Asioita, jotka unohtaa Suomen keväästä

 

Olen asunut Saksassa vuodesta 2010. Se tarkoittaa jo useaa lumetonta tai erittäin vähälumista talvea, joina en ole joutunut kärvistelemään pakkasessa. Ääni, jota olen vuosien varrella kaivannut kovastikin, on pakkaslumen narina kenkien alla. Tai se tunne, kun pakkatuuli viirtää kipeästi nenää tai ripsiin ilmestyy pakkaslenkillä jääkiteitä.

 

Mitä taas en edelleenkään kaipaa, on Suomen pitkä kevät. En ole talvistakaan ikävöinyt pakkasen sähköistämiä hiuksia tai kuivaa ulko- ja sisäilmaa, jonka takia limakalvot ja iho kuivuvat. Mutta ulkomaanvuodet ovat painaneet unohduksiin, millaista on, kun talvi irrottaa otteensa hitaasti ja lumet jättävät maiseman pikku hiljaa.

 

Olen käynyt monena keväänä Suomessa, mutta sellaisena aikana, kun lumien viimeiset rippeet ovat juuri sulamassa tai jo sulaneet. Siksi sain viime viikon reissulla huomata, mitä kaikkea olen todellakin unohtanut - enkä kaipaa yhtään:

 

1. Hiekoitushiekka

Pääkaupunkiseudulla kadut olivat maaliskuun alussa jo pääosin sulat ja kevyet kävellä. Olin kuitenkin vallan unohtanut, miten inhottavaa menneen talven hiekoitushiekka on. Kenkiä sai olla jatkuvasti tyhjentämässä epämiellyttävistä kivistä. Matkalaukun vetäminen oli epätasaisella asfaltilla oli aikalailla mahdotonta.

Kuulin jostain, että hiekoitushiekkana käytetään nykyään isompia kiviä kuin ennen. Hiekassa on myös se ärsyttävyys, että kuivuessaan kadut pölyävät. En todellakaan ole kaivannut katunäkymää, jota peittää parin metrin korkeudelle keltainen pilvi. En kärsi allergiasta, mutta pöly ei tee kenellekään hyvää. Onneksi hiekka kerätään jossain vaiheessa talteen ja kadut pestään, kun jääreunat ovat sulaneet.

 

2. Loskaiset mutta jäiset kadut

Hiekoituksesta huolimatta monet kevättalviset kadut ovat sekä märkiä että liukkaita. Auringon sulattamat lammikot jäätyvät öisin ja aamulla joutuu taas varomaan. Sain viime viikolla huomata, etten ole enää tottunut kulkemaan liukkaalla. Kävelin varovasti Lahden pääkirjaston vieressä kulkevaa katua, kun teinipoika kiiti tennarit jalassa ohitseni. Tuli aika tätimäinen olo.

 

Myös muutamissa alamäissä jouduin kiertämään joko autotien tai lumipenkan kautta. Uskon, että jos asuisin Suomessa, minulla olisi erityiset lihakset näitä kadunkohtia varten tai sitten osaisin valita kulkureittini sen mukaan, missä kadut ovat jo auki. 

3. Maaseudun hiekkatiet

Jos kaupungeissa ärsyttivät jäiset tai soraiset kadut, maaseudulla pääsi nauttimaan kurasta. Oli ihanaa päästä lenkkeilemään auringon sulattamille hiekkateille, joiden viereen levisivät vielä hennosti lumiset pellot. Mutta hiekkatien sijaan tulisi varmaan puhua kuravellistä. Vesi seisoi lätäköiden läikittämillä teillä, joilla kumisaappaat olisivat olleet ehdottomasti paras varuste. Toisaalta niillä ei olisi tehnyt mitään oikoreitillä, joka vei lumisen ja jäisen metsäpolun läpi.

 

Mietinkin, pitääkö erilaisia teitä ja säitä varten olla omat jalkineensa. Omistavatko suomalaiset lukuisia talvikenkiä?

 

Tästä listasta olisi helppo todeta, että ongelmansa kullakin, mutta katujen kunto on tärkeää ihmiselle, joka taittaa monet matkat kävellen ja käy mielellään myös kävelylenkeillä. Toisaalta kulkureittien arvioiminen vahvisti itselleni jälleen sen, miksi en ole koskaan pitänyt keväästä. Suomessa asuessani en koskaan ollut kevätihminen enkä ymmärtänyt ihmisiä, jotka sekosivat keväästä ja keväällä. Minusta valo puski liian kirkkaana päälle, energiat olivat talven jäljiltä vähissä ja kadunvarret hyvin kauan ruskeat ja rumat.

 

Saksassa vuodenaikojen vaihtelu on helpompaa. Kevät vain alkaa yhtenä päivänä eikä pitkää murroskautta ole. Helmikuussa huomaa puiston nurmella ensimmäiset krookukset ja lumikellot, ja maaliskuussa luonto vihertää jo. Silti minusta tuli kevätihminen Kölnissäkin vasta sitten, kun pääsin osalliseksi siirtolapuutarhan hoidosta. Nyt oikein odotan, milloin pääsee aloittamaan kevättyöt, kuten kompostien tyhjentämisen ja kasvimaan hoitamisen. Kunnon luminen pakkastalvi olisi kyllä ihana, mutta mikään ei voita Keski-Euroopan aikaista kevättä.

 

Nämä kengät piti puhdistaa kurasta, ennen kuin kehtasin lähteä lentokentälle eli kotimatkalle.

 

Haluan siirtolapuutarhan

 

Lapsi juoksee parhaan päiväkotikaverinsa kanssa nakuina ympäri nurmikkoa. He kiipeävät kilpaa trampoliinille ja  ampuvat toisiaan pienillä vesipyssyillä. Kikatus kaikuu pienen pihan yllä. Minä keinutan lapsen ystävän äidin kanssa vanhassa pihakeinussa paljasvarpain vauhtia ja ajattelen, että jos voin tarjota lapselleni tällaisia kesäiltoja, hänellä tulee olemaan hyvä lapsuus.

Olen asunut viimeiset kaksikymmentäyksi vuotta kerrostalokodeissa eikä minulla koskaan ollut mahdollisuutta käyttää puutarhaa. Jopa mies tuumasi keväällä asiaa sivutessamme, ettei osaisi kuvitella minua nyppimässä rikkaruohoja ja istuttamassa perunaa. Lähes loukkaannuin, sillä olen maalta kotoisin ja viettänyt elämästäni päiviä niin kasvimaalla kuin marjapuskissakin. Ja nyt vuosien  kertyessä  ja kerryttyä ympäristön rauhallisuus ja vihreys ovat alkaneet tuntua entistä tärkeämmiltä. Nuorena ei mitään muuta halunnut kuin pois maalta sinne, missä tapahtuu. Nyt alkaa tuntua siltä, että suunta on takaisin.

Sitä onnellisempi siis olin, kun tänä kesänä syliini tupsahti  mahdollisuus käyttää tuttavan siirtolapuutarhaa. Törmäsimme sattumalta kadulla ja kuulumisia vaihtaessa sivusin kesieni toistuvaa teemaa eli pihattomuutta. Pidän kaupunkiasumisesta ja -asunnostamme talvella mutta kesällä olo muuttuu levottomaksi, koska meillä ei ole edes parveketta. Tuttava totesi, että he ovat lähdössä pian useamman viikon lomamatkalle ja tarvitsevat jonkun, joka käy vähän katsomassa, että puutarhalla on kaikki hyvin. Että mennäänkö seuraavana päivänä katsomaan.

Näin tehtiin, ja samassa minulle jo lykättiin käteen avaimet porttiin, mökkiin ja pihavajaan.

En uskonut onneani. Edessä oli lähes neljän viikon siirtolapuutarhakokeilu. Näitä plänttejähän on erilaisia, mutta tässä paikassa ei odoteta millintarkkaa nurmikkoa vaan tykätään luonnonmukaisuudesta, ja sehän meille sopi.

 

Pari päivää myöhemmin pyöräilin puutarhalle lapsen kanssa hoitopäivän jälkeen. Hän hyppi trampoliinilla, kun minä keräsin pensasrivistä litran vadelmia ja jonkin verran punaherukoita. Päivä oli kuuma ja kotimatkalla lapsi nukahti pyörän päälle. Tuli mieleen omat lapsuuskesät, kun pitkäksi venähtäneen saunaillan jälkeen ajettiin autolla kotiin ja torkahdin matkalla ikkunalasia vasten.

 

Ukkonen esti juhannusaaton viettämisen omalla pihalla, mutta kävimme toisena juhannuspäivänä ajamassa nurmikon ja puhaltamassa lapselle hankitun pienen altaan. Piipahdimme siirtolapuutarhassa keräämässä marjoja ja hakemassa kesäkurpitsoja, kastelemassa tomaattiviljelmää sadevedellä, leikkaamassa nurmikkoa mutta mehiläisille omansa jättäen. Ja tietysti vain hengailemassa. Eräänä iltana pakkasimme iltaruuan pyörälaukkuihin ja lähdimme ulos syömään, yhtenä sunnuntaitan nukuin lapsen kanssa päiväunet mökin sohvalla.

 

En ole ehtinyt juuri harrastaa liikuntaa, mutta puutarhassa käynti lisäsi pyöräkilometrejä huomattavasti. Omalla pihalla puuhastelu oli parasta vastapainoa kirjoituspöydän ääressä vietetyille tunneille. Onnistuimme jopa viettämään lapsen kolmivuotissynttärit puutarhassa. Viihdykkeeksi riittivät trampoliini ja puhallettava jalkapallomaali. Kaasuliesi keitti aikuisvieraille kahvia, mies oli leiponut tarjolle korvapuusteja, minä ripustanut tutut paperikoristeet mökin terassin ylle.

Olen miettinyt paljon omavaraisuutta, siis sitä, ettei kaupunkiasujana ole mahdollisuuksia kasvattaa ja viljellä mitään. Voitte siis arvata ilon, kun keräilimme puutarhasta satoa: tomaatteja, herneitä, yrttejä, kesäkurpitsaa ja marjoja. Entä sitä pakahduttavaa innostusta, kun pääsin keittämään elämäni ensimmäistä kertaa hilloa!

Mies ei edelleenkään ymmärrä, mikä minua siinä niin riemastutti, koska se on vain hilloa, mutta minä olin pakahtua ylpeydestä, sillä löysin itsestäni pienen säilöjän. Ensimmäisellä kerralla homma oli niin spontaani, että osa karhunvadelmahillosta piti säilöä keräykseen menossa olleisiin vanhoihin lasipurkkeihin (kaikista en edes saanut vanhaa etikettiä irti), mutta niiden loputtua ostin kaupasta uusia. Keittiön kaappiin ilmestyi yhteensä 17 huolellisesti tekstattua hillopurkkia, joista osan olen tosin jo luovuttanut eteenpäin, koska iloaan haluaa jakaa.

Viime ajat ovat olleet tyynimpiä ja tyytyväisimpiä kesäviikkoja, joita olen Kölnissä viettänyt. Toki  puutarha toi myös velvollisuuksia: ruoho on hyvä leikata kerran viikossa ja kuumat päivät vaativat kasvien kastelua. Saimme miehen kanssa aikaan yhden riidankin. Päätin antaa lapselle niin paljon puutarha-aikaa kuin mahdollista. Se johti siihen, että kotitöitä jäi rästiin, mikä taas on ärsyttänyt sitä talouden aikuista, joka viettää pidemmät työpäivät toimistossa eikä päässyt aivan niin usein kesäparatiisiin.

Pari päivää ennen kuin luovutin avaimet takaisin puutarhan omistajalle, lapsi kysyi, voisimmeko asua täällä. Viimeistään se sai aikaan ajatusmyrskyn. Luulen, että jos jatkamme asumista näissä neliöissä, on siirtolapuutarha juuri sitä, mitä tarvitsisimme. Mutta puutarhat ovat suosittuja ja Köln väkirikas, muuttoakaan emme ole lähitulevaisuudelle suunnitelleet. Ensi kesästä ja sen mahdollisuuksista ei voi tietää, mutta tämä siirtolapuutarhassa vietetty kuukausi tulee säilymään muistoissa pitkään.

Eifelin luonnonpuisto tarjoaa pakopaikan Kölnistä

Blogini lukijat ovat varmasti huomanneet kasvavan kaipuuni vihreään luontoon ja pois kaupungin ytimestä. Voisi sanoa, että tämän kesän kolme parasta viikkoa olen kuluttanut Husumissa Pohjanmeren rannalla, suomalaisella maaseudulla ja Eifelin luonnonpuistossa Kölnin kupeessa.

Olen kotoisin maalta mutta en koskaan ole haikaillut takaisin asumaan maalle. Olen ollut tyytyväinen kaupungeissa, joissa on kulttuuritarjontaa, kahviloita ja lyhyet helpot välimatkat, jotka voi kulkea kävellen tai pyörällä, sillä en aja autoa. Entisessä elämässä ei kaivata vihreyttä, koska elämä oli työn, harrastusten ja ravintolatreffien täyttämää. Ensin lapsi muutti elämän rytmin ja sitten jäin freelanceriksi, joten nykyään en valitse illallisravintolaa vaan mietin, mihin leikkipuistoon menisin lapsen kanssa iltapäivällä ja voi kun olisikin oma piha. Rauhallinen ympäristö olisi omiaan myös kirjoittamisen taustalle. Ikä taitaa alkaa painaa, sillä olen huomannut, että mitä enemmän ympärillä on vihreää, sitä paremmin voin.

Koska miehellä on tältä vuodelta paljon lomia käyttämättä, päätimme pitää syyskuun alussa yhteisen lomaviikon. Loman ainoa tavoite oli, että ikkunoista näkyy vihreä maisema eikä ihmisiä ja lapsi pääsee helposti ulos leikkimään. Meillä kävi tuuri, sillä löysimme edullisen loma-asunnon, jonka pihapiirissä seisoi liukumäki ja keinut ja polkutraktori. Asunto oli remontoitu vanhan ristikkotalon navettapäätyyn ja sitä ympäröi vihreä niitty, jolla eläimet ovat ennen laiduntaneet.

Vaikka noin tunnin matkan päässä Kölnistä ja keskellä Eifelin aluetta sijaitseva Konzenin kylä on lähellä palveluita ja sen läpi kulkee vilkas autotie, meillä oli siellä oma pikku keidas. Majapaikkamme sijaitsi vain parin sadan metrin päässä Belgiasta, ja kävelinkin monta kertaa rajan yli metsään. Ensin piti ylittää Vennbahn -pyörätie, joka on yksi Euroopan pisimmistä pyöräreiteistä ja rakennettu entisen junaradan paikalle. Sen takana odotti Hohes Venn eli belgialainen, myöskin Eifeliin laskettava luonnonpuisto retkeilyreitteineen. 

Raikasta ilmaa, metsää ja vaellusreittiä on muuten koko Kölnin lounaispuolella sijaitseva Eifelin alue pullollaan. Sen verran oli huonoa tuuria matkassa, että mies flunssaili ensimmäiset lomapäivät, minkä jälkeen Toivo kuumeili pari päivää, ja lisäksi monena päivänä satoi. Emme siis tehneet niin monia retkiä Eifelin alueella kuin olisin halunnut, mutta samalla viikko oli juuri sitä, mitä olin kaivannut.

Loma sisälsi luonnonrauhaa, yhdessäoloa, Tour de Francen katsomista ja herkuttelua muun muassa suoraan pensaasta poimituilla karhunvadelmilla. Kun pojat sairastivat, minä sain tehdä omia retkiäni metsään. Aika täydellinen lomakonsepti, sanoisin.

Erityisesti kolmannella metsäretkellä tajusin yhtäkkiä, miten helppoa hengittäminen oli. Allergiat ovat alkaneet vaivata minua vuosi vuodelta enemmän ja Kölnin ilmanalassa on sellainen keitos, etten edes halua tietää. Mutta yhtäkkiä seisoin kosteassa ja hyvältä tuoksuvassa havumetsässä, jonka raikas ilma tuntui kirkastavan koko kehon. 

Viikon jälkeen palasimme kuusikaistaista autobahnaa vuokra-autolla kotiin ja vaihdoimme päälle shortsit, sillä Eifelin syksyisen viileyden jälkeen Kölnissä odottikin vielä kesä. Eiköhän arki tästä lähde taas rullaamaan omalla painollaan, mutta verkkokalvoille jäi elämään vihreys. Ja tieto siitä, että näille seuduille tullaan varmasti uudelleen.

Koti on siellä missä + ARVONTA

        

                                                                                                       ***Yhteistyössä Alvar Carton kanssa

Yksi Kölnin suomalainen tässä terve! Olen muuttanut lukuisia kertoja elämäni aikana ja koti on ollut Suomen paikkakuntien lisäksi Groningenissa, Hampurissa ja nyt jo pitkään Kölnissä. Ja tiedättekö mitä? Kölniläisten paikkakuntarakkaus on alkanut tarttua minuunkin.

Suomessahan on normaalia ja hyväksyttävää tuntea kansallistunnetta olematta liian isänmaallinen. Saksan lähihistorian vuoksi täällä ei edellenkään ole soveliasta kokea suurta kansallisylpeyttä. Jalkapallomaajoukkueen menestys on kuitenkin saanut aikaan sen, että maan lippua voi kantaa ainakin arvokisojen aikaan, mutta muuten ei kannata osoittaa kiinnostusta nationalismia kohtaan. Saksassa tällaiset tunteet onkin parempi projisoida omaan kotikaupunkiin. 

Ja harvan saksalaisen paikkakunnan asukkaat ovat niin ylpeitä kotiseudustaan kuin kölniläiset.

"Home is, where the Dom is", kotiseutuhullut kölniläiset sanovat. Kölnin Tuomiokirkko on maailmankuulu ja siellä käy vuosittain 6 miljoonaa kävijää, joten pystistä on syytäkin olla ylpeä. Johan Ultra Brakin aikoinaan lauloi, miten nyt on koettu ja nähty kaikki, jopa Kölnin Tuomiokirkko.

Maailmankuulun kirkon lisäksi kaupunkilaiset ovat ylpeitä Reinistä, karnevaaleista, kölschin murteesta ja lukuisista olutpanimoistaan. Karnevaalilauluissa ylistetään kaupunkia ja rakkautta, joten mitä sitä ihminen muuta tarvitsee?

Kölnin ydinkeskusta noudattelee edelleen keskiaikaista pohjakaavaa, ja monet keskustan kadut johtavat säteittäin kohti Tuomiokirkkoa. Tällä tavoin tornit voi nähdä kaikkialta kaupungista. Olen myös kuullut, ettei keskusta-alueelle saa rakentaa liian korkeita taloja, jotta ne eivät peitä kirkontorneja lähiseudun näkyvistä. Tässä onkin onnistuttu niin hyvin, että Kölniä lähestyttäessä tutut tornit näkyvät jo kaukaa. 

Minusta on yhdeksän ja puolen vuoden kölniläisyyden jälkeen alkanut tulla kotiseuturakas. Ei riitä, että asun kolmen kilometrin päästä Tuomiokirkosta ja näen kaksoistornin siluetin päivittäisten reittieni varrelta, vaan haluan myös palan kaupunkia kotiini. Niin pitkälle ei sentään vielä ole menty, että liimaisin kaupungin siluetin seinätarraksi makuuhuoneeni seinälle, kantaisin Köln-logoilla varustettua kassia tai käyttäisin vain FC Köln -jalkapallojoukkuetta mainostavia vaatteita, kuten monet paikalliset tekevät.

Meidän kodissamme asuinpaikasta muistuttaa kartta, jos sijaintinsa vaikka sattuisi unohtamaan. Meillä on jo joitain vuosia ollut seinällä isot karttajulisteet Kölnistä ja lapsuudenkotipaikastani Asikkalasta, mutta nyt tuo ensimmäinen korvataan Alvar Carton uutuustuotteella. Suomalaisesta koivusta valmistetulle puulevylle painettu kartta tuo huoneeseen kivasti uutta ilmettä, kunhan vielä päätän, mille seinälle se tulee. 

Samalla kuva toki todentaa karusti myös lukuisat Kölniä ympyröivät Autobanhat ja tiheät ja vieri vieressä toisiaan seuraavat asuinalueet. Jos alkaa liikaa ahdistaa, aina voi luoda silmänsä Asikkalan kartalle, jossa on lähinnä vettä, jonka sivuitse kulkee muutama yksittäinen hassu tieviiva. 

Minun kotini on siellä missä tuomiokirkko on. Entä sinun? Kerro, minkä paikan haluaisit karttana seinällesi. Kommentoi perjantaihin 14.8. mennessä ja voit voittaa Alvar Carton 30 x 40 -kokoisen vanerijulisteen. Muistathan jättää kommenttiin myös sähköpostiosoitteesi! Postitus kaikkialle maailmaan.

Kyllästyminen koronakevääseen

Eilen se iski. Nimittäin totaalinen kyllästyminen karanteeneihin, poikkeustilaan, suljettuun kaupunkikuvaan, tyhjiin katuihin, uutistulvaan erilaisine taulukoineen ja lukuineen. Keskusteluihin suojamaskeista ja vessapaperista, koulujen avaamisesta ja sulkemisesta ja talouden katastrofista.

Olen yrittänyt olla reipas ja onnistunutkin siinä varsin hyvin. Olemme molemmat miehen kanssa vanhempainvapaalla eli vietämme joka tapauksessa erilaista kevättä entisiin verrattuna. Meitä eivät vaivaa kotitoimiston ongelmallisuus tai tekniikka, etäpalaverit ja muut rasitteet. Lapsikin on vielä niin pieni, ettei kaipaa suljetuille leikkikentille ja puistoissa saa edelleen hengata vapaasti.

En siis saisi valittaa, koska meillä on asiat suhteellisen hyvin eikä lähipiirissä ole kukaan sairastunut. Luksusta on sekin, että olen viettänyt jo monta viikkoa omassa kirjoituskuplassani, jossa ei aina edes huomaa, mitä ulkomaailmassa tapahtuu. On ihanaa voida paeta mielikuvitusmaailmoihin, vaikka maailman tilanne lävähtääkin naamalle heti, kun erehtyy avaamaan minkä tahansa uutissivuston saatikka sitten naamakirjan. Vaikka maailma ympärillä olisi normaali, olisin näinä viikkoina sulkeutunut kirjoituskammiooni. Nyt se mahdollisuus tuntuu erityisen hyvältä.

Keskipäivän ruuhka.

Olen yrittänyt nähdä asioissa myös valoisia puolia. Ilmasto ja luonto kiittävät, kun auto- ja lentoliikenne ovat hiljenneet eivätkä tehtaiden piiput tupruta samaan tahtiin kuin vielä alkuvuodesta. Ihmisten auttamishalu on herännyt, ja kaiken keskelle on löytynyt erilaista yhteisöllisyyttä kuin ennen. Yhteiskunnissa käydään uudenlaista keskustelua, ja kulutuskupla on puhjennut omaan mahdottomuuteensa. Puhutaan jopa siitä, ettei maailma palaa ennalleen, eikä se oli vain huono asia.

Mutta eilen tuntui, että nyt alkaisi riittää kiitos.

Haluan kahvilaan ystävien kanssa tai elokuviin. Teatteriin! Haluan halata kaikkia edes etäisesti tuttuja, olla väistämättä muita supermarketissa, juoda olutta biergartenissa, piipahtaa pikkuputiikeissa ja selata kirjoja kirjakaupoissa. Tavata ystäviä isoissa porukoissa. Vaikka en jaksaisikaan lähteä kotoa ravintolaan tai näyttelyn avajaisiin, haluan, että se olisi ylipäänsä mahdollista. 

Vaikka olen omassa luovassa kuplassani, haluan, että ulkopuolella kaikki pyörii normaalisti. En halua ajella tyhjillä kaduilla vaan valittaa bussien tukkimasta ruuhkaliikenteestä ja istua ratikassa koko ajan miettimättä, miten vaarallisia muut matkustajat voivat olla.

Kaikista eniten haluaisin tietää, milloin tämä loppuu. Juuri epätietoisuus tekee tästä kuluttavaa. On aivan ok viettää joitain kuukausia poikkeustilassa, mutta suunnitelmallisena ihmisenä mietin aina pitkälle tulevaan. Pääsenkö tänä vuonna Suomeen? Onko syksyllä mahdollista järjestää tilaisuuksia uusien kirjojen kunniaksi? Kannattaako ylipäänsä suunnitella yhtään mitään?

Avaan olohuoneen ikkunan joka ilta ikkuna klo 21 ja yhdyn kadun yllä kaikuviin aplodeihin, joiden jälkeen kuuntelen, miten kaksi naapuria laulaa tutun karnevaalilaulun, erittäin epävireisesti mutta muistuttaen, että olemme kaikki samassa veneessä. Ja joka ilta mietin, että yksi päivä on taas takana. Voi kun se olisi jo ollut viimeinen tätä sorttia.

Kirjasto on oiva kirjoituspaikka

Kölnin pääkirjasto

On kirjoittajia, jotka kaipaavat kodin ulkopuolista ympäristöä ollakseen tehokkaita ja päästäkseen "töihin". Minä olen kuitenkin aina kirjoittanut ja työskennellyt mielelläni kotoa. Kirjoittamisen ammattimaistuttua olen sentään alkanut käydä aamulla suihkussa ja pukeutua, ennen päivän aloittamista, sillä alkuaikoina saatoin hengailla pyjamassa pitkälle iltapäivään, koska en malttanut poistua koneen äärestä.

Nyt meillä asuu vauva eikä kotia voi enää pitää rauhallisena työpaikkana. Olenkin istunut viimeiset kaksi viikkoa Kölnin kaupunginkirjastossa sekä asuinalueemme sivukirjastossa läppärin ja muistiinpanojen äärellä.

Ensimmäinen viikko meni opetellessa. Kokeilin kahta kirjastoa, useampaa työpistettä ja pääkirjaston kerrosta, kunnes tajusin, että viihdyn parhaiten neljännessä kerroksessa eri alojen didaktiikkaa käsittelevien opusten vieressä. Ikkunan viertä kiertävät työpöydät täyttyvät lähinnä opiskelijoista, kun kirjaston muissa osastoissa pöytien ääressä istuu sekalaisempaa sakkia.

Sivukirjasto on kaunis mutta liian kaikuisa.

Kirjoittajana taidan olla hieman neuroottinen. Toisen viikon istuin nimittäin joka päivä saman pöydän ääressä, samaa maisemaa tuijottaen ja sama musiikki kuulokkeissa soiden. Päivän aikana ehdin kuunnella kirjoitusalbumin neljästä viiteen kertaa. Tärkeää on myös käyttää muistiinpanoihin yhtä tiettyä lyijykynää. Mikään ei saa muuttua, sillä näin pääsen heti sisään tekstin maailmaan eikä virittäytymiseen mene aikaa, jota ei tällä hetkellä ole pois heitettäväksi.

Perjantaina meinasi tulla kriisi, kun joku oli jo ehtinyt valloittaa kirjoitusnurkkani, vaikka olin paikalla kello 10, kun kirjasto aukesi. Pöytiä liikuttelemalla pääsin kuitenkin noin puolen metrin päähän vakipaikastani. Mikä helpotus.

Olen iloinen, että kirjasto on alkanut tuntua oivalta työpaikalta, vaikka ensimmäisinä päivinä en ollut siitä yhtään varma. Kölnissä suositaan laatikkomaista betonirakennusta eikä pääkirjastokaan ole mikään kaunokainen. Kokolattiamatot ja ja matalat katot eivät luo tilan tuntua, vaikka neliöitä talossa riittää.

Olen alkanut tunnistaa kasvoja, jotka ilmestyvät taloon joka päivä. Vanha herrasmies kaipaa kirjastovirkailijan palveluita aina heti kymmeneltä, hieman resuisen oloinen kaveri taas roikkuu samalla nettikoneella joka aamupäivä.

Yhden päivän kirjoitin tässä.

Aluksi ärsytti sekin, että vessakäyntiä varten täytyy käydä näyttämässä vuosimaksullista kirjastokorttia virkailijalle, joka sitten vilauttaa paperilappua, jossa on sinivaloisen vessan pin-koodi. Koodi vaihtuu joka päivä, joten tämän saa toistaa - joka päivä. Kirjasto sijaitsee Kölnin keskustassa ja sen ympäristössä liikuskelee kaikenlaista sakkia, joten pin-koodilla pyritään rajaamaan se, ettei kirjastoon tule kuka tahansa. Toisaalta kirjoituspaikaltani näen lähes päivittäin, miten aukion eri kulmia käytetään pisuaarina.

Tärkeintä on kuitenkin, että tila on alkanut tuntua omalta ja kirjoittaminen sujuu. Minulla on mukana villasukat ja olen jopa uskaltanut kuljettaa työtilaan kahvia, koska olen nähnyt muidenkin tekevän niin. Kun ajatus tökkii, on hauska katsella rakennuksen sivustan aukiota ja ihmisiä, jotka kulkevat erilaisin kävelytyylein sen poikki. Välillä sen valtaavat lapset, välillä pulut, ja joskus voin lepuuttaa silmiä tukevassa punertavassa tiiliseinässä.

Joskus teen retkiä myös kirjaston alimpaan kerrokseen eli kellarissa sijaitsevalle lastenosastolle. Sieltä löytyy nykyään Hiljoja sekä suomeksi että saksaksi, mikä on hassua.

Ainoa ongelma kirjastossa on se, että minun täytyy aina silloin tällöin lukea tekstiäni ääneen. Lastenkirjan pitää sopia ääneen luettavaksi eli sen sanojen täytyy soljua. Tämän takia ja muutenkin olen miettinyt, että jos edessäni olisi pidempi kirjoituspätkä eikä vain miehen vanhempainvapaakuukausi, kaipaisin omaa työpöytää. Kirjasto on hyvä paikka, kun aikaa on käytettävissä vain muutamia viikkoja. Tulevaisuudessa alan ehkä etsiä pysyvämpää työtilaa, jossa voisi keitellä omat teet, puhua ääneen eikä tarvitsisi vaivata virkailijoita pissahädän takia.

Kyllä ei väsytä kuin ihan vähän.

Loppuun täytyy vielä todeta, miten ihanaa on aamulla lähteä kohti uutta kirjoituspäivää, vaikka vauva olisikin herätellyt yöllä tai liian aikaisin aamulla. Tästä täytyy kirjoittaa oma postauksensa, mutta kuluva kuukausi on tehnyt hyvää - eikä vauvakaan tunnu pahasti kriiseilevän.

Lue myös:

Saksalainen kirjastokortti on maksullinen

Luukku 18: Lunta Kölnissä!

Kölnissä oli eilen leuto ilma ja sellaiset +15 astetta lämmintä. Siis joulukuussa. Kävelyllä katselin vihertäviä nurmikoita ja hentoja kukkia, jotka puskivat nurmikon läpi. Siis joulukuussa. Se, että Kölnissä oli kaksi vuotta sitten lunta olikin todellinen juhlan paikka. Kaivoin tähän todistusaineeksi parin vuoden takaisen julkaisun, koska lumesta syntyy talvinen ja erityisen jouluinen mieli.

Olen asunut Kölnissä useita vuosia ja voin muistaa kaksi kertaa, jolloin täällä on ollut kunnolla lunta ja suomalaisittain talvista. Ensimmäinen kerta oli joulukuun alussa 2011, ja lumi pysyi maassa silloin useita päiviä. Toinen oli maaliskuussa 2013, kun saavuin kuukauden kestäneeltä Thaimaan lomalta kesähepenissä keskelle lumimyrskyä. Silloin palelsi, mutta myös nauratti, kun matkustin kentältä kotiin haaremihousuissa talvitamineisiin pakkautuneiden ihmisten keskellä.

Joka talvi Kölnissä taitaa olla muutama luminen päivä mutta harvoin maa kauaa valkoisena pysyy. Kaupungin yllä oleva lämpökenttä ja saastepilvi huolehtivat siitä, että ympäristökuntiin tulee lunta mutta Kölnin kaupungissa vain räntää tai sitten lunta, joka sulaa pian pois. Lumihuntuisista autoista tietää aina, että ne ovat tulleet Reinin toiselta puolelta.

Mutta eilen satoi kuin satoikin lumipeitteen jopa Kölniin! Se on niin harvinaista ja ohimenevää, että pitihän se heti kuvata. En muista, oliko viime talvena montaakaan näin lumista päivää enkä ollut ainoa, joka oli kuvaamassa tätä suurta ihmettä. Harvassa ovat ne kerrat, joina en olisi voinut mennä Kölnin talvessa pyörällä töihin, ja silloinkin syynä on ollut vesisade, ei lumi. Kyseessä on siis lähes ihmeiden ihme. 

En ollut ainoa, jonka lumi sai sekaisin. Lähipuistossa minua odotti jo viisi lumiukkoa, ja lapsia meni kelkkoineen ja liukureineen ohi kohti pikkumäkeä. Lähinnä ihmettelin, mistä heillä on sellaista välineistöä, sillä Kölnin lumet ovat usein laskettavissa tunneissa. Tällä kertaa lumi viipyi iltaan asti.

Kuvaussessio kesti 10 minuuttia, minkä jälkeen olin läpimärkä, mutta oli se sen arvoista. Tällaisia maisemia jos mitä kaipaan ulkosuomalaisena. Mikään ei voita lumisen talvipäivän tunnelmaa ja sinistä hämärää, jonka lumi ja hiipuva päivänvalo saavat aikaan. Köln on tähän aikaan vuodesta vain mustaa asfalttia ja muutenkin pimeää, sillä katuvalot valaisevat autoteitä, eivät kevyen liikenteen väyliä. Valitettavasti lumi alkaa tosin Suomessakin olla katoava luonnonvara. Taitavat kuluneen alkutalven lumet olleen koko ajan joko  tulossa tai menossa.

Maisema oli niin kaunis, että illalla oli vielä lähdettävä uudelleen ihailemaan valkeana hohtavaa kaupunkia. Olihan se sohjossa kahlaamista ja puut olivat jo pudottaneet lumensa, mutta valoa oli silti enemmän kuin yleensä. Lumi, tykkään susta niin!

Saksalainen kirjastokortti on maksullinen

Näitäkin kirjoja on Kölnin kaupunginkirjaston katalogissa pian yksi kappale.

Olen asunut kohta yhdeksän vuotta Saksassa ja arvatkaapa mitä? Tällä rouvalla on vihdoin taskussaan paikallinen kirjastokortti. Puolustuksekseni sanottakoon, ettei se ole vielä koskaan ollut tarpeen. Yliopiston laitoskirjasto on pullollaan suomenkielistä luettavaa eli kirjojen saatavuus on töiden puolesta taattu. Toisaalta maksullinen lukuohjelman tuo saatavilleni e-kirjat ja kotimaiset uutuudet. En juuri lue saksaksi, joten kirjastokortille ei ole ollut käyttöä.

Mutta nyt kasvatetaan tulevaisuuden lukijaa, jolle tarvitaan luettavaa myös isänkielellä.

Olen asunut viisi vuotta tässä kaupunginosassa mutta vasta hiljattain minulle selvisi, että täällä sijaitsee yksi Kölnin sivukirjastoista. Se on jopa kadulla, josta kuljen ohi jatkuvasti, mutta piiloutuu taitavasti vanhan kivisen julkisivun taakse. 

Kun päivittelin asiaa virkailijalle, hän totesi, että rakennus oli pitkään remontissa ja nyt vasta taas parisen vuotta auki, joten huomaamattomuuteni lienee anteeksi annettavaa.

Saksassa kirjastot eivät ole ilmaisia. Kölnin kaupunginkirjaston kortti maksaa 38€ vuosi tai 38€ 13 kuukautta, jos tekee kestosopimuksen. Jos haluaa tilata materiaalia sivukirjastoihin, se maksaa euron. En tiedäkään, onko kirjastojen käyttäminen täällä niin yleistä ja suosittua kuin Suomessa.

Sinänsä kirjaston palvelut ovat samanlaiset kuin kotimaassa. Kortilla saa lainata pelejä, dvd:itä, kirjoja ja sen avulla on myös pääsy moniin virtuaalisiin lukupalveluihin ja tietopankkeihin. Sinänsä kirjastojen toiminta ei vaikuta olevan yhtä hyvin tuettua kuin Suomessa eivätkä nateriaalimäärät ole rajattomat. Kölnin kaupunginkirjastoon on esimerkiksi hankittu YKSI kappale Hilja-kirjaani, kun esimerkiksi Lahden kirjastoista sitä löytyy 11 kappaletta. 

Maksullisuudesta huolimatta päädyin allekirjoittamaan lainaussopimuksen kirjaston kanssa, vaikka samalla kuulinkin, että poikani saisi kortin ilmaiseksi. Ajattelin, että tällaista toimintaa pitää tukea eikä poika valitse kirjojaan vielä pitkään aikaan itse. Sopimuksen tekemiseen vaadittiin muuten sekä henkkarit että Anmeldung, joka on todiste siitä, että asun Kölnissä ja olen oikeutettu paikalliseen kirjastokorttiin.

Suomenkielinen lehtivalikoima

Saa nyt nähdä, millaiseksi lainausurani urkenee,  mutta aion aloittaa asiakkuuteni tutustumalla verkkopalveluihin ja digimateriaaleihin, kuten virtuaaliseen lehtisaliin, josta löytyi yllättäen lukemista myös suomeksi.

Uskon, että lähikirjaston lastenosastosta tulee meille lähivuosina tuttu paikka.

Iltapäivä laukkaradalla FC Kölnin kanssa

Ystävä kysyi, onko meillä ohjelmaa toiseksi pääsiäispäiväksi, sillä hän halusi lähteä laukkaradalle. En edes tiennyt, että Kölnissä on paikka kyseiselle hevosurheilulle ja vieläpä aika helposti saavutettavissa meiltä kotoa. Meillä ei sattunut olemaan muita suunnitelmia, joten päätimme lähteä mukaan.

Laukkarata sijaitsee Weidenpeschissa Pohjois-Kölnissä sekä U15 että U 16 tavoitettavissa. Seisomalippu alueelle olisi maksanut 11 euroa mutta toivoin, että pääsisin istumaan, koska iltapäivästä tulisi pitkä, joten ostimme 16 euron liput pääkatsomoon. Istumapaikat olivat vapaasti valittavissa, ja aika pian selvisi, miksi. 

Iltapäivä oli varsinainen spektaakkeli. Aina puolen tunnin välein radalla starttasi uusi juoksukilpailu, ja väliajat oli täytetty erilaisella ohjelmalla. Tapahtuman järjestäjänä toimi FC Kölnin säätiö, joten FC Kölnin jalkapallojoukkue oli mukana: laukkakilpailuiden välissä oli nimmareiden jakoa, rangaistupotkukilpailu ja chearleadingien esiintyminen. Jossain vaiheessa aikataulu tosin alkoi venyä, koska hevoset eivät järjestäytyneet niin nopeasti lähtöpaikoilleen kuin olisi toivottu. 

Täytyy sanoa, että päivän päätähdet eli hevoset olivat kyllä komea näky kiitäessään nurmikkoisella radalla. Mitä pidemmälle päivä eteni, sitä stressaantuneemmilta eläimet tosin alkoivat tuntua saapuessaan areenalle ja kesti aina kauemmin saada ne rauhoittumaan lähtötelineisiin. Toisaalta osa juoksusta oli amatöörikilpailuja, joihin osallistuneilla hevosilla ei ehkä ollut niin paljon kokemusta kilpailutilanteesta.

En oikein tiedä, mitä odotin, mutta ehkä en niin kaoottista iltapäivää, millaiseksi se muodostui. Istumakatsomoja oli vain kaksi ja lisäksi oli nurmikenttä, jonne innokkaimmat asettuivat piknikviltteineen. Kenttä täyttyi seisojista aina hetki ennen uutta starttia. Heti juoksun jälkeen ihmiset hävisivät muualle tapahtuma-alueelle, joka sisälsi ravintoloita, ruoka- ja juomakojuja ja vedonlyöntitiskejä.

Katsomorakennuksen sisällä oli lisäksi suuri halli, ja vaikutti siltä, että ammattimaisimmat vedonlyöjät seurasivat siellä kilpailujen etenemistä. Osa katsojista taas tuntui viihtyvän pelkästään ravintola-alueella laukkaradan sijaan. Kalleimmat paikkaliput ohjasivat kattoterassille.

Tapahtuman luonne oli lähinnä vellomista sinne ja tänne, vaikka me ensikertalaisina pidimmekin paikkojamme katsomossa. Tosin joka välissä joku lähti vedonlyöntikojulle, vessaan tai hakemaan juomista, joten rauhallisesta seurustelusta ei oikein voinut puhua.

Sen verran täytyy valittaa, että juomakojuja oli aivan liian vähän, ja kahvikin pääsi loppumaan kesken. Minulta kesti niin kauan jonottaa saadakseni pullonantit takaisin, että luovutin ne lopulta viereiselle jonottajalle. Ilmeisesti ei ollut varauduttu siihen, että ilma lämpenee helteiseksi ja paikalla on ennätykselliset 17 200 katsojaa.

En ymmärrä vedonlyönnistä mitään, kuten ei muukaan seurue, mutta täytyy sanoa, että aloittelijoilla on tuuria. Seurueemme kuudesta jäsenestä viisi osallistui pienellä summalla vedonlyöntiin, ja neljä sai ainakin yhdestä juoksusta omansa takaisin. En tiedä, millaisilla summilla päivän aikana pelattiin, mutta uskoisin, että jotkut lähtivät kotiin taskut täynnä.

Lähtisinkö uudestaan? Nyt ainakin tiedän, millaiseen härdelliin joudun ja varautuisin paremmilla eväillä, jotta kaikkea ei tarvitsisi jonottaa. Ehkä valmistautuisin myös etukäteen ottamalla parempaa selvää hevosista ja kilpailumuodoista sekä palkinnoista ja erilaisista vedonlyöntimahdollisuuksista. Toisaalta tällaisenaankin päivä oli mielenkiintoinen elämys.

Lisätietoa laukkaradasta: https://www.koeln-galopp.de

P.S. Pahoittelut kuvanlaadusta; kamera jäi ottamatta mukaan.

Kuvittajan ja kirjailijan tähtihetket

Kirjailijan ja kuvittajan arki ovat yleensä erakkomaista epäsosiaalista puurtamista. Kirjailija muokkaa samaa tekstiä työpöydän ääressä viikosta, päivästä ja tunnista toiseen, kunnes se joidenkin kuukausien kuluttua pääsee kuvittajalle, jolloin kuvittajalla alkaa samanlainen yksin puurtaminen.

Taidealoja pidetäänkin klassisesti intoroverttien ja epäsosiaalisten tyyppien hommana.

Täytyy myöntää, että elämäni on muuttunut yksinäisemmäksi ja sosiaalinen elämäni rajoittuneemmaksi sen jälkeen, kun aloin kirjoittaa kirjoja. En kuitenkin sanoisi olevani yksin, kun vietän päivää hiljaisessa asunnossa kirjoituspöydän äärelle kumartuneena. Minulla on siellä kuulkaa niin paljon seuraa, että joskus oikein toivoisi hiljaisuutta. Kirjan henkilöt kun eivät tapaa puhua yksittäin vaan kaikki yhteen ääneen. 

Lisäksi työ on niin palkitsevaa, että laitan erakkomaiset iltapäivät tavallisten päivätöiden edelle aina kun vain voin.

Hilja-kirjojeni tekoprosessit ovat reilun vuoden mittaisia rupeamia. Yhtäkkiä hiljaisuus loppuu kuin leikaten, sillä uusi kirja on ulkona ja paljaana ja kaikkien katsottavana, ja kirjailijakin pääsee hetkeksi ulos kirjoituskammiostaan. 

Hiljan kuvittaja Nadja Sarell oli tällä viikolla Kölnissä, sillä juhlimme sekä kolmatta uutta Hilja-kirjaa sekä tuoretta saksankielistä käännöstä. Ensimmäisen yhteisen kirjan julkaisemisesta on nyt tasan puolitoista vuotta, joten voi sanoa, että lyhyessä ajassa on tapahtunut paljon. Niin paljon, että hihkumisen ja juhlimisen lisäksi tekisi mieli vain olla hetki ihan hiljaa ja taivastella kaikkea.

Nadjan vierailu ei täyttynyt vain turismista, kälätyksestä ja tulevien Hiljojen suunnittelusta vaan pidimme myös kaksi tilaisuutta juuri julkaistun Haloo, täällä Hilja -kirjan tiimoilta. Ensimmäinen oli torstaina täällä Kölnissä, kun olimme paikallisen Suomi-koulun ja suomalaisen seurakunnan vieraina. 

Tilaisuuteen saapui runsaasti ihmisiä iältään vauvasta vaariin, ja tunnelma oli erinomainen. Minä luin ja esittelin kirjaa Nadjan piirtäessä fläppitaululle kirjan hahmoja. Lapset jaksoivat keskittyä uskomattoman hyvin! Minä myös kyselin Nadjalta kuvittamisesta ja hahmojen tekemisestä, ja suomikoululaiset olivat valmistelleet etukäteen haastattelukysymyksiä.

Tämä on vierailujen parasta osastoa, sillä ikinä ei voi tietää, mitä tulee. Jouduimme muun muassa esittelemään flossaus-taitojamme, kertomaan, olemmeko koskaan kiivenneet vuorelle tai olleet intiaaniheimon parissa ja perustelemaan, miksi kirjan päähenkilö on tyttö.

Kun piinapenkistä oli selvitty, Nadja vetäytyi piirtustuvälineineen pöydän taakse ja lapset saivat käydä muotokuvassa. Tiedän, että homma on intensiivistä ja sen jälkeen tärisee käsi, mutta miten ylpeitä lapset ovatkaan näistä Nadjan tekemistä pienistä kuvista! Niistä jää kiva muisto. 

Minä taas signeerasin samaan aikaan kirjoja, join kahvia ja vastasin vielä moninaisiin kysymyksiin Hiljasta ja  muustakin. Mainion hetki oli, kun viereeni parkkeerasi noin 10-vuotias poika, joka halusi tietää, miten tällainen kirja oikein kirjoitetaan ja mistä ideat syntyvät.

Parituntisen vierailun jälkeen lähdimme hienosti syömään, sillä kyllä tällaisia saavutuksia kannattaa juhlia.

Eilen eli lauantaina suuntasimme Bonnin Suomi-kouluun. Koulu kokoontuu kylässä kaupungin ulkopuolella. Olin huolellisesti selvittänyt reitit, ja olimme aikaisin aamulla liikkeellä ja itse tapahtumapaikallakin jo puoli tuntia ennen h-hetkeä.

Harmi vain, että vähän myöhemmin tajusimme, että google on ohjannut meidät väärään paikkaan. Oikea kokoontumispaikka olisi noin kolmen kilometrin päässä naapurikylässä. Onneksi eksyneet lampaat haettiin ja tilaisuus pääsi alkamaan.

Bonnissakin oli oikein mukava yleisö, vaikka kysymyksiä sai houkutella esiin muffinssipalkalla. Mutta levottomimmatkin rauhoittuivat uuden kirjan kummitusjuttujen äärellä enkä koskaan ole nähnyt Nadjan muotokuvapisteelle niin suoraa jonoa kuin eilen. 

Siinä ne siis olivat taas tällä kertaa, kuvittajan ja kirjailijan tähtihetket. Sen verran täytyy paljastaa kulissien taakse, että minä olen ollut koko viikon kovassa flunssassa ja tänään jo siinä kunnossa, että huomenna on edessä lääkärikeikka.

Jotenkin elämässä pitää olla outo tasapaino. Jos on jotain tosi kivaa, pitää olla myös jotain kamalaa, jotta jalat pysyvät maassa. Kirjan julkaisuun liittyvä euforia kaipaa siis vastapainokseen antibiootteja. 

Mutta sen sanon, että tällaisista tilaisuuksista ja kohtaamisista saa niin paljon virtaa, että sen avulla jaksaa tarttua taas seuraavaan hiljaiseen kirjoitusrupemaan. Kunhan tauti talttuu, pääsee Hiljan viides kirja kunnolla työn alle. Neljäs Hilja-tarinahan on tällä hetkellä kustannustoimittajan ruodittavana ja odottamassa Nadjan kuvitusta. Hilja ja operaatio joulun taika näkee päivänvalon jo tämän vuoden syyskuussa.

Kiitos Kölnin ja Bonnin Suomi-kouluille ja Kölnin suomalaiselle seurakunnalle vierailujen järjestämisestä ja Annalle ja Ninalle kuvista!