Koska elämä on outoja päiviä ja lampaita

Tiedättekö sellaiset päivät, kun monen viikon tukka putkella menemisen jälkeen ehtii vihdoin pysähtyä ja lopputuloksena onkin se, että kirjoittamista myöten kaikki tuntuu tylsältä eikä mikään huvita. Tekisi mieli vetää itkupotkuraivarit ja sanoa möömöö.

Sellaisina päivinä huonekasvi tekee kuolemaa, ulkona on harmaata, pyykkikori on täynnä mutta mihinkään ei osaa tarttua, joten lopulta istuu vain sohvassa suklaalevyn ja hömppäromaanin kanssa ja ajattelee, että huomenna menen salille ja kirjoitan sen menestyskirjan ja olen parempi ystävä kaikille, joita olen joutunut syksyn aikana laiminlyömään.

Ja käy niinkin, että kun vaimo ehtii vihdoin olla kotona, mies pötkii jo suoraa kiitoa kohti Reeberbahnia.

Maailmakin tuntuu olevan vastaan, sillä kauppareissulta tullessa kadulla taukoa pitävä rakennusmies päättää rusauttaa kohdalla sellaisen paukun, että katu kaikuu. Naurattaisi, jos ei hatuttaisi niin paljon se, että tämäkin vielä.

Seuraavana aamuna kurkku löytyy jääkaapin sijasta kauhalaatikosta, kahvimaito on loppu,  villatakista putoaa nappi ja netti pätkii. Kirjoitustiedostoon on sentään syntynyt jotain, mutta sormi seikkailee turhan usein delete-nappulan lähistöllä. Luovuuden tuska ei muuten ole mikään urbaani legenda.

Juuri, kun on valittanut kaikkien kaverien ääniviestit täyteen ja seurannut kateellisena somesta, miten   ihan kaikki muut ovat Helsingin kirjamessuilla, loppuu elämän vihaaminen yllättäen yhteen sähköpostiviestiin.

En voi paljastaa vielä enempää, mutta toteutuessaan tämä projekti on ehkä siistein ikinä. En voi taaskaan ymmärtää, millaisia yllätyksiä elämällä on tarjota. Ihan tosta noin vaan. Hupsistahei ja pimpelipom. Eikä sitten voi enää kiukutella, vaan itsesäälin säkki ja tuhka vaihtuvat hetkessä mekkoon ja skumppaan ja kaikesta tulee taas vähän mielekkäämpää.

Joku järkevämpi sanoisi, että kannattiko tämä sirkus taas käydä läpi. Mies taisi tosiaan tietää ja ajoittaa pakonsa erinomaisesti.

Ja seuraavana päivänä kulkee päiväkävelynsä rutiinireittiä pitkin ja kohtaa yhtäkkiä lauman lampaita. Siellä ne ovat, Reinin varren niityllä, pienet valkoiset ruohonleikkurit ja lannoittajat. Tuoksun haistaa jo kauas, mutta näky on silti odottamaton ja yllättävä.

Ei noillakaan näytä olevan elämästä huolta, joten miksi minullakaan pitäisi. Joku tulee viikon päästä siirtämään niiden aitauksen viisikymmentä metriä eteenpäin kohti ruohoisempaa tannerta ja niillä on taas hyvä. Niin minullakin.

Miksi kirjoitan lapsille

Vuoden kestäneen kirjailijuuteni aikana olen ehtinyt kohdata lukijoita siellä ja täällä ja päässyt muutamiin haastatteluihinkin. Yhteistä kaikille tilaisuuksille on ollut se, että jossain vaiheessa kysytään kirjoitussuunnitelmistani. Joka kerran haastattelussa nousee esiin kysymys, haluanko kirjoittaa myös aikuisille.

Jo ennen kuin minusta tuli julkaiseva lastenkirjailija, olin seurannut mediasta nousevia ääniä sekä lastenkirjailijoiden omia ulostuloja, joista näkyi yksi selkeä linja: Lasten- ja nuortenkirjallisuutta ei arvosteta niin kuin aikuisten. Siksi minäkin joudun joka kerta perustelemaan, miksi kirjoitan lapsille.

En usko, että aikuistenkirjailijat, sanotaan nyt vaikka Jari Tervo tai Anna-Leena Härkönen, joutuvat  puolustamaan asemaansa ja perustelemaan, miksi he eivät kirjoita lapsille.

Lukutilaisuus Kölnin kaupunginkirjastossa

Tällä hetkellä ihmetellään lasten ja nuorten vähentyvää lukuharrastusta, mikä ei oikeastaan käy yksiin sen kanssa, miten paljon erinomaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta Suomessa julkaistaan joka vuosi. Jostain syystä kirjat ja lukijat eivät kohtaa tai löydä toisiaan, ja tarvitaankin erillinen Lukuliike viemään kirjojen ja lukemisen sanaa suoraan kouluihin. Mikä on tietysti aivan erinomaista.

Lastenkirjallisuuden arvostuksesta voi syyttää niin sanottuja portinvartijoita: jos lastenkirjoista ei kirjoiteta suurissa lehdissä eikä niistä löydä arvosteluja eivätkä ne pääse kirjakauppojen hyllylle niitä halajavien käsiin, heijastaa se vahvoja arvostuksia. Kuinkakohan monta lastenkirjallisuutta käsittelevää lehteä onkaan jouduttu lopettamaan viime vuosina, koska niiden tuki on lakkautettu? Onneksi ovat Onnimanni-lehti ja Tampereen Lastenkirjainstituutti sekä kirjallisuusbloggarit.

Myös Turun kirjamessuilla sain ihmeekseni huomata, miten vähän kuuntelijoita Nuorisokirjailijoiden erinomainen lavaohjelma keräsi. Ihmiset toki ajelehtivat ohi, mutta vain harva pysähtyi kuuntelemaan keskusteluja ja haastatteluja, jotka olivat aivan yhtä laadukkaita kuin isojen lavojen "virallinen" ohjelma. Liekö lasten- ja nuortekirjailijoiden liiton nimi, Nuorisokirjailijat, karkottanut lastenkirjoista kiinnostuneet.

Anna ja Elvis -sarjaa kirjoittavan Maria Kuutin kanssa Turun kirjamessuilla

Joka kerta, kun minulta kysytään, aionko jatkossa kirjoittaa myös aikuisille, kerron, että mahdollisesti, mutta lastenkirjailijanakin minun on hyvä. Tiedättekö miksi?

Kirjoittaessani lapsille kirjoitan kaikille, koska meistä jokaisessa asuu pieni lapsi.

Tavoitteenani on kirjoittaa tekstiä, joka voisi tavoittaa jokaisen kuulijan. Hyvä lastenkirja tarjoaa eri-ikäisille lapsille jotain mutta viihdyttää myös aikuisia. Näin ollen voin itse asiassa tavoittaa laajemman yleisön kuin aikuisille kirjoittava, koska tekstissä on mukana silmäniskuja myös aikuisille.

Eräs tuttu lastenkirjailija sanoi kirjoittavansa kirjoja, joita olisi itse lapsena halunnut lukea. Hyvä perustelu tämäkin.

Sanon myös aina, että lapsissa on tulevaisuus ja siksi heille pitää olla kiltti, koska muuten heistä kasvaa aikuisia, jotka eivät ole ystävällisiä. Lapsuus on tärkeä elämänvaihe, josta kirjoittaminen on haastavaa, koska lapset eivät tietenkään hyväksy kaikkea mahdollista. Mikään ei voitakaan sitä, kun ääneen lukiessa kuulee lasten naurun ja hihkaisut. Silloin on onnistunut.

Mutta totta on, että jos himoitsee julkisuutta ja laajaa näkyvyyttä, lastenkirjallisuus ei ehkä ole oikea ala. Suomessa on muutamia isoja nimiä, jotka keräävät näkyvyyden, ja me muut porskutamme miten taidamme.

Vähän aikaa sitten vietin kaksi minuuttia julkisuudessa, sillä lukutilaisuutta kuuntelemassa olleet lapset halusivat ottaa tilaisuuden jälkeen yhteiskuvia. Ehkäpä nuo puhelimiin tallennetut kuvat muistuttavat kirjoista ja lukemisen tärkeydestä ja hauskasta yhteisestä hetkestä.

Karslruhen Suomi-koulussa

Sillä niinhän se on, että kohtaaminen on kaikista tärkeintä. 
Lapsen ja aikuisen yhteisessä lukuhetkessä kohdataan kirjan tarina ja toinen kuulija, yleisötilaisuuksissa kohtaavat kirjailija ja yleisö ja yksin kirjaa lukiessa tapaa kirjan hahmot eikä ole yksin.

Ja tämän sanottuaan hän päättää tämän avautumisen ja siirtyy siihen varsinaiseen työhön eli kirjoittamiseen. Mutta sen vielä sanon, että menkää kirjastoihin, pyytäkää paikkakunnan kirjailijoita tilaisuuksiin - ja ostakaa silloin tällöin kirja sellaiselta, jonka nimi ei ole parrasvaloissa.

Ainiin ja vielä yksi juttu: lukekaa lapsille. Siitä voi olla seurauksia, joita et osannut odottaa.

Ihminen joka sanoo aina kyllä päätyy tilanteisiin

Istuin hiljattain kukonlaulun aikaan saksalaisessa IC-junassa ihaillen aamu-usvaa ikkunasta ja miettien, miten tähänkin nyt päädyttiin. Olin matkalla kohti Ruhrin alueen keskellä sijaitsevaa Bochumia ja saksankielistä luentatilaisuutta Tuutikki Tolosen erinomaisesta kirjasta Mörkövahti / Monsternanny.

Junassa luin valmistelemiani kysymyksiä ja googlailin viime hetken apusanalistoja ja murisin itselleni, pitikö tähänkin taas suostua.

Mutta tietysti piti, koska olen ihminen joka sanoo "kyllä" ja päätyy tilanteisiin.

Kaivetaanpa tässä esiin nuoruudesta sellainen tarina, kun vastasin kyllä ja päädyin treffeille Mister Finlandin kanssa. Kaikkihan lähti siitä, että opiskelutoveria oli pyydetty mukaan leikkimieliseen deittiohjelmaan, jonka sponsorina toimi paikallisradio. Koko syksyn he olivat etsineet pareja ja nyt finaaliin oli kutsuttu mustaksi hevokseksi kyseinen komistus ja hänelle tarvittiin treffikumppani. Opiskelukaveri oli juuri aloittanut uuden parisuhteen, joten osallistuminen ei tuntunut sopivalta, mutta sinkkuna minulle sattui käymään.

Niinpä löysin itseni illansuussa treffiravintolasta pöydän toisella puolella raamikas mies, mutta en ole koskaan välittänyt vaaleahiuksista, joten pulssi ei juuri kohonnut. Päivitimme pikapikaa lapsuuden tärkeimmät asiat ja nykyiset kiinnostuksen kohteet ja olimme valmiina yökerhon lavalla pidettävään finaaliin.

Ja niinhän siinä kävi, että me voitimme. Eräs matkafirma tarjosi voittajille matkalahjakortit, ja erosimme tilaisuuden jälkeen selkeässä yhteisymmärryksessä siitä, että kumpikin käyttää omansa, miten haluaa.

Seuraavana aamuna soitin isoäidille ja muistan ikuisesti, miten hänen naurunsa kulki linjoja pitkin korvaani. Muutama kuukausi myöhemmin lähdin äitini kanssa Kanarialle kirjallisuustieteen tenttikirjat mukanani ja kiitin itseäni siitä, että olin vastannut kyllä.

Menneiltä vuosilta tulee mieleen muitakin kummallisia tilanteita. Kerran vedin jumppatunnin olemattomalla kielitaidolla ruotsiksi, koska miksipä ei. Toisen kerran annoin vinkkejä radion sketsiohjelmassa, joka käsitteli suomalaisten fiksuutta vs. saksalaisten tyhmyys. Niihin aikoihin oli ilemstynyt tutkimus, jossa suomalaiset oli todettu älykkäämmäksi kansaksi kuin muutamat muut, ja kölniläisen aamuradion tiimi oli tarttunut teemaan innolla.

Vähän aikaa oli myös ilmassa sellainen projekti, että olisin lukenut erään firman navigaattorin suomalaisen sovelluksen, mutta se ei sitten toteutunutkaan, kuten ei sekään käännöstoimiston toimeksianto, jossa minun olisi pitänyt kääntää verkkosivulle pornoelokuvien nimet saksasta suomeen. Tämäkin projekti kaatui, mutta ehdin nähdä materiaalin. Kyllä siinä olisi mielikuvitusta joutunut käyttämään. 

Mutta tällä kertaa minä astuin suuren kirjallisuustapahtuman lavalle elämäni ensimmäinen saksaksi vedetty ja minun kääntämistaitojeni varaan laskettu luentatilaisuus edessäni. Olimme onneksi suunnitelleet Tuutikin kanssa ohjelman varsin tarkkaan ja tiesin jo etukäteen, millaisia asioita hän tulee kertomaan. Vaikka olin jännittänyt tilaisuutta jo kuukausia, jännitys haihtui lavalla saman tien. Lapset olivat aktiivinen yleisö, meillä oli oikein kivaa eikä kielen takia tarvinnut panikoitua kertaakaan.

Tilaisuuden jälkeen koitti hetki julkisuudessa, sillä lapset halusivat ottaa meidän kanssamme selfieitä.

Paluumatkalla oli voittajaolo. Onneksi uskalsin ja menin! Seuraavalla kerralla kaikki on varmasti helpompaa. Tämäkään tilaisuus ei saanut minua vaihtamaan kantaani

- aion tulevaisuudessakin vastata kyllä ja katsoa, mitä tapahtuu.

Millaisiin tilanteisiin sinä olet päätynyt?

Turun kirjamessuilla eli vastoinkäymisten viikonloppu

Tältä näyttää ihminen, jolta on neljän vuorokauden aikana peruttu kaksi lentoa eli mennyt molemmat matkapäivät uusiksi, hävinnyt lompakko yhdeksi iltapäiväksi ja joka on ollut Turun kirjamessujen hulinassa kaksi päivää.

Se viimeisin oli näistä ei kyllä ollut harmi vaan koko viikonlopun tavoite.

Kaikkihan lähti siitä, että heräsin keskiviikon ja torstaina välisenä yönä klo 02.15, koska puhelimeen tuli tekstiviesti, joka ilmoitti, että lentosuunnitelma on muuttunut enkä lähdekään aamukoneella Suomeen. Unenpöppörössä tutkin sähköpostiin tulleita uusia boarding passeja ja valvoin pari tuntia miettien, miten pääsen yöllä Helsingistä Turkuun vai pääsenkö lainkaan.

Aamulla soitin ystävälle Espooseen ja kerroin tulevani pikayökylään. Hänellä ei onneksi ollut mitään sitä vastaan.

Elämä on viime aikoina ollut aika haipakkaa, joten päätin nauttia yllättäen saamastani päivästä. Tein asioita, joita en usein ehdi eli kävin jumpassa ja tiskasin. 

Kun lopulta pääsin matkaan, sujuu kaikki kivuttomasti ja taksikin vei yöllä yöpaikkaan. Lyhen yön jälkeen matka jatkui leppoisasti junalla kohti Turkua ja kirjamessuja.

Hengähdin kuitenkin liian aikaisin.

Hetki tämä kuvan ottamisen jälkeen iski paniikki.

Pyörin messuilla 11-vuotiaan kummityttöni kanssa, jolle kerta oli ensimmäinen. Pysähtyessäni ostamaan yhtä lahjakirjaa, tajusin, ettei minulla ole lompakkoa. Tunne on aika jäätävä, kun miettii, että edessä on koko viikonloppua ja sunnuntaina kotimatka ilman rahaa, henkkareita ja niin edespäin. Jostain syystä saksalainen puhelinnumeroni kieltäytyi toimimasta, joten soittelin kollegan puhelimesta löytötavaratoimistoon, kirjoitin ystävälle tekstiviestejä, jotta hän sulkee Suomen kortin ja yritän tavoittaa miestä Saksan vastaavia varten.

Messuilla selviää yllättävän pitkään ilman rahaa. 

Esiintyjänä pääsin ilmaiseksi sisään ja kummityttö tuli avecina. Kun nälkä alkoi kalvaa, hyppäsimme ruokamessujen puolelle syömään maistiasia ja rautatieaseman lipunmyynnissä oli vesiautomaatti.

Aika pian ajattelin, ettei kukaan ole voinut varastaa lompakkoa IC-junassa vaan olen itse pudottanut sen sinne junaan käydessäni ostamassa kahvia. Messuilun jälkeen meninkin asemalle tiedustelemaan lompakkoa. Virkailija näytti hieman skeptiseltä mutta lupasi käydä katsomassa. Hän oli aika pitkään poissa, mutta arvatkaa mitä? LOMPAKKO TULI TAKAISIN SISÄLTÖINEEN PÄIVINEEN. Siivooja oli löytänyt sen junasta. Onneksi lipunmyyjän edessä oli lasi, muuten olisin syöksynyt pussaamaan häntä.

Sen jälkeen lähdettiin kummitytön kanssa kaupungille humputtelemaan, kun rahaa kerran oli.

Lauantaina oli varsinainen virallinen messupäiväni ja se sujui oikein mallikkaasti. Messukeskus tursuili ihmisiä, mutta onneksi hallit ovat pienempiä ja selkeämpiä kuin Helsingissä, joten ahdistavaksi ryysis ei mennyt.

Kävi niinkin, että huomasin Antikvariaatti-osastolla turvamiehen näköisen tyypin. Jaa, Suomessakin on nykyään tiukennettu tällaisten tapahtumien turvajärjestelyjä, tuumasin, kunnes katseeni osui hyllyjen väliin, jossa presidentti Sauli Niinistö tutki kirjoja kaikessa rauhassa. Hyllyn toisella puolella oli myös vartija, mutta hän oli naamioitunut messuvieraaksi olkalaukkuineen eikä ollut siksi niin selvästi huomattavissa.

Lauantaina ehdin kuunnella esimerkiksi tällaisia esiintymisiä:

Juha Itkonen luki lastenlavalla eli Ilonin ihmemaassa Veera Salmen uunituoretta Pupuboi, Agentti Nolla-bulla-nolla -kirjaa (Otava). Lapsia ei paikalla juuri ollut mutta kaikkia aikuisia kuuntelijoita nauratti kovin. Myöhemmin iltapäivällä Ihan oikeat prinsessat ja prinssit -kirjan (Avain) kirjoittanut Karoliina Suoniemi opetti lapsille hovitapoja, kuten oikeaoppisen kumarruksen ja niiauksen.

Suomen Nuorisokirjailijoilla eli lasten- ja nuortenkirjailijoiden yhdistyksellä oli messuilla oma ohjelmalavansa, joka tarjosi mielenkiintoisia keskusteluja ja haastatteluja joka messupäivän ympäri. Valitettavan moni hiihteli lavan ohi pysähtymättä, mutta suosittelen ehdottomasti seuraavan kerran kurkkaamaan myös Nuokkarien osastoa, semminkin kun tarjolla oli hauska valokuvanäyttely kirjailijoiden lapsuuskuvista sekä kansikuvakilpailu.

Kirjailijat Anu Holopainen, Tuija Lehtinen, Maria Kuutti ja Netta Walldén keskustelivat sarjakirjojen kirjoittamisesta ja siitä, millainen side kirjoittajalla hahmoihinsa syntyy. Minä en vielä edes halua ajatella päivää, jolloi on päästettävä irti Hiljasta, vaikka sekin on edessä joskus.

Meillä oli Hiljan kanssa lauantaina pieni luku-ja värityshetki. Lapsia ei löytänyt paikalle, mutta aikuiset osallistujat kehuivat yhdistelmän rentouttavuutta. Yksikin innostunut kuuntelija tekee tilanteesta arvokkaan ja oli yleisössä sentään enemmän kuin yksi ihminen.

Harri Istvan Mäki taas nauratti yleisöä piirtämällä taululle uuden Mörkökirjansa (Haamukustannus) innostamana zombeja ja muita otuksia. Aikuisia mietitytti, onko lapsille liian hurjaa, kun yhden zombin aivot ovat irtoamassa, mutta kuulemma se on lapsista vain hauskaa.

Yksi messujen mukavimpia puolia on mahdollisuus päästä tutustumaan kollegoihin. Ehdin viikonlopun aikana vaihtaa pikaiset tervehdykset ainakin Eppu Nuotion, Jyri Paretskoin, Mila Teräksen, Johanna Venhon, Virpi Hämeen-Anttilan ja Maria Kuutin kanssa. Monia muitakin kirjailijoita tunnistin, mutta kehtasin juosta vain tuttujen perään.

Anna ja Elvis -sarjaa kirjoittava Maria Kuutti ja minä.

Sunnuntaina oli edessä enää kotimatka. Huokasin aamulla bussissa matkalla kentälle, ettei tässä enää kauaa mene, kuin pääsen kotiin murun luo. Vähänpä tiesin.

Lento Helsingistä Müncheniin oli jälleen ongelmaton. Minulla oli lukemisena kirjamessutuliaisia ja kotimatkat nyt menevät aina nopeasti. Juuri ennen laskeutumista henkilökunta kuulutti tietoja jatkolennoista. Listan viimeisenä kerrottiin, että Kölnin lento on peruttu ja matkustajia pyydetään menemään Service centeriin. Ei taas!

Minä taisin olla viimeinen tiedon saanut, sillä jono tiskeille oli jäätävä. Virkailijan ensimmäinen kysymys oli, voisinko lentää kotiin vasta maanantaina. No en todellakaan voisi! Lopulta löysimme mahdollisuuden: lentäisin lähes viiden odotustunnin jälkeen Düsseldorfiin, josta jatkan loppumatkan kotiin taksilla. 

Kotimatka Turusta Kölniin kesti lopulta 14 tuntia.

Voin sanoa, että odottaessa ei juuri naurattanut mutta ehkä reissu vielä iloksi muuttuu, kunhan Lufthansa maksaa lupaamansa korvaukset. Kirjamessureissusta taisi tulla kannattava, vaikka hetken näytti siltä, että kaikki rahat ovat menneet.

Nyt olen kulkenut pari päivää varovaisin askelin ja lompakko kourassa peläten seuraavaa yllätystä. Kaiken jälkeen olen kuitenkin sitä mieltä, että messumatka oli hyvä, sillä Turun kirjamessut on hyvin järjestetty ja mielenkiintoinen tapahtuma, vaikka tulenkin harkitsemaan pitkään, uskallanko ensi vuonna lähteä mukaan.

Kiitos esiintymisajasta Nuorisokirjailijat ja muusta tuesta Kustannus-Mäkelä!

Puhdas juomavesi on katoava luonnonvara

Leveäksi tallattu polku johtaa hiekkatieltä jyrkkään alamäkeen. Polku kiertää kivien päältä ja koukkaa mutkan, mutta sitä tulija ei juuri ajattele, sillä kaikki huomio on kiinnittynyt polun päässä odottavaan puurakennelmaan ja sen alla kimaltavaan veteen. 

Vedessä lilluu puista pudonneita lehtiä, itikat nauttivat apajastaan ja kirkkaan vihreä sammal tekee kaikesta satumaista. Vedenpinnan läpi näkee, miten vesi pulppuaa hiekkapohjasta. Vesi on niin kylmää ja raikasta, että 10 litran pönikän täyttämisen aikana ehtivät sormet paleltua.

Voin kertoa, etten ole missään koskaan ikinä juonut niin hyvää vettä kuin tästä lähteestä.

Puhdas juomavesi kuuluu katoaviin luonnonvaroihin. Jo nyt monissa maissa on siitä pula, ja tulevaisuus näyttää, miten pitkään hyvää vettä täällä Europassakaan riittää. Monien kaupunkien vedet ovat käyvät läpi kemiallisen puhdistuksen, minkä maistaa helposti.

Suomalaisena puhtaiden järvivesien ja metsien keskellä asuessaan ei aina muistanut, kuinka hyvät olot ja vedet pohjoisessa onkaan. Lapsuuden kotitalossani vesijohtovesi tulee kaivosta, joka sijaitsee lähellä luonnonlähdettä. Siinäkään vedessä ei ole koskaan ollut valittamista.

Opiskeluaikana kaikki moittivat turkulaista vesijohtovettä, mutta sekin on aika hyvää verrattuna nykyään nauttimaani Kölnin kalkkiseen ja kovaan veteen. Reinin toisella puolella sijaitsee Kalk-niminen asuinalue, mutta kuulemma sen vesi on paljon parempaa kuin meillä keskustassa.

Aikoinaan Hampurissa kinastelin usein kämppikseni kanssa, joka väitti kivenkovaan, miten hyvä vesi Hampurissa on eikä suostunut kuuntelemaan ihmettelyjäni tiskipöydän reunoihin jäävistä kalkkitahroista ja veden lievästä sivumausta. Onneksi on internet, joka lopulta kertoi eri maiden juomavesitutkimuksista ja siitä, miten korkealle Suomi niissä sijoittuu ja miten niin paljon kauemmas Saksa.

Onneksi vesiasiaan löytyy kuitenkin ensiapua. Meillä juoma- ja teevesi käytetään siiviläkannun kautta, mutta en tiedä, miten paljon se vettä puhdistaa. Ainakin maku on parempi kannusta kuin suoraan hanasta. Olemme jo jonkin aikaa miettineet filtterisysteemiä, jonka saisi liitettyä keittiön vesihanan yhteyteen. Luultavasti systeemi puhdistaisi veden paremmin kuin pelkkä Brita-kannu.

Vierailin hiljattain Lontoossa ja totesin, että siellä oli ehkä pahimman makuinenhanavesi, mitä olen missään juonut. Tuttavaperheellä olikin keittiön hanan yhteydessä erillinen hana, josta sai puhdistettua juomavettä.

Mutta siihen en koskaan ryhtyisi että kantaisin juomaveden pullotettuna kotiin, semminkin kun uutiset kertovat, miten paljon muovia pullovedet sisältävät. Mikromuovi saattaa olla terveydelle haitallista eikä muovijätekään ole ekologista. Tietysti on maita, joissa pullotettu vesi on ainoa vaihtoehto, ja siksi  pullovesien mikromuovipitoisuuteen tulisi kiinnittää huomiota.

Siirryin muuten hiljattain käyttämään lasista juomapulloa juuri tästä samasta syystä.

Lottovoitto on puhdas juomavesi ja saasteeton ilma ja niiden arvo tulee tulevaisuudessa nousemaan entisestään. Toivottavasti vettä ei koskaan yksityistetä vaan se säilyy vapaana luonnonvarana.

Millaista vettä teillä tulee hanasta? 

Ulkosuomalaiset kirjailijat 18: Ville Hytönen

Ville Hytönen on samaa ikäluokkaa kuin minä ja meillä on yhteinen opiskelukaupunki, mutta siinä vaiheessa, kun minä vasta aloittelin epävarmana kirjallisuuden opintoja, Ville oli jo perustamassa kustantamoa ja toimi aktiivisesti kirjallisuuden ja kulttuurin kentällä. Tahti ei ole vuosien varrella hiipunut, vaikka maa onkin vaihtunut.

Kuva: Kustannusosakeyhtiö Siltala / Laura Malmivaara

1. Kuka olet ja mitä teet?

Olen Ville Hytönen, 36-vuotias  Tallinnassa  asuva kirjailija ja Kustannusosakeyhtiö Savukeitaan eläköityvä kirjallinen johtaja. Olen vuonna 2006 alkaneen kirjailijatyöni ja vuonna 2001 perustetun kustantamoni lisäksi ollut pyörittämässä Tulenkantajien kirjakauppaa Tampereella, kustantanut paria kulttuurilehteä, digitaalisen runouden portaalia ja perustanut Tulenkantaja-palkinnon yhdessä Aamulehden kanssa sekä Turun Kirjan talon yhdessä muiden kanssa.

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Koin avioeron 2013 ja maailma näytti varsin avonaiselta. Lähdin ensin seikkailemaan Keski-Aasiaan, mutta palattuani päätin lähteä tutkimaan Viroa, rakastuin ja jäin Tallinnaan. Perustin myöhemmin pari kirjailijaresidenssiä Haapsaluun ja Viljandiin ja sain Wernerin, pienen vironsuomalaisen  pojan.

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Virossa minua eniten innostaa nopea kehitys, jonka kykenee aistimaan ihan vain päiväkävelyillä. Taloja kunnostetaan, kommersiaali lisääntyy, paikat siistiytyvät. Se inspiroi minua suuresti. Virossa myös osataan arvostaa taiteilijoita eri tavalla kuin Suomessa. 

"Maailman paras paikka kirjoittaa on Haapsalun puutalokaupunki Länsi-Virossa."

4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Olin kuusitoistavuotiaana varma, että jossain vaiheessa olen ammatiltani runoilija. Siihen meni vielä yhdeksän vuotta, mutta sitä ennen ehdin perustaa Savukeitaan, joka alkaa lopettelemaan toimintaansa vajaan 400 nimekkeen ja monen muun projektin jälkeen. 

5. Mitä kirjoitat?

Aloitin runoilijana, mutta nykyään kirjoitan runouden lisäksi  romaaneja, esseitä, lastenkirjoja, keittokirjoja, matkakirjallisuutta, radiodraamaa ja jopa vitsikirjoja. Olen myös suomentanut seitsemisen kirjaa. Yhteensä julkaistuja kirjoja on jotain 25:n ja 30:n välillä.


6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Julkaisin vuonna 2017 Jumalankoirat -nimisen romaanin (Sammakko), joka sijoittuu 1600-luvun lopun läntiseen Viroon ja sen vironnos tuli ulos tänä vuonna.

Parin viikon päästä ilmestyy tekstikokoelma Eesti on my mind (Sammakko), jossa kuvailen Viroa vironsuomalaisen näkökulmasta. Tänä vuonna julkaistiin myös Tuulia Matilaisen kanssa kokoamani Aaveiden Eesti – Kummitustarinoita Virosta (Haamu Kustannus) sekä itse toimittamani Pieni suuri virolainen vitsikirja.

Olen joissain lastenkirjoissa myös leikitellyt asuinympäristölläni ja emigranttiudella.

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Kirjoitan aina useaa kirjaa samaan aikaan. Se johtunee kustannustoimittajan urasta ja siitä, että on oppinut työstämään erilaisia tekstilajeja ja tyylejä samanaikaisesti. Rutiineja ei sinänsä ole vaan pienen lapsen isänä mukaudun perheeni menojen mukaan ja teen työtä silloin, kun se on mahdollista.

8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Ihan perinteisin menoin: lukemalla, puhumalla, kirjeitse. Tallinnassa on melko suuri suomalaisvähemmistö, joten puhun luultavasti viikoittain suomea myös lähipiiriin kuulumattomien ja jopa tuntemattomien ihmisten kanssa. 

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?

Suomalaisia murteita, kirjastolaitosta, metsäisiä järviä ja laitureita, pohjoista talvea, turkulaisia kapakoita, pyöräteitä, Porvoossa asuvaa mummoani, Pispalaa, savusaunaa ja nuoruuttani.

Sarjan aiemmat osat:

1. Hilkka Liitsola, Praha

2. Anu Patrakka, Portugali

3. Jussi Wahlgren, Kreeta

4. Max Manner, Luxemburg

5. Nina Rousu, Intia

6. Sanna Isto, Berliini

7. Emmi Itäranta, Englanti

8. Satu Rämö, Islanti

9. Kaarina Griffiths, Englanti

10. Vera Vala, Italia

11. Helena Väisänen, Sveitsi

12. Enni Vanhatapio, Lontoo

13. Maria Carole, Ranska

14. Eppu Nuotio, Berliini

15. Milja Kaunisto, Ranska

16. Christina Sandu, Englanti

17. Satu Erra, Berliini

5 syytä rakastua Lontooseen

Kävin viikonloppuna Lontoossa. Tämä oli toinen kerta kyseistä kaupunkia, ja tällä kertaa rakastuin korviani myöten. Edelliskerralla, noin kymmenen vuotta sitten muistan ajatelleeni, että kaupunki on mielenkiintoinen ja sinne voisi mennä uudestaankin, mutta välissä ehti kulua monta vuotta.

Kaksi asiaa kiinnitti erityisesti huomioni Lontoossa. Ensinnäkin ihmiset ovat äärimmäisen kohteliaita ja kyselevät kuulumisia ja vointeja, vaikka se olisi pinnallistakin. Saksalaista katuraivoa ei voisi kuvitellakaan näkevänsä Lontoon kaduilla. Toki koodisto on eri ja äänenpainoista ja ilmaisuista varmasti oppii kuulemaan, kuinka paljon toista oikeasti ärsyttää.

Toinen asia, jota en lakannut ihmettelemästä, oli ihmisten vaatetus. Perjantai oli kalsean tuulinen päivä ja minä vedin kaulahuivia tiukemmalle samalla, kun ohitseni kulki shortseja, t-paitoja ja mekkoja. Ymmärtääkseni brittien niukka pukeutumistyyli on klassikko mutta sitä ei voinut olla huomaamatta.

Viikonlopun aikana löysin viisi asiaa, joiden takia rakastuin Lontooseen. Ja tässä ne ovat:

1. Kuuluisat, elokuvista ja sarjoista tutut nähtävyydet

Big Ben on valitettavasti huputettuna, mutta löysin kaupungista monta muuta paikkaa, jotka olen nähnyt joko The Crown - sarjassa tai Dianaa käsittelevissä dokumenteissa (kun teemalle antaa pikkurillin, se vie koko käden).

Buckinhamin palatsin ympäristö oli ehkä vähän erilainen kuin odotukseni ja Tower Bridge pienempi kuin olin sen kuvista kuvitellut, mutta vanhat punaiset puhelinkopit ja postilaatikot juuri sellaisia kuin pitikin. Puhelinkopeissa ei ollut enää luureja ja keskustan ulkopuolella näkemissäni kopeissa luki sein WLAN, mutta en käynyt kokeilemassa.

Lempielokuvani Notting Hillin maisemia emme tällä kertaa käyneet katsomassa, koska nähtävää riittää niin paljon. Harry Potterinkin fanialueet unohtuivat, vaikka kaksikerroksisia busseja katsoessani ja niillä kaupungin kapeilla kaduilla hurjastellessani en voinut olla ajattelematta, mitä jos bussi yhtäkkiä muuttaisi kokoaan...

2. Ruokatorit ja markkinapaikat

Lontoo on täynnä viehättäviä ruokatoreja. Söimme perjantaina lounaan Borough Marketilla Town Bridgen lähellä. Annosvalikoima oli monipuolinen ja lounaan lisäksi torilta olisi voinut tarttua mukaan juustoja, hedelmiä, mehuja ja leivonnaisia.

Tori on Lontoon vanhin ja se on auki joka päivä, mutta perjantaisin ja lauantaisin valikoima on laajin.

BOROUGH MARKET, 8 Southwark St, London 

Greenwich marketista oli vaikea päästä pois, koska kiinnostavia tuotteita löytyi aina, kun päätään käänsi. Tämä tori kokoaa yhteen käsityöläisiä ja taidetta, vaikka sieltä voi ostaa myös herkkuja, kuten leivonnaisia. 

Maanantaisin, keskiviikkoisin, perjantaisin ja viikonloppuisin torille levittäytyvät käsityöläiset, tiistaisin, torstaisin ja perjantaisin siellä myydään antiikkia.

Greenwich Market, London SE10 9HZ

Keskustan pohjoispuolella sijaitseva Camden Market on mielenkiintoinen ja värikäs torialue, josta löytää vaikka mitä. Sinne emme tällä kertaa ehtineet, mutta käytän edelleen matkalaukkua, jonka ostin torilta silloin kymmenen vuotta sitten. Vähän se jo natisee, mutta en ole raaskinut vielä luopua.

CAMDEN MARKET, Camden Lock Pl, Camden Town, London NW1 8AF

3. Puistot

Miljoonakaupungissa on tärkeää, että ihmisillä on tilaa hengittää ja ympärillään myös jotain vihreää. Itse asiassa Lontoon rakennustyyli on yllättävä: ydinkeskustan ulkopuolella rakennuskanta on usein matalaa, mikä tarkoittaa, että kaupunkialue on laaja. Lontoon karttaa tutkiessa saa kuitenkin huomata, että puistoalueita on lukuisia eivätkä ne ole aina ihan pieniä.

Ehdottomasti parhaat näkymät kaupunkiin tarjoaa Greenwich Park. Rinnettä noustessa kaupunki jää selän taakse mutta ylhäällä odottaa yllätys. Maisema yltää citystä Isle of Dogsin uusiin pilvenpiirtäjiin ja välissä näkee hyvin, miten Thames-joki mutkittelee. Mäki on tietysti täynnä turisteja, mutta maisema oli näkemisen arvoinen.

4. Asuinalueet ja esikaupunkialueet

En tiedä, olisinko rakastunut kaupunkiin, jos olisin liikkunut vain ydinkeskustan humussa. Tällä kertaa majoituimme perhetuttavien luo, jotka ovat asuneet jo 20 vuotta Kaakkois-Lontoossa, Peckhamin kaupunginosalla. Annoin kertoa itselleni, että asuinalue on tällä hetkellä maailman 11. kiinnostavin kaupunginosa. Berliinin Neukölln on saman listan sijalla 7.

En ole koskaan käynyt missään vastaavassa paikassa. Peckham Ryen keskusta ja aseman ympäristö on täynnä etnokauppoja ja afrikkalaisia kampaamoja, joiden väliin on alkanut putkahdella pienpanimoita ja hipster-kahviloita. Pienen ostoskujan varrella törmäsimme studioon, josta tehtiin suoraa radiolähetystä afrikkalaisin rytmein ja vihanneskaupassa oli mynniissä asioita, joita en ollut ennen nähnyt.

Tuttavien talo taas sijaitsee idyllisisssä entisissä työläiskortteleissa, jotka täyttyvät samanlaisista julkisivuista ja pikkupuutarhoista. Lähistöllä oli muutama viehättävä ostos- ja ravintolakatu ja Peckhamissa oli pikkukylätunnelma, vaikka se sijaitsee keskellä suurkaupunkia.

Kaupunginosan maine on kuulemma viime vuosina muuttunut, mutta toivon, ettei kehitys vie sen vanhoja värikkäitä kortteleita mukanaan. 

5. Toimiva julkinen liikenne

Yksi asia vaatii ehdottomasti mainitsemisen, ja se on toimiva julkinen liikenne. Olin hämmästynyt junien siisteydestä ja täsmällisyydestä, bussien määrästä ja siitä, että liikenne virtasin varsin sujuvasti eteenpäin. Ilmeisesti keskusta-alueen autoliikennettä on rajoitettu, mutta silti olisin odottanut paljon tukkoisempaa liikkumista.

Undergroundin, Overgroundin, British railsin ja kaksikerroksisten bussien avulla kulkija on hetkessä kaupungn toisella laidalla, vaikka tietysti matkoihin saa aina varata aikaa ja uskoisin, että juniin tunkeminen ruuhka-aikona on jäätävää. Mutta silti. Miten metropolissa onnistuu se, mikä ei onnistu täällä Kölnissä, ihmettelenpä vain. 

Niin että ihmiset, te jotka jaatte rakkauteni Lontooseen, jee, ja te, jotka ette vielä ymmärrä, menkää itse katsomaan.