Tuesday, 11 August 2020

Koti on siellä missä + ARVONTA

        

                                                                                                       ***Yhteistyössä Alvar Carton kanssa

Yksi Kölnin suomalainen tässä terve! Olen muuttanut lukuisia kertoja elämäni aikana ja koti on ollut Suomen paikkakuntien lisäksi Groningenissa, Hampurissa ja nyt jo pitkään Kölnissä. Ja tiedättekö mitä? Kölniläisten paikkakuntarakkaus on alkanut tarttua minuunkin.


Suomessahan on normaalia ja hyväksyttävää tuntea kansallistunnetta olematta liian isänmaallinen. Saksan lähihistorian vuoksi täällä ei edellenkään ole soveliasta kokea suurta kansallisylpeyttä. Jalkapallomaajoukkueen menestys on kuitenkin saanut aikaan sen, että maan lippua voi kantaa ainakin arvokisojen aikaan, mutta muuten ei kannata osoittaa kiinnostusta nationalismia kohtaan. Saksassa tällaiset tunteet onkin parempi projisoida omaan kotikaupunkiin. 


Ja harvan saksalaisen paikkakunnan asukkaat ovat niin ylpeitä kotiseudustaan kuin kölniläiset.

"Home is, where the Dom is", kotiseutuhullut kölniläiset sanovat. Kölnin Tuomiokirkko on maailmankuulu ja siellä käy vuosittain 6 miljoonaa kävijää, joten pystistä on syytäkin olla ylpeä. Johan Ultra Brakin aikoinaan lauloi, miten nyt on koettu ja nähty kaikki, jopa Kölnin Tuomiokirkko.


Maailmankuulun kirkon lisäksi kaupunkilaiset ovat ylpeitä Reinistä, karnevaaleista, kölschin murteesta ja lukuisista olutpanimoistaan. Karnevaalilauluissa ylistetään kaupunkia ja rakkautta, joten mitä sitä ihminen muuta tarvitsee?


Kölnin ydinkeskusta noudattelee edelleen keskiaikaista pohjakaavaa, ja monet keskustan kadut johtavat säteittäin kohti Tuomiokirkkoa. Tällä tavoin tornit voi nähdä kaikkialta kaupungista. Olen myös kuullut, ettei keskusta-alueelle saa rakentaa liian korkeita taloja, jotta ne eivät peitä kirkontorneja lähiseudun näkyvistä. Tässä onkin onnistuttu niin hyvin, että Kölniä lähestyttäessä tutut tornit näkyvät jo kaukaa. 


Minusta on yhdeksän ja puolen vuoden kölniläisyyden jälkeen alkanut tulla kotiseuturakas. Ei riitä, että asun kolmen kilometrin päästä Tuomiokirkosta ja näen kaksoistornin siluetin päivittäisten reittieni varrelta, vaan haluan myös palan kaupunkia kotiini. Niin pitkälle ei sentään vielä ole menty, että liimaisin kaupungin siluetin seinätarraksi makuuhuoneeni seinälle, kantaisin Köln-logoilla varustettua kassia tai käyttäisin vain FC Köln -jalkapallojoukkuetta mainostavia vaatteita, kuten monet paikalliset tekevät.

Meidän kodissamme asuinpaikasta muistuttaa kartta, jos sijaintinsa vaikka sattuisi unohtamaan. Meillä on jo joitain vuosia ollut seinällä isot karttajulisteet Kölnistä ja lapsuudenkotipaikastani Asikkalasta, mutta nyt tuo ensimmäinen korvataan Alvar Carton uutuustuotteella. Suomalaisesta koivusta valmistetulle puulevylle painettu kartta tuo huoneeseen kivasti uutta ilmettä, kunhan vielä päätän, mille seinälle se tulee. 


Samalla kuva toki todentaa karusti myös lukuisat Kölniä ympyröivät Autobanhat ja tiheät ja vieri vieressä toisiaan seuraavat asuinalueet. Jos alkaa liikaa ahdistaa, aina voi luoda silmänsä Asikkalan kartalle, jossa on lähinnä vettä, jonka sivuitse kulkee muutama yksittäinen hassu tieviiva. 

Minun kotini on siellä missä tuomiokirkko on. Entä sinun? Kerro, minkä paikan haluaisit karttana seinällesi. Kommentoi perjantaihin 14.8. mennessä ja voit voittaa Alvar Carton 30 x 40 -kokoisen vanerijulisteen. Muistathan jättää kommenttiin myös sähköpostiosoitteesi! Postitus kaikkialle maailmaan.

Thursday, 30 July 2020

Lastenkirjavinkkejä loppukesään

Minulla ja Toivolla on yhteinen harrastus, vaikka sitä minä en tiedä, miten paljon pikkuherra saa siitä irti. Me Kuuntelemme nimittäin äänikirjoja. Lukuaika on nykyään kortilla, koska lapsi ei viihdy leikeissään niin kauan, että äiti voisi heittää jalat sohvalle ja sukeltaa hyvän tarinan pariin. Niinpä keksin tarinapulaan ratkaisun ja aloimme kuunnella äänikirjoja.

Olen huomannut, etteivät kaikki kirjat sovellu kuunneltaviksi yhtä hyvin kuin toiset. Liikaa ajattelua vaativat ja keskeytyksistä kärsivät kirjat odottavat lukemista, ja äänikirjoiksi valikoituvat kevyemmät tarinat ja erityisesti lastenkirjat. Tänä keväänä olemme aamun aikaisina tunteina kuunnelleet mm. Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi -sarjan, joka tarjoilee kepeitä maalaisromanttisia tarinoita pienestä savolaispitäjästä. Tarinan päähenkilö on joka kirjassa eri, mutta taustalla elää ja hengittää tuttu kyläyhteisö sympaattisine tyyppeineen ja tapahtumat sijoittuvat kauniisiin postikorttimaisemiin.

Toinen hyvin kuuntelua kestävä laji ovat lastenromaanit. Yritän pysyä kartalla Suomessa julkaistavista lasten- ja nuortenkirjoista, mikä onnistuu erilaisten lukuaikapalveluiden avulla. Ainoa ongelma ovat kuvakirjat, jotka toki vaativat tarttumista ja konkreettista katsomista. Niinpä Suomen reissujen vakio-ohjelmaan kuuluu nykyään piipahdus kirjaston uutuushyllylle. 

Tässä tänä kesänä kuuntelemiani ja lukemiani lastenkirjoja, joita suosittelen ilolla eteenpäin:

SARJOJEN ALOITUKSIA

Siri Kolu: Villitalo (Otava)

Kirjan konsepti vaikutti todella kiinnostavalta, ja tarina ampaisikin sellaiseen vauhtiin, että kirja oli kuunneltava äkkiä loppuun. Me Rosvoloista tunnettu Siri Kolu omaa mielikuvituksen, jota toinen lastenkirjailija voi vain kadehtia.

Monilapsisen perheen isä pääsee talonmieheksi van Böökin erikoiseen huvilaan Rapinalinnaan. Kertojana toimiva Tomtom-poika muuttaa taloon perheineen kesäloman alussa ja heti ensimmäisenä yönä alkaa tapahtua, sillä talo ottaa jalat alleen ja lähtee liikkeelle. Talossa asuvat lapset alkavat selvittää sen salaisuuksia ja myös sitä, kuka taloa uhkaa ja ajaa takaa. Aikuisasukkaissa on monia epäilyttäviä tyyppejä, mutta lapset ovat nokkelia. Tarina on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja odotan jatkoa innolla.

Hilkka Liitsola: Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka (Kustannus Mäkelä)

Hilkka Liitsolan merirosvoseikkailu oli tänä vuonna Luku-Varkaus palkinnon ehdokkaana eikä
suotta. Kajo-tyttö asuu ankeassa lastenkodissa, jonka päiväjärjestys on tarkkaan säädetty ja jossa vallitsee tiukka kuri. Eräänä päivänä käy kuitenkin niin, että hän joutuu puutarhassa merirosvojen ryöstämäksi ja päätyy merirosvolaivaan. Siellä Kajolle paljastuu, miten heppoiset tiedot hänellä on ympäröivästä maailmasta ja miten väärin häntä on lastenkodissa opetettu. Laivatyttönä hän joutuu muiden pompottamaksi, kunnes hänen menneisyydestään paljastuu salaisuus, joka muuttaa kaiken.

Tarina lähtee hieman köhähdellen liikkeelle, mutta on alun jälkeen hauska ja vauhdikas. Merirosvot ovat hyvää väkeä, ja Kajon kaapanneet Arrja ja Riki ovat erityisen  mainioita tyyppejä. Kirjan juoni ei ole mutkikas eikä kieli hankalaa vaan voisin kuvitella monen juuri lukemaan oppineen tarttuvan tähän merirosvoseikkailuun. Lisäksi luvut loppuvat aina sellaiseen koukkuun, että on pakko lukea eteenpäin ja saada tietää, mitä tapahtuu. 

Sarjan toinen osa, Kajonsaari, ilmestyy tänä syksynä.

KUVAKIRJOJA

Kirsti Kuronen ja Karoliina Pertamo: Näytä minulle hassu ilme (Karisto)

Äiti ja isä murjottavat, joten Jaakko päättää lähteä kameransa kanssa ulos etsimään mukavampia ilmeitä. Lopulta hassuja ilmeitä onkin kasassa melkoisen monta, kun Eppu-vaari, puiston ankka ja skeittari asettuvat kuvattaviksi. Lopuksi oma mielikin paranee ja ilme kohenee, sillä hyvä olo ja hassut ilmeet tarttuvat.

Kirsti Kurosen ja Karoliina Pertamon edellisessä kuvakirjassa, Kerro minulle kaunis sana, Jaakko keräsi kauniita sanoja vastapainoksi niille kauheuksille, joita äiti ja isä suustaan päästävät. Molemmat kuvakirjat ovat ymmärtäväisen lempeitä ja käsittelevät tunteita rauhallisesti. Pertamon kuvitus täydentää Kurosen tekstiä ja kokonaisuus on ajaton. 

Marjo Nygard: Lumi ja Lunni (Lasten Keskus)

Silmieni editse oli keväällä lipunut kiittävä arvio Marjo Nygardin uutuuskirjasta, joten nappasin sen Suomen-lomalla kirjastosta mukaan. Lumi ja Lunni on esimerkki hiljaisesta kirjasta, jossa kuvat puhuvat voimakkaammin kuin teksti, joka ei selittele vaan täydentää visuaalista kokemusta. Muutamalla sivulle ei itse asiassa ole lainkaan tekstiä.

Lumi asuu ja viettää kesää mummon kanssa hiljaisella saarella. On yksinäistä, kunnes eräänä päivänä saareen saapuu Lunni-lintu ja Lumi saa ystävän kaikkeen hauskaan, kuten ristinollaan ja majakan rakentamiseen. Valitettavasti lunni muuttaa syksyn tullen muualle, ja talvi on täynnä ikävää ja kaupausta. Onneksi sen jälkeen odottaa uusi kesä ja jälleennäkemisen riemu. 

Nygardin kuvat ovat kauniita ja tunnelmallisia, ja vaikka tarina ei sinällään ole uusi, ystävyys on aina hyvä ja koskettava teema.

Nelli Hietala ja Sari Airola: Kerttu ja murkku (Karisto)

Kerttu rakentelee palikoista taloa ja saa sinne yllättäen asukkaan, kun murkku kipittää sisään. Se ei jää talon ainoaksi asukkaaksi, ja Kertun on haettava naapurin Peetu katsomaan, mitä tapahtuu. Peetun mummo mainitsee, että Peetunkin kotona asuu murkku, ja lapset päättävät houkutella senkin palikkalinnaan. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitellusti vaan lopputuloksena on kiukkuinen isosisko.

Kerttu ja murkku on hauska pieni tarina arjen sattumuksesta, leikin riemusta ja hetkessä elämisestä. Sari Airolan kuvitus on vauhdikkkaan ilmeikäs, ja erityisesti pidin muutamasta pinkkisävyisestä sivusta. Ensimmäisessä Kerttu-kirjassa seikkailtiin kärpäsen kanssa (Kerttu ja kärpänen), nyt muurahaisten. Mikähän hyönteinen pääsee esiin seuraavassa kirjassa...

TIETOKIRJOJA

Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset (Avain)

Viime aikoina on ilmestynyt mukavia uusi lasten tietokirjoja niin prinsessoista kuin lähihistoriasta tai Suomessa matkailusta. Karoliina Suoniemen edellinen tietokirja Ihan oikeat viikinkiajan lapset käsitteli elämää Suomessa noin 1000 vuotta sitten. Uudessa kirjassaan hän avaa teollistumisen ja kaupungistumisen vaiheita ja sitä, millaista lasten elämä oli tehtaan varjossa.

Kirjan luvut käsittelevät erilaisia teemoja asumisesta huveihin ja niiden lopusta löytyy myös monipuolisia tehtäväsivuja. Lisäksi kirjassa esitellään kuuluisia suomalaisia, jotka ovat ponnistaneet köyhistä oloista olympiavoittajiksi ja poliitikoiksi. Kirjan kuvituksesta vastaa Emmi Kyytsönen.

Kirja on mielenkiintoinen tietopaketti ajasta, josta ei lopulta ole kovin kauaa, ja oloista, jotka nykysilmin tuntuvat jo hurjan omituisilta. Miten ahtaasti tuolloin asuttiinkaan ja miten raskasta työssä käyvien lasten elämä saattoi olla. Moni nykylapsi saattaa unohtaa jurputtaa koulun käymisestä miettiessään entisaikojen lasten elämää.

Reetta Niemelä ja Sanna Pelliccioni: Älä vihaa minua! (Karisto)

Käsi pystyyn, kuinka moni inhoaa tai pelkää kyykäärmeitä ja ampiaisia? Entä keitä ällöttävät rotat tai kuka väheksyy supikoiria? Aivan turhaan: kaikilla eläinlajeilla on oma paikkansa ja tehtävänsä luonnossa.

Reetta Niemelän kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama pieni tietokirja sisältää eläinten kirjeitä ihmisille. Niistä selviää, mitä kaikkea eläimet osaavat ja miksi niitä ei tulisi vihata. Sivulta toiselta hyppäävä hämähäkki eli professori Hypykki kertoo tietoiskuissaan mielenkiintoisia uusia tietoja luonnosta ja sen toiminnasta. Kirja on pieni mutta tärkeä lasten luontokirja. 

ILMAINEN NETTIKIRJA

Koska moni blogini lukija on ulkosuomalainen eikä pääse helposti käsiksi tämän listan kirjoihin, haluan lopuksi jakaa luettavaa, johon voi tarttua heti ilman käyntiä kirjastossa tai kirjakaupassa:

Hannu Hirvonen ja Pia Sakki: Viisisataa kutiavaa hammasta

Murisevassa metsässä tapahtuu monenlaista, kuten sellaista, että karhu ei uskalla mennä uimaan, koska vesi saattaa purra, ja niin käykin. Hauskoja sanaleikkejä sisältävässä kirjassa tutustutaan krokotiilin pienokaisiin, joiden on pakko purra kaikkea, koska ne saavat hampaita, ja kuullaan muitakin tarinoita Murisevasta metsästä. Joka luvun lopussa on lisäksi kysymyksiä, joiden avulla voi pysähtyä miettimään tekstiä ja sen merkityksiä.

Pia Sakin kuvittaman teoksen on julkaissut Niilo Mäki -instituutti, joka haluaa innostaa lukemisen pariin.Kirjan voi ladata täältä.
Wednesday, 29 July 2020

Kaksikielisyys alkaa jo vauvana

Ball, äiti, papa, auto, päivää. Siinä järjestyksessään 1-vuotiaan suomalais-saksalaisen lapsen ensimmäiset sanat. Olen into piukeana odottanut, milloin sanoja alkaa tulla ja mitä lapsi tulee milläkin kielellä sanomaan. Lapsen kielenkehityksen seuraaminen on  erittäin mielenkiintoista, mutta kirjailijaäidille sanat ovat erityisen tärkeitä. Tällä hetkellä lapsi kyllä puhuu ja paljon, mutta ei vielä sellaista kieltä, mitä kuulija voisi ymmärtää. Papukaijan piirteitä on kuitenkin jo havaittavissa.

Pahoitteluni lapsi siitä, että synnyit kielitieteilijöiden perheeseen, sillä jokainen tavusi tullaan merkitsemään muistiin.

Tavoitteenamme on kasvattaa lapsi kaksikieliseksi. Minä puhun Toivon kanssa vain suomea ja papa saksaa. Asuinympäristömme on saksankielinen ja kotikielemme on saksa, joten siitä tulee varmasti vahvempi kieli. Hauskaa on tosin huomata, miten paljon suomea papa on vuoden aikana oppinut kuin ohimennen ja että hänkin käyttää välillä suomen kieltä lapsen kanssa. Äidin kieli suomi onkin lapsen turvakieli, ja hän tuntuu tykästyvän nopeasti sitä puhuviin ihmisiin. 

Olen kiinnittänyt jo alusta alkaen huomiota lapsen kielen kehityksen tukemiseen ja apuna minulla on on ollut suomalainen varamummo, suomalainen äiti-lapsipiiri ja nettimuskari.
Saksassa asuu paljon suomalaisia, ja täällä Kölnissä meitä on aivan suomalaiseksi seurakunnaksi asti. Sen kautta olen tutustunut ihanaan eläkeläiseen, joka on ruvennut pojallemme varamummoksi. Hän on tämän ensimmäisen vuoden aikana käynyt säännöllisesti kylässä, vienyt vauvaa vaunukävelyille ja nyt taaperoa leikkipuistoon ja pallokentälle. On ihanaa, että lapsen elämässä on eri-ikäisiä ihmisiä, vaikka biologiset isovanhemmat asuvatkin kaukana. Yksi näiden tapaamisten takaa-ajatus on myös se, että lapsi kuulee suomea muiltakin kuin minulta.

Loppusyksystä aloimme käydä suomalaisessa äiti-lapsipiirissä eli paikallisesti mukeloissa. Se on 0-3-vuotiaille suunnattu kerran viikossa kokoontuva ryhmä, jonka tapaamiset ovat rentoja ja erittäin epävirallisia. Tavoitteena on tarjota lapsille muutama tunti suomenkielistä ympäristöä. Leikkimisen ja kahvin juomisen ohessa olemme myös monesti laulaneet tuttuja suomalaisia lasten leikkilauluja. 

Keväällä korona sulki kaikki toimintaryhmät ja ihmiset sisätiloihin. Ehdin jo miettiä, mistä saada lapselle kielellistä inputia, kun ketään ei saa tavata eivätkä muumi-dvd:t vielä sovi näin pienelle. Silloin löysin netistä Sointupuun ja sen musiikkivideot.

Sointupuu on videomuskari vauvoille ja lapsille. Sen videoissa esiintyy aina yksi musiikkikasvattaja ohellaan äiti vauvan kanssa tai muutama lapsi. Videot on jaoteltu ikäryhmittäin, ja laulut ovat kaikille tuttuja Pienistä kultakaloista Asikkalan Asikkalan puisiin rattaisiin. Leikit esitetään tietysti myös, ja kaikkea säestää rauhallinen kitarakomppi.
Aloimme käyttää palvelua, kun lapsi oli kahdeksankuinen. Sain videoiden avulla laannutettua muutamankin kiukkuaamun, sillä ruutu vei ajatukset muualle ja antoi äidille pienen hengähdystauon. Aluksi en ollut varma, mitä lapsi pätkistä ymmärsi mutta häntä kiinnosti kovasti ainakin se, mitä kuvassa oleva vauva tai lapsi touhusi. Nyttemmin videoita tervehditään huitomalla ja itse päälle höpöttämällä. Toivo on musikaalinen ja pitää musiikista, joten kielen oppiminen musiikin avulla on nappi juttu. 

Lapsen suosikkeja ovat olleet Kissa ja jättiläinen, Kanapolkka ja Asikkalan puiset rattaat, eli meillä toimivat parhaiten touhukkaat ja vauhdikkaat jutut.  Minua taas viehättää videoissa se, että ne ovat aitoja ja mutkattomia. Jos mukana ollut lapsi on alkanut kitistä kesken laulun, ottoa ei ole pysäytetty vaan se on tullut mukaan videoon. Homma ei ole liian kliinistä vaan tunnelma on mukavan lapsiläheinen. Videot on toki ammattimaisesti tehty, mutta lopputulos ei ole kiiltokuvamaisen kiillotettu. 
Tällä hetkellä olemme taas voineet nähdä Kölnin suomalaisia tuttavia ja käydä yhdessä leikkipuistoissa puhumassa suomea. Lapsi pääsi myös oikeaan kielikylpyyn, kun vietimme Suomessa yhden kesälomaviikon. Sointupuun videot ovat kuitenkin olleet mukava lisä tähän kesään. Aika sitten näyttää, miten kielikasvatus onnistuu ja kuinka kaksikielinen lapsesta tulee. Että kiinnostaako häntä puhua saksalaisessa ympäristössä vierasta suomen kieltä vai toivooko hän, että äitinsä puhuisi saksaa. En muuten tule puhumaan, en ainakaan hänelle.

***Sointupuun käyttöoikeus on saatu blogin kautta***
Wednesday, 22 July 2020

1-vuotiaan elämysmatka Suomessa

Meillä elettiin kesäkuu pieni jännitys takaraivossa. Keväällä ajattelin, että on turha buukata kesäksi Suomeen mitään, koska maailma on tällä hetkellä niin epävarma. Toukokuussa Finnair kuitenkin ilmoitti, että Düsseldorfista pääsee heinäkuun alussa taas suoraan Suomeen. Liputkin olivat edullisia ja lentopäiviä olisi ollut mahdollista siirtää vielä viikkoa ennen matkaa, jos lähteminen ei olisikaan tuntunut hyvältä idealta.

Minä klikkasin lennot itselleni ja pojalle enkä tullut edes kysyneeksi, haluaisiko mies mukaan.

Lomaviikko läheni ja virustilanne parani molemmissa maissa kovalla vauhdilla. Lähteminen alkoi näyttää erittäin todennäköiseltä. Eräänä iltana mies totesi, että hänellä on vielä edellisvuodelta käyttämättä jääneitä lomapäiviä, joten hän ajatteli, että ottaa sen viikon lomaa, kun me olemme Suomessa. Ja minä, että täh!? Pieni kateudenpuuska iski, sillä minähän en tällä hetkellä voisi suunnitella lomaa ilman lasta, jolla on menossa äitivaihe, ja muutenkin tuntui hassulta, että toinen jäisi kotiin eikä lähtisi mukaan, vaikka olisi voinut.
Loppujen lopuksi erikseen lomailu oli hyvä ratkaisu. Minä pääsin Suomeen puhumaan intensiivisesti suomea ja tekemään omia kotimaa-juttuja, ja mies taas käytti viikon laittamalla kotona paikkoja kuntoon. To do -lista oli pitkä, sillä arjessa ei ehdi ylimääräisiä hommia ja toisaalta remppaaminen on haastavaa, kun jaloissa pyörii utelias 1-vuotias.

Loman seurauksena kylpyhuoneessamme on nyt kattoon vedettävä kuivausteline, keittiössä uusi kaappi (Meni viisi vuotta tässä asunnossa, kunnes tajusimme, että keittiön nurkkaan mahtuu korkea kaappi, joka ratkaisee jatkuvan tilapulan), monenlaiset paperihommat ovat edenneet ja muutama muukin kodin nurkka on saanut uutta maalia päälleen.

Sillä aikaa kun mies ahkeroi, minä ja taapero nautimme Suomen kesästä. 1-vuotias pääsi kunnon elämysmatkalle Suomen maaseudulle, vaikka toki pienelle riittävä pienet huvit. Viikko sisälsi monia ensimmäisiä kertoja 1-vuotissynttäreistä lähtien. Hellyyttävää oli tietysti myös se, että lapsi sai pienen palan sitä, mikä muodosti suuren osan äitinsä lapsuutta.
Olen kotoisin maalta, joten poika pääsi mm. käymään traktorin kopissa, syömään mustikoita ja punaherukoita suoraan puskasta, kylpemään lämpimässä kesäillassa vanhempieni takapihan apilaniityllä ja ihmettelemään metsiä, mökkimaisemia ja kanoja. Yksi viikon parhaista jutuista oli se, että saimme vanhalta lapsuudentutulta lainaan polkupöyörän lastenistuimen ja pääsimme ajamaan Suomen kesämaisemien halki. Kyyti taisi olla sopivan töyssyistä, koska poika nukahti istuimeen lähes joka kerta. Muuten hän nukkui päiväunensa vihreällä pihalla ja hyvin nukkuikin.

Suomen lomaviikko ei olisi voinut olla onnistuneempi. Säät suosivat, luonnon vihreys helli mieltä ja äidinkieli korvia. Mietin jossain vaiheessa tosissani, että siirtäisimme paluulentoa eteenpäin. Palasimme kuitenkin suunnitelmien mukaan kotiin, sillä yksin lapsen kanssa lomailu on myös väsyttävää, vaikka isovanhemmista olikin hurjasti apua ja iloa. Mies taas totesi, että vaikka olikin ihanaa nukkua ja levätä kunnolla, koti alkoi pian tuntua tyhjältä, joten oli hyvä, että emme olleet pidempään poissa.

Oli ehkä myös hyvä palata kotiin siinä vaiheessa, kun kaikki sujui ja poikakin viihtyi, jotta jää kaipuu seuraavaan kertaan. Ja nyt minusta tuntuu, että tällä lauseella olen päättänyt ennenkin Suomen reissuja käsittelevät jutut, mutta niin se vain on.

Kiitos kaikille, jotka olitte mukana viikossamme, ja erityiskiitos vanhemmilleni hyvästä huolenpidosta <3
Tuesday, 7 July 2020

Vauvavuoden loppuraportti

Viime vuoden heinäkuun alkupäivinä raskausmaha oli saavuttanut äärimittansa ja laskeutunut odotuksen viimeiseen vaiheeseen. Jatkoin sinnikkäästi päivittäisiä kävelylenkkejä ja lilluin kylpyammeessa kuunnellen klassista musiikkia ja valellen vatsaa lämpimällä vedellä. Heinäkuun toisena viikonloppuna ei tehnyt enää mieli nähdä muita ihmisiä kuin siippaa, ja tasan vuosi sitten eilen valitin miehelle, että nyt alkaa olla aika raskasta ja saisi riittää tämä tila, sillä en jaksaisi enää yhtään, ja vatsaankin koskee.

Siitä hetkestä meni kolme vuorokautta ja minusta tuli äiti, kun poika syntyi täsmälleen laskettuna päivänään. 

Mietin synnytystä edelleen kauhun ja kunnioituksen sekaisin tuntein, vaikka olen jo pitkään tiedostanut sen, miten helpolla pääsin. Koko tarina on luettavissa täällä mutta tiivistetysti se meni niin, että ehdin viettää sairaalassa ja synnytyssalissa vain kaksi tuntia ennen viimeistä ponnistusta, ja viisi tuntia synnytyksen jälkeen kävelin nyytti kainalossani sairaalan pihalla odottaneeseen taksiin ja ajoin lämpimän kesäyön läpi kotiin. Pidän pikaista kotiinlähtöä edelleen parhaana päätöksenä ikinä ja tekisin niin uudelleenkin.

Mutta mitä sanoisin silloiselle minälle nyt, kun kaikesta on kulunut lähes vuosi?

Sanoisin,

että päivät, jotka olettaa raskaiksi, ovat usein helppoja ja toisin päin, mutta aina tulee ilta ja valkenee uusi päivä.

että elämä vauvan kanssa ei useinkaan ole helppoa ja kivaa, mutta on erilaisia vaiheita eikä se aina huuda niin paljon kuin ensimmäisinä viikkoina.

että ensimmäinen vuosi on useita ketjutettuja vaiheita, joista toiset ovat raskaampia kuin toiset, ja edessä odottaa aina uusi ja tuntematon tilanne.

että vaikka ensimmäisten kuukausien aikana sitä kovasti epäilet, vauvasi on itse asiassa aika helppo ja tulee hyvin toimeen erilaisten tilanteiden ja paikkojen kanssa.

että vauva muuttaa entistä elämää lopulta vain vähän, sillä kaikki on sovittavissa ja soviteltavissa, mutta se, että joku on sinusta koko ajan riippuvainen, vaatii totuttelua.

että ensimmäiset kolme kuukautta ovat raskaimmat mutta sitten helpottaa siihen asti, kunnes vauvasta tulee taapero, joka vaappuu ympäriinsä ja laittaa kaikki paikat uuteen uskoon.

ettei lapsi tahallaan vaan koska on pieni ja avuton ja vasta alussa tässä suuressa maailmassa.

että liian vähillä yöunilla eläminen on juuri niin raskasta kuin olit etukäteen kuvitellutkin, mutta imetyksen loputtua saat myös nukkua öitä yksin rauhassa, kun mies ottaa vahtivuoron, ja niillä öillä jaksaa taas muutaman vähän huonommankin.

että synnytyksestä ja raskaudesta palautuminen vaatii yllättävän paljon aikaa, mutta vuoden jälkeen keho alkaa vihdoin tuntua omalta ja entiseltä. Ole siis armollinen itsellesi.
Näillä kuvilla paljastin raskauden puolitoista vuotta sitten.
että järjestä kodin nurkat jo paljon ennen kuin lapsi keksii alkaa ryömiä kukkaruukulta toiselle. Pääset  vahtimisessa helpommalla ja erityisesti vähemmällä siivoamisella.

että mies ei ole vihollinen vaan samassa veneessä. Vaikka teitä on siellä kaksi väsynyttä ja uuvahtanutta ensikertalaista, jompikumpi keksii pelastusrenkaan aina ajoissa.

että nauti ajasta, kun lapsi ei vielä liiku omin voimin ja jaloin, sillä sen jälkeen rauha on ohi. Niin kauan kuin lapsi viihtyy babysitterissä, elämä on vielä helppoa.

että totu kaaokseen, jatkuvaan järjestelemiseen ja tavaroiden etsimiseen.

että kaikki tunteet ovat sallittuja ja kuuluvat asiaan. 

että muista arvostaa miestä ja nähdä se, miten paljon hän tekee ja osallistuu. Älä ota itsestäänselvyytenä.

että vaikka muut ylistäisivät vauvavuoden ihanuutta, on ihan ok iloita siitä, että se on ohi.

että muista kirjata asioita silloin tällöin ylös, sillä vauva muuttuu ja kehittyy kovaa vauhtia ja oppii joka päivä uutta etkä pian enää muista, mitä se osasi ja touhusi pari viikkoa sitten.

että vauvavuosi ei muuta sinua ihmisenä vaan olet sama kuin ennen, mutta hermosi saattavat olla hieman venyneet. Mutta vain hieman.

että tarkista pesukone aina ennen kuin laitat sen päälle, jotta pyykin seassa ei pyöri suuvesipulloja tai palasaippuoita, vaikka ne toki raikastavat kestovaipat kivasti. 

että kaikki loppuu aikanaan, niin myös vauvavuosi.

että varaudu siihen, ettei edellispäivän body mahdu seuraavana päivänä päälle vaan lapsi on uniensa aikana venynyt mittojensa yli.

että älä huoli, vaikka epäilet äidillisiä tunteitasi ja niiden vahvuutta. Olet lapsellesi paras äiti juuri sellaisena kuin olet.

että vauvavuodesta selvitään, ja sen loputtua sinulla on kotona edelleen tai jälleen ihanalta tuntuva mies ja hauska vekkuli pikkupoika, jonka rakkaudenosoitukset ovat välillä rajuja mutta ah niin ylenpalttisia.

että vauvavuosi on vasta alku.
Sunday, 21 June 2020

Parvekelaatikot vihertävät kun taapero nukkuu

Tällä hetkellä on sellaista, että vaikka olisikin hetki aikaa ajatella, ei meinaa jaksaa. Lähinnä ihmettelen, miten joulukuussa ehdin ja viitsin näperrellä päivittäin blogin joulukalenterin parissa, sillä juuri nyt se tuntuisi täysin utopistiselta. Mies on ollut kohta kaksi viikkoa takaisin töissä, ja minä olen saanut huomata, miten erilaista on viettää päivää lapsen kanssa nyt kuin talvella. Silloin vauva nukkui päivisin enemmän ja vaati vähemmän.

Meillä asuu tätä nykyä reippaasti kävelevä taapero, joka vaatii hereillä ollessaan jos ei koko huomiokykyäni, niin aika suuren osan siitä kuitenkin. Päivät ovat pitkiä, koska niihin mahtuu enää yhdet päiväunet ja kaikki muu aika on saatava kulumaan muuten. Meistä on tullut leikkipuistojen vakikävijöitä ja muutenkin pidän meidän aktiivisina, sillä ulkona ja seurassa vietetyt tunnit kuluvat nopeammin kuin lelujen pyörittely olohuoneessa kahdestaan. Lapsi myös nukkuu paremmin, kun päivään on kuulunut ihmisiä ja tarpeeksi tekemistä.

Toivo käyttää päiväuniinsa tunnista kahteen tuntiin, ja tuo aika on erittäin tarpeellinen keidas ja lepotauko intensiivisten päivien keskelle. Harvoin kuitenkaan ehdin loikoilemaan, sillä aina on jotain järjestettävää, kuivumaan laitettavaa, siivottavaa, lounassalaattia pilkottavaksi, sähköposteja vastattavaksi ja asioita tehtäväksi.
Eräs ystävä kyseli hiljattain, yritänkö päiväunien aikaan kirjoittaa ja tunnustin, että en saa mitään aikaan enkä siis edes yritä. Hän totesi, että se on oikein, koska töitä ehtii tehdä myöhemminkin. Nyt lapsen päiväunet kannattaa käyttää energian tankkaamiseen vaikka sarjoja katselemalla. Miten hyvä neuvo! Olen kokonaan unohtanut, että meillä on Netflix, koska en koskaan ehdi katsoa mitään.

Tähän täytyy tulla muutos. Tästä eteenpäin yritän antaa itselleni päivisin pienen lepohetken sohvalla uusien parvekelaatikoiden katveessa ja tuijotella jotain kevyttä ja kepeää sillä aikaa, kun lapsi vetää sikeitä. Sillä siinä missä minun elämäni on arjen pyöritystä ja paremmista yöunista haaveilua, parvekelaatikot ovat olleet ahkeria.

Pari viikkoa sitten kylvetyt siemenet ovat itäneet jo niin, että nousevat olohuoneen ikkunoista näkyville. Vihreät lehdet kurkottelevat terhakasti kohti valoa, ja jokailtaisesta kastelusta on tullut mukava iltarutiini. Useamman kerran päivässä kurkistelen ikkunoille, tutkin lehtien muotoja ja mietin, miten korkeiksi ne kasvavat. Jännä nähdä, saavatko alut seurakseen myös kukkia ja niiden myötä pölyttäjiä. 
Lähinnä harmittaa, että emme aikaisemmin ole kokeilleet kasvatella tuoretta elämää olohuoneen ikkunoiden alla. Näistä hennon vihreistä lehdistä on jo nyt ollut paljon iloa tässä kesän kuumentamassa ja kuivattamassa kivikaupugissa. Jos et pääse luontoon, luo vihreys ympärillesi itse, voisi olla tämän kevään motto. Minun ei siis tarvitse olla kateellinen ihmisille, joilla on oma pieni piha tai puutarha, sillä meilläkin vihertää nyt mukavasti.
Friday, 12 June 2020

Ulkosuomalaiset kirjailijat 29: Lucilla Lin

1. Kuka olet ja mitä teet?

Olen Lucilla Lin, spefikirjailija, taidehistorian MPhil, museon myyjätär ja suomalais-singaporelaisen perheen äiti (ja karanteeniajan yleisviihdyttäjä) Lontoossa. Olen erikoistunut 1700-luvun historiaan ja taiteisiin ja olen kotonani niin  menneillä vuosisadoilla kuin kaukana tulevaisuudessakin.

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Muutin Englantiin 2007 opiskelemaan. Sen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista! Olen nuoresta asti halunnut asua ulkomailla, koska tunnen oloni aina ulkopuoliseksi Suomessa. 

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Iso-Britannia on historianystävän paratiisi. Lontoossa samassa korttelissa saattaa olla roomalainen mosaiikkilattia, goottilainen kirkko ja moderni pilvenpiirtäjä. Täältä löytyy arkkitehtuurin ihmeitä, kauniita puutarhoja sekä joki, jonka rannalle on ajautunut posliininkappaleita eri vuosisadoilta. 

Lontoo on houkuttelevan historiansa ja kulttuuritarjontansa takia turistien suosikkipaikka. Turistimäärä on niin suuri, että ruuhka-aikoina suosituimmissa kortteleissa ei edes mahdu kävelemään! Olen aina haaveillut Lontoosta ilman turisteja, ja nythän se on koronan takia toteutunut, mutta en minäkään saa mennä metrolla keskustaan kuvaamaan autioituneita katuja. 
Lontoo on hyvin kansainvälinen kaupunki, mutta asuinalueellani entisessä satamakorttelissa on myös paljon brittejä, jotka ovat asuneet alueella sukupolvien ajan. Briteille tyypillistä on kaikenlainen vapaaehtoistoiminta ja hyväntekeväisyys, joten tutustuin paikallisiin, kun aloin viemään lapsiani lähistön leikkiryhmiin. Olen ollut vaikuttunut brittien tavasta tarjota apuaan vaikeina aikoina. He järjestävät ostosapua vanhuksille ja kehittävät nopeasti uusia keinoja auttaa yhteisöä ja samalla  liikeideoita itselleen. Paikallinen hyväntekeväisyysyhdistys, jonka tapahtumissa olen käynyt lasteni kanssa, jopa soitti minulle tarkistaakseen, että olimme kunnossa karanteenin alkaessa. Joka torstai kokoonnumme pihoille ja parvekkeille taputtamaan hoitohenkilökunnalle ja heilutamme naapureille. 

4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Olen kirjoittanut lapsesta saakka, mutta tarinat alkoivat onnistua vasta, kun löysin spefin genrenä ja sain parikymppisenä oman tietokoneen. Siihen saakka väkersin ruutuvihkojen parissa. Vuonna 2009 olin mukana URS-liikkeessä (uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio), joka halusi tarjota perinteistä juonivetoista spefiä taiteellisemman ja kokeellisemman kirjallisuuden vastapainoksi. 

Osallistuin URS:n antologioihin ja lehtiin ja myöhemmin novellejani on ilmestynyt muissa antologioissa ja julkaisuissa. Julkaisin vuonna 2013 pienoisromaanin/novellikokoelman Kuolema on ikuista unta (Kuoriaiskirjat), esikoisromaanini, eko-utopia-dystopian/avaruusseikkailu Vihreä Maailma näki päivänvalon 2016 (Kuoriaiskirjat), ja tänä vuonna minulta on ilmestynyt novellikokoelma Musta Linna ja muita eriskummallisia tarinoita (Nysalor). 
Antologioita
5. Mitä kirjoitat?

Kirjoitan spefiä laidasta laitaan: historiallista kauhua, dystopiaa, kyberpunkia, fantasiaa ja nyt viime aikoina avaruusoopperaa. Vuonna 2006 keksin oman mytologian, joka sopii niin historiallisiin kauhutarinoihin kuin avaruustarinoihinkin. Kirjoittajana minulle on tärkeintä vetävä juoni, tunnelma, mielenkiintoiset henkilöhahmot ja mielikuvitukselliset maailmat. Kirjallisia esikuviani ovat Tolkien, H.P. Lovecraft ja kotoinen Zachris Topeliuksemme. 
6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Spefikirjoittajana tarinani sijoittuvat aina kauas menneisyyteen tai tulevaisuuteen ja toisaalta myös täysin kuviteltuihin maailmoihin. Minulta ei onnistu realismi enkä pystyisi kirjoittamaan kunnolla sen enempää nyky-Suomesta kuin nyky-Lontoostakaan. En aina ymmärrä suomalaista kulttuuria enkä sijoita tarinoitani ikinä nyky-Suomeen, joten minua on joissain arvioissa epäilty ulkomaalaiseksi. 

Lontoossa asuminen auttaa siihen, että kun olen kirjoittanut tulevaisuuden Lontoosta, olen voinut kuvata, millaisiksi nykyiset kaupunginosat kehittyvät tulevaisuudessa. Luultavasti kirjoittaisin samalla lailla niin Suomessa, Lontoossa kuin missä tahansa muuallakin. 

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Ensin saan jonkin idean ja alan sitten suunnitella tarinaa eteenpäin ranskalaisin viivoin. Valmis tarina on yleensä lähes heti päässäni, mutta sen saaminen paperille kestää lastenhoitosyistä useita vuosia. Kirjoitan hurjalla vimmalla iltaisin lasten nukkuessa. Saatan kirjoittaa tarinaa, missä järjestyksessä haluan ja joskus kirjoitan viimeisen luvun ensin. Inspiraatiota saan taiteista, historiasta, unista, musiikista ja ajankohtaisista tapahtumista. Piirtelen myös tarinaan liittyviä luonnoksia hahmottaakseni sen maailmaa paremmin. Kahteen ensimmäiseen kirjaani tein myös itse kansikuvan.  
8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Kirjoitan suomeksi päivittäin ja puhun lapsilleni suomea. Asun sattumalta Lontoon suomalaisen Merimieskirkon naapurissa, ja olen ollut aktiivinen kirkon tapahtumissa, joissa tapaan myös muita suomenkielisiä. Minulle englanti on muodostunut akateemiseksi kieleksi (en tiedä osaisinko kirjoittaa suomeksi puutarha-arkkitehtuurista 1700-luvulla) ja suomi fiktiokieleksi.  

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?

En kaipaa niinkään Suomea vaan Tamperetta, Suomen parasta kaupunkia! Kaipaan sitä, että kaikki on kävelymatkan päässä. Lisäksi Tampereen kahvilakulttuuri on, uskomatonta kyllä, Lontoota parempi! Suomessa asuvan perheen lisäksi kaipaan myös kirjoittajapiirejäni ja kirjallisuustapahtumia. Tapaan kirjoittajaystäviäni kerran vuodessa ja silloin yritän sosialisoida ja verkostoitua koko vuoden edestä.

Lucilla Linin sivu Goodreadsissa.

Wednesday, 10 June 2020

Haikeutta ilmassa

Poika täyttää tänään 11 kuukautta, ja papan yhteensä neljän kuukauden vanhempainvapaat ovat nyt ohi. Liekö elämässä koskaan enää tällaista aikaa? Kevät on ollut elämässämme poikkeuksellinen ja mieleenpainuva ilman koronaakin. Minä olen kirjoittanut, Toivo ja papa ovat höntsäilleet ja yhdessä on levitetty ja siivottu leluja lattioilta ja ihmetelty pojan ensimmäisiä askelia ja sormiruokailutapoja.

Taaperokärryn käyttö jäi meillä hyvin lyhytaikaiseksi, sillä pojalla on into päästä omin jaloin eteenpäin. Tällä viikolla kotiin onkin ilmestynyt uusi ongelma: Toivo osaa kiivetä sänkynsä laidan yli meidän sänkyymme ja hivuttautua sieltä lattialle. Papa löi häntä yksi päivä vahingossa ovella päähän, kun ei ollut varautunut siihen, että toinen tulee päiväunien jälkeen vastaan jo makuuhuoneen ovella.

Papa jättikin minulle hoidettavaksi lapsen, joka kävelee sujuvasti, pelleilee ja nauraa kovasti ja höpöttää omaa kieltään. Viime päivinä on tuntunut siltä, että joka päivä on kotiin tullessa vastassa uusi lapsi, sillä niin iso kasvupyrähdys on menossa. Sanoissa ei ole vielä selkoa, mutta hän osaa osoittaa asioita, jos niistä puhutaan (lamppu, ikkuna, papa). Vaatteissakin on lähes hypätty yhden koon yli ja olen joutunut äkkiä haalimaan uusia.

Tänään mieltäni kiertävä haikeus liittyy myös tavaroihin ja vaatteisiin. Ystäväpariskunta kävi sunnuntaina hakemassa Ikea-kassillisen Toivon ensimmäisiä eli nyt jo aikaa sitten pieniksi jääneitä vaatteita, joille saapuu syksyllä käyttäjä. Ihmetellen tutkimme minikokoisia housuja, jotka olivat ensimmäisinä päivinä ainoat sopivat, ja pieniä bodeja, jotka olivat aluksi aivan liian suuria. Jo nyt on vaikea muistaa aikoja, jolloin hänet puettiin valkoisiin kietaisubodeihin ja minisukkiin, ja silti niistä on vain tovi.
Joskus katson siloposkista lastani ja mietin, että hänestäkin tulee joskus iso karvainen mies, kuten papa. Miltä tuntuu katsoa häntä silloin ja samalla muistaa hänet sellaisena kuin nyt, nelihampaisena, yksi kihara takaraivolta hapsottaen. Silti olen iloinen jokaisesta edistysaskeleesta, joka tekee hänestä vähemmän vauvan ja enemmän pikkulapsen enkä malttaisi odottaa, milloin pääsemme juttelemaan kunnolla. Siitä tulee mahtavaa.

Viime yöt ovat olleet rikkonaisia, sillä poika irrotetaan nyt yöpullosta. Kun se on tehty ja yöt saatu toimimaan paremmin, hänellä on edessään muutto omaan huoneeseen ja uuteen sänkyyn, josta ei niin vain kiivetäkään alas. Ongelmat eivät todennäköisesti kuitenkaan lopu siihen, sillä eiköhän hän pian keksi uusia temppuja ja tempauksia. Nyt ymmärrän, kun eräs tuttava totesi viime vuonna, että aina kun kuvittelee asunnon olevan lapsiturvallinen, lapsi alkaa yltää ja ulottua ja oppia uusia taitoja. 

Näitä hakeuden hetkiä on tiedossa tulevaisuudessakin, sillä ne tuntuvat kuuluvan vanhemmuuteen. Ennen seuraavaa herkistymistä on edessä kesä kotiäitinä, minkä jälkeen saatamme pojan lähikadulla asuvan hoitotädin hoiviin. Mutta se on onneksi vasta parin kuukauden päästä se.