Kamala ikävä kahvilaan

 

Jo yli vuosi elämää maailmanlaajuisen pandemian armoilla on kirkastanut pienten asioiden tärkeyden. Saksassa on eletty lokakuun lopusta asti lockdownin säännöillä. Esimerkiksi kirjakaupat olivat maaliskuussa hetken auki, sen jälkeen taas kiinni eikä ravintolassa tai kahvilassa ole voinut vierailla puoleen vuoteen. Lisäksi Kölnissä vallitseeyölllinen ulkonaliikkumiskielto. Kaupunki on aavemaisen hiljainen klo 21-05, mikä ei tosin ole vaikuttanut omaan elämääni mitenkään.

 

Mihin siis halajan, kun se joskus tulevaisuudessa vihdoin sallitaan? En tarvitse maailmanmatkoja tai aamuyöhön venyviä diskoiltoja, en hingu shoppailemaan tai edes elokuvateatteriin. Sen sijaan minulla on suunnaton ikävä kahvilaan. Ehkä siksi, että se konkretisoi tämän kummallisen vuoden: edes niinkin pieni asia kuin hetki kahvilassa kirjoittamisen ja maitokahvin parissa ei ole ollut mahdollista pitkään, pitkään aikaan.

Tartuinkin Paula Hotin kirjaan "Mustia syntejä. Kahvilaesseitä" (Avain, 2020) siinä toivossa, että sen tarjoamat mielikuvitusmatkat auttaisivat kahvilan kaipuuseen. Ja auttoivathan ne. 

Kevyeen ja lähes jutuselun omaiseen tyyliin kirjoitetut eri mittaiset esseet esittelevät niin eurooppalaisten kahviloiden historiaa ja kahvijuoman kehitystä kuin vertailevat toisiinsa kahvihetkiä Pieksämäen torilta Venetsiaan ja Lontoosta Helsinkiin. Jokaisen luvun alussa on sitaatteja kuuluisilta ihmisiltä ja kirjan lopussa luettelo "Kahvilaan lukemista kahvista ja kahviloista" eli kirjan esseiden taustatekstien listaus.

"Mutta nyt on aika pakata päiväkirjat takaisin kassiin, unohtaa historian suurmiehet, avata ovi ja astua sisään kahvilaan, jonka kerrotaan sijaitsevan samalla paikalla kuin tuo vuonna 1650 avattu -- uusi eurooppalainen instituutio, kahvila."

Hotin esseet ovat yhdistelmä historiallista tietoutta ja tunnelmointia. Hän on itse vieraillut jokaisessa kahvilassa, josta kirjoittaa, ja siten kuvailut ovat hyvin aitoja. Kahvikupin ääreltä hänen ajatuksensa lähtevät virtaamaan kaikkeen siihen, mitä kahviloissa on vuosisatojen ajan tapahtunut: miten moni tieteilijä tai filosofi on esitellyt ajatuksiaan ensimmäistä kertaa kahvilassa tai miten kahvilasta on kehittynyt taiteilijoiden kohtauspaikka. 

Tekstit soljuvat lukijan silmien edestä kuin kahviin kaadettu maito, ja niihin on helppo päästä sisälle, vaikka mukana on myös filosofista pohdintaa.  Kirjassa on vain 133 sivua eli se on kuin pieni välipala nautittavaksi kahvikupposen äärellä. Tästä kuitenkin ehkä pieni miinus: kepeä tyyli saa aikaan sen, että välillä tuntuu siltä, kuin lukisi johdantoa, jonka jälkeen alkaa itse aiheen käsittely, mutta luku loppuukin jo parin sivun jälkeen ja seuraavassa on uusi aihe. Teos on kuitenkin niin mielenkiintoinen yhdistelmä matkakirjaa, päiväkirjaa, sitaatteja, historiaa ja kahvitietoutta, että suosittelen sitä kaikille, jotka kaipaavat nojatuolimatkalle.

"Voimme aloittaa istahtamalla aloillemme, pysähtymällä kahvilaan. Voimme aloittaa ottamalla esiin kirjan tai kynän ja paperia tai vain tuijottamalla ulos ikkunasta. Ehdottomasti on pidettävä puhelimet suljettuina taskuissamme, jätettävä tekniset työvälineet kotiin ja muistilistat rypistymään kassin pohjalle."

Olen tavannut käydä lähikahvilassamme aloittamassa uuden kirjoitusprosessin ja sitten viimeistelemässä tekstin. Olen surrut kovin, miten tämän idyllisen kahvilan sulkuaikana käy, mutta todennut, että se porskuttaa niissä raameissa, mitkä ovat mahdolliset. Päivällä kotityöläiset hakevat sieltä lounasta, aamuisin ja iltapäivisin ovelle muodostuu take away - kahvejaan odottavien jono. Myöhäisiltapäivänä saattaa jokunen drinkkilasikin ilmestyä tiskin takaa. Mutta ei se silti ole läheskään sama kuin juomien nauttiminen viihtyisässä kahvilatilassa.

Ehkäpä maailma taas aukeaa ja pääsen aloittamaan seuraavan Hiljan (numeron 7!) kirjoittamien taas tutussa kahvilaympäristössä kevyen puheensorinan soljunnassa ja kahvinkoneen suhinassa. Tai paeta hetkeksi toisiin maailmoihin Paula Hottin lähdeluettelolistan kirjojen avulla.

 

****Arvostelukappale saatu kustantamolta. Kiitos!****

Mitä jos muuttaisi Pohjois-Frieslandiin

Vuosia sitten juttelin silloisten työkavereiden kanssa paikoista. Muistan erään sanoneen, että Pariisi on hänen sielunsa paikka, sillä siellä ollessa tuntuu hyvältä ja sellaiselta kuin joku olisi laittanut laturiin. En tainnut tuolloin osata sanoa, mikä on minulle sellainen paikka, jossa akut latautuvat kuin huomaamattaan ja sekä mieli ja keho virkistyvät. 

Jos joku kysyisi minulta nyt, missä paikassa tunnen voivani hyvin ja palautuvani omaksi itsekseni, minun olisi helppo vastata. Itse asiassa paikkoja on kaksi. Niitä yhdistää luonnon läheisyys, hiljaisuus sekä raikas ilma ja puhdas vesi. Ja nyt joku kysyy, miksi asun kaupungissa, jos kaipaan jatkuvasti paikkoihin, jotka ovat asuinympäristöni vastakohtia, mutta ei mennä nyt siihen. Elämähän tunnetusti on.

Nuorena ei halunnut mitään muuta kuin pois tylsältä suomalaiselta maaseudulta, ja vielä opiskeluaikoinakin tuntui, ettei siellä haluaisi asua. Saksan vuodet ovat kuitenkin saaneet minut kiintymään lapsuuteni kotikylään aivan uudella tavalla. On aina ihana palata rauhalliseen ympäristöön ja tutuille lenkkipoluille, saunan lämpöön ja järvien läheisyyteen. Lapsen saamisen myötä mummolareissut ovat saaneet uusia sävyjä, ja olen onnellinen jokaisesta päivästä, jonka saamme viettää entisessä kotitalossani.

Toinen sielunmaisema on hiipinyt elämääni kuin varkain. Olen ollut kohta kahdeksan vuotta yhdessä miehen kanssa, joka on kotoisin Pohjois-Saksasta, aivan läheltä Tanskan rajaa. Ympäristö on hyvin erilainen kuin lapsuuteni kylässä, mutta periaate on sama. Tosin Pohjois-Frieslandissa ei ole kyse metsistä vaan raikas meri-ilma tuivertaa tukkaa, horisonttia riittää silmän kantamattomiin ja vuorovesi tekee rannasta mutaisen. Lähes joka päivä sataa tai ainakin tuulee, mutta en lakkaa ihmettelemästä hiljaisuutta. Kaupungin jatkuvan taustamelun huomaa vasta sitten, kun  sieltä lähtee pois.

Appiukkoni muutti muutama vuosi sitten uuteen taloon ja luulen, että ihastumiseni seutuun kirkastui silloin. Uusi asuinpaikka sijaitsee vihreässä ympäristössä, siinä on mukava piha lapsen kanssa leikkiä, tuulessa humisevia vanhoja puita ja vain kivenheitto Pohjanmeren rantaan. Kävelylenkin voi suorittaa niin, että seuraa ensin rantaviivaa, kiipeää sitten pitkän ja loivan mäen päälle metsään ja laskettelee lopulta pellonreunaa hiekkatien varrella sijaitsevaan taloon.

Appiukon kodissa on myös sauna, joten viihdyn siellä erinomaisesti. Minun ei tarvitse olla perillä kauaakaan, kun huomaan, että hartiat ovat rentoutuneet ja ajatukset rauhoittuneet. Tuntuu siltä, kuin kuin joku olisi laittanut minut laturiin.

Aina välillä mietimme miehen kanssa, missä asuisimme, jos emme asuisi Kölnissä. Meillä on täällä hyvät turvaverkostot ja ystäväpiiri, Suomeen pääsee näppärästi ja koko Keski-Eurooppa tuntuu olevan vain junamatkan päässä. Ei ole mitään muuta syytä lähteä kuin se, että joku paikka alkaisi tuntua paremmalta tai työ veisi muualle. Kuulimme jouluna, että miehen lapsuudenystävä on muuttamassa takaisin kotiseudulle ja mietimme omaa tilannettamme.

Minun työni olisi helposti siirrettävissä hiljaiseen kyläyhteisöön, mutta en aja autoa, ja se olisi maalla varmaan pakollista. Myös Suomeen lähteminen olisi hankalampaa kuin nyt enkä tiedä, miten helposti uudet ystäväkuviot järjestyisivät kylmien ja etäisten pohjoissaksalaisten parissa. Entä olisiko arki merituulessa ja lähes jokapäiväisessä sateessa sittenkään niin kiehtovaa kuin miltä se vierailuilla tuntuu? Ajatusleikki keskeytyy aina viimeistään siihen, kun mies toteaa, ettei ole vielä valmis luopumaan kaupungin läheisyydestä. Pikkulapsiarki ja lock down tosin varmistavat sen, ettei kaupungista ole tällä hetkellä muuta iloa kuin lyhyet välimatkat.

Emme siis ainakaan vielä ole pakkaamassa elämää laatikoihin ja muuttamassa toiselle puolelle maata, mutta sovimme jo, että lähdemme sinne pian uudestaan, koska kirjoittajan arki vaatii rauhallista ja virikkeellistä ympäristöä, suomalainen sieluni saunaa ja mies voi suorittaa home officea muuallakin kuin kotisohvalla.

P.S. Kyseiset kuvat ovat appiukon lähellä sijaitsevalta lammasfarmilta, josta kävimme hakemassa ruokaa joulupöytään ja villavaatteita pojalle. Yleensä näillä rantavalleilla tai tulvapadoilla tai miksi näitä rakennelmia suomeksi sanotaankaan paimentaa lampaita, mutta nyt emme nähneet yhtään. 

Eifelin luonnonpuisto tarjoaa pakopaikan Kölnistä

Blogini lukijat ovat varmasti huomanneet kasvavan kaipuuni vihreään luontoon ja pois kaupungin ytimestä. Voisi sanoa, että tämän kesän kolme parasta viikkoa olen kuluttanut Husumissa Pohjanmeren rannalla, suomalaisella maaseudulla ja Eifelin luonnonpuistossa Kölnin kupeessa.

Olen kotoisin maalta mutta en koskaan ole haikaillut takaisin asumaan maalle. Olen ollut tyytyväinen kaupungeissa, joissa on kulttuuritarjontaa, kahviloita ja lyhyet helpot välimatkat, jotka voi kulkea kävellen tai pyörällä, sillä en aja autoa. Entisessä elämässä ei kaivata vihreyttä, koska elämä oli työn, harrastusten ja ravintolatreffien täyttämää. Ensin lapsi muutti elämän rytmin ja sitten jäin freelanceriksi, joten nykyään en valitse illallisravintolaa vaan mietin, mihin leikkipuistoon menisin lapsen kanssa iltapäivällä ja voi kun olisikin oma piha. Rauhallinen ympäristö olisi omiaan myös kirjoittamisen taustalle. Ikä taitaa alkaa painaa, sillä olen huomannut, että mitä enemmän ympärillä on vihreää, sitä paremmin voin.

Koska miehellä on tältä vuodelta paljon lomia käyttämättä, päätimme pitää syyskuun alussa yhteisen lomaviikon. Loman ainoa tavoite oli, että ikkunoista näkyy vihreä maisema eikä ihmisiä ja lapsi pääsee helposti ulos leikkimään. Meillä kävi tuuri, sillä löysimme edullisen loma-asunnon, jonka pihapiirissä seisoi liukumäki ja keinut ja polkutraktori. Asunto oli remontoitu vanhan ristikkotalon navettapäätyyn ja sitä ympäröi vihreä niitty, jolla eläimet ovat ennen laiduntaneet.

Vaikka noin tunnin matkan päässä Kölnistä ja keskellä Eifelin aluetta sijaitseva Konzenin kylä on lähellä palveluita ja sen läpi kulkee vilkas autotie, meillä oli siellä oma pikku keidas. Majapaikkamme sijaitsi vain parin sadan metrin päässä Belgiasta, ja kävelinkin monta kertaa rajan yli metsään. Ensin piti ylittää Vennbahn -pyörätie, joka on yksi Euroopan pisimmistä pyöräreiteistä ja rakennettu entisen junaradan paikalle. Sen takana odotti Hohes Venn eli belgialainen, myöskin Eifeliin laskettava luonnonpuisto retkeilyreitteineen. 

Raikasta ilmaa, metsää ja vaellusreittiä on muuten koko Kölnin lounaispuolella sijaitseva Eifelin alue pullollaan. Sen verran oli huonoa tuuria matkassa, että mies flunssaili ensimmäiset lomapäivät, minkä jälkeen Toivo kuumeili pari päivää, ja lisäksi monena päivänä satoi. Emme siis tehneet niin monia retkiä Eifelin alueella kuin olisin halunnut, mutta samalla viikko oli juuri sitä, mitä olin kaivannut.

Loma sisälsi luonnonrauhaa, yhdessäoloa, Tour de Francen katsomista ja herkuttelua muun muassa suoraan pensaasta poimituilla karhunvadelmilla. Kun pojat sairastivat, minä sain tehdä omia retkiäni metsään. Aika täydellinen lomakonsepti, sanoisin.

Erityisesti kolmannella metsäretkellä tajusin yhtäkkiä, miten helppoa hengittäminen oli. Allergiat ovat alkaneet vaivata minua vuosi vuodelta enemmän ja Kölnin ilmanalassa on sellainen keitos, etten edes halua tietää. Mutta yhtäkkiä seisoin kosteassa ja hyvältä tuoksuvassa havumetsässä, jonka raikas ilma tuntui kirkastavan koko kehon. 

Viikon jälkeen palasimme kuusikaistaista autobahnaa vuokra-autolla kotiin ja vaihdoimme päälle shortsit, sillä Eifelin syksyisen viileyden jälkeen Kölnissä odottikin vielä kesä. Eiköhän arki tästä lähde taas rullaamaan omalla painollaan, mutta verkkokalvoille jäi elämään vihreys. Ja tieto siitä, että näille seuduille tullaan varmasti uudelleen.

Omituinen Suomen reissu

Palasimme viikko sitten Suomesta, mutta reissusta toipumiseen on mennyt monta päivää. Flunssa, rikkonaiset yöt ja liikkumaan oppineen lapsen uudet kujeet ovat taanneet sen, että äitiä väsyttää eikä hän ehdi ajatella juuri muuta kuin "mihin se lapsi taas on ehtinyt".

Jos minun pitäisi tiivistää Suomen reissu yhteen sanaan, se olisi omituinen. Tämä oli ensimmäinen kerta kymmenen Saksan vuoden aikana, jolloin laskin Suomessa öitä siihen, että pääsen taas kotiin. Syyt siihen ovat tässä:

Mahatauti ja flunssa

Sairastuin flunssaan reilu vuorokausi ennen matkaan lähtöä enkä ollut siinä vireessä, jossa lähdetään roudaamaan vauvaa, rinkkaa ja rattaita maasta toiseen. Toivo on kuitenkin hyvää matkaseuraa ja selvisimme perille hyvin. Ensimmäiset kaksi Suomi-päivää parantelin flunssaa sisätiloissa ja vasta neljännen päivän iltana uskalsin saunaan. Valitettavasti vauvakin sai flunssan. 

Vietimme toista yötä vanhempieni luona, kun isääni iski vatsatauti. Äitini sairastui seuraavana päivänä, ja me flunssapotilaat pelkäsimme pahinta. Onneksi vältimme taudin, mutta porukka oli aika surkeassa kunnossa sinä päivänä, kun olisi pitänyt mennä osallistumaan liikuntapäivään ja tapaamaan ystävää Lahteen.

Syömisongelmat

Toivolla oli varsin rankka viikko, sillä se alkoi oksentelulla kotona ja jatkui nuhalla Suomessa. En edelleenkään tiedä, mikä vatsaogelman aiheutti, koska mahataudilta se ei tuntunut. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin hän alkoi syödä kunnolla. Kolme päivää meni maidolla ja sitten kelpasivat vain hyvin hyvin sileäksi soseutetut ruuat.

Tähän asti vauva ei ole koskaan ollut valikoiva, mutta yhtäkkiä ei kelvannut mikä tahansa. Pöljänä en tajunnut, että hänellä oli silti nälkä, vaikka juuri se tarjolla ollut ruoka ei kelvannut. Niinpä öisin alkoi kulua suuria määriä maitoa kalorivajeen paikkaamiseksi.

Huonot yöt

Minua varoitettiin etukäteen, että kestää aikansa, ennen kuin lapsi nukkuu kunnolla vieraassa paikassa, mutta en ollut varautunut siihen, että vauva nukkuu koko reissun äärimmäisen huonosti. Ensin vaivasivat nuha ja syömättömyys ja sitten nälkä, sillä kun mahavaivasta menetetyt grammat tulivat takaisin, iski myös kasvupyrähdys.

Eräänäkin yönä hän söi seitsemän kertaa. Kotona yökukkumisen olisi voinut jakaa miehen kanssa, mutta reissun päällä piti pärjätä yksin ja selvitä samalla omastakin flunssasta. Stressiä aiheutti sekin, että yömetelimme häiritsi muita nukkujia.

Aloin nukkua vauvan kanssa yhdessä aamupäiväpäiväunet, koska muuten en olisi selvinnyt eteenpäin. Nyt kotona yöunet ovat parantuneet ja unipätkät pidentyneet, mikä johtuu varmasti myös siitä, että syöminen on normalisoitunut. Äidiltä vie hetken toipua. En tiedä, olenko koskaan elämässäni ollut niin väsynyt kuin nyt. Onneksi papakin voi antaa öisin pulloa.

Vierastus ja äitiriippuvuus

Johtuiko sitten sairastelusta vai saavuimmeko siihen kehitysvaiheeseen, mutta vauva alkoi ensimmäistä kertaa vierastaa. En vanhempieni luona saanut edes kääntää selkääni, kun narina alkoi. Yhtenä päivänä hän vänisi enemmän kuin kotona tavallisen viikon aikana. Olipa muuten hieman rasittavaa!

Viiden päivän jälkeen mummo kelpasi lopulta syöttäjäksi ja serkkulassa vierastaminen unohtui, kun oli niin paljon seuraa ja katsottavaa. 

Säät

Olin etukäteen miettinyt ja hieman stressanutkin sitä, millaiset varusteet Suomen helmikuuhun tarvitaan. Useina päivinä sää ei kuitenkaan eronnut Kölnin syysmyrskyisestä talvesta mitenkään. Yhtenä päivänä onnistuin saamaan edes hieman talvifiilistä, kun kävimme vaunuttelemassa aurinkoisessa pikkupakkasessa.

Sininen taivas nähty mutta missä talvi?

Iloinen yllätys oli myös se, että vanhemmiltani löytyi äitiyspakkauksen mukana tullut toppahaalari, joka oli purevassa tuulessa ja nollakeleissä tarpeellinen. Mutta talvi, sitä Suomi ei tarjonnut.

Liikkumaan oppiminen

Huonojen öiden ja ruualla puljaamisen lisäksi vauvan kehitys otti isoja harppauksia eteenpäin. Ensimmäisinä Suomi-päivinä hän tajusi, miten kontataan ja loppureissulla eteni jo useampia metrejä. Nyt kotona häntä ei pidättele enää mikään vaan rohkeus ja taidot kasvavat päivä päivältä. Konttaaminenkaan ei enää riitä, vaan hän haluaa koko ajan seisomaan.

Toki liikkuminen olisi saattanut alkaa kotonakin juuri nyt, mutta ehkä eri ympäristö ja uudet virikkeet auttoivat kehittymään. Mies epäili, toinko kotiin samaa lasta laisinkaan, sillä vauvasta on tulossa kovaa vauhtia taapero.

Imetyksen loppuminen

Viimeisenä omituisuutena lisättäköön vielä, että vauva lopetti Suomessa tissittelyn. Imetys on vähentynyt portaittain ja kuin huomaamattaan ja olin ajatellut, että reissun jälkeen jätän viimeisenkin imetyskerran pois. Mutta vauva päätti toisin.

Tuntui turhalta roikottaa häntä yöllä tissillä, kun lopputulos on kuitenkin se, että hän tarvitsee myös pullon. Olisin toki sallinut tissin, mutta koska lapsi ei tuntunut kaipaavan, minä lopetin tarjoamisen. Maidon tuotanto on loppunut nopeasti eikä lopetus ole aiheuttanut minkäänlaisia ongelmia.

Lopuksi

Reissu oli monella tapaa opettavainen enkä harmittele, että lähdin. Sairaspäivien jälkeen ehdimme nähdä monia sukulaisia ja Toivo nautti huomiosta ja ihmisten seurasta. Minäkin sain kivaa vaihtelua vauvan kanssa kotona hengailuun. Lienee myös aika klassista, että matkan päällä sairastutaan ja sairastetaan.

Mietin kuitenkin kovasti tulevaa ja sitä, millaisiksi Suomen reissut jatkossa muovautuvat. Lapsen kanssa kaikki on toisenlaista ja yritän ehkä päästä kotimaahan joskus myös ilman jälkikasvua. Yksi asia on selvä: muutos on täällä.

Lento vauvan kanssa

Vauva oli reilun kolmen kuukauden ikäinen, kun lähdimme hiljattain Suomeen. Olin matkaamassa yksin ja jännitti, vaikka saimmekin Saksan päässä kyydin kentälle ja vanhempani tulivat hakemaan meidät Helsingistä, eli minun piti selvitä vain lentokentistä. Sen verran kuitenkin hermostutti, että keräsin etukäteen vinkkejä vauvan kanssa lentämiseen.

Sain muun muassa tällaisia:

- Kannattaa imettää koneen nousussa ja laskussa.

- Laita vauvalle nenätippoja ennen lentoa.

- Ota mukaan varavaatteet vauvalle mutta myös itselle. Myös pieni peitto olisi hyvä.

- Varaa tarpeeksi aikaa kaikkiin siirtymiin.

- Muista rento ja stressitön asenne, niin vauvakaan ei stressaannu.

- Pyydä apua aina, kun sitä tarvitset.

Miten lennot sitten menivät?

Ilokseni voi todeta, että Toivo on kuin syntynyt matkustamaan. Niin kauan kuin hommat etenevät ja ympärillä on tarpeeksi katsottavaa, hän pysyy tyytyväisenä.

Düsseldorfin kentällä oli aikamoinen hulina. Valitettavasti emme saaneet vaunuihin mitään suojaa, joten hieman hirvitti, miten niiden käy. Düsseldorfissa kuulema pyydetään usein lisädokumentteja (syntymätodistus yms.), mutta tällä kertaa pelkät passit riittivät. Mukavaa oli myös se, että meidät noukittiin jonon ohi turvatarkastukseen. Jouduin riisumaan kantorepun, mutta kaksikin virkailijaa auttoi vauvan kanssa, jotta sain tavarani hihnalle ja taas kasaan. Sain apua ennen kuin ehdin sitä edes pyytää. (Paitsi Helsinki-Vantaalla laskeutumisen jälkeen, kun olisin tarvinnut sekunniksi vauvan pitelijää - tax freen myyjä ei uskaltanut pitää vauvaa sen aikaa, että olisin saanut kantorepun päälle).

Täytyy antaa Finnairille täydet pisteet koneeseen sijoittamisesta. Meille oli automaattisesti varattu paikka ensimmäiseltä riviltä bisnesluokan takana. Se oli ikkunan vieressä ja viereinen paikka oli blokattu ja pysyi tyhjänä. Menomatkalla kone oli täynnä, mutta meillä oli mukavasti tilaa. Onnistuin vaihtamaan vaipat viereisellä penkillä, ja Toivo nukkui siinä myös sen aikaa, että pääsin vessaan.

Lentohenkilökunta oli ystävällistä ja ohjeisti vauvan turvavyön kanssa. Saimme heti myös roskapussin, mutta sitä ei lopulta tarvittu. Ja koska istuimme niin edessä, koneesta poistuminenkin sujui nopeasti ja näppärästi.

Vauva ei nukkunut koneessa paljonkaan, vaikka monet olivat minulle sellaista lupailleet. Itse lennosta hän ei silti tainnut huomata mitään. Nousun aikana imetin, laskeutuessa hän nukkui ja väliajan söi puuleluaan tai höntsäili muuten omiaan. Minä en pidä lentämisestä, mutta täytyy sanoa, että vauva huolehti siitä, että en ehtinyt panikoida, koska koko ajan oli tekemistä. Lennot olivatkin leppoisammat ja helpommat kuin monesti yksin matkustaessani.

Ainoa vähän tylsä juttu oli, että Düsseldorfin ruuhkaisen kentän takia istuimme lopulta tunnin ja vartin koneessa, ennen kuin lento pääsi ilmaan, ja saavuimme Suomeen reilusti myöhässä. Helsinki-Vantaan lentokenttä saa muuten ison miinuksen tuloaulan erittäin epäsiististä lastenhoitohuoneesta, jossa ei ollut edes vessapaperia.

Paluumatkalla uskalsin jo luottaa siihen, että selviämme, ja kaikki menikin sujuvasti. Helsinki-Vantaalla oli lauantai-iltapäivänä rauhallinen tunnelma, ja kävelimme suoraan tiskille jättämään tavarat. Virkailijalla oli aikaa rauhassa auttaa vaunujen pussittamisessa ja ihastella vauvan saksalaista passia. Kuulin, että meillä on sama istumapaikka kuin tullessa ja että viereinen paikka on taas jätetty vapaaksi.

Siitä kävelimme suoraan turvatarkastukseen, jonka läpi vauva sai kulkea repussa. Lento lähti tällä kertaa ajallaan ja meni jälleen rennosti. Minäkin nukahdin hetkeksi vauva sylissäni.

Düsseldorfin kentällä jouduin hetken jännittämään vaunujen puolesta, sillä ne tuotaisiin eri paikkaan kuin matkalaukut ja virkailijan mukaan vasta sitten, kun kaikki muu olisi lastattu hihnalle. Vaunut saapuivat kuitenkin nopeammin kuin odotin ja jälleen kolhimattomina.

Lopulta voi siis todeta, että ihan turhaan jännitin. Kumpikaan meistä ei tarvinnut vaihtovaatteita ja sosiaalinen vauva viihtyi matkan päällä. Kaikki meni niin hyvin, että aloin suunnitella seuraavaa Suomen-reissua helmikuuksi. Siitä voi tulla haastavampaa, koska vauva ei välttämättä enää viihdy paikallaan sylissä ja eväitäkin tarvitaan mukaan eri tavalla kuin näin täysimetyksellä. Mutta kokemus tuo todennäköisesti varmuutta, jota tästä ensimmäisestä keikasta puuttui.

Vauvan kanssa junassa

Kuva: Pixabay

Meillä on siitä harmillinen tilanne, että lähdemme kumpien isovanhempien luo tahansa, matkaan menee seitsemästä kahdeksaan tuntia. Suomeen lennetään Düsseldorfin kautta mutta Pohjois-Saksaan puksutellaan maan läpi junalla.

Sen kuuden vuoden ajan, minkä olen matkustanut Kölnistä Hampurin kautta Husumiin, juna on saapunut perille KERRAN ajoissa. Hampurissa on yleensä junanvaihto, joka ei koskaan toimi. Kerran juna oli jo lähdössä kaksi tuntia myöhässä. Minun ja Deutsche Bahnin suhteeseen mahtuu monenlaista, mutta nyt voin ilokseni kertoa, että tämä viimeisin junakokemus käänsi vaa´an positiivisen puolelle.

Viime sunnuntaina lähdimme viisiviikkoisen vauvan kanssa käymään miehen kotiseuduilla. Olimme ostaneet junaliput jo ennen kuin olimme varmoja siitä, onnistuuko matka eli milloin vauva syntyy. Tällä kertaa emme ottaneet turhia riskejä vaan varasimme paikat suoraan junayhteyteen: Frankfurtista Syltin lomasaarelle ajaa yksi juna päivässä. Se oli lähtenyt Frankfurtista klo 6.38 ja olisi perillä 16.34. Me matkustimme kyydissä kuusi tuntia. 

Olimme ilmoittaneet matkustavamme vauvan kanssa, mutta en tiennyt, mitä odottaa. Junassa oli vastassa positiivinen yllätys. Meillä oli nimittäin oma loosi, "Kleinkinderbereich", jossa oli neljä penkkiä ja tilaa vaunuille. Neljästä istuimesta kolme oli merkitty meille, joten emme saaneet seuraa. Huuto ei siis olisi häirinnyt muita matkustajia.

Matka tuntui heti mukavalta ja rentouttavalta.

Vauva on jo monesti osoittautunut hyväksi lähtijäksi. Nytkin hän nukahti kotona ja heräsi vasta reilut kolme tuntia myöhemmin Osnabrückin kohdilla. Heiluva ja keikkuva juna oli hyvä paikka nukkua. Olin etukäteen varautunut vaihtamaan vaipat, missä vain, mutta loosin pöydästä sai levennysosien kanssa oivan hoitopöydän. Mahtoi vauva ihmetellä, kun maisema vilisi ison ikkunan takana hänen nakuillessaan alustalla.

Olimme valmistautuneet pitkään matkapäivään hyvillä eväillä, joita oli mukava mutustella oman loosin rauhassa. Vauva on siitä helppo matkakaveri, että häntä varten ei tarvitse varautua kuin vaipoin ja vaihtovaattein. Jos mukana olisi ollut isompi lapsi, olisin lähettänyt hänet viereiseen vaunuun, jossa oli tarjolla askartelua ja puuhatehtäviä.

En tiedä, oliko väsymyksellä osuutta asiaan, mutta minä en ehtinyt matkan aikana muuta kuin tuijotella ikkunan takana vilahtelevia maissipeltoja ja puita, juoda kahvia ja hoitaa vauvaa. Mies katsoi elokuvankin, mutta minun keskittymiskykyni riitti möllöttämiseen. Se junissa juuri on mahtavaa, että se on mahdollista.

Pian Hampurin jälkeen alkoi tuntua siltä, kuin olisimme pian perillä, vaikka matkaa oli edessä vielä pari tuntia. Maa muuttui tasaiseksi ja taivas kaareutui suurena sen ylle. Siellä täällä näkyi lammaslaumoja ja lehmiä, ja jonkin ajan päästä ilmestyivät näkyviin ensimmäiset valkoiset tuulivoimalat. Tässä maisemassa on tilaa ja ilmaa. 

Jossain vaiheessa juna jäi puoli tuntia aikataulusta, mutta omassa loosissa oli niin leppoisaa, ettei se haitannut yhtään. 

Vauva nukahti uudelleen vasta juuri ennen määränpäätä, mikä oli harmi, koska hän heräsi heti ennen automatkaa ja panikoitui. Meillä ei ole autoa, joten hän ei ole tottunut istuimeen. Loppupäivä meni  hieman rauhattomasti, mutta kokonaisuudessaan matkapäivä oli mahtava. Paluumatkalla meillä oli täysin samanlainen loosi, ja kotimatka sujui vielä nopeammin ja helpommin kuin meno.

Saa nähdä, millainen reissuihminen vauvasta kuoriutuu, mutta tämän matkan perusteella sanoisin, että hän tykkää olla tien päällä kuten äitinsäkin ja viihtyy vieraissa majapaikoissa ja ihmisten keskellä.

Kiitos tästä positiivisesta matkakokemuksesta Deutsche Bahn!

Top 10 matkahaaveet - HAASTE

Tässä sohvalla lapseni aamupotkuja tunnustellessani ei ensimmäisenä tule mieleen kaivata seuraavaa matkaa, koska elämässä on juuri nyt haavetta ja matkaa kerrakseen. Minut on kuitenkin vedetty mukaan matkablogeissa kiertäneeseen haasteeseen kertoa 10 matkahaavettani. Kiitos haasteesta!

Ensin ajattelin, että ei mulle kyllä tule mitään mieleen, ei ainakaan kymmentä. Ja sitten keksin niitä melkein enemmänkin. Tässä siis kymmenen reissu-unelmaani sattumanvaraisessa järjestyksessä:

1. Hong Kong

Lensimme viime heinäkuussa miehen kanssa mökkilomalle Suomeen. Olin juuri toipumassa toisesta keskenmenosta ja mietin, että tulevaisuuteen tarvitaan suunnitelmia, jotka vievät ajatukset muualle.  Jos yksi asia ei toteudu, pitää keksiä muuta odotettavaa. Siellä 10 000 kilometrin korkeudessa sovimme, että jos tähän lapsiasiaan ei tule muutosta, ensi vuoden lomamatka suuntautuu Hong Kongiin.

Ja kuinkas sitten kävikään... Honk Kongin reissu saanee odottaa nyt ainakin muutaman vuoden.

2. Itävallan Alpit

Melkein nolottaa tunnustaa, että olen asunut jo yli kahdeksan vuotta Saksassa mutta en ole saanut liikutettua itseäni Alppien suuntaan, vaikka kiinnostusta olisi. En ole lasketteleva ihminen, vaan lähinnä ajattelen upeita vuoristomaisemia ja patikkapolkuja, raikasta vuoristoilmaa ja ehkä vähän myös nahkahousuja. 

Itävaltahan olisi Kölnistä ihan järkevän automatkan päässä, mutta meillä ei ole autoa, joten siksikään ei ole koskaan vielä tullut lähdettyä.

3. Bali

Kuva: Pixabay

Tämä on vähän ristiriitainen lomakohde, koska periaatteessa vastustan massaturismia enkä pidä pitkistä lentomatkoista mutta olen kuitenkin utelias ja Balista olen kuullut lähinnä vain hyvää. Kuuden vuoden takainen Thaimaan kuukausi näytti, ettei se ollut täysin minun paikkani, mutta ehkä minun täytyy antaa Kaakkois-Aasialle uusi mahdollisuus.

Olen alkanut lämmitellä miestä siihen, että lähtisimme vauvalomalle pieneen viidakkovillaan Balille, mutta katsotaan nyt, miten käy. 

4. Talo Italiassa tai Portugalissa ystävien kanssa

Tästä on puhuttu jo niin kauan, etten tiedä, onnistummeko koskaan järkkäämään kahdeksan hengen porukkaamme lomalle saman katon alle. Varsinkin, kun olemme lisääntymisiässä, ja matkalle olisi lähdössä pian jo 10 hengen sakki. 

Eihän se muuta vaatisi kuin lomakalenterien ja aikataulujen päivittämisen tarpeeksi ajoissa edellisvuonna ja sitten vain tuumasta toimeen ja taloa varaamaan. Tässä on vain ollut muuttoja ja työpaikan vaihtoja, joten lomista ei ole oikein voitu sopia. Mutta ehkä ensi vuonna...

5. Jane Austenin Englanti

Olemme siskoni kanssa haaveilleet matkasta Jane Austenin jalanjäljille siitä saakka, kun vuonna 1994 rakastuimme kollektiivisesti Colin Firthin mister Darcyn, joka saapui televisioruutuun BBC:n tuottamana joka sunnuntain kello 16.

Tällä hetkellä ajatus on, että toteutamme juhlamatkan sitten, kun jompikumpi täyttää pyöreitä. Toisaalta elämästä ei koskaan tiedä ja haaveet on tehty toteutettavaksi, mutta nyt ensin täytyy odottaa, että kaikkien pikkulapsiarki on takanapäin ja äiti voi oikeasti lähteä yksin useamman päivän matkalle. Sitä odotellessa voi aina palata Austenin tuotannosta tehtyihin filmatisointeihin ja haaveilla.

6. Kuuba

Tämä on ehkä enemmän miehen unelma, mutta olen ajatellut, että ehkä joskus. Toisaalta tätä matkaa ei kannattaisi siirtää liian kauas tulevaisuuteen, jos haluaa vielä saavuttaa palasen mennyttä Kuubaa.

7. Montenegro ja Euroopan lounaiskulma

Matkablogeissa on viime vuosina näkynyt selkeä uusi trendi: Euroopan lounaiskulma on alkanut kiinnostaa. Siten se on noussut myös minun listoilleni. Entisen Jugoslavian maat ovat pitkään kärsineet lähihistoriansa painosta mutta ovat nyt selkeästi avautumassa turismille.

Entisenä historian opiskelijana kiinnostaisi nähdä kuuluisia paikkoja ja historiallisia kohteita, ja ilmeisesti maisematkin ovat aika huimia tai ainakin se, mitä olen Montenegrosta nähnyt, on ollut upeaa. En tiedä, toteutuuko tällainen matka ikinä, mutta nämä maat voisi olla mielenkiintoista kiertää autolla.

8. Skotlanti

Kuva: Pixabay

Myös Skotlannista olen nähnyt blogeissa niin upeita kuvia, että se on nykyään tukevalla paikalla matkahaaveiden listalla. Vaellusmaastot vaikuttavat mielenkiintoisilta ja upeita ovat myös lampaita vilisevät maisemat. Ilmasto ei välttämättä ole mitä parhain mutta aina voi vetäytyä panimoon lämmittelemään viskin äärellä. 

Hieman epäilen myös sitä, miten kasvissyöjä siellä pärjää, sillä täytetty mahalaukku taitaa olla kansallisruokaa. Mutta Skotlantiin me joskus lähdemme yhdessä, se on varmaa.

9. Mökkiloma Suomessa

Villiä ja eksoottista ulkomaanmatkailua rajoittaa minulla selvästi se, että viihdyn Suomessa hyvin ja minun on päästävä sinne usein. En osaa edelleenkään kuvitella kesälomaa, jota en olisi viettänyt Suomessa. Onnekseni aviomies viihtyy mökillä yhtä hyvin kuin minäkin, joten häntä ei ole juuri tarvinnut houkutella mukaan. Perheellämme ei ole omaa mökkiä, mutta ongelma on ratkaistu lainaamalla tuttavien kesäpaikkoja tai asumalla vuokramökeissä. Ei siis ole yhtä tiettyä paikkaa, johon palaisimme, mutta jonkinlainen mökki, sauna ja järvi riittävät.

Tulevaisuudessa Suomen keikat tulevat entistä tärkeämmiksi, koska haluan, että lapsi kasvaa kaksikieliseksi ja paras apu siihen on autenttinen kieliympäristö. Voi siis olla, että tulevaisuudenkin kesälomat suuntautuvat aina vain Suomeen. Ja se on hyvä se.

10. Ja aina, aina Porto

Suomea lukuunottamatta kaikki muut listan kohteet ovat maita tai paikkoja, joissa en ole vielä käynyt, mutta tämä on kaupunki, jonne haluan ehdottomasti palata. Vietimme kaksi vuotta sitten hääloman Portugalissa. Viihdyin kaikkialla ja ihastuin maahan ylipäänsä, mutta tiedän, että tulen varmasti palaamaan Portoon. Olisi hienoa voida viettää siellä joskus pidempi aika ja vaikka kirjoitusrupeama, sillä kaupunki oli äärimmäisen inspiroiva ja tuntui täysin omalta ja siksi se pääsi tämänkin jutun kansikuvaksi.

Haaveethan on tehty toteutettavaksi, joten ehkäpä tästä listasta voisi ottaa tulevaisuuden to do -listan. Täältä blogista sitten näette, mikä toteutui ja mikä ei, ja miten haaveet ehkä muuttuvat tulevina aikoina.

Koska tämä oli haaste, haastan mukaan sinut, joka et ole ehtinyt vielä osallistua.

Playa del Ingles ja dyynit

Olen käynyt useilla Kanarian saarista, mutta en vielä koskaan Gran Canarialla, vaikka Playa del Ingles on yksi suomalaisten ja muiden skandinaavien suosituimmista matkakohteista Kanarialla. Vanhempieni vakituinen lomakohde sijaitsee Playa del Inglesissä aivan dyynien kupeessa, joten kun aloimme suunnitella yhteistä perhematkaa, oli kohteen valinta helppo. Olen vuosien varrella nähnyt näistä uskomattomista luonnonmuodostelmista niin monia kuvia, että oli vihdoin päästävä katsomaan niitä itse. 

Voin sanoa, että en pettynyt. 

Paitsi ehkä ensimmäisenä rantapäivänä, jolloin tuuli oli niin kova, että hiekkaa lensi silmiin ja hiuksiin ja rannalla kävellessään sai puskea voimalla eteenpäin.

Playa del Inglesin kuuluisat dyynit täyttävät Maspalomasin ja  Playa del Inglesin välisen rannan, joka on noin kolme kilometriä pitkä. Dyynit ovat muotoutuneet Afrikasta peräisin olevasta hiekasta, ja  siksi ranta eroaa Kanarialla muuten usein niin kivikkoisista ja laavakivisistä rannoista.

Dyynien pariin pääsee helposti Inglesin puolelta Riu-hotellin vierestä tai läpi ja Maspalomasin päästä läheltä Faron majakkaa. Rannan käveleminen onkin hyvin suosittu harrastus, ja keskipäivällä siellä marssitaan jonossa kuin sopulit konsanaan.

Ensimmäisen kerran lähestyin rantaa ja dyynejä majakan puolelta. Olin juuri ajatellut, että tässä tuulessa kannattaa pitää hatustaan kiinni, ja sitten irrotin käteni. Olkihattu lensi mereen, josta äitini kävi sen urheasti poimimassa. Lopputuloksena oli kutistunut ja suipoksi puupäähatuksi muotoutunut päähine, josta ei entistään saa. RIP.

Matalaa rantaa saa tarpoa tovin, ennen kuin pääsi ensimmäiselle dyynille. Sieltä avautuvat upeat maisemat niin vedenrajaan ja merelle kuin dyynien katkeamattomaan jonoon. Sukulaistytöt innostuivat tekemään akrobaattitemppuja dyynin päällä sillä aikaa, kun minä keskityin pitämään kiinni lainahatusta.

Toisena päivänä saavuin dyyneille Riu-hotellin puolelta. Sieltä tulijaa odottaa betonista rakennettu terassi tai tasanne, jossa on hyvä istahtaa ja ihailla avautuvaa maisemaa. Dyynit alkavat heti siitä, eli tältä puolelta niitä on nopeampi lähestyä.

Olimme liikkeellä aikaisin aamulla, sillä otimme ammattivalokuvaajan kanssa perhekuvia. Hän oli ehdottanut tapaamista heti aamusta, sillä tuuli alkaa kuulemma tuivertaa kello 10.

Hän tosiaan tiesi, mistä puhui. Kun kuvat oli otettu ja lähdimme kiipeämään dyynin reunaa takaisin kohti kävelytietä, tuuli alkoi puhaltaa hiekkaa ja hiuksia. Siis tasan kello 10. Tässä siis ilmainen vinkki: kuvat kannattaa ottaa dyyneillä heti aamulla, jos ei kaipaa hiuksia silmille mutta haluaa upean valon.

Hotellimme sijaitsi Inglesissä parin kilometrin päässä dyyneiltä, joten kävelin katsomaan rantaa myös illansuussa. Silloin tajusin, miten dyynit muokkautuvat joka päivä uudelleen. Tuuli hioo ihmisten jättämät jalanjäljet näkyvistä ja kovertaa dyynien aallot niin, että tulijaa odottaa joka aamu koskematon hiekkameri.

Olin kovasti odottanut dyyneillä kiipeilyä ja hiekassa alamäkeen juoksua, mutta hiljalleen paisuva raskausmaha asetti omat esteensä ja hidasteensa enkä lähtenyt riehumaan. Ehkäpä joskus palaan Inglesiin, kiipeilen dyynejä lapseni kanssa ja kerron, miten pöljä äiti menetti kesähattunsa.

München on ihana

Viime kesänä vietimme miehen kanssa ihanan minilomaviikonlopun Münchenissä. Kaupunki oli täysin erilainen kuin olin odottanut. Sen maine tuntuu nimittäin täällä Saksan muissa osissa olevan aika huono ja Bayerilla muutenkin oma leimansa.

Viime viikonloppuna kävin ihmettelemässä talvista Müncheniä, ja ihastuin kaupunkiin uudestaan. Jo junamatka Kölnistä etelään on rento, sillä pysähdyksiä on harvoin eikä raiteilla ole ruuhkaa. Menomatka meni lumitilannetta ihmetellessä, sillä maa alkoi olla valkoinen Stuttgartin jälkeen, ja Münchenissähän sitä lunta vasta olikin.

Paikalliset puhuivat jopa lumikaaoksesta, vaikka eihän tammikuisen talven pitäisi ketään yllättää. Tällä kertaa lunta on tullut kuitenkin niin nopeasti ja älyttömiä määriä (joillain paikkakunnilla puolitoista metriä reilussa vuorokaudessa), että bayerilaisia kouluja on suljettu turvallisuussyistä.

Suomalaisen sydän sykkii, sillä lumi tekee kaikesta niin kaunista ja hiljentää kaupungin äänet. Vietin viikonlopun Schwabingin kaupunginosassa, joka on ihana. Joidenkin mielestä katukaupalla jatkuvat idylliset jugendtalot ovat kuin kulisseja, mutta minä nautin leveistä lumisista kaduista Kölnin harmauden, ahtauden ja likaisuuden jälkeen.

Luulen, että München on kaupunki, jossa voisin hyvin asua. Kansainväliseltä vaikuttava ja idyllinen kaupunki ei ole niin bayerilainen kuin sitä ympäröivä maaseutu. Asuminen on kallista, mutta elämä muuten ei. Ravintoloiden hinnat olivat edullisia tai vähintään kohtuullisia, ja suomalaisittain ajatellen isot oluttuopit puoli-ilmaisia. 

Tottumista voisi vaatia se, että kaupat sulkevat ovensa arkenakin jo kello 20 eikä kioskeja juuri ole, ja jos on, nekin sulkevat ovensa kello 20. Kölnissä olen jo tottunut siihen, ettei sunnuntaina mennä kauppaan, mutta illalla ruokaa saa puoleenyöhön asti.

Siisteyden lisäksi müncheniläiset vaikuttavat kohteliailta, vaikka ovatkin näihin reininmaalaisiin verrattuna pidättyväisiä, mikä ei välttämättä ole huono asia. Pidän myös siitä, että suurkaupungin julkinen liikenne toimii eikä ole kovin kallista. Kölnissä julkiset ovat kalliit eivätkä toimi. Kävellen olisit jo perillä, pitää täällä paikkansa. Münchenissä pysäkille voi mennä katsomatta aikatauluja ja pian sieltä tuli joku menopeli. 

Hauska yksityiskohta sekin, että ruuhka-aikoina rautatieaseman metropysäkillä oli livekuuluttaja, joka kuulutti laiturilta menevät metrot ja kehotti ihmisiä nousemaan kyytiin tai laskemaan ovet kiinni. On siinäkin homma, kuuluttaa kahta, viiden minuutin tahdilla ajavaa metroa laiturin molemmilta puolilta. Kohteliaisuus ja asiakkaiden huomioiminen ennen kaikkea.

Luulen, että Müncheniin täytyy lähteä vielä joskus kolmannenkin kerran, koska tunnun viihtyvän siellä erittäin hyvin. Nyt olen nähnyt idyllisiä kesäpäiviä ja lumista talvea, mutta eivätköhän muutkin vuodenajat käy. Tässä on nimittäin tainnut käydä niin, että kyseessä on uusi Saksan lempikaupunkini. Mies tosin pitää Müncheniä liian idyllisenä ja pinnallisena ja kaipaa särmää, mutta suomalainen minussa nautti leveistä kaduista, tilasta, puistoista ja luonnon läheisyydestä.

Mikä on sinun lempikaupunkisi Saksassa?

Tuusulan rantatie - kulttuurihistoriaa koko päiväksi

Siitä asti, kun kummityttöni perhe muutti Tuusulaan nelisen vuotta sitten, olen haaveillut päivän viettämisestä Tuusulan Rantatiellä. Tämän vuoden elokuussa, kesäloman viimeisenä päivänä toiveeni viimein toteutui.

Sadekuurotkaan eivät haitanneet, sillä auto vei paikasta toiseen ja sateiden välissä ehti ihmettelemään pihapiirejä. Meillä oli seurassamme yksivuotias ja neljävuotias, joten kierros rajoittui tällä kertaa kolmeen kohteeseen, mutta Halosenniemi ja Lottamuseo kiinnostaisivat myös. Ensi kerralla sitten!

Ainola

Olen nähnyt lukuisia kuvia Jean ja Aino Sibeliuksen kodista Ainolasta, mutta täytyy sanoa, että se oli silti vaikuttavampi kuin osasin odottaa. Asukkaidensa näköinen koti henkii viime vuosisadan tunnelmaa, onhan se valmistunut vuonna 1904 ja yläkertakin 1911, ja jätetty siihen kuntoon, kun se Jannelta ja Ainolta jäi.

Erityisesti ihastuin olohuoneen vihreään takkaan sekä isännän huoneeseen, jonka ikkunoista tulvii kaunis valo. Sibeliuksen lempinojatuolissa näkyy edelleen isäntänsä painauma. Talon yläkertaan ei pääse, mutta kellarikerroksen huoneessa näytetään Sibeliuksesta kertovaa dokumenttia.

Ehkä vaikuttunein olin kuitenkin keittiöstä ja sen takaisesta sisäkön ja kokin jakamasta kamarista. Sibeliuksilla oli kaksi taloudenhoitajaa, jotka molemmat palvelivat talossa koko elämänsä ja jakoivat keittiön viereisen kamarin. Sellaista elämää on nykyään vaikea kuvitella.

Yllätys oli muuten sekin, että Ainolaan saatiin sähköt vuonna 1918, mutta vesijohdot vasta Sibeliuksen kuoleman jälkeen vuonna 1963, sillä niiden kohina olisi häirinnyt mestarin sävellystyötä. 

Talon lisäksi kannattaa käydä myös puutarhassa, jonne talon isäntäväki on haudattu. Hautakiven lähellä sijaitseva saunatupa on vierailemisen arvoinen sekin. Siellä näkee, miten ennen aikaan on kylvetty. Saunarakennukselta voi jatkaa matkaa Ainon vaalimaan kukkapuutarhaan, joka on edelleen hyvin hoidettu.

Päätimme kierroksen museon kahvilaan, jonka juustokakkua voin myös suositella.

Ehdottomasti vierailun arvoinen kotimuseo ja pihapiiri - vaikutuin!

Ainola on suljettu 1.10. 2018 - 1.5. 2019 eli auki taas ensi kesänä.

Aleksis Kiven kuolinmökki

Eihän se ole suomen kielen opettaja eikä mikään, joka ei ole käynyt Aleksis Kiven kuolinmökissä. Täpärällä se oli tälläkin kertaa, sillä mökkiä vartioiva opas oli juuri lähdössä lounaalle, mutta päästi meidät kuitenkin vielä sisään.

Mökki on pikkuruinen ja sisään astuessaan täytyy kumartua. Koko talossa on vain kaksi huonetta, ja perimmäisessä sijaitsee Kiven väitetty kuolinsänky, jossa lausuttiin kuuluisat kuolinsanat "Minä elän". Ankeaa on ollut.

Mökistä saa mukaansa ilmaisia esitteitä Kiven elämästä ja oppaalta voi ostaa muuta materiaalia.

Talviaikaan kuolinmökki on auki vain viikonloppuisin.

Erkkola 

Kivenheiton päässä Aleksis Kiven kuolinmökistä sijaitsee Taitelijakoti Erkkola, kirjailija J. H. Erkon  (1849-1906) vuonna 1902 valmistunut talo. Hirsirakennuksessa on kahdeksan huonetta, ja se on toiminut yksityiskotina, kunnes siitä vuonna 2006 tehtiin museotila ja kulttuurikeskus, jossa järjestetään esimerkiksi konsertteja.

Tänä kesänä Erkkolassa on voinut ihailla Martta Wendelinin kuvitustaidetta, ja se meidätkin sinne veti. Wendelinin elämän eri vaiheista kerätyt teokset olivat tunnelmallisia ja Kotilieden ja tyttökirjojen kansikuvitusten värit hehkuvia. Erkkolan yhteydessä olevasta putiikista tuli ostettua kortti jos toinenkin.

Erkkolassa on yleisöopastus aina sunnuntaisin klo 16. Ensi keväänä talossa tulee olemaan esillä muun muassa Heli Laaksosen Ilman luppa -niminen näyttely, joten vierailu kannattanee silloinkin.

Lisätietoja aukioloajoista ja näyttelyistä Erkkolan sivulla.

Tervemenoa tutustumaan!