Kirja kerrallaan tai vaikka kolme

Lokakuu on kirjamaailmassa yksi vuoden kiireisimmistä kuukausista. Suomessa kuukausi alkaa Turun kirjamessuista ja päättyy Helsingin messukeskukseen. Maailmalla taas järjestetään kirjamessut ainakin Lontoossa ja Frankfurtissa. Jälkimmäiset taitavat olla jopa maailman suurimmat messut, joissa kirjojen oikeuksia kaupataan tehokkaasti maasta toiseen.

Tänä vuonna kaikki on toisin. Yksiäkään edellä mainituista messuista ei pidetty, mutta ainakin Helsingin ja Frankfurtin kirjamessujen tilalla oli jonkin verran ohjelmaa verkossa. Minäkin pääsin täältä Kölnin kotisohvalta seuraamaan kollegoiden haastatteluja ja kirjaesittelyjä, mikä oli oikein mukavaa.

Messut jäivät omalta osaltani siis kokonaan välistä, mutta muuten lokakuu on koronamaailmasta huolimatta tarjonnut kirjailijaelämän karkkipäiviä.

Elokuun lopussa Suomessa ilmestyi Hilja-sarjan viides osa. Jo viides! Nimeä "Hilja ja täydellinen talvipäivä" kantava teos on nostalgiatrippi oman lapsuuden lumiseen talveen, mutta sisältää teemoja, joita kirjaa tuoreena äitinä kirjoittaessani pohdin. Lumisotien, hiihtoretkien ja pilkkikisojen ohessa pohditaan isovanhemmuutta ja sisarusta, sillä Hiljan lähipiiriin on tulossa vauva. Jokainen kirja on oma matkansa, mutta tähän olen erittäin tyytyväinen itsekin. 

Lokakuun alussa saimme Hiljan kuvittajan Nadja Sarellin kanssa hienon sähköpostin: Sarjan ensimmäinen osa on ostettu Viroon ja ilmestyy siellä ensi kesänä. Siitä alkoikin sitten Hiljan lokakuinen juhlakausi.

Kirjanjulkkareita piti nimittäin viettää lokakuun Suomen reissulla Asikkalan kunnankirjastossa, mutta toisin kävi. Tilaisuuden pitämistä soudettiin ja huovattiin sen mukaan, mitä matkustusrajoitukset ja suositukset ohjeistavat, eikä lopulta ei sitten ollutkaan mahdollista pitää virallista tilaisuutta kirjaston tiloissa. Vanhempani olivat kuitenkin sitä mieltä, että jokainen kirja ansaitsee hetkensä ja käärivät hihansa.

Lokakuisena lauantaina lapsuudenkotini pihalle rakennettiin styroksista lumilinna, pöytä verhoiltiin pressulla ongintapaikaksi ja etupihan nurmikolle ilmestyi esterata. Katsomo saatiin potkukelkoista ja pulkista, ja talvipäivän tunnelma oli täydellinen. Aurinkoinen syyspäivä näytti parastaan, ja ilokseni paikalle saapui vanhempieni kutsumana monia tuttuja ja naapureita sekä pitkä liuta kylän lapsia. Ulkotilaisuus oli monelle mieluisampi kuin sisätilaisuus olisi ollut, ja turvavälit oli helppo pitää.

Kirjan lukemisen ja tehtävärastien jälkeen pihalla nautittiin vielä kuumaa mehua ja pullaa, kuten Hiljassakin usein - eikä kirjailija olisi voinut olla onnellisempi. Korona on perunut niin monta tilaisuutta tältä vuodelta, että oli upeaa saada tavata lukijoita ja signeerata muutama kirja.

Jos joku olisi vuonna 2015 sanonut minulle, että viiden vuoden vuoden päästä elän vapaan kirjailijan elämää, jossa on sellaisia pöhinäviikkoja kuin tämä kulunut, olisin nauranut makeasti. Suomen reissulla tehtiin nimittäin myös haastattelu paikallislehteen, ja se ilmestyi tällä viikolla (juttu luettavissa täällä). Tapasin toimittajan turvavälin kanssa ulkona pihakeinussa, jossa onneksi oli katto eikä sateen ripsintä haitannut.

Samana päivänä lehtijutun ilmestymisen kanssa kolkutti posteljooni ovelle. Sain laatikollisen ennakkokappaleita kuvakirjasta, joka ilmestyy Saksassa tammikuussa. Tästä kuulette joskus vielä lisää, mutta sanottaanko, että tämä on itselleni tähänastisen urani tärkein teos ja sen julkaisua on odotettu jo vuosia. Vaikka kukaan ei ostaisi kirjaa, minulle itselleni merkitsee hurjan paljon, että se on olemassa.

Eikä se nyt mitään riitä, että yksi kirja putkahtaa painokoneesta ulos, vaan viikon lopuksi sain vielä juhlistaa toistakin kirjaa. Kolmas Hilja-sarjan saksannos, Hilja und der Weihnachtszauber, ilmestyi perjantaina. Olin saanut ennakkokappaleeni jo kuukausi sitten, mutta perjantaina kirja ilmestyi kirjakauppoihin ja ennakkotilaajille ja sitä sai juhlia kuvien, postausten ja skumppalasillisen kera. Pääsin myös heti esittelemään kirjaa pienelle yleisölle.

Kölnissä sijaitsee ihana pieni skandinaavinen lastenvaate- ja sisustuskauppa Jättefint, joka juhlii tällä viikolla kymmenettä syntymäpäiväänsä. Minä pääsin tuoreen kirjan kanssa osallistumaan juhlintaan, sillä  kävin eilen lukemassa kirjaa kaupan sivuhuoneessa. Yleisömäärä oli toki rajattu ja maskit päällä mentiin, mutta oli upea tavata muutama innokas lapsilukija ja kertoa suomalaisista jouluperinteistä, joita kirja on pullollaan.

Tänään vietän välipäivää ja siirryn muiden mukana kesäajasta talveen, mutta huomenna aamulla odottaa arki eli uusi kirjoituspäivä eli tyhjä tekstitiedosto. Lyhyitä ja harvinaisia ovat kirjailijan hetket parrasvaloissa, ja suurin osa työstä tapahtuu yksin omien ajatusten kanssa kirjoituspöydän ääressä. Tuskallisia hetkiä on vielä tiedossa, ennen kuin seuraava Hilja-kirja näkee pävänvalon.

Taidan levittää uudet julkaisut näkyvälle paikalle ihailtavaksi. Ne motivoivat ja kannustavat tulevaisuuden tekstien äärellä, vaikka eniten iloa lastenkirjailijalle tuovatkin kirkassilmäiset lapsilukijat, jotka höröttävät Hiljan peppuenkelille tai pyytävät ujoina omistuskirjoitusta.

Kirjailijaelämää

Saksan kustannustoimittajani Leonan kanssa, Kuva: WooW Books

Äitiyslomalla ei voi ottaa liikaa paineita kirjoittamisesta, koska huonosti nukutut yöt ja vauvan tarpeet, mutta viimeiseen kuukauteen on mahtunut sosiaalisia kirjailijajuttuja. Kirjailijuus voi olla myös yllättävän tapahtumarikasta, ainakin näin syksyn messuaikaan. Vauva on jo kokenut messukävijä ja kirjallisissa tilanteissa istuja. Viime viikkoihin on mahtunut tällaista:

Frankfurtin kirjamessut

ovat yksi maailman suurimpia kirjamessuja ja pääasiassa myyntimessut. Tänäkin vuonna messualueella kävi viiden päivän aikana 320 000 vierailijaa. Alue on niin suuri, että hallista toiseen voi matkata pikkubussilla eikä kaikkiin halleihin edes välttämättä ehdi päivän aikana.

Minä olin messuilla työt mielessä. Kävin katsomassa tämän vuoden teemamaan Norjan paviljongin (tylsä!), mutta muuten päivä meni työtapaamisissa, sillä kaikki agentuurini ja kustantamoni olivat edustettuina messuilla. Välissä ehdin moikata ystäviäkin eli en juuri tutustunut messuohjelmaa saatikka käynyt monessa hallissa. Voin sanoa, että oli absurdia ja ihan mieletöntä nähdä omat kirjansa Frankfurtin kirjamessuilla!

Etukäteen hieman jännitti, miten pitkä päivä vauvan kanssa sujuu, mutta Toivohan oli aivan elementissään. Hän viihtyy kulkuvälineissä ja ihmisten keskellä ja kävi niinkin, että hän nukkui rintarepussa kahden ja puolen tunnin päiväunet. Ilmeisesti messuhälinä ja liike tarjoavat unille hyvän taustan. Vielä kotimatkallakin häntä nauratti junassa, joten päivä meni paremmin kuin olin uskaltanut odottaa.

Sain päivän aikana niin monia hyviä uutisia, että messuille meno tosiaan kannatti. Ensinnäkin Suomen agenttini kertoi, että Hilja kiinnostaa, vaikka sopimuksia ei ole vielä tarjottu. Sitten Suomen kustantamo kertoi, että Hilja-sarjan toisesta osasta on otettu uusintapainos, jee! Ja minä kun luulin, ettei hieman vanhemmista kirjoista enää oteta uusia versioita. Lopuksi tapasin vielä Saksan kustantajani, joka kertoi minulle, että Hilja-sarjan seuraavastakin osasta on tehty julkaisupäätös. Tuplajee!

Vaikka arkeni sisältää tällä hetkellä aivan liian vähän kirjoitusaikaa, on kiva tietää, että Hilja-kirjat menevät ja elävät omaa elämäänsä ilman minuakin.

Helsingin kirjamessut

Tasan viikko Frankfurtin messujen jälkeen suuntasin vauvan kanssa Helsingin kirjamessuille. Minulla ei ollut tänä vuonna omaa esitysaikaa, mutta lähdin mielenkiinnolla nauttimaan messuhumusta Toivon ja mummon kanssa. Kävi niin hauskasti, että pääsimme messuille vanhan kotipaikkakuntani kirjaston järjestämän bussimatkan mukana, mikä oli kätevää ja helppoa.

Myöskään Helsingissä en ehtinyt juuri paneutua messuohjelmaan, mutta kirjailijalle messut ovat pääasiassa kohtaamispaikka. Pidimme Hilja-tiimin kanssa palaverin tulevaisuuden kuvioista ja tapasin tuttuja, kuten Enostone-kustantamon Kallen ja äitiyspakkauksen runokirjoistaan tunnetun Elina Pullin. Kuuntelin hetken myös keskustelua Sylvi Kekkosesta, kunnes piti lähteä vaipanvaihtohommiin.

Hiljan kuvittaja Nadja Sarell ja megaplakaatti.

Messujen suurin yllätys oli jättimäinen plakaatti, joka roikkui Kustannus-Mäkelän messuosastolla. Olen aina ihaillen kadehtinut kollegoja, joiden työt pääsevät messuilla hyvin esille. Ja siellä se nyt kenotti, Hilja ja operaatio joulun taika -kirjan kansi isona posterina. Nyt olen nähnyt kaiken.

Sen verran ehdin messuja kiertää, että täytyy kehua niiden kehittyneen positiivisesti. Muistan parin vuoden takaa äänekkään ja täpötäyden, jopa hieman ahdistavan messualueen. Uusi ohjelmajohtaja Ronja Salmi on kuitenkin saanut hyvää aikaan. Messualueen keskeltä menevät leveät käytävät, lavat ovat seinien vierillä eikä niiden mökä kaiu kaikkialle ja mikä parasta, lastenalue oli omassa rauhallisessa nurkassaan eikä keskellä kaikkea. 

Vauva viihtyi näilläkin messuilla, sillä hän veti jälleen kahden ja puolen tunnin päiväunet, mitä ei juuri koskaan tapahdu kotona. Saimme kassillisen kirjoja, hyvää messufiilistä ja inspiraatiota kotiin viemisiksi, ja olin iloinen, että lähdin.

Kirjanjulkkarit Suomi

Olen sitä mieltä, että jokainen kirja ansaitsee julkkarinsa. Se on eräänlainen riitti, että nyt kirja on valmis ja kirjailijan puolelta kannet on suljettu. Tällä kertaa ajattelin, että olisi kiva juhlia Suomessa. Siihen tarjoutuikin mahdollisuus, mutta julkkarien järjestämisestä ei olisi tullut mitään ilman vanhempieni ja kustantamon apua. Iso kiitos!

Hilja ja operaatio joulun taika -kirjan julkkarit aloitettiin pukeutumalla tonttumyssyihin, laulamalla joululauluja ja koristelemalla kuusi. Tunnelma oli lämminhenkinen ja porukkaa kivasti, vaikka kuulinkin, että samalle iltapäivälle sattui myös kilpaileva tilaisuus.

Mutta kuinka ollakaan, Toivo onnistui tekemään niskakakat juuri sillä kertaa, kun äiti on hermostuksissaan unohtanut vaipat ja hoitoalustan yöpaikkaan... Onneksi lähisuku hoiti hommat, jotta sain hetken paistatella kirjailijuudessa ja myös paikallislehden haastattelu onnistui. 

Kirjailta Köln

Kölnissä on aktiivinen suomalaisyhteisö, jolle olen järjestänyt kirjallisia salonkeja myös aikaisempien Hilja-kirjojen kohdalla. Valitettavasti harmaa marraskuun ilta ei ollut kutsuvin ja yleisömäärä jäi hyvin pieneksi. Tilaisuus oli kuitenkin ihana! Seurakunnan pappi Anna-Maari oli valmistellut haastattelun ja joskus kanttorinakin toimiva Sari soitti ja lauloi lukemisen ohessa. 

Minä taas sanoin, että minulla on vauvavapaata ja lasissa skumppaa, joten kaikki on enemmän kuin hyvin, vaikka paikalla ei olisi ketään. Kuuntelijapalaute teki illasta kuitenkin tärkeän. Suomen juhlissa kukaan ei juuri nauranut ja ehdin jo ajatella, ettei kirja ehkä olekaan niin onnistunut. Kölnissä luin vähän eri kohtia ja palaute oli välitön. Uuden kirjan kohdalla kestää aina hetken löytää ne tekstipätkät, joita kannattaa lukea yleisötilaisuuksissa paljastamatta liikaa kirjan punaisesta langasta.

Luentatilaisuus Kölnin kaupunginkirjastossa

Sattumalta tähän marraskuulle ja vielä peräkkäisiin päiviin tuli myös kaksi kutsua kirjastovierailuille. Ensimmäinen oli esiintyminen Kölnin kaupunginkirjaston lastenosastolla. Voin kertoa, että etukäteen jännitti hurjasti, vaikka tiesin, että paikalle on tulossa ystäviä ja tuttavia, eli tyhjille seinille ei tarvitse lukea. Saksan kustannustoimittajani oli paikalla tukemassa, jos saksaksi lukeminen alkaisi tökkiä.

Lopulta tilaisuuteen tuli sitten muutama muukin. Ensin nimittäin haeskeltiin lisää tuoleja ja lopulta puolitettiin pullat, jotta kaikille riitti: paikalla oli 50 ihmistä, joista 20 lasta, eivätkä kirjastovirkailijat muistaneet toista niin suosittua lastentilaisuutta. Moni jäi luennan jälkeen vielä askartelemaan ja juttelemaan, ja tilaisuus loppui vasta siihen, kun kirjasto meni kiinni.

Luentatilaisuus Meerbuschissa

Heti seuraavana päivänä eli aikaisin lauantaiaamuna junailimme koko perhe Düsseldorfiin ja sieltä eteenpäin Meerbuschiin. Tätä vierailua oli suunniteltu jo keväästä mutta vähän mietitytti, tuleeko sinne ketään. Kuulin, että paikallislehdessä oli ollut tilaisuudesta iso mainos, joten kirjastolaiset olivat järjestäneet luennan isompaan tilaan kuin alkujaan oli suunniteltu.

Kymmenen minuuttia ennen alkua katsomossa istui yksi lapsi isänsä kanssa. Aloitin lopulta viisi minuuttia myöhässä, kun katsomossa oli parikymmentä henkeä. Tilaisuus oli mukava, sillä tunnelma oli intiimimpi ja keskittyneempi kuin edellisenä päivänä, sillä se ei ole kuuntelijoiden määrä vaan laatu, mikä ratkaisee. Eturivissä istui lapsia silmät tuikkien, ja kirjailijan sydän oli sulaa.

Toivon aina, että tällaisiin tilaisuuksiin tulisi edes se määrä jengiä, ettei järjestäjiä jää harmittamaan. Kirjasto vaikutti tyytyväiseltä ja mieskin sanoi, että oli mukavaa, vaikka aamu olikin ollut aikainen.

*Kiitos tilaisuuden tukemisesta Das finnische Buch!

Kevään ensimmäiset kirjailijavierailut ovat varmistuneet tällä viikolla, joten saan myös jatkossa vaihtelua vauva-arkeen. Toivottavasti kirjoitusaikaakin löytyy, jotta Hilja-juhlat eivät lopu vielä tähän.

Kiitos lastenhoitajat ja järjestäjät ja tietysti kaikki Hilja-kirjojen lukijat!

Kuvittajan ja kirjailijan tähtihetket

Kirjailijan ja kuvittajan arki ovat yleensä erakkomaista epäsosiaalista puurtamista. Kirjailija muokkaa samaa tekstiä työpöydän ääressä viikosta, päivästä ja tunnista toiseen, kunnes se joidenkin kuukausien kuluttua pääsee kuvittajalle, jolloin kuvittajalla alkaa samanlainen yksin puurtaminen.

Taidealoja pidetäänkin klassisesti intoroverttien ja epäsosiaalisten tyyppien hommana.

Täytyy myöntää, että elämäni on muuttunut yksinäisemmäksi ja sosiaalinen elämäni rajoittuneemmaksi sen jälkeen, kun aloin kirjoittaa kirjoja. En kuitenkin sanoisi olevani yksin, kun vietän päivää hiljaisessa asunnossa kirjoituspöydän äärelle kumartuneena. Minulla on siellä kuulkaa niin paljon seuraa, että joskus oikein toivoisi hiljaisuutta. Kirjan henkilöt kun eivät tapaa puhua yksittäin vaan kaikki yhteen ääneen. 

Lisäksi työ on niin palkitsevaa, että laitan erakkomaiset iltapäivät tavallisten päivätöiden edelle aina kun vain voin.

Hilja-kirjojeni tekoprosessit ovat reilun vuoden mittaisia rupeamia. Yhtäkkiä hiljaisuus loppuu kuin leikaten, sillä uusi kirja on ulkona ja paljaana ja kaikkien katsottavana, ja kirjailijakin pääsee hetkeksi ulos kirjoituskammiostaan. 

Hiljan kuvittaja Nadja Sarell oli tällä viikolla Kölnissä, sillä juhlimme sekä kolmatta uutta Hilja-kirjaa sekä tuoretta saksankielistä käännöstä. Ensimmäisen yhteisen kirjan julkaisemisesta on nyt tasan puolitoista vuotta, joten voi sanoa, että lyhyessä ajassa on tapahtunut paljon. Niin paljon, että hihkumisen ja juhlimisen lisäksi tekisi mieli vain olla hetki ihan hiljaa ja taivastella kaikkea.

Nadjan vierailu ei täyttynyt vain turismista, kälätyksestä ja tulevien Hiljojen suunnittelusta vaan pidimme myös kaksi tilaisuutta juuri julkaistun Haloo, täällä Hilja -kirjan tiimoilta. Ensimmäinen oli torstaina täällä Kölnissä, kun olimme paikallisen Suomi-koulun ja suomalaisen seurakunnan vieraina. 

Tilaisuuteen saapui runsaasti ihmisiä iältään vauvasta vaariin, ja tunnelma oli erinomainen. Minä luin ja esittelin kirjaa Nadjan piirtäessä fläppitaululle kirjan hahmoja. Lapset jaksoivat keskittyä uskomattoman hyvin! Minä myös kyselin Nadjalta kuvittamisesta ja hahmojen tekemisestä, ja suomikoululaiset olivat valmistelleet etukäteen haastattelukysymyksiä.

Tämä on vierailujen parasta osastoa, sillä ikinä ei voi tietää, mitä tulee. Jouduimme muun muassa esittelemään flossaus-taitojamme, kertomaan, olemmeko koskaan kiivenneet vuorelle tai olleet intiaaniheimon parissa ja perustelemaan, miksi kirjan päähenkilö on tyttö.

Kun piinapenkistä oli selvitty, Nadja vetäytyi piirtustuvälineineen pöydän taakse ja lapset saivat käydä muotokuvassa. Tiedän, että homma on intensiivistä ja sen jälkeen tärisee käsi, mutta miten ylpeitä lapset ovatkaan näistä Nadjan tekemistä pienistä kuvista! Niistä jää kiva muisto. 

Minä taas signeerasin samaan aikaan kirjoja, join kahvia ja vastasin vielä moninaisiin kysymyksiin Hiljasta ja  muustakin. Mainion hetki oli, kun viereeni parkkeerasi noin 10-vuotias poika, joka halusi tietää, miten tällainen kirja oikein kirjoitetaan ja mistä ideat syntyvät.

Parituntisen vierailun jälkeen lähdimme hienosti syömään, sillä kyllä tällaisia saavutuksia kannattaa juhlia.

Eilen eli lauantaina suuntasimme Bonnin Suomi-kouluun. Koulu kokoontuu kylässä kaupungin ulkopuolella. Olin huolellisesti selvittänyt reitit, ja olimme aikaisin aamulla liikkeellä ja itse tapahtumapaikallakin jo puoli tuntia ennen h-hetkeä.

Harmi vain, että vähän myöhemmin tajusimme, että google on ohjannut meidät väärään paikkaan. Oikea kokoontumispaikka olisi noin kolmen kilometrin päässä naapurikylässä. Onneksi eksyneet lampaat haettiin ja tilaisuus pääsi alkamaan.

Bonnissakin oli oikein mukava yleisö, vaikka kysymyksiä sai houkutella esiin muffinssipalkalla. Mutta levottomimmatkin rauhoittuivat uuden kirjan kummitusjuttujen äärellä enkä koskaan ole nähnyt Nadjan muotokuvapisteelle niin suoraa jonoa kuin eilen. 

Siinä ne siis olivat taas tällä kertaa, kuvittajan ja kirjailijan tähtihetket. Sen verran täytyy paljastaa kulissien taakse, että minä olen ollut koko viikon kovassa flunssassa ja tänään jo siinä kunnossa, että huomenna on edessä lääkärikeikka.

Jotenkin elämässä pitää olla outo tasapaino. Jos on jotain tosi kivaa, pitää olla myös jotain kamalaa, jotta jalat pysyvät maassa. Kirjan julkaisuun liittyvä euforia kaipaa siis vastapainokseen antibiootteja. 

Mutta sen sanon, että tällaisista tilaisuuksista ja kohtaamisista saa niin paljon virtaa, että sen avulla jaksaa tarttua taas seuraavaan hiljaiseen kirjoitusrupemaan. Kunhan tauti talttuu, pääsee Hiljan viides kirja kunnolla työn alle. Neljäs Hilja-tarinahan on tällä hetkellä kustannustoimittajan ruodittavana ja odottamassa Nadjan kuvitusta. Hilja ja operaatio joulun taika näkee päivänvalon jo tämän vuoden syyskuussa.

Kiitos Kölnin ja Bonnin Suomi-kouluille ja Kölnin suomalaiselle seurakunnalle vierailujen järjestämisestä ja Annalle ja Ninalle kuvista!

Ihminen joka sanoo aina kyllä päätyy tilanteisiin

Istuin hiljattain kukonlaulun aikaan saksalaisessa IC-junassa ihaillen aamu-usvaa ikkunasta ja miettien, miten tähänkin nyt päädyttiin. Olin matkalla kohti Ruhrin alueen keskellä sijaitsevaa Bochumia ja saksankielistä luentatilaisuutta Tuutikki Tolosen erinomaisesta kirjasta Mörkövahti / Monsternanny.

Junassa luin valmistelemiani kysymyksiä ja googlailin viime hetken apusanalistoja ja murisin itselleni, pitikö tähänkin taas suostua.

Mutta tietysti piti, koska olen ihminen joka sanoo "kyllä" ja päätyy tilanteisiin.

Kaivetaanpa tässä esiin nuoruudesta sellainen tarina, kun vastasin kyllä ja päädyin treffeille Mister Finlandin kanssa. Kaikkihan lähti siitä, että opiskelutoveria oli pyydetty mukaan leikkimieliseen deittiohjelmaan, jonka sponsorina toimi paikallisradio. Koko syksyn he olivat etsineet pareja ja nyt finaaliin oli kutsuttu mustaksi hevokseksi kyseinen komistus ja hänelle tarvittiin treffikumppani. Opiskelukaveri oli juuri aloittanut uuden parisuhteen, joten osallistuminen ei tuntunut sopivalta, mutta sinkkuna minulle sattui käymään.

Niinpä löysin itseni illansuussa treffiravintolasta pöydän toisella puolella raamikas mies, mutta en ole koskaan välittänyt vaaleahiuksista, joten pulssi ei juuri kohonnut. Päivitimme pikapikaa lapsuuden tärkeimmät asiat ja nykyiset kiinnostuksen kohteet ja olimme valmiina yökerhon lavalla pidettävään finaaliin.

Ja niinhän siinä kävi, että me voitimme. Eräs matkafirma tarjosi voittajille matkalahjakortit, ja erosimme tilaisuuden jälkeen selkeässä yhteisymmärryksessä siitä, että kumpikin käyttää omansa, miten haluaa.

Seuraavana aamuna soitin isoäidille ja muistan ikuisesti, miten hänen naurunsa kulki linjoja pitkin korvaani. Muutama kuukausi myöhemmin lähdin äitini kanssa Kanarialle kirjallisuustieteen tenttikirjat mukanani ja kiitin itseäni siitä, että olin vastannut kyllä.

Menneiltä vuosilta tulee mieleen muitakin kummallisia tilanteita. Kerran vedin jumppatunnin olemattomalla kielitaidolla ruotsiksi, koska miksipä ei. Toisen kerran annoin vinkkejä radion sketsiohjelmassa, joka käsitteli suomalaisten fiksuutta vs. saksalaisten tyhmyys. Niihin aikoihin oli ilemstynyt tutkimus, jossa suomalaiset oli todettu älykkäämmäksi kansaksi kuin muutamat muut, ja kölniläisen aamuradion tiimi oli tarttunut teemaan innolla.

Vähän aikaa oli myös ilmassa sellainen projekti, että olisin lukenut erään firman navigaattorin suomalaisen sovelluksen, mutta se ei sitten toteutunutkaan, kuten ei sekään käännöstoimiston toimeksianto, jossa minun olisi pitänyt kääntää verkkosivulle pornoelokuvien nimet saksasta suomeen. Tämäkin projekti kaatui, mutta ehdin nähdä materiaalin. Kyllä siinä olisi mielikuvitusta joutunut käyttämään. 

Mutta tällä kertaa minä astuin suuren kirjallisuustapahtuman lavalle elämäni ensimmäinen saksaksi vedetty ja minun kääntämistaitojeni varaan laskettu luentatilaisuus edessäni. Olimme onneksi suunnitelleet Tuutikin kanssa ohjelman varsin tarkkaan ja tiesin jo etukäteen, millaisia asioita hän tulee kertomaan. Vaikka olin jännittänyt tilaisuutta jo kuukausia, jännitys haihtui lavalla saman tien. Lapset olivat aktiivinen yleisö, meillä oli oikein kivaa eikä kielen takia tarvinnut panikoitua kertaakaan.

Tilaisuuden jälkeen koitti hetki julkisuudessa, sillä lapset halusivat ottaa meidän kanssamme selfieitä.

Paluumatkalla oli voittajaolo. Onneksi uskalsin ja menin! Seuraavalla kerralla kaikki on varmasti helpompaa. Tämäkään tilaisuus ei saanut minua vaihtamaan kantaani

- aion tulevaisuudessakin vastata kyllä ja katsoa, mitä tapahtuu.

Millaisiin tilanteisiin sinä olet päätynyt?

Turun kirjamessuilla eli vastoinkäymisten viikonloppu

Tältä näyttää ihminen, jolta on neljän vuorokauden aikana peruttu kaksi lentoa eli mennyt molemmat matkapäivät uusiksi, hävinnyt lompakko yhdeksi iltapäiväksi ja joka on ollut Turun kirjamessujen hulinassa kaksi päivää.

Se viimeisin oli näistä ei kyllä ollut harmi vaan koko viikonlopun tavoite.

Kaikkihan lähti siitä, että heräsin keskiviikon ja torstaina välisenä yönä klo 02.15, koska puhelimeen tuli tekstiviesti, joka ilmoitti, että lentosuunnitelma on muuttunut enkä lähdekään aamukoneella Suomeen. Unenpöppörössä tutkin sähköpostiin tulleita uusia boarding passeja ja valvoin pari tuntia miettien, miten pääsen yöllä Helsingistä Turkuun vai pääsenkö lainkaan.

Aamulla soitin ystävälle Espooseen ja kerroin tulevani pikayökylään. Hänellä ei onneksi ollut mitään sitä vastaan.

Elämä on viime aikoina ollut aika haipakkaa, joten päätin nauttia yllättäen saamastani päivästä. Tein asioita, joita en usein ehdi eli kävin jumpassa ja tiskasin. 

Kun lopulta pääsin matkaan, sujuu kaikki kivuttomasti ja taksikin vei yöllä yöpaikkaan. Lyhen yön jälkeen matka jatkui leppoisasti junalla kohti Turkua ja kirjamessuja.

Hengähdin kuitenkin liian aikaisin.

Hetki tämä kuvan ottamisen jälkeen iski paniikki.

Pyörin messuilla 11-vuotiaan kummityttöni kanssa, jolle kerta oli ensimmäinen. Pysähtyessäni ostamaan yhtä lahjakirjaa, tajusin, ettei minulla ole lompakkoa. Tunne on aika jäätävä, kun miettii, että edessä on koko viikonloppua ja sunnuntaina kotimatka ilman rahaa, henkkareita ja niin edespäin. Jostain syystä saksalainen puhelinnumeroni kieltäytyi toimimasta, joten soittelin kollegan puhelimesta löytötavaratoimistoon, kirjoitin ystävälle tekstiviestejä, jotta hän sulkee Suomen kortin ja yritän tavoittaa miestä Saksan vastaavia varten.

Messuilla selviää yllättävän pitkään ilman rahaa. 

Esiintyjänä pääsin ilmaiseksi sisään ja kummityttö tuli avecina. Kun nälkä alkoi kalvaa, hyppäsimme ruokamessujen puolelle syömään maistiasia ja rautatieaseman lipunmyynnissä oli vesiautomaatti.

Aika pian ajattelin, ettei kukaan ole voinut varastaa lompakkoa IC-junassa vaan olen itse pudottanut sen sinne junaan käydessäni ostamassa kahvia. Messuilun jälkeen meninkin asemalle tiedustelemaan lompakkoa. Virkailija näytti hieman skeptiseltä mutta lupasi käydä katsomassa. Hän oli aika pitkään poissa, mutta arvatkaa mitä? LOMPAKKO TULI TAKAISIN SISÄLTÖINEEN PÄIVINEEN. Siivooja oli löytänyt sen junasta. Onneksi lipunmyyjän edessä oli lasi, muuten olisin syöksynyt pussaamaan häntä.

Sen jälkeen lähdettiin kummitytön kanssa kaupungille humputtelemaan, kun rahaa kerran oli.

Lauantaina oli varsinainen virallinen messupäiväni ja se sujui oikein mallikkaasti. Messukeskus tursuili ihmisiä, mutta onneksi hallit ovat pienempiä ja selkeämpiä kuin Helsingissä, joten ahdistavaksi ryysis ei mennyt.

Kävi niinkin, että huomasin Antikvariaatti-osastolla turvamiehen näköisen tyypin. Jaa, Suomessakin on nykyään tiukennettu tällaisten tapahtumien turvajärjestelyjä, tuumasin, kunnes katseeni osui hyllyjen väliin, jossa presidentti Sauli Niinistö tutki kirjoja kaikessa rauhassa. Hyllyn toisella puolella oli myös vartija, mutta hän oli naamioitunut messuvieraaksi olkalaukkuineen eikä ollut siksi niin selvästi huomattavissa.

Lauantaina ehdin kuunnella esimerkiksi tällaisia esiintymisiä:

Juha Itkonen luki lastenlavalla eli Ilonin ihmemaassa Veera Salmen uunituoretta Pupuboi, Agentti Nolla-bulla-nolla -kirjaa (Otava). Lapsia ei paikalla juuri ollut mutta kaikkia aikuisia kuuntelijoita nauratti kovin. Myöhemmin iltapäivällä Ihan oikeat prinsessat ja prinssit -kirjan (Avain) kirjoittanut Karoliina Suoniemi opetti lapsille hovitapoja, kuten oikeaoppisen kumarruksen ja niiauksen.

Suomen Nuorisokirjailijoilla eli lasten- ja nuortenkirjailijoiden yhdistyksellä oli messuilla oma ohjelmalavansa, joka tarjosi mielenkiintoisia keskusteluja ja haastatteluja joka messupäivän ympäri. Valitettavan moni hiihteli lavan ohi pysähtymättä, mutta suosittelen ehdottomasti seuraavan kerran kurkkaamaan myös Nuokkarien osastoa, semminkin kun tarjolla oli hauska valokuvanäyttely kirjailijoiden lapsuuskuvista sekä kansikuvakilpailu.

Kirjailijat Anu Holopainen, Tuija Lehtinen, Maria Kuutti ja Netta Walldén keskustelivat sarjakirjojen kirjoittamisesta ja siitä, millainen side kirjoittajalla hahmoihinsa syntyy. Minä en vielä edes halua ajatella päivää, jolloi on päästettävä irti Hiljasta, vaikka sekin on edessä joskus.

Meillä oli Hiljan kanssa lauantaina pieni luku-ja värityshetki. Lapsia ei löytänyt paikalle, mutta aikuiset osallistujat kehuivat yhdistelmän rentouttavuutta. Yksikin innostunut kuuntelija tekee tilanteesta arvokkaan ja oli yleisössä sentään enemmän kuin yksi ihminen.

Harri Istvan Mäki taas nauratti yleisöä piirtämällä taululle uuden Mörkökirjansa (Haamukustannus) innostamana zombeja ja muita otuksia. Aikuisia mietitytti, onko lapsille liian hurjaa, kun yhden zombin aivot ovat irtoamassa, mutta kuulemma se on lapsista vain hauskaa.

Yksi messujen mukavimpia puolia on mahdollisuus päästä tutustumaan kollegoihin. Ehdin viikonlopun aikana vaihtaa pikaiset tervehdykset ainakin Eppu Nuotion, Jyri Paretskoin, Mila Teräksen, Johanna Venhon, Virpi Hämeen-Anttilan ja Maria Kuutin kanssa. Monia muitakin kirjailijoita tunnistin, mutta kehtasin juosta vain tuttujen perään.

Anna ja Elvis -sarjaa kirjoittava Maria Kuutti ja minä.

Sunnuntaina oli edessä enää kotimatka. Huokasin aamulla bussissa matkalla kentälle, ettei tässä enää kauaa mene, kuin pääsen kotiin murun luo. Vähänpä tiesin.

Lento Helsingistä Müncheniin oli jälleen ongelmaton. Minulla oli lukemisena kirjamessutuliaisia ja kotimatkat nyt menevät aina nopeasti. Juuri ennen laskeutumista henkilökunta kuulutti tietoja jatkolennoista. Listan viimeisenä kerrottiin, että Kölnin lento on peruttu ja matkustajia pyydetään menemään Service centeriin. Ei taas!

Minä taisin olla viimeinen tiedon saanut, sillä jono tiskeille oli jäätävä. Virkailijan ensimmäinen kysymys oli, voisinko lentää kotiin vasta maanantaina. No en todellakaan voisi! Lopulta löysimme mahdollisuuden: lentäisin lähes viiden odotustunnin jälkeen Düsseldorfiin, josta jatkan loppumatkan kotiin taksilla. 

Kotimatka Turusta Kölniin kesti lopulta 14 tuntia.

Voin sanoa, että odottaessa ei juuri naurattanut mutta ehkä reissu vielä iloksi muuttuu, kunhan Lufthansa maksaa lupaamansa korvaukset. Kirjamessureissusta taisi tulla kannattava, vaikka hetken näytti siltä, että kaikki rahat ovat menneet.

Nyt olen kulkenut pari päivää varovaisin askelin ja lompakko kourassa peläten seuraavaa yllätystä. Kaiken jälkeen olen kuitenkin sitä mieltä, että messumatka oli hyvä, sillä Turun kirjamessut on hyvin järjestetty ja mielenkiintoinen tapahtuma, vaikka tulenkin harkitsemaan pitkään, uskallanko ensi vuonna lähteä mukaan.

Kiitos esiintymisajasta Nuorisokirjailijat ja muusta tuesta Kustannus-Mäkelä!

Äinään kirjapäivät eli kirjailijaleiri pellon laidassa

Mitä tulee, kun istutetaan samaan savusaunaan muutama lastenkirjailija, pari runoilijaa, romaanikirjailijoita ja shamaani?

Hyvä, että kirjailijat olivat ehtineet tervehtiä ja alkaa tutustua toisiinsa, kun meidät pistettiin yhdessä alasti savusaunaan. Toki naiset ja miehet erikseen, mutta huvitti se silti. Yksikään Keski-Euroopassa järjestettävä kirjailijakokous ei varmasti alkaisi yhteisellä saunasessiolla ja lähes pakotetulla kylmään veteen pulahtamisella.

Kun heti otetaan luulot pois, ne eivät uskalla niskuroida, taisi päivien järjestävä taho tuumata.

Viime viikolla järjestettiin sarjassaan toiset Äinään kirjapäivät, jotka kutsuivat lapsuuteni kotikylään Iso-Äiniöön värikkään mutta yllättävän harmonisen joukon kirjailijoita. Ainoa yhdistävä tekijä oli vähintään yksi julkaistu kirja, mutta lajityypillä ja uran pituudella ei ollut väliä.

Ajatus tuntui aluksi kovin absurdilta. En ollut koskaan ajatellut, että minusta tulisi kirjailija, ja vielä vähemmän olisin veikannut, että kotikylääni järjestetään viralliset kirjailijapäivät. Mutta kiitos Seija Helanderin hullun idean, näin tapahtui.

Alun jälkeen sauna seurasi päivien teemana muutenkin, sillä minulle selvisi yhden osanottajan kanssa, että olemme tavanneet kerran aikaisemminkin - vuonna 2012 Kokkolan Kaarlela-hotellin saunassa. Missäs sitä suomalaiset muualla sosialisoisivat kuin saunassa.

Niemimäen mansikkatilan juhla- ja majoitusrakennus

Mitä kirjapäivillä sitten tapahtui?

Keskiviikosta sunnuntaihin kestäneet päivät olivat yhdistelmä hiljaisuuden retriittiä ja sosiaalista puuhastelua. Aivan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että siellä syötiin hyvin mutta juomisessa ei juuri kunnostauduttu. Ei meistä nykykirjailijoista ole enää mihinkään, heh.

Aikataulu oli suunniteltu niin, että aamupäivät sai kirjoittaa ja iltapäivisin oli tarjolla yhteistä ohjelmaa. Jokainen päätti kuitenkin itse, miten paljon on mukana ja milloin oli paras hetki vetäytyä omaan rauhalliseen kirjoituskammioon.

Iso-Äiniö näytti meille parhaita puoliaan, ja säätkin suosivat niin, että vain yhtenä päivänä satoi. Vieraiden silmin katsottuna tuttu kotikylä näytti kauniilta ja aktiiviselta. Kylässä on luontokeskus laavuineen ja maskottikäkineen, kyläkirjasto, jonka pihapiirin rakennusten ikää voi seurata 1600-luvulle, Tupalan kotiseutumuseo ja toki Niemimäen mansikkatila, jonka majoitus- ja yhteistilat tarjosivat riittävät puitteet kynäniekkojen viihtyä.

Kauniit vihreät bussipysäkkikatoksetkaan eivät ole koskaan näyttäneet niin kauniilta kuin ulkopaikkakuntalaisten kuvien läpi.

Erityistä oli myös hiljaisuus. Tuli aivan lapsuus mieleen, kun iltojen jo pimettyä kävelin ohjelmapaikalta taskunlampun valossa pellon viertä majapaikkaani vanhempien luo. Kölnin paahteen jälkeen raikkaan pureva syysilma sai mielen vireäksi.

Liikuntaakaan ei päivillä unohdettu, sillä luontokävelyjen lisäksi pelattiin kirjallista pingistä: Kalle Päätalon tuotanto sai toimia verkkona, kun palloa lätkittiin runokirjoilla pöydän toiselta puolelta toiselle.

Äinään luontokeskuksessa oli sieni

Myös kyläläiset pääsivät osallistumaan kirjailijapäiviin. Yhtenä iltapäivänä tutustuttiin lapsuudenkaverini mummolan navettaan rakennettuun kyläkirjastoon. Minä muistan Pellilän siitä, että löysimme lapsena sen puuseestä vanhan Jallun, mutta nykykirjaston valikoima oli oikein monipuolinen ja innostava. Paikalle tuli kirjoista ja kirjailijoista kiinnostuneita juomaan kahvia ja juttelemaan kirjoista.

Lauantaina ohjelmassa oli kaksikin yleisötapahtumaa. Iltapäivän paneelikeskustelussa pohdittiin kaupungin ja maaseudun näkyvyyttä nykykirjallisuudessa sekä lukijoiden tarpeita. Sade lakaisi ulkona pihaa, kun sisällä pohdittiin, miltä maaseutu näyttää nykykirjoissa ja voiko teoksissa olla liikaa metsää.

Stadi ja lande - keskustelun panelistit

Viikon kohokohta olivat lauantai-illan perinteiset iltamat, jotka järjestettiin vanhalla seurojentalolla yhdessä kyläyhdistyksen kanssa. Valitettavasti kalsea sää oli karkoittanut suuret osallistujajoukot, mutta eivät pelimannit silti tyhjälle tanssilavalle soittaneet.

Kirjailijat lukivat tilaisuudessa tekstejään, ja kirjapöydällä kävi kuhina. Perinteitä kunnioittaen ulkona oli makkaranmyynti ja puffetista sai pullaa ja kahvia. Lisädramatiikkaa lisäsivät omatahtoiset valot, jotka räpsyivät ja sammuivat siihen tahtiin, että muutama kirjailija luki lavalla taskulampun säteessä. Tunnelma oli kuitenkin kohdallaan.

Parasta päivillä oli kollegiaalisuus. Kirjailijan työ on yksinäistä ja hermoja raastavaa puurtamista, hylkäyskirjeiden kanssa painiskelua ja apurahapäätösten odottamista. Köyhyysrajalla elämistä sen takia, että saa tehdä sitä, mikä tekee onnelliseksi ja täydeksi.

Oli hienoa päästä jakamaan tätä kaikkea ja saamaan vertaistukea ihmisiltä, jotka kamppailevat samojen asioiden parissa ja jotka jakavat kielen ilot. Kilpailuhenkisyyden sijaan keskusteluissa kuului kannustus ja ilo toisten onnistumisista. Tulevaisuus näyttää, miten moni kirjaidea sai moottorit alleen viikon aikana.

Kölniin palasi motivoitunut kirjailija pää ideoita ja ajatuksia poristen.

Kiitos liikkuvuusapurahasta KIDE, joka mahdollisti osallistumiseni täältä kaukaa.

Kiitos seurasta ja keskusteluista mahtavat kollegat Seija Helander, Harri Istvan Mäki, Mila Teräs, Johanna Venho, Anu Holopainen, Mika Pekkola, Anna Maria Mäki, Marja Toivio, Ina Ruokolainen, Kalle Niinikangas, Jani Saxell, Jussi Huhtala, Leealiisa Kivikari, Virpi Hämeen-Anttila ja Elina Pulli

Saunassa tavataan!