Monday 25 July 2016

Kanoottiretki Hampurissa

Kun suomalainen kutsutaan mukaan yön yli kestävälle kanoottiretkelle, hän ajattelee avaraa luontoa, hyttysiä, puskapissaa ja ruuan keittämistä trangialla. Totuus voi kuitenkin olla toinen. Ainakin kun kyseessä on suurkaupunki Hampuri, jonka läpi virtaa Elbe ja sen lukuisat sivuhaarat.

Poikaystävän opiskeluaikojen ystäväporukka on viettänyt viimeisen vuoden aikana kolmekymppisiä. Tämä ei tarkoita vain monia juhlia vaan myös kekseliäitä lahjoja. Viimeisin sankari sai lahjaksi elämysmatkan Elben rannalle eli viikonlopun mittaisen kanoottiretken. Kölnin sektio junaili perjantaina Hampuriin, josta seitsemän hengen seikkailu lauantaina alkoi.
Etujoukko oli tehnyt suunnitelmat reitin ja ruokailujen suhteen, kun me ei vielä kesälomalaiset ehdimme perille. Kanoottivuokraamoon ajettiin ensin 25 minuuttia S-bahnalla, sitten mentiin 13 minuuttia bussilla ja loput 100 metriä jalan. Entä eväät, juomat ja ruuat? Lounaaksi täytettyjä sämpylöitä ja hedelmiä, illalla tilataan ruokaa pitsataksilla tai muuten kotiinkuljetettuna. Yöpyminen teltoissa hevostilan pihalla ja tilalta ostettuna kylmiä juomia ja jäätelöä. Suihku ja saniteettitilat ovat hevostallissa. Se siitä villistä luontoretkestä. Villiin luontoon tottunutta suomalaista huvittaa suurkaupunkilaisten luontomatkailu.

Lauantaina pakkasimme rinkat ja teltat kolmeen kanoottiin ja lähdimme matkaamaan pitkin Elben sivujokea. Puheissa oli noin kuuden tunnin melontareitti, josta jäisi pieni osasunnuntaille. Kukaan ei onneksi sanonut mitään matkan pituudesta. Pääsimme majapaikkaan reilun viiden tunnin päästä ja siellä selvisi, että reitin kokonaispituus oli 18 kilometriä. Etenimme leppoisasti juonti-, syönti- ja uintitaukojen kera yhden venekunnan hoitaessa radion tehtävät.
Reitin alussa livuimme eteenpäin kapeaa puroa pitkin. Se muuttui jossain vaiheessa peltojen väliin rakennetuksi kanavaksi ja yhtyi sitten Elben leveäämpään sivuhaaraan. Lintujen pesimisen takia kanava on keväisin suljettu. Jos reitin varrella ei ollut asutusta niin sitten lehmiä ja hanhia. Maisema oli mukavan vaihteleva, vaikka kapeat kohdat asettivatkin perämiehet koetukselle. Pojat kävivät kerran ohdakepuskassa ja yhdestä veneestä putosi digikamera, onneksi vanha ja halpa sellainen. Tunnelma vaihteli peltoaukeista Amazoniin ja lomakylästä venesatamaan. Viimeiset kilometrit meloimme pitkin Dove-Elbeä, jossa kulki huviveneitä ja näkyi uimareiden päitä. 

Retkestä tuli täydellinen irtiotto normiarjesta. Puhelimet pakattiin lähtiessä vesitiiviiseen ämpäriin ja kaivettiin esiin vasta illalla kellon katsomista ja ruuan tilaamista varten. Kukaan ei metsästänyt pokemoneja tai roikkunut ruudussa, vaikka verkkoa olisi varmasti ollut. On aina yhtä ihmeellistä, miten nopeasti arkinen unohtuu ja lyhyessäkin ajassa rentoutuu kuin pidemällä lomalla konsanaan. Kölnissä on jatkuva taustamelu, johon tietysti tottuu. Melontareitillä oli kohtia, joissa oli lähes hiljaista. Kunnes tytöt  alkoivat taas laulaa.
Olen nukkunut teltassa viimeksi vuonna 2003, joten tämä osio hieman jännitti. Onneksi oli korvatulpat, sillä tilan eläimet muistuttivat aika ajoin olemassaolostaan. Eläinten hiljennyttyä yöksi taustalta kuului moottoritien tasainen humina. Ulkoilu ja urheilu kaatoivat meidätkin aikaisin ilmapatjoille, ja erityisesti pojat kehuivat nukkuneensa erinomaisesti.

Aamulla kuulin ensimmäisenä kukon, hevoset ja sitten vielä aasinkin. Aamupalalla tarjoiltiin tilan omia tuotteita eli käsittelemätöntä maitoa, lihapadetta ja "kunnon munia", kuten tilanomistaja Helmut meille mainosti. Leppoisa isäntämies esitteli aamulla tilaansa ja eläimiään: tilalla käy viikoittain 350 ratsastuskoululaista, opettajia on 20 ja hevosiakin useita kymmeniä. Uusimpia tulokkaita olivat edellispäivänä saapuneet pikkuvuohet.
Saksassa on ollut todella huono kesä. Kölnissä satoi koko kesäkuun ja Hampurissa on kuulemma satanut koko heinäkuun. Mutta meillä kävi tuuri! Lauantai oli lämmin ja pilvipoutainen, siis täydellinen melontasää. Yö oli lämmin ja sunnuntaina meloimme loppumatkan helteessä ja palasimme kaupunkiin täydellisessä lomafiiliksessä.

Kotimatkalla junassa oli aika raukeaa ja hiljaista mutta tyytyväistä porukkaa. Viikonloppu oli  hyvä laskeutuminen parin päivän päästä alkavalle kesälomalle. Porukkamme seuraava yhteinen matka on syyskuussa Suomeen meidän häihin, mutta muitakin suunnitelmia on jo kehitteillä. Lisää tällaista - ja isommat lusikat, kuten vanha kansanviisaus sanoo.
Thursday 21 July 2016

Sisustusjuttuja

Suhde tavaraan muuttuu, jos on koko ajan oltava pakkausvalmiina. Sisustajan suunnitelmat pysyvät kevyinä, kun nurkan takana odottaa aina seuraava muutto. Muutin joulukuun 2007 ja toukokuun 2015 välillä kahdeksan kertaa. Turhaa tavaraa ei kerry, kun ei ehdi asettua nurkkiin ja joka muuton aikana vähentää niistäkin, mitä on. Muutin Suomesta Saksaan matkalaukun kanssa, ja vanhempani toivat myöhemmin autolla kirjat, keittiötavarat ja yhden huonekalun. Se on suomalainen puutuoli, jonka olen saanut tuttavan nurkista pyörimästä. Viimeisimmät Suomen kotini oli sisustettu kierrätyshuonekaluilla ja saaduilla tavaroilla, jotka oli helppo myydä ja lahjoittaa eteenpäin. Maailmasta ei tavara lopu; uudesta kotipaikasta löytää aina uusia tavarat. 

Kuinka paljon tavaraa ihminen tarvitsee? Millainen tavaramäärä tai kulutuskäyttäytyminen tekee onnelliseksi? Miksi tavara on elämässämme niin tärkeällä sijalla? Tätä pohtii myös Petri Luukkanen muutaman vuoden takaisessa dokumenttielokuvassaan. Tavarataivas-dokkarissa 26-vuotias Luukkanen suorittaa ihmiskokeen: Hän lukitsee koko omaisuutensa varastoon, josta saa käydä hakemassa yhden tavaran joka päivä. Koe kestää vuoden eikä hän sen aikana saa ostaa yhtään uutta tavaraa. Dokumentti on mainio, suosittelen.

Kun vuosi sitten muutin yhteen poikaystävän kanssa, päätin, että nyt saa alkaa kotiutua ja hankkia pysyvämpiä tavaroita ja huonekaluja. Nyt alan oikeasti sisustaa! Sisustusbloggarin elämään on vielä matkaa, mutta jostainhan se on aloitettava.

Miehen mukana asuntoon tuli lajakuva-tv, kirjoja, kaksi X-boxia ja kilpapyörä, minä toin pöydän ja tuolit, kirjoja ja huonekasveja. Edelliset asukkaat myivät meille sohvansa, vaatekaappikompleksin ja verhot, joita eivät voineet ottaa uuteen asuntoon. Olen pitänyt kiinni kierrätysmentaliteetista. Niinpä ainoita uutena hankittuja tavaroita ovat olohuoneen kirjahyllyt, keittiön lipastot ja hyllyt, parisänky ja olohuoneen matto.

Pidän tavaroista, joilla on historia ja joihin liittyy tarina. Totesinkin hiljattain, että meillä on tarinoin sisustettu koti. Tarinat ovat esimerkiksi tällaisia.

Olimme sopineet ystävien kanssa, että lähdemme lauantaina vaellusretkelle. Aamupalalla istui kuitenkin kaksi väsynyttä ja stressaantunutta ihmistä ja salamat lentelivät. Päätimme jäädä selvittämään tilanteen ja jättää retken väliin. Kuin anteeksipyyntönä mies alkoi tutkia nettiä - ja löysi meille keittiön pöydän. Haimme 50-luvulta peräisin olevan pöydän vielä samana päivänä ja kuljetimme sen ratikalla kotiin, mites muuten. Odotimme vaihtoratikkaa pöytämme ääressä ja keräsimme huvittuneita katseita - mutta pöytä on hyvä ja sopii täydellisesti ja se riidan aihekin on jo unohtunut.

Meillä on sellainen perinne, että mies tekee minulle kerran vuodessa yhden huonekalun, syntymäpäivälahjaksi. Ensimmäisenä vuonna sain puisesta viinilaatikosta ja hillopurkeista tehdyn kattolampun, sitten koruhyllyn ja viime vuonna valkoisen yöpöydän. Toisella puolella sänkyä on vanha lipasto, jonka mies eräänä päivänä löysi kävellessään töistä kotiin. Täällä on tapana jättää tarpeettomat tavarat kadulle, josta ne lähtevät tarvitsevien mukaan tai roska-auton kyytiin.

Viimeisin tarina liittyy toissa viikkoon. Kaiken  lukukaudenloppustressin, hääjärjestelyjen ja elämän keskellä päätin, että nyt on sopiva hetki alkaa sisustaa työhuonetta, joka on odottanut laittamista yli vuoden. Löysin heti netistä käytetyn kirjahyllyn, ja ehdotin miehelle, että haetaan se bussilla. Mies on jo oppinut, että joskus ei kannata alkaa vängätä vaan kärsiä lihaskrampit. 

Tuntui hyvältä idealta lähteä hakemaan kirjahyllyä päivätöiden ja iltatöiden väliin jäävänä aikana. Noutopaikka oli vain parin kilometrin päässä. Hylly oli hyvä mutta tietenkin painavampi kuin odotin. Oli virhe kantaa se raput alas eikä antaa myyjän auttaa. Olimme edenneet 50 metriä ulko-ovelta, kun totesin, ettei tämä ollutkaan hyvä idea. Mies lähti tutkimaan, miten kaukana bussipysäkki on, minä soittelemaan autollisia ihmisiä. Eihän kukaan tietenkään päässyt. Samalla soitin kielikouluun, että  myöhästyn illan tunnilta, sillä seison kadunkulmassa kirjahyllyn kanssa.

Bussipysäkki oli lähellä ja bussikuski antoi meidän nousta kyytiin. Matkalta soitin alakerran naapurille, josko hän tulisi kantamaan hyllyn miehen kanssa meille neljänteen kerrokseen. Jäimme bussista pois ja totesin, että tästä ei tule enää mitään. Kannoimme hyllyä viiden metrin pätkissä liikennevalojen yli. Tässä vaiheessa olin jo pudottanut sen kerran jalkapöydälleni ja tukenut reisillä niin, että ne olivat seuraavana päivänä siniset. Kello tikitti, opetustuntini lähestyi ja matkaa oli vielä noin 200 metriä.

"Hei, tarvitsetteko apua?" kuului silloin kadun toiselta puolelta. Rotevan oloinen mies jätti tavaransa pojan hoiviin ja otti paikkani hyllyn etupäässä. Sanoin, että riittää tuohon kirkolle, siihen voi naapurimme tulla vastaan. Mutta hän päätti ottaa urheilun kannalta ja kantaa ulko-ovelle asti. Tässä vaiheessa minä olin tietysti jo poistunut paikalta. Myöhästyin kurssiltani lopulta vain kahdeksan minuuttia.

Miehelle sanoin, että seuraavan kerran, kun saan hulluja ideoita, muistuta minua tästä ja kyseenalaista suunnitelma. Hän epäili, josko se mitään auttaa. Minä epäilen, että hän on liian kiltti sanoakseen vastaan.

Tästä se siis alkaa, tavaran kerääminen ja wannabe-sisustajan elämä. Täältä blogista näette, miten tulee käymään - ja miten monia mustelmia lopputulos tulee vielä vaatimaan.


Sunday 17 July 2016

Lapsiystävällinen Saksa

Eräs saksansuomalainen ystäväni vakuuttelee minulle jatkuvasti, että saksalaiset ovat paljon lapsiystävällisempiä kuin suomalaiset. Suomessahan on paljon lapsia ja yhteiskunta on jossain määrin perhekeskeinen, mutta lapsia ei juuri huomioida eikä ainakaan positiivisessa valossa. Saksassa on viime vuosikymmen kärsitty lapsipulasta ja syntyvyyden laskusta, joten ehkä lasten arvostaminen johtuu siitä? Syntyvyys on vihdoin kääntynyt Saksassa positiiviseen suuntaan, sillä vuonna 2014 lapsia syntyi 715 000, mikä on yhtä paljon kuin viimeksi vuonna 2002.

Minulla ei ole lapsia, mutta viime viikonloppuna meillä oli kylässä 5-vuotias suomalaispoika äitinsä kanssa. Sain todeta, että ainakin Kölnissä lapset saavat erikoiskohtelua. Päiväohjelmaamme kuului suklaamuseo, tietysti. Kävelymatkalla pysähdyimme kioskille ostamaan virvokkeita. Kioskinpitäjä alkoi heti jutella A:lle. Saatuaan tietää, ettei poika puhu saksaa, hän pyysi meiltä pari sanaa suomeksi, jotka hän sitten sanoi ujosti hymyilevälle pikkumiehelle. Lähdimme kioskista mutta ehdimme kuulla, miten kioskinpitäjä esitteli tuoretta suomen kielen taitoaan seuraavalle asiakkaalle.

Piipahdimme myös DM:ssä eli kemikaliossa ja sielläkin lapsi sai erikoispalvelua. Kassan tyttö kaivoi kassapöydän uumenista lahjakassin lapsille. Kuvallisen kangaskassin sisällä oli puuväri ja pari mainosta, ja eväsostokset sujahtivat hyvin sen sisälle. Poika oli onnellinen. 

Suklaamuseossa saa suklaata muutenkin, mutta erityisesti sitä saa silloin, jos vessassa on pelottavaa ja siellä tulee itku. Vessanhoitaja lahjoi A:n suklaalla ja pääsimme aloittamaan museokierroksen. 

Museokierroksen jälkeen palailimme kotikaupunginosaani lounaalle ja hoitamaan kauppa-asioita. Ja se tapahtui jälleen. Ostin viikonlopuksi kukkia lempikukkakaupastani, ja heti maksamisen jälkeen ojentui tiskiltä käsi kohti poikaa. A sai kouraansa keltaisen gerberan ja oli yhtä hymyä. Tässä vaiheessa minua kyllä jo nauratti. Mikä ihmeen tätimagneetti tuossa pojassa on!

Keskustelin asiasta erään kölniläisen äidin kanssa. Hänen poikansa on vasta reilun vuoden ikäinen mutta äiti sanoi jo huomanneensa, miten huomio ja huomiointi lisääntyvät. Että leipomosta työnnetään käteen ylimääräinen käntty ja lirkuttelijoita löytyy, minne tahansa he menevätkin. Kölnissä on useita lapsikahviloita mutta myös tavalliset kahvilat ovat usein hyvin lapsimyönteisiä - leikkinurkan lelut ja puuvärit saa viedä pöytään, ja vessasta löytyy varavaippoja ja muuta sälää. Aikuisten siemaillessa maitokahveja lapset saavat espressokupeista maitovaahtoa kaakaotujauksella.

Jäin miettimään entistä kotikaupunkiani Lahtea. Siellä on yksi ravintola, joka tunnetaan lapsiystävällisenä ja melumyönteisenä. Varmaan arvaattekin jo, että se on samalla kaupungin suosituin italialainen ravintola. Useat perheet ovat kertoneet minulle, miten kiva sinne on mennä, kun kerrankin ei tarvitse pelätä pahoja katseita naapuripöydistä tai sitä, että tarjoilija hermostuu vaunuihin, jotka ovat tiellä, koska muualla ei ole tilaa. 
Lapset ovat ihania niin kauan kuin he ovat hajuttomia ja värittömiä, taitaa olla suomalainen motto. Toki tässä on liioittelua mukana, mutta näin iso ero sinänsä hyvin samanlaisten maiden välillä on jo hämmentävää. Lapset ovat tulevaisuuden aikuisia, joten arvot ja asenteen periytyvät kyllä eteenpäin. Otokseni on kovin pieni eikä kovin omakohtainen, joten olisi kiinnostavaa kuulla, millaisia kokemuksia lapsiperheillä on muista maista. Missä lapset ovat kuninkaita, missä häiriötekijä? 

Ulla-Maijalle kiitos kuvista. Poika jaksoi suklaamuseossa hyvin, vaikka täti pysähtyi välillä kuvaamaan sademetsää ja kaakaopuuta.


Wednesday 13 July 2016

Polttarit eli matka Pemberleyhin

"It is a truth universally acknowledged, that a single man in possession of a good fortune, must be in a want of a wife."

Näin alkaa eräs maailmankirjallisuuden klassikoista, Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo. Minulla on ollut Darcy- ja Jane Austen -fiksaatio vuodesta 1995 asti. Silloin tuli BBC:n filmatisointi kirjasta,  mukanaan se ainoa oikea Darcy, Colin Firth. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin täällä.

Asia ei ole jäänyt ystäviltäni huomaamatta, sillä viime perjantaisten polttarieni teema oli
Bride and Prejudice goes hipster.

Sain kello 15 käteeni kirjeen, jossa kerrottiin, että minun pitää pelastaa ystäväni tylsyydeltä ja se tapahtuu olemalla lähtövalmiina klo 16.30. Että minun täytyy pukeutua kukkiin ja ottaa mukaan paperia ja sukat.

Suomen kaasoni oli viikonlopun kylässä, joten olin miettinyt, että polttarit saattaisivat olla tänä viikonloppuna mutta olin päättänyt, etten mieti liikaa. Siksi tilanne oli täydellinen yllätys. Hakijat saapuivat - toinen oli Kölnin kaaso, joka oli aikaisemmin ilmoittanut, että he lähtevät matkalle juuri kyseisenä perjantaina. Hän lähtikin matkalle mutta vasta aamuyöllä, lähes suoraan polttareista.

Minut vietiin paikkaan, josta kaikki täällä Kölnissä viisi vuotta sitten alkoi eli entisen kämppikseni asuntoon. 
Siellä sain aivan mahtavan kirjan, joka oli osin jo valmisteltu ja jonka täyttäminen oli minun tehtäväni. Eritysikiitos ihanalle Oonalle kirjan kokoamisesta! Teoksessa oli pieniä tehtäviä, sitaatteja Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, kuvia, täytettäviä päiväkirjansivuja ja vaikka mitä.
Polttarien järjestäminen kahden maan välillä on hankalaa, joten tiesin, ettei Suomesta varmaan päästä paikalle. (Tässä vaiheessa en voinut mitenkään aavistaa, että minua odottavat toiset polttarit kuukauden päästä Suomessa. toim. huom.) Siksi siskot ja Suomen ystävät olivat lähettäneet minulle kirjeitä ja niissä runoja. Runot luettuani totesin, että ne kertovat yhtä paljon antajastaan kuin minusta. Kirjallisuusihminen oli täpinöissään! Ja illan ensimmäinen itku tuli. 
Kölnissä on ollut todella huonot kesäsäät, mutta perjantaina lykästi ja pystyimme nauttimaan kello viiden teen eli skumpan ja makeita leivonnaisia (yksi seurueen jäsen on leipuri) auringonpaisteessa parvekkeella. Pienten tutustumisleikkien ja -tehtävien jälkeen jatkoimme Kölnin keskustaan ravintolaan ja illalliselle. Kaikilla oli rintapielessään perinteinen kameekoru, joihin Kölnin kaaso oli askarrellut minun profiilini. Niin hienot! 

Ruoka oli hyvää, viiniä oli riittävästi ja polttarikirjan sivut saivat jatkuvasti täydennystä. 
"I am the happiest creature in the world. Perhaps other people have said so before, but no one with such justice. 
I am happier even than Jane;
she only smiles, I laugh."

Ravintolassa kävi hauska tapaus. Huomasin, että suomalaisen seurakunnan pastori oli sattumalta siellä myös. Anna-Maari piipahti moikkaamassa, ja sen jälkeen sain kertoa seurueelle, että tämä huippumallin näköinen, tyylikäs nainen on meidän suomalaisten pappi täällä Kölnissä. Tyttöjen suut loksahtivat auki. Argentiinalainen sanoi, että tuo nainen olisi Argentiinassa julkkis ja hänellä olisi satojatuhansia Instagram-seuraajia. Että Anna-Maari, jos mietit uran vaihtoa, kysyntää olisi.
Ravintolasta jatkoimme suosikkibiergarteniini, joka on pienessä puistossa kivan korttelin keskellä. Ja siellä, puusta puuhun kiertävien lamppujen alla koitti illan vaikein tehtävä, Ylpeys ja ennakkoluulo -visa! Minun piti tietää, kuinka monta kertaa kirja on filmattu, ketkä ovat näytelleet mister Darcya, mitkä sitaatit ovat kirjasta ja mitkä Bridget Jonesista sekä poimia listalta asioita sitä silmällä pitäen, olenko hipsteri vai en. Selvisin pinteestä apujoukkojen turvin ja sain todellisen fanin arvonimen.

Visailun jälkeen seurueen jäsenet kirjoittivat vuorotellen kirjaani #Jane´s wisdom eli vinkkejä tulevaan avioliittoon. 

Siinä vaiheessa iltaa tunnelma alkoi olla katossa ja viiniä oli kulunut sen verran, että pääsimme perinteiseen suomalaiseen polttariohjelmaan. Suomessahan on tapana, että vanhat heilat heitetään polttareissa saunan kiukaalle tai heidät huudetaan metsään tai hävitetään jollain muulla tavalla. Koska sauna ei kuulu saksalaisiin polttareihin, minut laitettiin juoksemaan puun ympäri. Siellä biergartenissa. Onneksi se oli juuri sulkemassa ja ihmisiä oli paikalla enää vain vähän. Muutamia katseita ja nauruja keräsin, kun laukkasin ympäri puistoa ja huusin suomalaisia miesten nimiä illan pimeyteen. Kyllä helpotti. 
"You must learn some of my philosophy. 
Think of the past as its remembrance gives you pleasure."

Seuraava osoitteemme oli puolalainen vodkabaari, jonka hasselpähkinävodka on suosikkini. Koko paikka on muutenkin meidän porukan mieleen, sillä se on juuri sitä mitä on eikä yritä muuta. Tässä vaiheessa Kölnin kaaso ja seuraavana päivänä töihin menevä entinen kämppis jättivät meidät, ja me loput suuntasimme Südstadin ainoaan yökerhoon. Zunami-klubissa oli aika hiljainen ilta mutta tytöt saivat sinne ihan tarpeeksi menoa aikaiseksi. Ainakin Jan ja Jörg ovat päätyneet kuviin ja polttarikirjan sivuille.

Olin kotona myöhään yöllä pää täynnä Jane Austenin sitaatteja ja viiniä. Myös iloa ja onnea siitä, että kaikkien Wichkamien joukosta lopulta löytyi se oma ja oikea Darcy. Ja siitä, millaisia ystäviä elämääni on siunaantunut.

On vielä pakko kertoa pieni kielellinen juttu. Suomen sana polttarit on hyvin lähellä saksalaista termiä Polterabend ja siten se myös monissa sanakirjoissa käännetään. Mutta tämä on väärin! Polterabend on viimeinen ilta ennen hääpäivää. Silloin koko naapurusto tai kyläläiset kutsutaan nostamaan malja tulevalle hääparille. Illan aikana parin pitää rikkoa posliiniastioita, koska se tuo onnea liittoon. Suomalaisia polttareita vastaa käännös Jungesellenabschied, mutta tätä eivät sanakirjat vielä tunne.
"We are all fools in love."

Monday 4 July 2016

Köln, ihmisten kaupunki

Mikä antaa kaupungille sen erityisluonteen? Millainen on kaupungin sielu?

Entistä kotikaupunkiani Lahtea määrittee hyvin Turkka Hautalan novelli Mäkipaikkakunnilla:

   "Jos paikkakunnalla on hyppyrimäki, tulee se mieleen ensimmäisenä kaupunkia mietittäessä. Lahti. Jyväskylä. Kuopio. Paikkakunnat kuvittelee täyteen punaposkisia perheenäitejä nostelemaan pullapeltejä uunista, kuskaamaan harjoituksiin. Ulkoiluasuiset miehet kannustavat kenttien laidoilla makkarat käsissä. Ottavat asiat todesta."

Köln on ollut kotikaupunkini jo viisi vuotta, ja täälläkin on jotain, mikä leimaa kaupungin heti. Nimittäin Tuomiokirkko. Ei liene suomalaista, joka ei Kölniä ajatellessaan (jos joku sitä nyt sattuu ajattelemaan) hyräile Ultra Bran biisiä. Myös karnevaalit ja kaupungin läpi virtaava Rein ovat yleisessä tiedossa, mutta millainen tämä kaupunki oikeasti on.

Ensimmäinen vastaus on että ruma. Köln pommitettiin toisessa maailmansodassa raunioiksi. Kaupungin jämät siivottiin kasoihin, joista saatiin pari mäkeä tähän litteään laaksoon. Koko kaupunki rakennettiin uudelleen. Keskiaikaisten katujen sokkelo sijaitsee edelleen keskustassa mutta nyt sen varrella on 50-, 60- ja 70-lukujen elementtiä ja betonia. Onneksi on muutamia korttelistoja, joissa vanhoja taloja on säilynyt, mutta muuten tämä kaupunki ei ole esteetikon paratiisi. Keskusta on tilaan tottuneelle suomalaiselle kovin ahdas.

Olen tullut siihen tulokseen, että Saksassa ei saa olla kansallismielinen ja nationalistinen, koska, no niin, tiedätte miksi. Sen takia suomalainen kansallisylpeys on korvautunut kaupunkirakkaudella. Hampurilaiset ovat ylpeitä kaupungistaan, Münchenillä on maine ja kölniläiset palvovat tätä paikkaa palolla, jota en ole missään muualla kohdannut. 

Kaupungilla ja tuomiokirkolla on pitkä historia ja onhan tämä erilainen kuin naapurikylä Düsseldorf, mutta usein kaupunkirakkaus huvittaa. Karnevaaleissa ja muutenkin lauletaan rakkauslauluja Kölnille ja pukeudutaan kaupungin tunnusväreihin punaiseen ja valkoiseen. En tiedä, missä muualla itse kaupunkilaiset ostaisivat krääsää turistikaupoista. Eräs suosituin sisustustarra on kaupungin siluetti. Sen saa kivasti liimattua auton takalasiinkin.

Ja samalla ne ovat juuri ihmiset ja heitä yhdistävä kaupunki, mikä tekee Kölnistä Kölnin. Täällä joutuu tahtomattaankin tekemisiin ihmisten kanssa, sillä he ovat avoimia, avuliaita ja ystävällisiä. Kölnissä puhutaan vieraille ihmisille ja otetaan mielellään kontaktia. Tämä ei silti tarkoita, että ihmisiin ystävystyisi nopeasti, eli ystävällisyyttä ei pidä ottaa liian vakavasti. Kaupan kassajonossa ei saa seistä rauhassa, kioskilla on pakko vaihtaa pari sanaa ja ravintolassa voi joutua puhutelluksi.

Kuten nyt vaikka perjantai-iltana. Olimme Suomi-tyttöjen kanssa syömässä. Naapuripöydän pariskunta halusi tietää, mitä kieltä puhumme ja mitä teemme Kölnissä. Myöhemmin he ihmettelivät erään ryhmäläisemme raskausmahaa ja kertoivat omia kokemuksia raskaudesta ja lapsista...

Puheliaisuus ja kontaktin hakeminen tarttuvat ja koen nykyään Suomessa käydessäni, että sosiaalinen koodini on väärä. Viimeksi Lahdessa lähes loukkaannuin, kun Sokoksen myyjä ei vastannut hyvänpäivänläppääni vaan näytti lähinnä siltä, että asiakas häiritsee. Iloiset reininmaalaiset ovat käsite täällä Saksassakin.

Saksahan voitti Italian lauantaina jalkapallon EM-kisoissa, ensimmäistä kertaa jalkapallon historiassa. Mahtavamman jutusta tekee vielä se, että ratkaisumaalin teki FC Kölnin oma poika Hector, mikä muistetaan tuoda esiin joka käänteessä. Saksan maajoukkueen mukana on tietysti myös Podolski, jonka kölniläinen luonteenlaatu on omiaan piristämään porukkaa kentän ulkopuolella. Kentällähän häntä ei juuri enää nähdä.

Toki sosiaalisuudella on kääntöpuolensa: ihmiset ovat nopeita myös kritisoimaan ja antamaan palautetta, jos toinen heidän mielestään törppöilee. Negatiivinen palaute saattaa tulla silloinkin, kun he itse ovat aiheuttaneet vaaratilanteen vaikka liikenteessä. Suomalaisena en halua herättää huomiota, mutta Kölnissä on pakko oppia käyttämään pyörän kelloa, vaikka sen kilkutteleminen tuntuu minusta vieläkin hieman epäkohteliaalta.

Palatakseni vielä kaupungin rumuuteen. Alkuaikoina minua lohdutettiin ja kehotettiin ajattelemaan, että Köln on kuin vanha sohva. Se on ruma ja rutussa mutta siinä on aivan mahtavan hyvä röhnöttää. Niinhän se on. Tämä kaupunki on ehdottomasti ihmisten kaupunki.


Siitä todisteena esimerkiksi eilinen päivä. Keskustan oli vallannut Christopher Streetdayn paraati, joka keräsi yhteen satojatuhansia ihmisiä. Samaan aikaan yhdessä kaupunginpuistossa vietettiin Edelweisspiraattien puistofestareita ja toisessa oli iso kirpputori. Joskus tuntuu, ettei syyn tarvitse olla kummoinen, jotta ihmiset lähtevät ulos ja toistensa seuraan. Itse asiassa riittää, että paikalle tuodaan Kölsch-oluttiski ja ilonpito voi alkaa.