesäkurpitsaa ja marjoja. Entä sitä pakahduttavaa innostusta, kun pääsin keittämään elämäni ensimmäistä kertaa hilloa!


Mies ei edelleenkään ymmärrä, mikä minua siinä niin riemastutti, koska se on vain hilloa, mutta minä olin pakahtua ylpeydestä, sillä löysin itsestäni pienen säilöjän. Ensimmäisellä kerralla homma oli niin spontaani, että osa karhunvadelmahillosta piti säilöä keräykseen menossa olleisiin vanhoihin lasipurkkeihin (kaikista en edes saanut vanhaa etikettiä irti), mutta niiden loputtua ostin kaupasta uusia. Keittiön kaappiin ilmestyi yhteensä 17 huolellisesti tekstattua hillopurkkia, joista osan olen tosin jo luovuttanut eteenpäin, koska iloaan haluaa jakaa.

Viime ajat ovat olleet tyynimpiä ja tyytyväisimpiä kesäviikkoja, joita olen Kölnissä viettänyt. Toki  puutarha toi myös velvollisuuksia: ruoho on hyvä leikata kerran viikossa ja kuumat päivät vaativat kasvien kastelua. Saimme miehen kanssa aikaan yhden riidankin. Päätin antaa lapselle niin paljon puutarha-aikaa kuin mahdollista. Se johti siihen, että kotitöitä jäi rästiin, mikä taas on ärsyttänyt sitä talouden aikuista, joka viettää pidemmät työpäivät toimistossa eikä päässyt aivan niin usein kesäparatiisiin.


Pari päivää ennen kuin luovutin avaimet takaisin puutarhan omistajalle, lapsi kysyi, voisimmeko asua täällä. Viimeistään se sai aikaan ajatusmyrskyn. Luulen, että jos jatkamme asumista näissä neliöissä, on siirtolapuutarha juuri sitä, mitä tarvitsisimme. Mutta puutarhat ovat suosittuja ja Köln väkirikas, muuttoakaan emme ole lähitulevaisuudelle suunnitelleet. Ensi kesästä ja sen mahdollisuuksista ei voi tietää, mutta tämä siirtolapuutarhassa vietetty kuukausi tulee säilymään muistoissa pitkään.