Sunday, 25 October 2020

Kirja kerrallaan tai vaikka kolme

Lokakuu on kirjamaailmassa yksi vuoden kiireisimmistä kuukausista. Suomessa kuukausi alkaa Turun kirjamessuista ja päättyy Helsingin messukeskukseen. Maailmalla taas järjestetään kirjamessut ainakin Lontoossa ja Frankfurtissa. Jälkimmäiset taitavat olla jopa maailman suurimmat messut, joissa kirjojen oikeuksia kaupataan tehokkaasti maasta toiseen.


Tänä vuonna kaikki on toisin. Yksiäkään edellä mainituista messuista ei pidetty, mutta ainakin Helsingin ja Frankfurtin kirjamessujen tilalla oli jonkin verran ohjelmaa verkossa. Minäkin pääsin täältä Kölnin kotisohvalta seuraamaan kollegoiden haastatteluja ja kirjaesittelyjä, mikä oli oikein mukavaa.


Messut jäivät omalta osaltani siis kokonaan välistä, mutta muuten lokakuu on koronamaailmasta huolimatta tarjonnut kirjailijaelämän karkkipäiviä.


Elokuun lopussa Suomessa ilmestyi Hilja-sarjan viides osa. Jo viides! Nimeä "Hilja ja täydellinen talvipäivä" kantava teos on nostalgiatrippi oman lapsuuden lumiseen talveen, mutta sisältää teemoja, joita kirjaa tuoreena äitinä kirjoittaessani pohdin. Lumisotien, hiihtoretkien ja pilkkikisojen ohessa pohditaan isovanhemmuutta ja sisarusta, sillä Hiljan lähipiiriin on tulossa vauva. Jokainen kirja on oma matkansa, mutta tähän olen erittäin tyytyväinen itsekin. 


Lokakuun alussa saimme Hiljan kuvittajan Nadja Sarellin kanssa hienon sähköpostin: Sarjan ensimmäinen osa on ostettu Viroon ja ilmestyy siellä ensi kesänä. Siitä alkoikin sitten Hiljan lokakuinen juhlakausi.


Kirjanjulkkareita piti nimittäin viettää lokakuun Suomen reissulla Asikkalan kunnankirjastossa, mutta toisin kävi. Tilaisuuden pitämistä soudettiin ja huovattiin sen mukaan, mitä matkustusrajoitukset ja suositukset ohjeistavat, eikä lopulta ei sitten ollutkaan mahdollista pitää virallista tilaisuutta kirjaston tiloissa. Vanhempani olivat kuitenkin sitä mieltä, että jokainen kirja ansaitsee hetkensä ja käärivät hihansa.

Lokakuisena lauantaina lapsuudenkotini pihalle rakennettiin styroksista lumilinna, pöytä verhoiltiin pressulla ongintapaikaksi ja etupihan nurmikolle ilmestyi esterata. Katsomo saatiin potkukelkoista ja pulkista, ja talvipäivän tunnelma oli täydellinen. Aurinkoinen syyspäivä näytti parastaan, ja ilokseni paikalle saapui vanhempieni kutsumana monia tuttuja ja naapureita sekä pitkä liuta kylän lapsia. Ulkotilaisuus oli monelle mieluisampi kuin sisätilaisuus olisi ollut, ja turvavälit oli helppo pitää.



Kirjan lukemisen ja tehtävärastien jälkeen pihalla nautittiin vielä kuumaa mehua ja pullaa, kuten Hiljassakin usein - eikä kirjailija olisi voinut olla onnellisempi. Korona on perunut niin monta tilaisuutta tältä vuodelta, että oli upeaa saada tavata lukijoita ja signeerata muutama kirja.


Jos joku olisi vuonna 2015 sanonut minulle, että viiden vuoden vuoden päästä elän vapaan kirjailijan elämää, jossa on sellaisia pöhinäviikkoja kuin tämä kulunut, olisin nauranut makeasti. Suomen reissulla tehtiin nimittäin myös haastattelu paikallislehteen, ja se ilmestyi tällä viikolla (juttu luettavissa täällä). Tapasin toimittajan turvavälin kanssa ulkona pihakeinussa, jossa onneksi oli katto eikä sateen ripsintä haitannut.


Samana päivänä lehtijutun ilmestymisen kanssa kolkutti posteljooni ovelle. Sain laatikollisen ennakkokappaleita kuvakirjasta, joka ilmestyy Saksassa tammikuussa. Tästä kuulette joskus vielä lisää, mutta sanottaanko, että tämä on itselleni tähänastisen urani tärkein teos ja sen julkaisua on odotettu jo vuosia. Vaikka kukaan ei ostaisi kirjaa, minulle itselleni merkitsee hurjan paljon, että se on olemassa.


Eikä se nyt mitään riitä, että yksi kirja putkahtaa painokoneesta ulos, vaan viikon lopuksi sain vielä juhlistaa toistakin kirjaa. Kolmas Hilja-sarjan saksannos, Hilja und der Weihnachtszauber, ilmestyi perjantaina. Olin saanut ennakkokappaleeni jo kuukausi sitten, mutta perjantaina kirja ilmestyi kirjakauppoihin ja ennakkotilaajille ja sitä sai juhlia kuvien, postausten ja skumppalasillisen kera. Pääsin myös heti esittelemään kirjaa pienelle yleisölle.

Kölnissä sijaitsee ihana pieni skandinaavinen lastenvaate- ja sisustuskauppa Jättefint, joka juhlii tällä viikolla kymmenettä syntymäpäiväänsä. Minä pääsin tuoreen kirjan kanssa osallistumaan juhlintaan, sillä  kävin eilen lukemassa kirjaa kaupan sivuhuoneessa. Yleisömäärä oli toki rajattu ja maskit päällä mentiin, mutta oli upea tavata muutama innokas lapsilukija ja kertoa suomalaisista jouluperinteistä, joita kirja on pullollaan.



Tänään vietän välipäivää ja siirryn muiden mukana kesäajasta talveen, mutta huomenna aamulla odottaa arki eli uusi kirjoituspäivä eli tyhjä tekstitiedosto. Lyhyitä ja harvinaisia ovat kirjailijan hetket parrasvaloissa, ja suurin osa työstä tapahtuu yksin omien ajatusten kanssa kirjoituspöydän ääressä. Tuskallisia hetkiä on vielä tiedossa, ennen kuin seuraava Hilja-kirja näkee pävänvalon.


Taidan levittää uudet julkaisut näkyvälle paikalle ihailtavaksi. Ne motivoivat ja kannustavat tulevaisuuden tekstien äärellä, vaikka eniten iloa lastenkirjailijalle tuovatkin kirkassilmäiset lapsilukijat, jotka höröttävät Hiljan peppuenkelille tai pyytävät ujoina omistuskirjoitusta.

Monday, 28 September 2020

Parisuhde vauvavuoden jäljiltä


Toivo täytti hiljattain 14 kuukautta ja samana päivänä pääsin miehen kanssa ensimmäisille iltatreffeille sitten lapsen syntymän. Tammikuussa olimme molemmat vanhempainvapaalla ja kävimme pari kertaa lounastreffeillä, kun varamummo tuli lapsenvahdiksi, mutta sen jälkeen ei ole käyty treffeillä.

Toki olemme istuneet viime kuukausina melkein kaikki illat yhdessä kotona, kun maailmantilanne ei ole kannustanut lähtemään ovesta ulos, että sikäli yhteistä aikaa on ollut paljonkin. Toista tulee kuitenkin harvoin huomioitua kotona (tarpeeksi), kotinurkissa puheenaiheet pyörivät usein arjessa ja lapsen nukahdettua kaipaa omaan rauhaan läppärin tai kirjan taakse.

Lock downin aikana keksimme keinon painolastin keventämiseen, kun kodin tunnelma alkoi muuttua turhan painostavaksi. Istuimme kerran viikossa sohvalle gin tonicien kanssa ja pakottauduimme puhumaan ja setvimään asioita, jotka hankasivat. Yleensä yksi lasi riitti ilmatilan puhdistamiseen, mutta se tuli toistaa säännöllisesti. 

Vaikka tämä konsepti osoittautui toimivaksi, treffit ulkomaailmassa olivat enemmän kuin paikallaan.  Ympäristönvaihdos virkistää ja antaa uusia virikkeitä. Ja onhan se myös kiva nähdä toinen päällään muutakin kuin kotiverkkarit.

Eräs ilta ystävä parkkeerasi siis itsensä meille, ja me lähdimme ravintolaan. Toivo nukahtaa nykyään noin klo 19, joten mies laittoi hänet unille ja hipsimme ravintolaan. Olin lupaillut lapsenvahdille leppoisaa iltaa, ja sen hän saikin, sillä lastenhuoneesta ei ollut kuulunut inahdustakaan sen reilun parituntisen aikana, jonka olimme poissa. 

Missä kunnossa parisuhteemme siis on vauvavuoden (ja koronan) jäljiltä? Millaisia iskuja on otettu vai onko vuodesta selvitty pienin vammoin?

Treffeillä oli ihana todeta, että meillä menee tällä hetkellä erittäin hyvin ja molemmat ovat tässä avioliitossa mielellään. Toki ilmassa on väsymystä ja minun muuttunut työtilanteeni kuormittaa myös miestä, mutta perusfiilis on tyytyväisyys. Toivo on vekkulissa vaiheessa ja kotona vallitsee nykyään useiimmiten leppoisa tunnelma. Poika ei kitise turhia eikä juuri huuda, ja hampaitakin hän tekee kuumeen eikä kiukuttelun kanssa. Vauvasta on tullut taapero, joka kantaa oman reppunsa hoitoon, ja se on ihanaa. 

Nostimmekin maljan vauvavuodesta selviytymisen kunniaksi. 


Vuosi ei ole ollut ruusuilla tanssimista tai ainakaan kaikkia piikkejä ei ole onnistuttu väistämään, sillä uusiin rooleihin ja tilanteisiin kasvaminen vaatii työtä emmekä kumpikaan ole parhaimmillamme väsyneinä. Vauva keikauttaa elämän uudeksi, vaikka nyt reilun vuoden jälkeen on kiva huomata, miten tuttu olemisen tapa palaa ja että monet asiat ovat jälleen mahdollisia. 

Talven aikana kävi ilmi, että Toivo ei ole kovin hyvä nukkuja. Juuri huonot yöt herättivät eniten keskustelua ja pelkoja jo raskausaikana. Meillä on miehen kanssa erilainen yörytmi, joten yöt jaetaan, jotta kumpikin saa yhden pidemmän unipätkän. Joskus meillä on edelleen absurdeja kinoja yön tunteja koskien, sillä toinen sai sentään nukkua rauhassa aamuneljään asti!

Joskus tuntuu että riitelemme lapsen myötä enemmän kuin aikaisemmin. Kun kotona sinkoilee kaksi väsynyttä stressipalloa, Toivolla on huono yö ja sitä seuraava kiukkupäivä ja omat tarpeet on laitettava taas takaa-alalle, voi päivään kuulua riita banaaneista. Molemmilla on vuorotellen sellainen olo, että tekee enemmän kuin toinen ja toisella on enemmän vapaa-aikaa. Kummalla on raskaampaa -keskustelu ei ole kovin hedelmällinen, mutta onneksi tulee uusia päiviä ja viikkoja, jotka ovat taas parempia.

Täytyy sanoa, että meidän perheen pelastukseksi ja kinojen laimentajaksi on osoittautunut pojan päivähoito. Molempien on nyt mahdollista tehdä töitä ja toisaalta kotitöiden jakaminen ja sopiminen on paremmin balanssissa uuden selkeän rytmin myötä. Minä olen kuitenkin meistä se, joka jää lapsen kanssa kotiin sairauksien iskiessä, sillä kirjoituspäivän voi vetää yli helpommin kuin miehen palaverit.

Vauvavuosi oli erilainen ja ikimuistoinen hetki elämää, ja tulen varmasti nostalgisoimaan sitä joskus myöhemmin, mutta olen tyytyväinen siihen, että se on ohi. En olisi halunnut jäädä kotiin pidemmäksi aikaa. Nyt taloudessa on kaksi tasapuolista aikuista, ja se heijastuu myös parisuhteeseen. Olemme onnellisia, mitä sitä kiertelemään, mutta kaikki joustavuutta, avoimuutta ja lempeyttä tarvitaan ihan joka päivään.

Minä olen kuitenkin minä ja sinä olet edelleen sinä, vaikka nyt myös uusissa rooleissa vanhempina. 

Haaveilen tällä hetkellä pienistä. Odotan aikaa, jolloin poika alkaa nukkua yöt läpi ja me miehen kanssa palaamme nukkumaan yhtä aikaa parisänkyyn. Yhteiset yöt eivät toki ole onnellisuuden mitta, vaan tärkeintä on löytää tasapaino ja oma tapa olla tyytyväinen yhdessä. Parisuhde on prosessi, jossa ei (toivottavasti) ole päätepistettä vaan erilaisia vaiheita. Ja nyt olemme tässä.
Thursday, 24 September 2020

Terveisiä arjesta

Elossa ollaan eli tässä pieni elonmerkki täältä Viherjuuria-blogin komentokeskuksesta! Tällä viikolla elämä on seilaamista keikkuvilla aalloilla, mutta tähän asti kurssi lähes pitänyt. Uusi arki Toivon hoitopäivineen ja minun silpputöineni on alkanut rullata ja imaissut mukaansa. Olen saanut nauttia rauhallisista kirjoituspäivistä ja leikkipuistokin on alkanut kiinnostaa, kun se ei ole päivän ainoa sisältö. Tämä viikko on kuitenkin näyttänyt, mitä pikkulapsiarki kahden työssäkäyvän aikuisen kanssa tarkoittaa. 


Kielikoulun syyslukukauden kurssit eli opetustyöni pyörähti käyntiin tällä viikolla ja lisäksi ohjelmassa oli muutama ylimääräinen keikka. Miehen työpäivät taas ovat aina pitkiä ja intensiivisiä, joten en hyppinyt riemusta, kun Toivon perhepäivähoitaja ilmoitti sunnuntaina, että on flunssassa eikä saa ottaa lapsia ennen kuin koronatestin tulos on tullut - ja toki itse parantunut.


Hän lupasi ilmoitella tilanteesta päivittäin ja maanantaina vielä ajattelin, että torstain ja perjantain hoitopäivät saattaisivat onnistua ja ehtisin tällä viikolla kirjoittaakin. Viime viikollahan yksi päivä meni Toivon nuhan takia kotoiluksi ja moni muu hetki keskittymisen etsiskelemiseksi pyykkivuoren alta. Tästä viikosta piti tulla parempi.


Maanantaina minulla ei ollut tuntitöitä, joten pidimme leppoisan kotipäivän hoidimme kaupunkiasioita ja kävimme eläintarhassa. Sellaiseen oli varaa, koska ajattelin yhteisen kotipäivän olevan harvinaista herkkua Tiistai taas oli miehen kanssa läpystä vaihtoon -päivä. Minä tein töitä aamupäivän ja myöhään iltaan, mies iltapäivällä. Onneksi tällaiset päivät ovat hyvin poikkeuksellisia *koputtaa puuta* ja miehen töissä ollaan ymmärtäväisiä. 


Eilisen päivän taas pelasti meidän ihana suomalainen varamummomme, joka tuli hoitamaan poikaa kolmeksi tunniksi, jotta pääsin tilanteen tasalle opetushommissa ja sain tsekattua kirjoitustöiden tilanteen. Ehdin jo alkaa unelmoida loppuviikosta kirjoittamisen ja vähemmän säntäilyn parissa, kun lopullinen niitti saapui. Hoitotädin testi on odotusten mukaan negatiivinen, mutta koko viikko menee sairaslomalla. 



Ei auta muu kuin hyväksyä tilanne ja koittaa tehdä se, minkä Toivon kanssa pystyy. Viesteihin ja sähköposteihin voi vastata sillä aikaa, kun hän seuraa kadun elämää tai rakentaa tornia, mutta mitään keskittymistä vaativaa ei toki voi aloittaa. Tänään ajattelin lähteä kaupungille hoitamaan pari juttua, joita ei muuten arjessa ehdi tai muista. Freelancerin on helppo jäädä kotiin, mutta se tarkoittaa vain sitä, että hommat seisovat.


Meillä oli muuten eilen 4. hääpäivä. Mies muisti sen heti aamulla, minä en. Sain illalla kukkia, jotka mies tosin sai itse asetella maljakkoon, koska minun piti lähteä iltatöihin. Myöhään illalla joimme pikaiset drinkit juhlan kunniaksi, mutta sitten oli kiire nukkumaan. Viime yökin oli levoton, koska Toivo kipuilee hampaita, sillä senkin pitää tapahtua juuri nyt.


Toisaalta nautin siitä, että elämässä on sykettä ja toimintaa kelluskelevan ja pumpulisen vauvavuoden jälkeen. Onneksi joka päivä ei ole kuin tuo tiistai, mutta on kivaa, että kalenterissa on merkintöjä ja elämässä puuhaa. Kirjoitusmotivaatio lisääntyy, kun aika on kortilla, ja olen varmaan tosi tehokas sitten, kun vihdoin ehdin tekstin pariin. Työaikaa ei ole hukattavaksi, taitaa olla tämänhetkisen elämäntilanteen motto.


P.S. Kuvat ovat hieman suttuisia, mutta ei ollut aikaa ottaa kunnon kuvia, sillä lapsi on juuri heräilemässä päikkäreiltä.

Tuesday, 8 September 2020

YK:n lukutaitopäivä ja ARVONTA

Tänään vietetään YK:n kansainvälistä lukutaitopäivää, HURRAA sille! 💫


Vaikka ainakin minulle joka päivä on lukupäivä, tänään muistutetaan erityisesti lukutaidon tärkeydestä. Lukeminen ei ole vain leppoisa harrastus vaan avain koulutukseen ja parempaan tulevaisuuteen. YK:n mukaan maailmassa on tänäkin päivänä miljoonia lukutaidottomia aikuisia. Erityisen surullista on se, että suurin osa tuosta joukosta on naisia. Lisää tilastoja lukutaidosta täällä


Lukukeskus julkaisi hiljattain yhteenvedon suomalaisten lukemista käsittelevistä tutkimuksista. Suomihan on perinteisesti ollut ahkeraa lukukansaa, mikä on näkynyt kirjastolainoissa mutta myös PISA-tutkimuksissa. Valitettavasti tilanne on muuttunut, sillä jopa 60 % suomalaisista kokee lukevansa liian vähän. Ja 58 % sanoo, että suurin este lapselle lukemiselle on se, ettei arjessa ole aikaa.


Onneksi pienikin lukuhetki ennen nukkumaan menoa tuottaa hedelmää, joten sille toivoisi löytyvän aikaa. Sain viime vuonna olla mukana aivan ihanassa projektissa, jonka kautta tuotettiin kirjakassi lahjoitettavaksi kaikille vuosina 2019-2021 Suomessa syntyville vauvoille. Lukulahja lapselle -kampanjan tarkoitus on innostaa perheet lukemisen pariin, ja sain kirjoittaa iltasadun neuvoloista jaettavaan kirjaan.


Viime vuosina on jaksettu olla huolissaan nuorten heikkenevästä lukutaidosta (ja syystä!), mutta jos vanhempikaan ei kotona tartu kirjaan vaan kirjautuu Twitteriin, ei nuoren voi olettaa tekevän toisin, kuten kirjailija ja opettaja Tommi Kinnunen muistuttaa tuoreessa haastattelussa.


Esimerkin voima on tässäkin suuri, sillä ilman lukevia aikuisia, ei ole lukevia lapsia.


Vähentynyt lukuharrastus ja huonontunut lukutaito vaikuttavat siihen, että jossain vaiheessa luetun ymmärtämisen kanssa alkaa tulla vaikeuksia. Lukukeskuksen raportti muistuttaakin, että yhteiskunta vaatii yhä monipuolisempaa lukutaitoa.  Jos ei ole tottunut lukemaan ja hankkinut sitä kautta monipuolista sanastoa, voi äidinkielinen byrokratia tuottaa myöhemmin vaikeuksia. Puhumattakaan valemedioista ja niiden vaatimasta kriittiisestä lukutaidosta.


Positiivinen juttu on kuitenkin se, että lukemisen ja lukutaidon puolesta kamppaillaan monella rintamalla. Tänään vietetiin Read hour -lukutuntia, jonka kuitenkin unohdin, koska syvennyin kirjoittamaan seuraavaa kirjaani. Minulla on tässä siis myös oma lehmä ojassa: jos ei ole lukijoita, meitä kirjailijoitakaan ei kohta enää tarvita. 


Koska haluan kannustaa perheitä yhteisiin lukuhetkiin, haluan ARPOA blogini kautta yhden uunituoreen Hilja -kirjan. Hilja ja täydellinen talvipäivä -kirjassa (Kustannus-Mäkelä) keskitytään talven iloihin Martti-serkun kyläillessä, pohditaan sisaruksen saamista ja mummoutta ja uppoudutaan leikin maailmaan.


Kerro siis, mitä kirjaa luet juuri tänään tai mikä kirja odottaa tarttumista ja voit voittaa signeeratun uutuuskirjan.

Muistathan jättää kommenttiin myös sähköpostiosoitteesi.

Arvonta suoritetaan perjantaina 11.9.

P.S. Itse aion nyt ahmia loppuun Rachel Cuskin Kunnian.

Monday, 7 September 2020

Eifelin luonnonpuisto tarjoaa pakopaikan Kölnistä

Blogini lukijat ovat varmasti huomanneet kasvavan kaipuuni vihreään luontoon ja pois kaupungin ytimestä. Voisi sanoa, että tämän kesän kolme parasta viikkoa olen kuluttanut Husumissa Pohjanmeren rannalla, suomalaisella maaseudulla ja Eifelin luonnonpuistossa Kölnin kupeessa.


Olen kotoisin maalta mutta en koskaan ole haikaillut takaisin asumaan maalle. Olen ollut tyytyväinen kaupungeissa, joissa on kulttuuritarjontaa, kahviloita ja lyhyet helpot välimatkat, jotka voi kulkea kävellen tai pyörällä, sillä en aja autoa. Entisessä elämässä ei kaivata vihreyttä, koska elämä oli työn, harrastusten ja ravintolatreffien täyttämää. Ensin lapsi muutti elämän rytmin ja sitten jäin freelanceriksi, joten nykyään en valitse illallisravintolaa vaan mietin, mihin leikkipuistoon menisin lapsen kanssa iltapäivällä ja voi kun olisikin oma piha. Rauhallinen ympäristö olisi omiaan myös kirjoittamisen taustalle. Ikä taitaa alkaa painaa, sillä olen huomannut, että mitä enemmän ympärillä on vihreää, sitä paremmin voin.


Koska miehellä on tältä vuodelta paljon lomia käyttämättä, päätimme pitää syyskuun alussa yhteisen lomaviikon. Loman ainoa tavoite oli, että ikkunoista näkyy vihreä maisema eikä ihmisiä ja lapsi pääsee helposti ulos leikkimään. Meillä kävi tuuri, sillä löysimme edullisen loma-asunnon, jonka pihapiirissä seisoi liukumäki ja keinut ja polkutraktori. Asunto oli remontoitu vanhan ristikkotalon navettapäätyyn ja sitä ympäröi vihreä niitty, jolla eläimet ovat ennen laiduntaneet.


Vaikka noin tunnin matkan päässä Kölnistä ja keskellä Eifelin aluetta sijaitseva Konzenin kylä on lähellä palveluita ja sen läpi kulkee vilkas autotie, meillä oli siellä oma pikku keidas. Majapaikkamme sijaitsi vain parin sadan metrin päässä Belgiasta, ja kävelinkin monta kertaa rajan yli metsään. Ensin piti ylittää Vennbahn -pyörätie, joka on yksi Euroopan pisimmistä pyöräreiteistä ja rakennettu entisen junaradan paikalle. Sen takana odotti Hohes Venn eli belgialainen, myöskin Eifeliin laskettava luonnonpuisto retkeilyreitteineen. 


Raikasta ilmaa, metsää ja vaellusreittiä on muuten koko Kölnin lounaispuolella sijaitseva Eifelin alue pullollaan. Sen verran oli huonoa tuuria matkassa, että mies flunssaili ensimmäiset lomapäivät, minkä jälkeen Toivo kuumeili pari päivää, ja lisäksi monena päivänä satoi. Emme siis tehneet niin monia retkiä Eifelin alueella kuin olisin halunnut, mutta samalla viikko oli juuri sitä, mitä olin kaivannut.

Loma sisälsi luonnonrauhaa, yhdessäoloa, Tour de Francen katsomista ja herkuttelua muun muassa suoraan pensaasta poimituilla karhunvadelmilla. Kun pojat sairastivat, minä sain tehdä omia retkiäni metsään. Aika täydellinen lomakonsepti, sanoisin.


Erityisesti kolmannella metsäretkellä tajusin yhtäkkiä, miten helppoa hengittäminen oli. Allergiat ovat alkaneet vaivata minua vuosi vuodelta enemmän ja Kölnin ilmanalassa on sellainen keitos, etten edes halua tietää. Mutta yhtäkkiä seisoin kosteassa ja hyvältä tuoksuvassa havumetsässä, jonka raikas ilma tuntui kirkastavan koko kehon. 


Viikon jälkeen palasimme kuusikaistaista autobahnaa vuokra-autolla kotiin ja vaihdoimme päälle shortsit, sillä Eifelin syksyisen viileyden jälkeen Kölnissä odottikin vielä kesä. Eiköhän arki tästä lähde taas rullaamaan omalla painollaan, mutta verkkokalvoille jäi elämään vihreys. Ja tieto siitä, että näille seuduille tullaan varmasti uudelleen.

Sunday, 23 August 2020

Asunnossamme asuu hukka, joka syö tavaroita


Onko teilläkin sellaista, että kotona asuu hukka, joka syö tavaroita? Ja ei, en puhu lapsesta. Vaikka lapsi laittaa edelleen suuhunsa kaiken mahdollisen, tavarat eivät onneksi päädy vatsaan asti. Lapsen myötä tuntuu kyllä siltä, että en tee enää mitään muuta, kuin kuljetan tavaroita omille paikoilleen, mutta ei häntäkään voi kaikesta syyttää.

Olen järjestelmällinen ihminen, mutta välillä menee hermot siihen, että tavarat katoilevat. Puhelimia, avaimia ja lompakoita pidetäänkin yleensä korkean piirongin päällä, varmuuden vuoksi. Nyt lapsi on oppinut kiipeämään tuolille ja sitä kautta pöydälle, mutta piirongille ei yletä kuin pituuskasvun myötä.

Meillä ei ole tolkuttomasti asuinpinta-alaa, mutta viimeisen vuoden aikana olen alkanut epäillä, että täällä asuu hukka, joka himoitsee milloin mitäkin. Niin usein löydän itseni nykyään etsintäpuuhista. Pesukoneen syömät sukat alkavat olla pikkujuttu, ja aviomies ja lapsikin yleensä löytyvät. vaikka jälkimmäinen onkin alkanut leikkiä piilosta.

Viime kuukausina hävikin onkin yhä useammin voinut laittaa kolmetoistakuisen poikani syyksi, mutta jo ennen tätä nykyistä "ota tavara käteen ja juokse" - vaihetta meillä on usein etsitty eilistä päivää, miehen avaimia ja muovirasioita ja niiden kansia. Ja yleensä aina myös löydetty, paitsi ne muovirasiat, jotka ovat päätyneet hukkaan töissä. Tässä muutamia esimerkkejä tavaroista, joita etsitään.

Ohut eläinkirja
Yksi Toivon lempikirjoista on sellainen ohut paperikirja, joka on tehty materiaalista, jota ei voi saada rikki, vaikka kuinka ryttäisi. Ohuutensa vuoksi se katoaa milloin mihinkin koloon tai laukun pohjalle. Erityisen kivaahan on jättää juttuja uusiin paikkoihin, joten tämäkin on on nähty kenkähyllyllä, potassa ja sohvan alla. 

Nykyään etsiessäni jotain tarkistan ensimmäiseksi vessan roskiksen ja sen vieressä lojuvan ämpäri. Niihin on kiva laittaa kaikenlaista. Kiva jemma on myös kaiuttimen ilmareikä, josta on tähän mennessä kaivettu  ulos niin lelujuna kuin kirahvikin.

Xylofonin soittokapula
Poika sai yksivuotislahjaksi kummitädiltään puisen xylofonin ja vietti yhden aamupäivän paukutellen asunnon läpi. Seuraavana päivänä soittokapulaa ei enää löytynyt. Se ei ollut uunin alla, jonne pienillä tavaroilla on usein tapana kulkeutua, ei lelulaatikoissa tai olohuoneen sohvan tai lipaston alla. Ei kylpyhuoneessa tai kaapin alla. Etsimme ihan oikeasti joka paikasta.

Aloimme olla jo aika kummissamme, kunnes minä päätin siivouspäivänä vilkaista taskulampulla parisängyn alustan pölytilannetta. Ja sitähän riitti, mutta seassa oli myös pilttipurkin kansia, puutappeja - ja soittokapula. Se oli juuri sopivan kokoinen pyöriäkseen matalan sängyn alle. 

Salaattikuivaimen kansi
Yhtenä viikkona etsimme epätoivoisesti salaattikuivaimen kantta. Toivo tykkää leikkiä salaattilingolla, koska se pyörii kivasti ja ritilään saa kaikenlaisia tavaroita. Välillä sitä olisi kuitenkin kiva käyttää siihen oikeaan tarkoitukseen eli salaatin kuivaamiseen. Kantta ei vain löytynyt mistään.

Seuraavana päivänä tyhjensin tiskikonetta ja tuuppasin jostain syystä kiinni myös sen lipaston laatikon, jossalojuvat ne muovikipot ja -kannet, joilla Toivo saa leikkiä. En heti tajunnut, mitä näin ja sitten tunsin itseni tyhmäksi, sillä siellähän kansi oli tyytyväisenä lojunut avonaisen laatikon alla. Ei vaan tullut edes mieleenkään kurkistaa sinne. 

Tavaroilla on siis tapana yleensä lopulta myös löytyä, mutta yksi mysteeri on edelleen ratkaisematta. Meillä on maaliskuusta asti etsitty lapsen purulelukirahvia. Sophie-kirahvi kuuluu Saksassa jokaiseen lapsiperheeseen, sillä se on hyvä apu siinä vaiheessa, kun hampaita tulee. Mekin saimme sellaisen Toivon syntymän jälkeen lahjaksi, mutta maaliskuussa se katosi.

Hulluinta on se, että katoaminen tapahtui samoihin aikoihin, kun kaupunki meni koronan takia kiinni emmekä mekään käyneet missään. Lelua ei siis ole oikein voinut unohtaa kenenkään luokse, koska emme kyläilleet enkä muista, että kirahvi muutenkaan olisi kuulunut siihen varustukseen, jonka kanssa lähdimme asunnosta ulkoilemaan. 

Viimeisten kuukausien aikana asunto on siivottu viikoittain ja muutenkin nurkkia on koluttu, mutta Sophieta ei ole näkynyt. Olisi tosi hauska tietää, missä se lojuu ja nauraa meille. Onkohan se sittenkin karannut, ja leikkii nykyään jonkun toisen lapsen kanssa? Lupaan kertoa, jos hän joskus taas ilmestyy.


Wednesday, 19 August 2020

Sormiruokailijan porkkanamuffinssit


Meillä asuu nykyään innokas sormiruokailija. Aamupuuro on maistunut hyvin tähän asti, mutta nyt pöydässä on alkanut minä itte! -kausi, joten olen etsinyt vaihtoehtoja puurolle. Meillä syödään aika vähän leipää, joten olen tyytyväinen, että löysin näiden muffinssien reseptin. Niitä voi ottaa pakkasesta aina muutaman kerrallaan, ja lapsi saa mutustaa muffinssia aamupalaksi syöttötuolissaan sillä aikaa, kun minä laitan itseni valmiiksi. 

Näistä tulee ihanan herkullisia ja meheviä, ja ne katoavat varmasti vähän isompienkin suihin. Taikinassa voi käyttää kasviksia maun mukaan, mutta meillä porkkana on takuuvarma, joten olen käyttänyt vain sitä.


Ainekset (12 kpl)

150 g eli 3 pientä tai 2 isoa porkkanaa 

3 dl täysjyvävehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

2 munaa

3 rlk rapsiöljyä

1 dl vettä

1 dl maustamatonta jugurttia

Halutessaan taikinaan voi lisätä myös ripauksen suolaa.


Valmistus

1. Raasta porkkanat ja sekoita muiden aineiden kanssa.

2. Jaa taikina muffinssivuokiin ja paista 25-30 minuuttia 180 asteisessa uunissa. Muffinssit ovat valmiit, kun taikina ei tartu tikkuun.

Muffinssit kannattaa säilöä jääkaappiin tai pakastaa.


Meillä näitä on syöty jo useampi satsi ja poikani on jossain määrin valikoiva syöjä, joten olisin yllättynyt, jos nämä eivät maistuisi muille. Hyvää näissä on myös se, etteivät ole kovin sotkevaa syötävää, eli lapsi ja lattia eivät vaadi syömisen jälkeen täyspesua. Seuraavan kerran ajattelin kokeilla muitakin kasviksia, vai kannattaakohan hyvin toimivaa alkaa muuttaa...


Alkuperäinen resepti täällä.

Thursday, 13 August 2020

Apua, äidinkieleni heikkenee

Ennen Toivoa ja koronaa kävin Suomessa hyvin säännöllisesti ja jopa noin 4-6 kertaa vuodessa. Monesti kyseessä oli vain pitkän viikonlopun mittainen työkeikka, mutta kesäreissu oli useamman viikon mittainen. Aivan parasta oli kuukauden residenssiajan kuluttaminen Sysmässä. Olen vuosien aikana oppinut, että äidinkielen pariin on päästävä noin kolmen kuukauden välein, jotta vieras kieli ei ala vaikuttaa liikaa.


Tänä vuonna olen viettänyt reilut kaksi viikkoa Suomessa, yhden helmikuussa ja toisen heinäkuussa, ja se alkaa vähitellen näkyä tai pitäisikö sanoa, kuulua. Olin juuri vuoden vanhempainvapaalla, mikä tarkoittaa, että en ole ollut töissä puhumassa ja opettamassa suomea. Lapsi ja elämä ovat kesän aikana pitäneet sen verran kiireisenä, ettei ole tullut kirjoitettua blogia saati mitään muutakaan. Luen joka päivä suomeksi ja  kuuntelen paljon äänikirjoja, mutta elämästäni puuttuu päivittäinen vuorovaikutus suomeksi.


Joten tässä sitä ollaan: minusta tuntuu, että sanat ovat alkaneet kadota.


Lapsen kanssa ei lopulta tarvita suurta sanavarastoa, sillä arjessa asiat toistuvat ja sitä myötä myös sanat kertautuvat. Mieskin on lapsen ensimmäisen vuoden aikana oppinut tarpeeksi pärjätäkseen au pairina Suomessa, ja minusta on ihanaa, että voin käyttää hänenkin kanssaan enemmän ja enemmän suomea. Se ei silti pelasta sitä, että sanastoni hupenee tällä hetkellä kovaa vauhtia.


Yhtenä päivänä selitin Toivolle tietokoneen "kaapelista". Hetken aikaa piti miettiä, mikä meni pieleen ja sitten muistin oikean sanan, "latausjohto". Toisen kerran kävelimme kadulla ja kutsuin kaksipyöräistä moottoriajoneuvoa "skuutteriksi". Ja välipalalla kysyin: "Haluatko maffinssin? Muffinssi lausutaan saksassa siihen suuntaan. Mieskin kuuli tämän, tajusi virheeni ja nauroi.


Olen alkanut ymmärtää, miten amerikansuomalaisten parissa puhuttava finglish on päässyt syntymään.

Myös tuntuma kieleen on hukassa. Välillä tuntuu, etten hahmota oikeinkirjoitussääntöjä enää lainkaan tai mikä pahinta, jaksa välittää niistä. Lauserakenteet ovat muuttuneet haastaviksi, koska saksan lauseissa verbi ja adverbit ovat eri paikassa kuin suomen. Välillä tuntuu hienolta huomata, että saksani on taas kehittynyt ja että pärjään sillä hyvin, mutta tämä on valitettavasti tapahtunut suomen kielen kustannuksella. Tekisi mieli kirkua ja pyytää kehittämään molekyylinsiirtokone, jonka avulla itsensä saisi hetkeksi Suomeen terästäytymään ilman matkantekoa ja virusuhkaa.


Muistan jonkun ulkosuomalaisen hiljattain todenneen, miten hyvää äidinkielelle teki, kun lapsi kasvoi ja alkoi puhua samaa kieltä äidin kanssa. Että hän tuli kasvattaneeksi itselleen suomalaisen kaverin maailmalle. 


Minun toivoni on siinä, että kun kerran osaan itse vielä kiinnittää huomiota kielen rappeutumiseen, vielä ei olla pahasti tuuliajolla. Lapsi aloitti viime viikolla hoidossa, joten olen taas saanut enemmän aikaa omille projekteille ja töille. Blogin pitäminen on hyvää sormiharjoitusta, päiväkirjan kirjoittaminen lämmittelyä ja laitoinpa uuden Hiljankin tällä viikolla tulille. Myös opetustyöt ovat pikku hiljaa alkaneet, joten arki alkaa taas tarkoittaa suomen kielen parissa puuhastelua, mikä toivon mukaan elvyttää kielitajun takaisin entiselleen.


Jos seuraaviin kirjoihini kuitenkin ilmestyy hupaisia kielikukkasia tai kielikikkailuja, kysymys saattaa olla puhtaasta vahingosta. Olen vain päässyt unohtamaan, miten tätä kieltä käytetään.

Tuesday, 11 August 2020

Koti on siellä missä + ARVONTA

        

                                                                                                       ***Yhteistyössä Alvar Carton kanssa

Yksi Kölnin suomalainen tässä terve! Olen muuttanut lukuisia kertoja elämäni aikana ja koti on ollut Suomen paikkakuntien lisäksi Groningenissa, Hampurissa ja nyt jo pitkään Kölnissä. Ja tiedättekö mitä? Kölniläisten paikkakuntarakkaus on alkanut tarttua minuunkin.


Suomessahan on normaalia ja hyväksyttävää tuntea kansallistunnetta olematta liian isänmaallinen. Saksan lähihistorian vuoksi täällä ei edellenkään ole soveliasta kokea suurta kansallisylpeyttä. Jalkapallomaajoukkueen menestys on kuitenkin saanut aikaan sen, että maan lippua voi kantaa ainakin arvokisojen aikaan, mutta muuten ei kannata osoittaa kiinnostusta nationalismia kohtaan. Saksassa tällaiset tunteet onkin parempi projisoida omaan kotikaupunkiin. 


Ja harvan saksalaisen paikkakunnan asukkaat ovat niin ylpeitä kotiseudustaan kuin kölniläiset.

"Home is, where the Dom is", kotiseutuhullut kölniläiset sanovat. Kölnin Tuomiokirkko on maailmankuulu ja siellä käy vuosittain 6 miljoonaa kävijää, joten pystistä on syytäkin olla ylpeä. Johan Ultra Brakin aikoinaan lauloi, miten nyt on koettu ja nähty kaikki, jopa Kölnin Tuomiokirkko.


Maailmankuulun kirkon lisäksi kaupunkilaiset ovat ylpeitä Reinistä, karnevaaleista, kölschin murteesta ja lukuisista olutpanimoistaan. Karnevaalilauluissa ylistetään kaupunkia ja rakkautta, joten mitä sitä ihminen muuta tarvitsee?


Kölnin ydinkeskusta noudattelee edelleen keskiaikaista pohjakaavaa, ja monet keskustan kadut johtavat säteittäin kohti Tuomiokirkkoa. Tällä tavoin tornit voi nähdä kaikkialta kaupungista. Olen myös kuullut, ettei keskusta-alueelle saa rakentaa liian korkeita taloja, jotta ne eivät peitä kirkontorneja lähiseudun näkyvistä. Tässä onkin onnistuttu niin hyvin, että Kölniä lähestyttäessä tutut tornit näkyvät jo kaukaa. 


Minusta on yhdeksän ja puolen vuoden kölniläisyyden jälkeen alkanut tulla kotiseuturakas. Ei riitä, että asun kolmen kilometrin päästä Tuomiokirkosta ja näen kaksoistornin siluetin päivittäisten reittieni varrelta, vaan haluan myös palan kaupunkia kotiini. Niin pitkälle ei sentään vielä ole menty, että liimaisin kaupungin siluetin seinätarraksi makuuhuoneeni seinälle, kantaisin Köln-logoilla varustettua kassia tai käyttäisin vain FC Köln -jalkapallojoukkuetta mainostavia vaatteita, kuten monet paikalliset tekevät.

Meidän kodissamme asuinpaikasta muistuttaa kartta, jos sijaintinsa vaikka sattuisi unohtamaan. Meillä on jo joitain vuosia ollut seinällä isot karttajulisteet Kölnistä ja lapsuudenkotipaikastani Asikkalasta, mutta nyt tuo ensimmäinen korvataan Alvar Carton uutuustuotteella. Suomalaisesta koivusta valmistetulle puulevylle painettu kartta tuo huoneeseen kivasti uutta ilmettä, kunhan vielä päätän, mille seinälle se tulee. 


Samalla kuva toki todentaa karusti myös lukuisat Kölniä ympyröivät Autobanhat ja tiheät ja vieri vieressä toisiaan seuraavat asuinalueet. Jos alkaa liikaa ahdistaa, aina voi luoda silmänsä Asikkalan kartalle, jossa on lähinnä vettä, jonka sivuitse kulkee muutama yksittäinen hassu tieviiva. 

Minun kotini on siellä missä tuomiokirkko on. Entä sinun? Kerro, minkä paikan haluaisit karttana seinällesi. Kommentoi perjantaihin 14.8. mennessä ja voit voittaa Alvar Carton 30 x 40 -kokoisen vanerijulisteen. Muistathan jättää kommenttiin myös sähköpostiosoitteesi! Postitus kaikkialle maailmaan.

Thursday, 30 July 2020

Lastenkirjavinkkejä loppukesään

Minulla ja Toivolla on yhteinen harrastus, vaikka sitä minä en tiedä, miten paljon pikkuherra saa siitä irti. Me Kuuntelemme nimittäin äänikirjoja. Lukuaika on nykyään kortilla, koska lapsi ei viihdy leikeissään niin kauan, että äiti voisi heittää jalat sohvalle ja sukeltaa hyvän tarinan pariin. Niinpä keksin tarinapulaan ratkaisun ja aloimme kuunnella äänikirjoja.

Olen huomannut, etteivät kaikki kirjat sovellu kuunneltaviksi yhtä hyvin kuin toiset. Liikaa ajattelua vaativat ja keskeytyksistä kärsivät kirjat odottavat lukemista, ja äänikirjoiksi valikoituvat kevyemmät tarinat ja erityisesti lastenkirjat. Tänä keväänä olemme aamun aikaisina tunteina kuunnelleet mm. Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi -sarjan, joka tarjoilee kepeitä maalaisromanttisia tarinoita pienestä savolaispitäjästä. Tarinan päähenkilö on joka kirjassa eri, mutta taustalla elää ja hengittää tuttu kyläyhteisö sympaattisine tyyppeineen ja tapahtumat sijoittuvat kauniisiin postikorttimaisemiin.

Toinen hyvin kuuntelua kestävä laji ovat lastenromaanit. Yritän pysyä kartalla Suomessa julkaistavista lasten- ja nuortenkirjoista, mikä onnistuu erilaisten lukuaikapalveluiden avulla. Ainoa ongelma ovat kuvakirjat, jotka toki vaativat tarttumista ja konkreettista katsomista. Niinpä Suomen reissujen vakio-ohjelmaan kuuluu nykyään piipahdus kirjaston uutuushyllylle. 

Tässä tänä kesänä kuuntelemiani ja lukemiani lastenkirjoja, joita suosittelen ilolla eteenpäin:

SARJOJEN ALOITUKSIA

Siri Kolu: Villitalo (Otava)

Kirjan konsepti vaikutti todella kiinnostavalta, ja tarina ampaisikin sellaiseen vauhtiin, että kirja oli kuunneltava äkkiä loppuun. Me Rosvoloista tunnettu Siri Kolu omaa mielikuvituksen, jota toinen lastenkirjailija voi vain kadehtia.

Monilapsisen perheen isä pääsee talonmieheksi van Böökin erikoiseen huvilaan Rapinalinnaan. Kertojana toimiva Tomtom-poika muuttaa taloon perheineen kesäloman alussa ja heti ensimmäisenä yönä alkaa tapahtua, sillä talo ottaa jalat alleen ja lähtee liikkeelle. Talossa asuvat lapset alkavat selvittää sen salaisuuksia ja myös sitä, kuka taloa uhkaa ja ajaa takaa. Aikuisasukkaissa on monia epäilyttäviä tyyppejä, mutta lapset ovat nokkelia. Tarina on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja odotan jatkoa innolla.

Hilkka Liitsola: Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka (Kustannus Mäkelä)

Hilkka Liitsolan merirosvoseikkailu oli tänä vuonna Luku-Varkaus palkinnon ehdokkaana eikä
suotta. Kajo-tyttö asuu ankeassa lastenkodissa, jonka päiväjärjestys on tarkkaan säädetty ja jossa vallitsee tiukka kuri. Eräänä päivänä käy kuitenkin niin, että hän joutuu puutarhassa merirosvojen ryöstämäksi ja päätyy merirosvolaivaan. Siellä Kajolle paljastuu, miten heppoiset tiedot hänellä on ympäröivästä maailmasta ja miten väärin häntä on lastenkodissa opetettu. Laivatyttönä hän joutuu muiden pompottamaksi, kunnes hänen menneisyydestään paljastuu salaisuus, joka muuttaa kaiken.

Tarina lähtee hieman köhähdellen liikkeelle, mutta on alun jälkeen hauska ja vauhdikas. Merirosvot ovat hyvää väkeä, ja Kajon kaapanneet Arrja ja Riki ovat erityisen  mainioita tyyppejä. Kirjan juoni ei ole mutkikas eikä kieli hankalaa vaan voisin kuvitella monen juuri lukemaan oppineen tarttuvan tähän merirosvoseikkailuun. Lisäksi luvut loppuvat aina sellaiseen koukkuun, että on pakko lukea eteenpäin ja saada tietää, mitä tapahtuu. 

Sarjan toinen osa, Kajonsaari, ilmestyy tänä syksynä.

KUVAKIRJOJA

Kirsti Kuronen ja Karoliina Pertamo: Näytä minulle hassu ilme (Karisto)

Äiti ja isä murjottavat, joten Jaakko päättää lähteä kameransa kanssa ulos etsimään mukavampia ilmeitä. Lopulta hassuja ilmeitä onkin kasassa melkoisen monta, kun Eppu-vaari, puiston ankka ja skeittari asettuvat kuvattaviksi. Lopuksi oma mielikin paranee ja ilme kohenee, sillä hyvä olo ja hassut ilmeet tarttuvat.

Kirsti Kurosen ja Karoliina Pertamon edellisessä kuvakirjassa, Kerro minulle kaunis sana, Jaakko keräsi kauniita sanoja vastapainoksi niille kauheuksille, joita äiti ja isä suustaan päästävät. Molemmat kuvakirjat ovat ymmärtäväisen lempeitä ja käsittelevät tunteita rauhallisesti. Pertamon kuvitus täydentää Kurosen tekstiä ja kokonaisuus on ajaton. 

Marjo Nygard: Lumi ja Lunni (Lasten Keskus)

Silmieni editse oli keväällä lipunut kiittävä arvio Marjo Nygardin uutuuskirjasta, joten nappasin sen Suomen-lomalla kirjastosta mukaan. Lumi ja Lunni on esimerkki hiljaisesta kirjasta, jossa kuvat puhuvat voimakkaammin kuin teksti, joka ei selittele vaan täydentää visuaalista kokemusta. Muutamalla sivulle ei itse asiassa ole lainkaan tekstiä.

Lumi asuu ja viettää kesää mummon kanssa hiljaisella saarella. On yksinäistä, kunnes eräänä päivänä saareen saapuu Lunni-lintu ja Lumi saa ystävän kaikkeen hauskaan, kuten ristinollaan ja majakan rakentamiseen. Valitettavasti lunni muuttaa syksyn tullen muualle, ja talvi on täynnä ikävää ja kaupausta. Onneksi sen jälkeen odottaa uusi kesä ja jälleennäkemisen riemu. 

Nygardin kuvat ovat kauniita ja tunnelmallisia, ja vaikka tarina ei sinällään ole uusi, ystävyys on aina hyvä ja koskettava teema.

Nelli Hietala ja Sari Airola: Kerttu ja murkku (Karisto)

Kerttu rakentelee palikoista taloa ja saa sinne yllättäen asukkaan, kun murkku kipittää sisään. Se ei jää talon ainoaksi asukkaaksi, ja Kertun on haettava naapurin Peetu katsomaan, mitä tapahtuu. Peetun mummo mainitsee, että Peetunkin kotona asuu murkku, ja lapset päättävät houkutella senkin palikkalinnaan. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitellusti vaan lopputuloksena on kiukkuinen isosisko.

Kerttu ja murkku on hauska pieni tarina arjen sattumuksesta, leikin riemusta ja hetkessä elämisestä. Sari Airolan kuvitus on vauhdikkkaan ilmeikäs, ja erityisesti pidin muutamasta pinkkisävyisestä sivusta. Ensimmäisessä Kerttu-kirjassa seikkailtiin kärpäsen kanssa (Kerttu ja kärpänen), nyt muurahaisten. Mikähän hyönteinen pääsee esiin seuraavassa kirjassa...

TIETOKIRJOJA

Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset (Avain)

Viime aikoina on ilmestynyt mukavia uusi lasten tietokirjoja niin prinsessoista kuin lähihistoriasta tai Suomessa matkailusta. Karoliina Suoniemen edellinen tietokirja Ihan oikeat viikinkiajan lapset käsitteli elämää Suomessa noin 1000 vuotta sitten. Uudessa kirjassaan hän avaa teollistumisen ja kaupungistumisen vaiheita ja sitä, millaista lasten elämä oli tehtaan varjossa.

Kirjan luvut käsittelevät erilaisia teemoja asumisesta huveihin ja niiden lopusta löytyy myös monipuolisia tehtäväsivuja. Lisäksi kirjassa esitellään kuuluisia suomalaisia, jotka ovat ponnistaneet köyhistä oloista olympiavoittajiksi ja poliitikoiksi. Kirjan kuvituksesta vastaa Emmi Kyytsönen.

Kirja on mielenkiintoinen tietopaketti ajasta, josta ei lopulta ole kovin kauaa, ja oloista, jotka nykysilmin tuntuvat jo hurjan omituisilta. Miten ahtaasti tuolloin asuttiinkaan ja miten raskasta työssä käyvien lasten elämä saattoi olla. Moni nykylapsi saattaa unohtaa jurputtaa koulun käymisestä miettiessään entisaikojen lasten elämää.

Reetta Niemelä ja Sanna Pelliccioni: Älä vihaa minua! (Karisto)

Käsi pystyyn, kuinka moni inhoaa tai pelkää kyykäärmeitä ja ampiaisia? Entä keitä ällöttävät rotat tai kuka väheksyy supikoiria? Aivan turhaan: kaikilla eläinlajeilla on oma paikkansa ja tehtävänsä luonnossa.

Reetta Niemelän kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama pieni tietokirja sisältää eläinten kirjeitä ihmisille. Niistä selviää, mitä kaikkea eläimet osaavat ja miksi niitä ei tulisi vihata. Sivulta toiselta hyppäävä hämähäkki eli professori Hypykki kertoo tietoiskuissaan mielenkiintoisia uusia tietoja luonnosta ja sen toiminnasta. Kirja on pieni mutta tärkeä lasten luontokirja. 

ILMAINEN NETTIKIRJA

Koska moni blogini lukija on ulkosuomalainen eikä pääse helposti käsiksi tämän listan kirjoihin, haluan lopuksi jakaa luettavaa, johon voi tarttua heti ilman käyntiä kirjastossa tai kirjakaupassa:

Hannu Hirvonen ja Pia Sakki: Viisisataa kutiavaa hammasta

Murisevassa metsässä tapahtuu monenlaista, kuten sellaista, että karhu ei uskalla mennä uimaan, koska vesi saattaa purra, ja niin käykin. Hauskoja sanaleikkejä sisältävässä kirjassa tutustutaan krokotiilin pienokaisiin, joiden on pakko purra kaikkea, koska ne saavat hampaita, ja kuullaan muitakin tarinoita Murisevasta metsästä. Joka luvun lopussa on lisäksi kysymyksiä, joiden avulla voi pysähtyä miettimään tekstiä ja sen merkityksiä.

Pia Sakin kuvittaman teoksen on julkaissut Niilo Mäki -instituutti, joka haluaa innostaa lukemisen pariin.Kirjan voi ladata täältä.
Wednesday, 29 July 2020

Kaksikielisyys alkaa jo vauvana

Ball, äiti, papa, auto, päivää. Siinä järjestyksessään 1-vuotiaan suomalais-saksalaisen lapsen ensimmäiset sanat. Olen into piukeana odottanut, milloin sanoja alkaa tulla ja mitä lapsi tulee milläkin kielellä sanomaan. Lapsen kielenkehityksen seuraaminen on  erittäin mielenkiintoista, mutta kirjailijaäidille sanat ovat erityisen tärkeitä. Tällä hetkellä lapsi kyllä puhuu ja paljon, mutta ei vielä sellaista kieltä, mitä kuulija voisi ymmärtää. Papukaijan piirteitä on kuitenkin jo havaittavissa.

Pahoitteluni lapsi siitä, että synnyit kielitieteilijöiden perheeseen, sillä jokainen tavusi tullaan merkitsemään muistiin.

Tavoitteenamme on kasvattaa lapsi kaksikieliseksi. Minä puhun Toivon kanssa vain suomea ja papa saksaa. Asuinympäristömme on saksankielinen ja kotikielemme on saksa, joten siitä tulee varmasti vahvempi kieli. Hauskaa on tosin huomata, miten paljon suomea papa on vuoden aikana oppinut kuin ohimennen ja että hänkin käyttää välillä suomen kieltä lapsen kanssa. Äidin kieli suomi onkin lapsen turvakieli, ja hän tuntuu tykästyvän nopeasti sitä puhuviin ihmisiin. 

Olen kiinnittänyt jo alusta alkaen huomiota lapsen kielen kehityksen tukemiseen ja apuna minulla on on ollut suomalainen varamummo, suomalainen äiti-lapsipiiri ja nettimuskari.
Saksassa asuu paljon suomalaisia, ja täällä Kölnissä meitä on aivan suomalaiseksi seurakunnaksi asti. Sen kautta olen tutustunut ihanaan eläkeläiseen, joka on ruvennut pojallemme varamummoksi. Hän on tämän ensimmäisen vuoden aikana käynyt säännöllisesti kylässä, vienyt vauvaa vaunukävelyille ja nyt taaperoa leikkipuistoon ja pallokentälle. On ihanaa, että lapsen elämässä on eri-ikäisiä ihmisiä, vaikka biologiset isovanhemmat asuvatkin kaukana. Yksi näiden tapaamisten takaa-ajatus on myös se, että lapsi kuulee suomea muiltakin kuin minulta.

Loppusyksystä aloimme käydä suomalaisessa äiti-lapsipiirissä eli paikallisesti mukeloissa. Se on 0-3-vuotiaille suunnattu kerran viikossa kokoontuva ryhmä, jonka tapaamiset ovat rentoja ja erittäin epävirallisia. Tavoitteena on tarjota lapsille muutama tunti suomenkielistä ympäristöä. Leikkimisen ja kahvin juomisen ohessa olemme myös monesti laulaneet tuttuja suomalaisia lasten leikkilauluja. 

Keväällä korona sulki kaikki toimintaryhmät ja ihmiset sisätiloihin. Ehdin jo miettiä, mistä saada lapselle kielellistä inputia, kun ketään ei saa tavata eivätkä muumi-dvd:t vielä sovi näin pienelle. Silloin löysin netistä Sointupuun ja sen musiikkivideot.

Sointupuu on videomuskari vauvoille ja lapsille. Sen videoissa esiintyy aina yksi musiikkikasvattaja ohellaan äiti vauvan kanssa tai muutama lapsi. Videot on jaoteltu ikäryhmittäin, ja laulut ovat kaikille tuttuja Pienistä kultakaloista Asikkalan Asikkalan puisiin rattaisiin. Leikit esitetään tietysti myös, ja kaikkea säestää rauhallinen kitarakomppi.
Aloimme käyttää palvelua, kun lapsi oli kahdeksankuinen. Sain videoiden avulla laannutettua muutamankin kiukkuaamun, sillä ruutu vei ajatukset muualle ja antoi äidille pienen hengähdystauon. Aluksi en ollut varma, mitä lapsi pätkistä ymmärsi mutta häntä kiinnosti kovasti ainakin se, mitä kuvassa oleva vauva tai lapsi touhusi. Nyttemmin videoita tervehditään huitomalla ja itse päälle höpöttämällä. Toivo on musikaalinen ja pitää musiikista, joten kielen oppiminen musiikin avulla on nappi juttu. 

Lapsen suosikkeja ovat olleet Kissa ja jättiläinen, Kanapolkka ja Asikkalan puiset rattaat, eli meillä toimivat parhaiten touhukkaat ja vauhdikkaat jutut.  Minua taas viehättää videoissa se, että ne ovat aitoja ja mutkattomia. Jos mukana ollut lapsi on alkanut kitistä kesken laulun, ottoa ei ole pysäytetty vaan se on tullut mukaan videoon. Homma ei ole liian kliinistä vaan tunnelma on mukavan lapsiläheinen. Videot on toki ammattimaisesti tehty, mutta lopputulos ei ole kiiltokuvamaisen kiillotettu. 
Tällä hetkellä olemme taas voineet nähdä Kölnin suomalaisia tuttavia ja käydä yhdessä leikkipuistoissa puhumassa suomea. Lapsi pääsi myös oikeaan kielikylpyyn, kun vietimme Suomessa yhden kesälomaviikon. Sointupuun videot ovat kuitenkin olleet mukava lisä tähän kesään. Aika sitten näyttää, miten kielikasvatus onnistuu ja kuinka kaksikielinen lapsesta tulee. Että kiinnostaako häntä puhua saksalaisessa ympäristössä vierasta suomen kieltä vai toivooko hän, että äitinsä puhuisi saksaa. En muuten tule puhumaan, en ainakaan hänelle.

***Sointupuun käyttöoikeus on saatu blogin kautta***
Wednesday, 22 July 2020

1-vuotiaan elämysmatka Suomessa

Meillä elettiin kesäkuu pieni jännitys takaraivossa. Keväällä ajattelin, että on turha buukata kesäksi Suomeen mitään, koska maailma on tällä hetkellä niin epävarma. Toukokuussa Finnair kuitenkin ilmoitti, että Düsseldorfista pääsee heinäkuun alussa taas suoraan Suomeen. Liputkin olivat edullisia ja lentopäiviä olisi ollut mahdollista siirtää vielä viikkoa ennen matkaa, jos lähteminen ei olisikaan tuntunut hyvältä idealta.

Minä klikkasin lennot itselleni ja pojalle enkä tullut edes kysyneeksi, haluaisiko mies mukaan.

Lomaviikko läheni ja virustilanne parani molemmissa maissa kovalla vauhdilla. Lähteminen alkoi näyttää erittäin todennäköiseltä. Eräänä iltana mies totesi, että hänellä on vielä edellisvuodelta käyttämättä jääneitä lomapäiviä, joten hän ajatteli, että ottaa sen viikon lomaa, kun me olemme Suomessa. Ja minä, että täh!? Pieni kateudenpuuska iski, sillä minähän en tällä hetkellä voisi suunnitella lomaa ilman lasta, jolla on menossa äitivaihe, ja muutenkin tuntui hassulta, että toinen jäisi kotiin eikä lähtisi mukaan, vaikka olisi voinut.
Loppujen lopuksi erikseen lomailu oli hyvä ratkaisu. Minä pääsin Suomeen puhumaan intensiivisesti suomea ja tekemään omia kotimaa-juttuja, ja mies taas käytti viikon laittamalla kotona paikkoja kuntoon. To do -lista oli pitkä, sillä arjessa ei ehdi ylimääräisiä hommia ja toisaalta remppaaminen on haastavaa, kun jaloissa pyörii utelias 1-vuotias.

Loman seurauksena kylpyhuoneessamme on nyt kattoon vedettävä kuivausteline, keittiössä uusi kaappi (Meni viisi vuotta tässä asunnossa, kunnes tajusimme, että keittiön nurkkaan mahtuu korkea kaappi, joka ratkaisee jatkuvan tilapulan), monenlaiset paperihommat ovat edenneet ja muutama muukin kodin nurkka on saanut uutta maalia päälleen.

Sillä aikaa kun mies ahkeroi, minä ja taapero nautimme Suomen kesästä. 1-vuotias pääsi kunnon elämysmatkalle Suomen maaseudulle, vaikka toki pienelle riittävä pienet huvit. Viikko sisälsi monia ensimmäisiä kertoja 1-vuotissynttäreistä lähtien. Hellyyttävää oli tietysti myös se, että lapsi sai pienen palan sitä, mikä muodosti suuren osan äitinsä lapsuutta.
Olen kotoisin maalta, joten poika pääsi mm. käymään traktorin kopissa, syömään mustikoita ja punaherukoita suoraan puskasta, kylpemään lämpimässä kesäillassa vanhempieni takapihan apilaniityllä ja ihmettelemään metsiä, mökkimaisemia ja kanoja. Yksi viikon parhaista jutuista oli se, että saimme vanhalta lapsuudentutulta lainaan polkupöyörän lastenistuimen ja pääsimme ajamaan Suomen kesämaisemien halki. Kyyti taisi olla sopivan töyssyistä, koska poika nukahti istuimeen lähes joka kerta. Muuten hän nukkui päiväunensa vihreällä pihalla ja hyvin nukkuikin.

Suomen lomaviikko ei olisi voinut olla onnistuneempi. Säät suosivat, luonnon vihreys helli mieltä ja äidinkieli korvia. Mietin jossain vaiheessa tosissani, että siirtäisimme paluulentoa eteenpäin. Palasimme kuitenkin suunnitelmien mukaan kotiin, sillä yksin lapsen kanssa lomailu on myös väsyttävää, vaikka isovanhemmista olikin hurjasti apua ja iloa. Mies taas totesi, että vaikka olikin ihanaa nukkua ja levätä kunnolla, koti alkoi pian tuntua tyhjältä, joten oli hyvä, että emme olleet pidempään poissa.

Oli ehkä myös hyvä palata kotiin siinä vaiheessa, kun kaikki sujui ja poikakin viihtyi, jotta jää kaipuu seuraavaan kertaan. Ja nyt minusta tuntuu, että tällä lauseella olen päättänyt ennenkin Suomen reissuja käsittelevät jutut, mutta niin se vain on.

Kiitos kaikille, jotka olitte mukana viikossamme, ja erityiskiitos vanhemmilleni hyvästä huolenpidosta <3
Tuesday, 7 July 2020

Vauvavuoden loppuraportti

Viime vuoden heinäkuun alkupäivinä raskausmaha oli saavuttanut äärimittansa ja laskeutunut odotuksen viimeiseen vaiheeseen. Jatkoin sinnikkäästi päivittäisiä kävelylenkkejä ja lilluin kylpyammeessa kuunnellen klassista musiikkia ja valellen vatsaa lämpimällä vedellä. Heinäkuun toisena viikonloppuna ei tehnyt enää mieli nähdä muita ihmisiä kuin siippaa, ja tasan vuosi sitten eilen valitin miehelle, että nyt alkaa olla aika raskasta ja saisi riittää tämä tila, sillä en jaksaisi enää yhtään, ja vatsaankin koskee.

Siitä hetkestä meni kolme vuorokautta ja minusta tuli äiti, kun poika syntyi täsmälleen laskettuna päivänään. 

Mietin synnytystä edelleen kauhun ja kunnioituksen sekaisin tuntein, vaikka olen jo pitkään tiedostanut sen, miten helpolla pääsin. Koko tarina on luettavissa täällä mutta tiivistetysti se meni niin, että ehdin viettää sairaalassa ja synnytyssalissa vain kaksi tuntia ennen viimeistä ponnistusta, ja viisi tuntia synnytyksen jälkeen kävelin nyytti kainalossani sairaalan pihalla odottaneeseen taksiin ja ajoin lämpimän kesäyön läpi kotiin. Pidän pikaista kotiinlähtöä edelleen parhaana päätöksenä ikinä ja tekisin niin uudelleenkin.

Mutta mitä sanoisin silloiselle minälle nyt, kun kaikesta on kulunut lähes vuosi?

Sanoisin,

että päivät, jotka olettaa raskaiksi, ovat usein helppoja ja toisin päin, mutta aina tulee ilta ja valkenee uusi päivä.

että elämä vauvan kanssa ei useinkaan ole helppoa ja kivaa, mutta on erilaisia vaiheita eikä se aina huuda niin paljon kuin ensimmäisinä viikkoina.

että ensimmäinen vuosi on useita ketjutettuja vaiheita, joista toiset ovat raskaampia kuin toiset, ja edessä odottaa aina uusi ja tuntematon tilanne.

että vaikka ensimmäisten kuukausien aikana sitä kovasti epäilet, vauvasi on itse asiassa aika helppo ja tulee hyvin toimeen erilaisten tilanteiden ja paikkojen kanssa.

että vauva muuttaa entistä elämää lopulta vain vähän, sillä kaikki on sovittavissa ja soviteltavissa, mutta se, että joku on sinusta koko ajan riippuvainen, vaatii totuttelua.

että ensimmäiset kolme kuukautta ovat raskaimmat mutta sitten helpottaa siihen asti, kunnes vauvasta tulee taapero, joka vaappuu ympäriinsä ja laittaa kaikki paikat uuteen uskoon.

ettei lapsi tahallaan vaan koska on pieni ja avuton ja vasta alussa tässä suuressa maailmassa.

että liian vähillä yöunilla eläminen on juuri niin raskasta kuin olit etukäteen kuvitellutkin, mutta imetyksen loputtua saat myös nukkua öitä yksin rauhassa, kun mies ottaa vahtivuoron, ja niillä öillä jaksaa taas muutaman vähän huonommankin.

että synnytyksestä ja raskaudesta palautuminen vaatii yllättävän paljon aikaa, mutta vuoden jälkeen keho alkaa vihdoin tuntua omalta ja entiseltä. Ole siis armollinen itsellesi.
Näillä kuvilla paljastin raskauden puolitoista vuotta sitten.
että järjestä kodin nurkat jo paljon ennen kuin lapsi keksii alkaa ryömiä kukkaruukulta toiselle. Pääset  vahtimisessa helpommalla ja erityisesti vähemmällä siivoamisella.

että mies ei ole vihollinen vaan samassa veneessä. Vaikka teitä on siellä kaksi väsynyttä ja uuvahtanutta ensikertalaista, jompikumpi keksii pelastusrenkaan aina ajoissa.

että nauti ajasta, kun lapsi ei vielä liiku omin voimin ja jaloin, sillä sen jälkeen rauha on ohi. Niin kauan kuin lapsi viihtyy babysitterissä, elämä on vielä helppoa.

että totu kaaokseen, jatkuvaan järjestelemiseen ja tavaroiden etsimiseen.

että kaikki tunteet ovat sallittuja ja kuuluvat asiaan. 

että muista arvostaa miestä ja nähdä se, miten paljon hän tekee ja osallistuu. Älä ota itsestäänselvyytenä.

että vaikka muut ylistäisivät vauvavuoden ihanuutta, on ihan ok iloita siitä, että se on ohi.

että muista kirjata asioita silloin tällöin ylös, sillä vauva muuttuu ja kehittyy kovaa vauhtia ja oppii joka päivä uutta etkä pian enää muista, mitä se osasi ja touhusi pari viikkoa sitten.

että vauvavuosi ei muuta sinua ihmisenä vaan olet sama kuin ennen, mutta hermosi saattavat olla hieman venyneet. Mutta vain hieman.

että tarkista pesukone aina ennen kuin laitat sen päälle, jotta pyykin seassa ei pyöri suuvesipulloja tai palasaippuoita, vaikka ne toki raikastavat kestovaipat kivasti. 

että kaikki loppuu aikanaan, niin myös vauvavuosi.

että varaudu siihen, ettei edellispäivän body mahdu seuraavana päivänä päälle vaan lapsi on uniensa aikana venynyt mittojensa yli.

että älä huoli, vaikka epäilet äidillisiä tunteitasi ja niiden vahvuutta. Olet lapsellesi paras äiti juuri sellaisena kuin olet.

että vauvavuodesta selvitään, ja sen loputtua sinulla on kotona edelleen tai jälleen ihanalta tuntuva mies ja hauska vekkuli pikkupoika, jonka rakkaudenosoitukset ovat välillä rajuja mutta ah niin ylenpalttisia.

että vauvavuosi on vasta alku.
Sunday, 21 June 2020

Parvekelaatikot vihertävät kun taapero nukkuu

Tällä hetkellä on sellaista, että vaikka olisikin hetki aikaa ajatella, ei meinaa jaksaa. Lähinnä ihmettelen, miten joulukuussa ehdin ja viitsin näperrellä päivittäin blogin joulukalenterin parissa, sillä juuri nyt se tuntuisi täysin utopistiselta. Mies on ollut kohta kaksi viikkoa takaisin töissä, ja minä olen saanut huomata, miten erilaista on viettää päivää lapsen kanssa nyt kuin talvella. Silloin vauva nukkui päivisin enemmän ja vaati vähemmän.

Meillä asuu tätä nykyä reippaasti kävelevä taapero, joka vaatii hereillä ollessaan jos ei koko huomiokykyäni, niin aika suuren osan siitä kuitenkin. Päivät ovat pitkiä, koska niihin mahtuu enää yhdet päiväunet ja kaikki muu aika on saatava kulumaan muuten. Meistä on tullut leikkipuistojen vakikävijöitä ja muutenkin pidän meidän aktiivisina, sillä ulkona ja seurassa vietetyt tunnit kuluvat nopeammin kuin lelujen pyörittely olohuoneessa kahdestaan. Lapsi myös nukkuu paremmin, kun päivään on kuulunut ihmisiä ja tarpeeksi tekemistä.

Toivo käyttää päiväuniinsa tunnista kahteen tuntiin, ja tuo aika on erittäin tarpeellinen keidas ja lepotauko intensiivisten päivien keskelle. Harvoin kuitenkaan ehdin loikoilemaan, sillä aina on jotain järjestettävää, kuivumaan laitettavaa, siivottavaa, lounassalaattia pilkottavaksi, sähköposteja vastattavaksi ja asioita tehtäväksi.
Eräs ystävä kyseli hiljattain, yritänkö päiväunien aikaan kirjoittaa ja tunnustin, että en saa mitään aikaan enkä siis edes yritä. Hän totesi, että se on oikein, koska töitä ehtii tehdä myöhemminkin. Nyt lapsen päiväunet kannattaa käyttää energian tankkaamiseen vaikka sarjoja katselemalla. Miten hyvä neuvo! Olen kokonaan unohtanut, että meillä on Netflix, koska en koskaan ehdi katsoa mitään.

Tähän täytyy tulla muutos. Tästä eteenpäin yritän antaa itselleni päivisin pienen lepohetken sohvalla uusien parvekelaatikoiden katveessa ja tuijotella jotain kevyttä ja kepeää sillä aikaa, kun lapsi vetää sikeitä. Sillä siinä missä minun elämäni on arjen pyöritystä ja paremmista yöunista haaveilua, parvekelaatikot ovat olleet ahkeria.

Pari viikkoa sitten kylvetyt siemenet ovat itäneet jo niin, että nousevat olohuoneen ikkunoista näkyville. Vihreät lehdet kurkottelevat terhakasti kohti valoa, ja jokailtaisesta kastelusta on tullut mukava iltarutiini. Useamman kerran päivässä kurkistelen ikkunoille, tutkin lehtien muotoja ja mietin, miten korkeiksi ne kasvavat. Jännä nähdä, saavatko alut seurakseen myös kukkia ja niiden myötä pölyttäjiä. 
Lähinnä harmittaa, että emme aikaisemmin ole kokeilleet kasvatella tuoretta elämää olohuoneen ikkunoiden alla. Näistä hennon vihreistä lehdistä on jo nyt ollut paljon iloa tässä kesän kuumentamassa ja kuivattamassa kivikaupugissa. Jos et pääse luontoon, luo vihreys ympärillesi itse, voisi olla tämän kevään motto. Minun ei siis tarvitse olla kateellinen ihmisille, joilla on oma pieni piha tai puutarha, sillä meilläkin vihertää nyt mukavasti.