Vuosia sitten juttelin silloisten työkavereiden kanssa paikoista. Muistan erään sanoneen, että Pariisi on hänen sielunsa paikka, sillä siellä ollessa tuntuu hyvältä ja sellaiselta kuin joku olisi laittanut laturiin. En tainnut tuolloin osata sanoa, mikä on minulle sellainen paikka, jossa akut latautuvat kuin huomaamattaan ja sekä mieli ja keho virkistyvät.
Jos joku kysyisi minulta nyt, missä paikassa tunnen voivani hyvin ja palautuvani omaksi itsekseni, minun olisi helppo vastata. Itse asiassa paikkoja on kaksi. Niitä yhdistää luonnon läheisyys, hiljaisuus sekä raikas ilma ja puhdas vesi. Ja nyt joku kysyy, miksi asun kaupungissa, jos kaipaan jatkuvasti paikkoihin, jotka ovat asuinympäristöni vastakohtia, mutta ei mennä nyt siihen. Elämähän tunnetusti on.
Nuorena ei halunnut mitään muuta kuin pois tylsältä suomalaiselta maaseudulta, ja vielä opiskeluaikoinakin tuntui, ettei siellä haluaisi asua. Saksan vuodet ovat kuitenkin saaneet minut kiintymään lapsuuteni kotikylään aivan uudella tavalla. On aina ihana palata rauhalliseen ympäristöön ja tutuille lenkkipoluille, saunan lämpöön ja järvien läheisyyteen. Lapsen saamisen myötä mummolareissut ovat saaneet uusia sävyjä, ja olen onnellinen jokaisesta päivästä, jonka saamme viettää entisessä kotitalossani.
Toinen sielunmaisema on hiipinyt elämääni kuin varkain. Olen ollut kohta kahdeksan vuotta yhdessä miehen kanssa, joka on kotoisin Pohjois-Saksasta, aivan läheltä Tanskan rajaa. Ympäristö on hyvin erilainen kuin lapsuuteni kylässä, mutta periaate on sama. Tosin Pohjois-Frieslandissa ei ole kyse metsistä vaan raikas meri-ilma tuivertaa tukkaa, horisonttia riittää silmän kantamattomiin ja vuorovesi tekee rannasta mutaisen. Lähes joka päivä sataa tai ainakin tuulee, mutta en lakkaa ihmettelemästä hiljaisuutta. Kaupungin jatkuvan taustamelun huomaa vasta sitten, kun sieltä lähtee pois.
Appiukkoni muutti muutama vuosi sitten uuteen taloon ja luulen, että ihastumiseni seutuun kirkastui silloin. Uusi asuinpaikka sijaitsee vihreässä ympäristössä, siinä on mukava piha lapsen kanssa leikkiä, tuulessa humisevia vanhoja puita ja vain kivenheitto Pohjanmeren rantaan. Kävelylenkin voi suorittaa niin, että seuraa ensin rantaviivaa, kiipeää sitten pitkän ja loivan mäen päälle metsään ja laskettelee lopulta pellonreunaa hiekkatien varrella sijaitsevaan taloon.
Appiukon kodissa on myös sauna, joten viihdyn siellä erinomaisesti. Minun ei tarvitse olla perillä kauaakaan, kun huomaan, että hartiat ovat rentoutuneet ja ajatukset rauhoittuneet. Tuntuu siltä, kuin kuin joku olisi laittanut minut laturiin.
Aina välillä mietimme miehen kanssa, missä asuisimme, jos emme asuisi Kölnissä. Meillä on täällä hyvät turvaverkostot ja ystäväpiiri, Suomeen pääsee näppärästi ja koko Keski-Eurooppa tuntuu olevan vain junamatkan päässä. Ei ole mitään muuta syytä lähteä kuin se, että joku paikka alkaisi tuntua paremmalta tai työ veisi muualle. Kuulimme jouluna, että miehen lapsuudenystävä on muuttamassa takaisin kotiseudulle ja mietimme omaa tilannettamme.
Minun työni olisi helposti siirrettävissä hiljaiseen kyläyhteisöön, mutta en aja autoa, ja se olisi maalla varmaan pakollista. Myös Suomeen lähteminen olisi hankalampaa kuin nyt enkä tiedä, miten helposti uudet ystäväkuviot järjestyisivät kylmien ja etäisten pohjoissaksalaisten parissa. Entä olisiko arki merituulessa ja lähes jokapäiväisessä sateessa sittenkään niin kiehtovaa kuin miltä se vierailuilla tuntuu? Ajatusleikki keskeytyy aina viimeistään siihen, kun mies toteaa, ettei ole vielä valmis luopumaan kaupungin läheisyydestä. Pikkulapsiarki ja lock down tosin varmistavat sen, ettei kaupungista ole tällä hetkellä muuta iloa kuin lyhyet välimatkat.
Emme siis ainakaan vielä ole pakkaamassa elämää laatikoihin ja muuttamassa toiselle puolelle maata, mutta sovimme jo, että lähdemme sinne pian uudestaan, koska kirjoittajan arki vaatii rauhallista ja virikkeellistä ympäristöä, suomalainen sieluni saunaa ja mies voi suorittaa home officea muuallakin kuin kotisohvalla.
P.S. Kyseiset kuvat ovat appiukon lähellä sijaitsevalta lammasfarmilta, josta kävimme hakemassa ruokaa joulupöytään ja villavaatteita pojalle. Yleensä näillä rantavalleilla tai tulvapadoilla tai miksi näitä rakennelmia suomeksi sanotaankaan paimentaa lampaita, mutta nyt emme nähneet yhtään.