Ota syliin

 

- Syliin, lapsi ilmoittaa.

 

Oikeastaan hän sanoo "Auf dem Schoss", koska meillä on menossa kausi, jossa äidillekin puhutaan useammin saksaa kuin suomea. 

Olemme aamupalalla ja asiasta on keskustelu viimeksi iltaruualla. Vähän vajaa nelivuotias pyrkii tällä hetkellä joka ruokailun yhteydessä syliin, vaikka minä yritän selittää, miten sotkuista ja hankalaa on yrittää syödä yhdellä kädellä ja iso lapsi sylissä. Ja yleensä se johtaa siihen, että hän pysyykin omalla paikallaan.

 

Hän on kehittänyt myös taktiikoita. Lapsi hidastelee oman ruokansa kanssa ja odottaa, että jompikumpi vanhemmista on valmis. Yleensä papan lautanen on ensimmäisenä tyhjä, ja pian pyödän kulman yli vilahtaa käsi ja sitten koko poika. Laiska syöjä odottaa myös, että aikuinen liikuttaa haarukalla ruuan lautaselta suuhun - ja nautiskelee olostaan.

Mietin tätä yhtäkkistä sylittelyn tarvetta ja alan ymmärtää. Vauvaa kannetaan koko ajan paikasta toiseen ja kääryle nukkuu unensakin usein kantoliinassa eli ihmisessä kiinni. Vielä taaperoakin tulee kanniskeltua, koska jalat eivät jaksa nousta neljänteen kerrokseen tai koska on vain helpompi nostaa ja siirtää kuin odottaa lapsen omaa toimintaa.

Mutta nelivuotias. Hänelle ei enää vaihdeta vaippoja, hän osaa pukea itse päälleen ja hurauttaa paikasta toiseen pyörällä, juosta kerrostalon raput ylös kotiovelle saakka. Kosketuksen määrä on viimeisen vuoden aikana vähentynyt radikaalisti. 

Vaikka kyllä meidän arkeen mahtuu sylittelyä. Aamuisin istumme sylikkäin sohvalla ja puhumme unista ja tulevan päivän tapahtumista. Niinä hetkinä tiedostan, että näitä aamuja on taas yksi vähemmän, sillä jossain vaiheessa lapsi ei enää halua tulla syliin tai kasvaa siitä ulos. Myös yhteiset lukuhetket tuovat läheisyyttä päivään. Meillä luetaan paljon kirjoja. Useimmin niitä luetaan viikonloppuaamuisin ja arki-iltaisin tai kun on juuri käyty kirjastossa. Ja silloin on aina hyvä syy kiivetä syliin tai sujahtaa yhteisen viltin alle.

 

Lisäksi läheisyyttä tuvovat silittely- ja peuhuuhetket papan kanssa. Mies herää arkisin vähän myöhemmin kuin minä ja lapsi, ja poika saa käydä kellimässä papan kanssa ennen päiväkotiin lähtöä. Illalla papan tultua kotiin lapsi odottaa peuhuuhetkeä, joka sisältää ainakin painia ja kutitusta. 

Vaikka syliin pyrkiminen ruokapöydässä ärsyttää, olen myös ylpeä siitä, että lapsi tuntee omat tarpeensa ja osaa täyttää ne. Jos muuten ei sylitellä tarpeeksi, niin on hyvä hyökätä silloin, kun kaikki ovat rauhassa ruokapöydässä eikä äiti ehdi juosta tekemään yhtä juttua vielä. Lapsen kasvaessa käy myös todennäköisesti niin, että minä jään kaipaamaan näitä hetkiä enemmän kuin hän.

Milloin teillä sylitellään?

P.S. Luimme iltasaduksi uusinta kirjaani, "Ollaanko nyt perillä"  (Mäkelä 2023). Upea kuvitus on Henna Ryynäsen käsialaa, ja aihe koskettaa varmasti ainakin jokaista ulkosuomalaista. Kirjaa voikin tilata ulkomaille ainakin Suomi-seuran kautta. 

P.P.S. Mies otti kuvat, ja minä kehotin zuumaamaan välillä minuun ja huolehtimaan välillä, että kirja on terävä. Lapsi kysyi, milloin hän on terävä. Aina, minä vastasin.

Jouluvalmisteluja kolmevuotiaan kanssa

 

 

Meillä leivottiin eilen pipareita! Olin kutsunut kaksi lapsen parasta päiväkotikaveria äiteineen piparitalkoisiin ja odotin iltapäivää jännityksellä. Olinko mennyt lupailemaan liikoja? En ole keittiön hengetär enkä vielä kovin tottunut pienten lasten parissa kikkailija, mutta ajattelin, että olisi hauskaa tehdä jotain yhdessä.

 

Ennen lasta olin kova puuhastelija. En ehkä leiponut useammin kuin nykyään, mutta kaikenlaista askartelua, bullet journalia, korttien tekemistä ja blogin somistamista oli aina menossa. Sitten sille ei enää löytynyt aikaa tai se jäi (pikkulapsi)arjen alle.  Mutta nyt lapsi on kolme ja puoli, ja se alkaa olla jo aika kiva ikä. Olemme viime aikoina käyneet yhdessä läpi vanhoja varastojani. Olemme löytäneet sormivärit ja eläinleimoja, koristepapereita ja rei´ittimiä, joiden olemassaolon olin tyystin unohtanut.

Tämä joulu on ensimmäinen, jota todella voi laittaa ja odottaa yhdessä lapsen kanssa. Hänen ilonsa tekee kaikesta vielä hauskempaa. Olemme tehneet pikkuasisstentin kanssa joulukortteja ja laittaneet adventtikranssin, hän askasteli parhaalle ystävälleen syntymäpäiväkortin ja yhdessä tehtiin sormiväreillä lumisadetta. Askartelu ei tosin kiinnosta kauaa, joten hän puuhailee sitten vieressäni omiaan, kun minä teen valmiiksi.

 

Miten siinä leipomisessa sitten kävi? Minua jännitti etukäteen sekin, että kokeilin uutta reseptiä. Olen jo muutaman vuoden ollut gluteeniton ja tein joku vuosi sitten tattaripipareita, mutta nyt etsin tällaisen perusohjeen. Taikina ainakin tuoksui hyvältä uinuessaan jääkaapissa yön yli.

Hermoiluni oli turhaa. Vieraat toivat mukanaan piparimuotteja, koristeluaineita ja iloisen mielen. Minä olin järjestänyt keittiönpöydän leivontakuntoon. Äideille tarjoiltiin glühweinia, lapsille omenamehua ja taustalla soi tietysti suomalainen jouluradio. Näytin alkuun mallia, miten taikinalevy kaulitaan, ja onneksi massa osoittautui vähemmän tahmeaksi kuin olin odottanut.

 

 

Lapset jaksoivat paljon paremmin kuin olin arvellut. Pelleille levisi tonttuja, poroja, sydämiä ja kuusia, ja taputan itseäni olalle siitä, etteivät piparit edes palaneet uunissa, vaikka kyllähän paistaja sai tarkkana olla. Taikina oli juuri sopivan kokoinen, olisikohan peltejä tullut viisi. Pidempään ei kolmivuotiaiden keskittyminen olisi venynyt.

Leikkituokion jälkeen päästiin koristelun pariin. Poikia kiinnosti erityisesti suklaarakeiden syöminen ja kekseistä tulikin aika omaperäisiä, kun päälle roiskittiin sekalaista settiä. Tässä vaiheessa alkoi äitienkin keskittyminen hajoilla, syytän Glühweinia.

 

 

Vieraat lähtivät koteihinsa tyytyväisinä ja tuoreet piparit paperipussissa rapisten. Tänään sain lähettää taikinan reseptin  perään. Todennäköisesti meidänkin pitää tehdä vielä ainakin toinen satsi ennen joulua, sillä veimme pipareita tänään kyläpaikkaan ja purkki hupeni hetkessä.

Leipomisillasta jäi niin hyvä ja jouluinen mieli, että tästä voisi tehdä vaikka perinteen. Ehkäpä laitamme saman jengin kanssa pipareita vielä monena vuonna.

Tähän tekstin lopuksi voisin vielä lainata lastekirjasarjani päähenkilöä Hiljaa:

   "Mutta joulussa on taika, ja se syntyy

ihmisistä, yhteisistä jutuista, joulukuusesta - ja sydämessä."

(Hilja ja operaatio joulun taika, 2019)

Eroon tutista

Lapsen kolmivuotispäivä lähestyi kesällä kovaa vauhtia. Kolmea vuotta pidetään usein rajapyykkinä, johon mennessä pitäisi päästä eroon kaikista taaperojutuista, kuten tuteista ja vaipoista  (niistä kirjoitan joskus myöhemmin). Saksassa lasten on myös kolmevuotiaasta eteenpäin osallistuttava varhaiskasvatuksen piiriin eli mentävä päiväkotiin, eli ikään liittyy usein siirtymä.

Olimme käyneet miehen kanssa tutista useita keskusteluja, jotka menivät yleensä näin:

Pitäisi päästä eroon tutista. Joo, mutta siitä on tullut tämän ensimmäisen läpisairastellun päiväkotivuoden aikana tosi tärkeä. Totta, katotaan.

 

Myöhemmin.

Pitäisi luopua tutista (hän tai minä). Joo, mutta päiväunet ovat juuri jäämäisillään pois. Ehkä se on liikaa samaan aikaan. Mä en ainakaan jaksa sitä kitinää sitten.

 

Aikaa kuluu.

Pitäisi luopua tutista (minä tai hän). Aivan, sitä hammaslääkärikin vaati viime viikolla.

Pitäisi heittää tutti roskiin (hän tai minä). Joo, mutta poika menee kohta ensimmäistä kertaa kaverilleen yökylään. Lapsi nukahtaa tutin kanssa. Ei ehkä voi tehdä sitä kaverin äidille.

 

Me: Pitäisi luopua tutista. Toivo: Niin, mutta minä tarvin sitä.

Sitten tapahtui Suomi ja kesäloma. Miten moni ulkosuomalainen lapsi onkaan ottanut merkittäviä kehitysharppauksia juuri Suomen reissujen aikana: on opittu istumaan, kävelemään, puhumaan, tekemään kuperkeikkoja ja käymään saunassa. On opittu kuivaksi ja heitetty tutti pujojen täyttämään lepikkoon.

Meillä oli alkujaan sellainen ajatus, että jätetään tutti kotiin Kölniin ja hypätään suoraan kylmään päähän. Juttu alkoi hirvittää, varsinkin kun miehen koronan takia minä jouduinkin lähtemään yksin  ja ensimmäiset päivät vietimme lapselle vieraassa yöpaikassa. En halunnut tehdä siitä kenellekään liian hankalaa tai epämukavaa. Okei, pakataan tutti sittenkin mukaan.

 

Lentokoneessa tajusin, että se viimeinen vielä tallessa ja käytössä ollut muovinpalanen unohtui eteisen hyllylle. Lapsi tajusin sen siinä vaiheessa, kun lentokoneessa menivät korvat lukkoon. Niinpä ensimmäinen ostos Suomessa oli hakea Prismasta tutti. Tämähän lähti taas hyvin, ajattelin, mutta nautin lapsen  rauhallisista katkottomista tutillisista yöunista.

Sen verran suunnitelmat kuitenkin pitivät, että tutin käyttöä rajoitettiin ja lapsi sai tuttinsa vain yöunille ja päiväunille. Onneksi se  meni nopeasti perille, eikä lomalla tullut  montaa kiistaa, vaikka toki tuttia piti aina välillä kysyä tai pyytää eli rajaa kokeilla.

Puhuimme koko kolmiviikkoisen reissun ajan siitä, että tutti jää Suomeen eikä sitä oteta mukaan ja lapsi sai miettiä ja päättää, mitä haluaisi lahjaksi. Itse sain aikoini tutista luopumisen kunniaksi Duplo-helikopterin, jolla omakin lapseni on leikkinyt isovanhempiensa luona. Ja kävi, kuten suunniteltua: Uudet tutit "unohtuivat" Suomeen eli piiloutuivat kotimatkalla äidin rinkan sivutaskuun.

Yllättävää kyllä, tuttiin liittyviä huutoja tuli tasan yksi.

 

Aikainen aamulentomme laskeutui etuajassa, minkä jälkeen odotimme tunnin matkatavaroita ja toisen tunnin junaa ja sitten bussiliikennekin takkuili. Lapsi karjui koko vartin bussimatkan tuttia ja että meidän pitää heti lähteä takaisin Suomeen hakemaan sitä. Aikansa riehuttuaan hän nukahti ja nukkui kahden tunnin päiväunet. Illalla hän kysyi kerran tuttia mutta hyväksyi saamansa kieltävän vastauksen.

Sen jälkeen tuttiin ei juuri ole palattu, mitä nyt kerran taisi ajatuksissaan pyytää sitä, mutta korjasi ajatuksensa heti. Syy tähän voi olla hänen saamansa tuttilahja: lasten porakone ja työkalusetti. Meillä pärisee nyt päivittäin ja yhdet patterit on jo käytetty. Hieman hirvittää, ajatteleeko hän tutin oikeasti odottavan siellä Suomessa, kunhan lokakuussa taas pääsee mummolaan. Tämä tuli esiin yhdessä keskustelussa ja yritin vakuutella, että kyllä se on loppu nyt.

Sitä toivoo vanhempana olevansa järkevä ja johdonmukainen ja sitten lukee tätä ja ajattelee, että menihän se niin kuin omasta mielestä. Seuraavaksi vuorossa ovat vaipat. Valitettavasti kuivaksi opetteluun Suomen reissu oli liian lyhyt ja vaikka mökillä kaikki meni hienosti, kotona on otettu takapakkia. Mutta joskus myöhemmin...

Kuvat: Pixabay

Olen rakastunut

 

Nyt se on tapahtunut: olen rakastunut. Tunne alkoi varpaista, nousin polvien kautta lämmittämään vatsaa ja sai lopulta pään pehmenemään. Tilanne on uusi ja outo ja vasta opettelen elämään sen kanssa.

Hän on ihana. Mietin hänen sanojaan, kun hän on poissa. Miten se osaakin jo sanoa niin hienosti ja olla niin hauska. Me nauramme yhdessä paljon. Aina sihen ei ole edes mitään erityistä syytä vaan nauru voi syttyä ruokapöydässä, hippaleikissä tai hassusta äänestä. Kunhan naurattaa ja silmissä läikkyy valo. Mieli on lämmin ja yhdessä on hyvä olla. Ryöstän kaikki hetket helliä ja pusutella, silittää kiharoita ja rutistaa nyt, kun hän vielä mahtuu syliini.

 

On ihanaa saada olla juuri tämän pienen ihmisen äiti.

Olen vihdoin alkanut ymmärtää, mistä maagisesta ja kaiken täyttävästä tunteesta äidinrakkaudessa on kyse. Olen kokenut pienuutta ja puutteellisuutta, kun en ole osannut ylistää vauvaani maasta taivaisiin kuten muut äidit. Onhan se kiva, mutta myös vaativa ja uusi ja erilainen kuin mikään elämässä ennen. Ensimmäinen vuosi on toisen tarpeiden täyttämistä, toinen vuosi on perässä juoksemista ja vahtimista, mutta tämä kolmas tuntuu vihdoin omalta.

 

Olen aina sanonut, että en niin välitä vauvoista vaan voisin ottaa saman tien kaksivuotiaan, joka puhuu ja syö ja osaa jo olla kuin ihmiset. Nyt tiedän, miten oikeassa olin. Älkää käsittäkö väärin. Tietysti olen välittänyt lapsestani tätäkin ennen, mutta se on ollut erilaista. Tiesin, että olisi maailman kamalin asia, jos hänelle tapahtuisi jotain, ja vähän pelkäsinkin sitä, mutta en tuntenut mitään näin pakahduttavaa.

Lapsi on nyt kaksi vuotta ja neljä kuukautta, ja tämän syksyn aikana äidin tunteet ovat vihdoin kunnolla heränneet. En usko olleeni huono äiti näinä ensimmäisinä vuosina, mutta tuntuu, että vasta nyt olen rakastunut lapseeni. Hän on mahtava. Olen jopa huomannut ikävöiväni häntä ja hänen seuraansa, kun olen poissa, mitä ei ole tapahtunut ennen. Nautin yhteisestä ajasta uudella tavalla, ja haluaisin kertoa kaikille, miten ihana poika minulla on.

Samalla tunnen kaihoisaa surua, sillä tiedän, ettei tämä ole ikuista. Minun puoleltani tietysti, mutta lapseni kasvaa ja kulkee kohti omaa elämäänsä eikä äitimuori tule aina olemaan hänelle niin tärkeä ja rakas kuin nyt. Mutta niinhän sen pitää mennäkin.

Siksi kerään mieleeni muistoja yhteisistä piiloleikeistä, kun yritämme olla kikattamatta verhon takana, jotta papa ei heti löydä meitä, vaikka tietääkin aina, missä olemme. Pyjamabileistä, joissa tanssitaan sukat ruttuun, yhteisistä lukuhetkistä sohvalla. Siitä kun lapsi kömpii yöllä viereen tai huutaa puistossa ÄITI  ja se olen minä.

Mitä Kummaa - Suomen myydyimmät lastenkirjat 2020

 Tilastoja, listoja ja numeroita... Tarkkaan seurattu kirjakauppa-ala julkaisee tammikuun lopussa kovasti odotetun listauksen: Suomen myydyimmät teokset lajeittain. Jokaiseen listaan mahtuu 20 nimikettä, ja moni niistä seisoo paikallaan odotetusti. Listan kertymistä on nimittäin voinut seurata Kirjakauppaliiton kuukausilistausten ja kirjastojen varatuimmat -tiedotusten mukana, ja kyllähän mediakin näyttää, minkä teoksen ympärillä kuhisee.

 

Itseäni kiinnostaa tietysti kovin, miltä lastenkirjallisuuden puolella näyttää, mutta lista saa usein hieman surulliseksi. Ensinnäkin sitä hallitsevat vuodesta toiseen samat suuret kaupalliset nimikkeet ja uusien tekijöiden ja pienempien kustantamoiden on aina vain vaikeampaa päästä top-kymppiin.

 

Toinen listauksessa hätkähdyttävä asia ovat myyntimäärät. Vain KOLME vuonna 2020 julkaistua lasten- ja nuortenkirjallisuuden alaan kuuluvaa teosta ylitti 10 000 myydyn nimekkeen rajan, ja 20 parhaan joukkoon pääsyyn riitti 4500 myytyä nidettä. Mielestäni se on vähän. 

Toki täytyy muistaa, että viime vuosi oli korona-aikaa, joka liimasi ihmiset koteihinsa ja vähensi kirjakaupoissa kiertelyä. Täällä Saksassa kirjakaupat olivat keväällä pari kuukautta kiinni ja nyt talvellakin melkein kolme. Viime vuonna ei pidetty kirjamessuja, joista moni nappaisi mukaan spontaaneja kirjaostoksia ja jotka näkyvät kustantamoilla mukavana myyntipiikkinä.

 

Myytyjen niteiden määrässä näkyy varmasti myös lukuaikapalveluiden suosio. Moni lukee tai kuuntelee kirjan kuukausimaksullisessa portaalissa eikä hanki kirjoja kotiin. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa, koska onhan hienoa, että palvelut tuovat kirjat yleisön saataville. Näin kirjailijan näkökulmasta voin kuitenkin sanoa, että nämä portaalit romahduttavat kirjailijan tulot. Kirjailija saa ostetusta niteestä pari euroa mutta portaalin kautta maksettu korvaus saattaa typistyä muutamaan senttiin per kuuneltu teos. 

 

Mutta palataanpa siihen vuoden 2020 myydyimpien lasten- ja nuortenkirjojen listaukseen. Sen nähdessäni sain tällä kertaa yllättyä iloisesti. Mitä kummaa! Listan jaetulla 10. sijalla keikkuu nimittäin uuden ja tuoreen kustantamon nimike. Eikä siinä vielä kaikki. Listan sijoilta 13. ja 17. löytyy kaksi muutakin Kumma-kustannuksen teosta. Kaikki listat löydettävissä täältä.

Kumma-kustannus on lasten- ja nuortenkirjojen kustantamo, jossa uskotaan satuihin ja tarinoihin. Se toimii Jyväskylässä yhdessä sisarkustantamoidensa PS-kustannuksen ja Tuuma-kustannuksen kanssa. Sen viime vuoden myydyimpien listalle kohonneet teokset ovat kaikki tunnekasvatukseen keskittyneitä kuvakirjoja - aihepiiri, joka on varmasti mietityttänyt koronavuonna ja saanut ihmiset googlaamaan apua.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut postauksen tunnekasvatukseen liittyen, jossa vinkasin kahdesta Kumman teoksesta, joten seuraavassa keskityn kirjaan, joka jakoi sijan myydyimpien kirjojen listalla yhdessä Mauri Kunnaksen kanssa. Riikka Riihosen ja Kaisla Suokkaan kirjoittamassa ja Mira Piitulaisen kuvittamassa kuvakirjassa Aada ja kiukkuleijona opetellaan kesyttämään kiukku. 

Seitsemänvuotias Aada on tosi vihainen, sillä pikkuveli Aapo on rikkonut hänen lempilelunsa. Lastenhuoneeseen iskee pyörremyrsky ja paikalle saapuva äitikin saa melkein lelusta. Aada pakenee eteisen kaappiin, mutta onneksi äidillä on aikaa jutella. Äiti kertoo kiukkuleijonasta, joka kasvaa ja pienenee sen mukaan, miltä Aadasta tuntuu, ja joka saa heittelemään leluja ja tekemään tyhmyyksiä. Siksi kiukkuleijonan kesyttäminen on tärkeää.

Äiti ja Aada ryhtyvät miettimään keinoja kiukkuleijonan varalle. Ensin Aada piirtää leijonan kuvan, ja sitten Aada ja äiti miettivät, mistä tunnistaa, että leijona on pääsemässä karkuun. Lopulta Aada oppii hallitsemaan leijonansa ja voi opettaa taitonsa myös pikkuveli-Aapolle.

Raikkaasti kuvitettu teos on lapsentajuinen ja antaa selkeät välineet kiukun käsittelyyn. Lukija voi tehdä kiukkuleijonan kesyttämiseen tähtääviä tehtäviä itsekin, ja raikkaasti kuvitetun teoksen loppuosassa on vielä useamman sivun kokonaisuus aikuiselle kiukun merkityksestä ja kiukunsiedosta. Kokonaisuus on selkeä ja eheä ja sen parissa voi työstää kiukkua hyvin eri-ikäisten lasten kanssa. Voisin kuvitella kirjan tarjoavan mukavaa puuhaa ja pohdittavaa niin päiväkotiryhmään kuin koteihinkin enkä ihmettele suosiotaan.

Jos aihe kiinnostaa enemmänkin, Riikka Riihosen ja Minna Koskisen kirjoittama ja Mira Piitulaisen Kuinka kiukku kesytetään (PS-kustannus) tarjoaa lisätietoa lasten aggressiokasvatuksesta. Selkeästi koottu teos tietoa aggressiosta, lapsen kehitysvaiheista, ongelmallisen käytöksen tunnistamisesta sekä aikuisen roolista kiukun kesyttäjänä. Luin tästä erittäin kiinnostuneena 1-2-vuotiaan lapsen tunnesäätelyyn liittyvän osion ja tulen varmasti vilkaisemaan muita lukuja tarkemmin, kunhan lapsi kasvaa. 

Kumma-kustannuksen uusin katalogi on täynnä toinen toistaan taianomaisempia ja herkullisemman näköisiä satuja ja kirjoja, joten suosittelen vilkaisemaan, jos kaipaat uutta luettavaa.

**** Kirjat saatu arvostelukappaleina.

Parisuhde vauvavuoden jäljiltä

Toivo täytti hiljattain 14 kuukautta ja samana päivänä pääsin miehen kanssa ensimmäisille iltatreffeille sitten lapsen syntymän. Tammikuussa olimme molemmat vanhempainvapaalla ja kävimme pari kertaa lounastreffeillä, kun varamummo tuli lapsenvahdiksi, mutta sen jälkeen ei ole käyty treffeillä.

Toki olemme istuneet viime kuukausina melkein kaikki illat yhdessä kotona, kun maailmantilanne ei ole kannustanut lähtemään ovesta ulos, että sikäli yhteistä aikaa on ollut paljonkin. Toista tulee kuitenkin harvoin huomioitua kotona (tarpeeksi), kotinurkissa puheenaiheet pyörivät usein arjessa ja lapsen nukahdettua kaipaa omaan rauhaan läppärin tai kirjan taakse.

Lock downin aikana keksimme keinon painolastin keventämiseen, kun kodin tunnelma alkoi muuttua turhan painostavaksi. Istuimme kerran viikossa sohvalle gin tonicien kanssa ja pakottauduimme puhumaan ja setvimään asioita, jotka hankasivat. Yleensä yksi lasi riitti ilmatilan puhdistamiseen, mutta se tuli toistaa säännöllisesti. 

Vaikka tämä konsepti osoittautui toimivaksi, treffit ulkomaailmassa olivat enemmän kuin paikallaan.  Ympäristönvaihdos virkistää ja antaa uusia virikkeitä. Ja onhan se myös kiva nähdä toinen päällään muutakin kuin kotiverkkarit.

Eräs ilta ystävä parkkeerasi siis itsensä meille, ja me lähdimme ravintolaan. Toivo nukahtaa nykyään noin klo 19, joten mies laittoi hänet unille ja hipsimme ravintolaan. Olin lupaillut lapsenvahdille leppoisaa iltaa, ja sen hän saikin, sillä lastenhuoneesta ei ollut kuulunut inahdustakaan sen reilun parituntisen aikana, jonka olimme poissa. 

Missä kunnossa parisuhteemme siis on vauvavuoden (ja koronan) jäljiltä? Millaisia iskuja on otettu vai onko vuodesta selvitty pienin vammoin?

Treffeillä oli ihana todeta, että meillä menee tällä hetkellä erittäin hyvin ja molemmat ovat tässä avioliitossa mielellään. Toki ilmassa on väsymystä ja minun muuttunut työtilanteeni kuormittaa myös miestä, mutta perusfiilis on tyytyväisyys. Toivo on vekkulissa vaiheessa ja kotona vallitsee nykyään useiimmiten leppoisa tunnelma. Poika ei kitise turhia eikä juuri huuda, ja hampaitakin hän tekee kuumeen eikä kiukuttelun kanssa. Vauvasta on tullut taapero, joka kantaa oman reppunsa hoitoon, ja se on ihanaa. 

Nostimmekin maljan vauvavuodesta selviytymisen kunniaksi. 

Vuosi ei ole ollut ruusuilla tanssimista tai ainakaan kaikkia piikkejä ei ole onnistuttu väistämään, sillä uusiin rooleihin ja tilanteisiin kasvaminen vaatii työtä emmekä kumpikaan ole parhaimmillamme väsyneinä. Vauva keikauttaa elämän uudeksi, vaikka nyt reilun vuoden jälkeen on kiva huomata, miten tuttu olemisen tapa palaa ja että monet asiat ovat jälleen mahdollisia. 

Talven aikana kävi ilmi, että Toivo ei ole kovin hyvä nukkuja. Juuri huonot yöt herättivät eniten keskustelua ja pelkoja jo raskausaikana. Meillä on miehen kanssa erilainen yörytmi, joten yöt jaetaan, jotta kumpikin saa yhden pidemmän unipätkän. Joskus meillä on edelleen absurdeja kinoja yön tunteja koskien, sillä toinen sai sentään nukkua rauhassa aamuneljään asti!

Joskus tuntuu että riitelemme lapsen myötä enemmän kuin aikaisemmin. Kun kotona sinkoilee kaksi väsynyttä stressipalloa, Toivolla on huono yö ja sitä seuraava kiukkupäivä ja omat tarpeet on laitettava taas takaa-alalle, voi päivään kuulua riita banaaneista. Molemmilla on vuorotellen sellainen olo, että tekee enemmän kuin toinen ja toisella on enemmän vapaa-aikaa. Kummalla on raskaampaa -keskustelu ei ole kovin hedelmällinen, mutta onneksi tulee uusia päiviä ja viikkoja, jotka ovat taas parempia.

Täytyy sanoa, että meidän perheen pelastukseksi ja kinojen laimentajaksi on osoittautunut pojan päivähoito. Molempien on nyt mahdollista tehdä töitä ja toisaalta kotitöiden jakaminen ja sopiminen on paremmin balanssissa uuden selkeän rytmin myötä. Minä olen kuitenkin meistä se, joka jää lapsen kanssa kotiin sairauksien iskiessä, sillä kirjoituspäivän voi vetää yli helpommin kuin miehen palaverit.

Vauvavuosi oli erilainen ja ikimuistoinen hetki elämää, ja tulen varmasti nostalgisoimaan sitä joskus myöhemmin, mutta olen tyytyväinen siihen, että se on ohi. En olisi halunnut jäädä kotiin pidemmäksi aikaa. Nyt taloudessa on kaksi tasapuolista aikuista, ja se heijastuu myös parisuhteeseen. Olemme onnellisia, mitä sitä kiertelemään, mutta kaikki joustavuutta, avoimuutta ja lempeyttä tarvitaan ihan joka päivään.

Minä olen kuitenkin minä ja sinä olet edelleen sinä, vaikka nyt myös uusissa rooleissa vanhempina. 

Haaveilen tällä hetkellä pienistä. Odotan aikaa, jolloin poika alkaa nukkua yöt läpi ja me miehen kanssa palaamme nukkumaan yhtä aikaa parisänkyyn. Yhteiset yöt eivät toki ole onnellisuuden mitta, vaan tärkeintä on löytää tasapaino ja oma tapa olla tyytyväinen yhdessä. Parisuhde on prosessi, jossa ei (toivottavasti) ole päätepistettä vaan erilaisia vaiheita. Ja nyt olemme tässä.

YK:n lukutaitopäivä ja ARVONTA

Tänään vietetään YK:n kansainvälistä lukutaitopäivää, HURRAA sille! 💫

Vaikka ainakin minulle joka päivä on lukupäivä, tänään muistutetaan erityisesti lukutaidon tärkeydestä. Lukeminen ei ole vain leppoisa harrastus vaan avain koulutukseen ja parempaan tulevaisuuteen. YK:n mukaan maailmassa on tänäkin päivänä miljoonia lukutaidottomia aikuisia. Erityisen surullista on se, että suurin osa tuosta joukosta on naisia. Lisää tilastoja lukutaidosta täällä. 

Lukukeskus julkaisi hiljattain yhteenvedon suomalaisten lukemista käsittelevistä tutkimuksista. Suomihan on perinteisesti ollut ahkeraa lukukansaa, mikä on näkynyt kirjastolainoissa mutta myös PISA-tutkimuksissa. Valitettavasti tilanne on muuttunut, sillä jopa 60 % suomalaisista kokee lukevansa liian vähän. Ja 58 % sanoo, että suurin este lapselle lukemiselle on se, ettei arjessa ole aikaa.

Onneksi pienikin lukuhetki ennen nukkumaan menoa tuottaa hedelmää, joten sille toivoisi löytyvän aikaa. Sain viime vuonna olla mukana aivan ihanassa projektissa, jonka kautta tuotettiin kirjakassi lahjoitettavaksi kaikille vuosina 2019-2021 Suomessa syntyville vauvoille. Lukulahja lapselle -kampanjan tarkoitus on innostaa perheet lukemisen pariin, ja sain kirjoittaa iltasadun neuvoloista jaettavaan kirjaan.

Viime vuosina on jaksettu olla huolissaan nuorten heikkenevästä lukutaidosta (ja syystä!), mutta jos vanhempikaan ei kotona tartu kirjaan vaan kirjautuu Twitteriin, ei nuoren voi olettaa tekevän toisin, kuten kirjailija ja opettaja Tommi Kinnunen muistuttaa tuoreessa haastattelussa.

Esimerkin voima on tässäkin suuri, sillä ilman lukevia aikuisia, ei ole lukevia lapsia.

Vähentynyt lukuharrastus ja huonontunut lukutaito vaikuttavat siihen, että jossain vaiheessa luetun ymmärtämisen kanssa alkaa tulla vaikeuksia. Lukukeskuksen raportti muistuttaakin, että yhteiskunta vaatii yhä monipuolisempaa lukutaitoa.  Jos ei ole tottunut lukemaan ja hankkinut sitä kautta monipuolista sanastoa, voi äidinkielinen byrokratia tuottaa myöhemmin vaikeuksia. Puhumattakaan valemedioista ja niiden vaatimasta kriittiisestä lukutaidosta.

Positiivinen juttu on kuitenkin se, että lukemisen ja lukutaidon puolesta kamppaillaan monella rintamalla. Tänään vietetiin Read hour -lukutuntia, jonka kuitenkin unohdin, koska syvennyin kirjoittamaan seuraavaa kirjaani. Minulla on tässä siis myös oma lehmä ojassa: jos ei ole lukijoita, meitä kirjailijoitakaan ei kohta enää tarvita. 

Koska haluan kannustaa perheitä yhteisiin lukuhetkiin, haluan ARPOA blogini kautta yhden uunituoreen Hilja -kirjan. Hilja ja täydellinen talvipäivä -kirjassa (Kustannus-Mäkelä) keskitytään talven iloihin Martti-serkun kyläillessä, pohditaan sisaruksen saamista ja mummoutta ja uppoudutaan leikin maailmaan.

Kerro siis, mitä kirjaa luet juuri tänään tai mikä kirja odottaa tarttumista ja voit voittaa signeeratun uutuuskirjan.

Muistathan jättää kommenttiin myös sähköpostiosoitteesi.

Arvonta suoritetaan perjantaina 11.9.

P.S. Itse aion nyt ahmia loppuun Rachel Cuskin Kunnian.

Asunnossamme asuu hukka, joka syö tavaroita

Onko teilläkin sellaista, että kotona asuu hukka, joka syö tavaroita? Ja ei, en puhu lapsesta. Vaikka lapsi laittaa edelleen suuhunsa kaiken mahdollisen, tavarat eivät onneksi päädy vatsaan asti. Lapsen myötä tuntuu kyllä siltä, että en tee enää mitään muuta, kuin kuljetan tavaroita omille paikoilleen, mutta ei häntäkään voi kaikesta syyttää.

Olen järjestelmällinen ihminen, mutta välillä menee hermot siihen, että tavarat katoilevat. Puhelimia, avaimia ja lompakoita pidetäänkin yleensä korkean piirongin päällä, varmuuden vuoksi. Nyt lapsi on oppinut kiipeämään tuolille ja sitä kautta pöydälle, mutta piirongille ei yletä kuin pituuskasvun myötä.

Meillä ei ole tolkuttomasti asuinpinta-alaa, mutta viimeisen vuoden aikana olen alkanut epäillä, että täällä asuu hukka, joka himoitsee milloin mitäkin. Niin usein löydän itseni nykyään etsintäpuuhista. Pesukoneen syömät sukat alkavat olla pikkujuttu, ja aviomies ja lapsikin yleensä löytyvät. vaikka jälkimmäinen onkin alkanut leikkiä piilosta.

Viime kuukausina hävikin onkin yhä useammin voinut laittaa kolmetoistakuisen poikani syyksi, mutta jo ennen tätä nykyistä "ota tavara käteen ja juokse" - vaihetta meillä on usein etsitty eilistä päivää, miehen avaimia ja muovirasioita ja niiden kansia. Ja yleensä aina myös löydetty, paitsi ne muovirasiat, jotka ovat päätyneet hukkaan töissä. Tässä muutamia esimerkkejä tavaroista, joita etsitään.

Ohut eläinkirja

Yksi Toivon lempikirjoista on sellainen ohut paperikirja, joka on tehty materiaalista, jota ei voi saada rikki, vaikka kuinka ryttäisi. Ohuutensa vuoksi se katoaa milloin mihinkin koloon tai laukun pohjalle. Erityisen kivaahan on jättää juttuja uusiin paikkoihin, joten tämäkin on on nähty kenkähyllyllä, potassa ja sohvan alla. 

Nykyään etsiessäni jotain tarkistan ensimmäiseksi vessan roskiksen ja sen vieressä lojuvan ämpäri. Niihin on kiva laittaa kaikenlaista. Kiva jemma on myös kaiuttimen ilmareikä, josta on tähän mennessä kaivettu  ulos niin lelujuna kuin kirahvikin.

Xylofonin soittokapula

Poika sai yksivuotislahjaksi kummitädiltään puisen xylofonin ja vietti yhden aamupäivän paukutellen asunnon läpi. Seuraavana päivänä soittokapulaa ei enää löytynyt. Se ei ollut uunin alla, jonne pienillä tavaroilla on usein tapana kulkeutua, ei lelulaatikoissa tai olohuoneen sohvan tai lipaston alla. Ei kylpyhuoneessa tai kaapin alla. Etsimme ihan oikeasti joka paikasta.

Aloimme olla jo aika kummissamme, kunnes minä päätin siivouspäivänä vilkaista taskulampulla parisängyn alustan pölytilannetta. Ja sitähän riitti, mutta seassa oli myös pilttipurkin kansia, puutappeja - ja soittokapula. Se oli juuri sopivan kokoinen pyöriäkseen matalan sängyn alle. 

Salaattikuivaimen kansi

Yhtenä viikkona etsimme epätoivoisesti salaattikuivaimen kantta. Toivo tykkää leikkiä salaattilingolla, koska se pyörii kivasti ja ritilään saa kaikenlaisia tavaroita. Välillä sitä olisi kuitenkin kiva käyttää siihen oikeaan tarkoitukseen eli salaatin kuivaamiseen. Kantta ei vain löytynyt mistään.

Seuraavana päivänä tyhjensin tiskikonetta ja tuuppasin jostain syystä kiinni myös sen lipaston laatikon, jossalojuvat ne muovikipot ja -kannet, joilla Toivo saa leikkiä. En heti tajunnut, mitä näin ja sitten tunsin itseni tyhmäksi, sillä siellähän kansi oli tyytyväisenä lojunut avonaisen laatikon alla. Ei vaan tullut edes mieleenkään kurkistaa sinne. 

Tavaroilla on siis tapana yleensä lopulta myös löytyä, mutta yksi mysteeri on edelleen ratkaisematta. Meillä on maaliskuusta asti etsitty lapsen purulelukirahvia. Sophie-kirahvi kuuluu Saksassa jokaiseen lapsiperheeseen, sillä se on hyvä apu siinä vaiheessa, kun hampaita tulee. Mekin saimme sellaisen Toivon syntymän jälkeen lahjaksi, mutta maaliskuussa se katosi.

Hulluinta on se, että katoaminen tapahtui samoihin aikoihin, kun kaupunki meni koronan takia kiinni emmekä mekään käyneet missään. Lelua ei siis ole oikein voinut unohtaa kenenkään luokse, koska emme kyläilleet enkä muista, että kirahvi muutenkaan olisi kuulunut siihen varustukseen, jonka kanssa lähdimme asunnosta ulkoilemaan. 

Viimeisten kuukausien aikana asunto on siivottu viikoittain ja muutenkin nurkkia on koluttu, mutta Sophieta ei ole näkynyt. Olisi tosi hauska tietää, missä se lojuu ja nauraa meille. Onkohan se sittenkin karannut, ja leikkii nykyään jonkun toisen lapsen kanssa? Lupaan kertoa, jos hän joskus taas ilmestyy.

Sormiruokailijan porkkanamuffinssit

Meillä asuu nykyään innokas sormiruokailija. Aamupuuro on maistunut hyvin tähän asti, mutta nyt pöydässä on alkanut minä itte! -kausi, joten olen etsinyt vaihtoehtoja puurolle. Meillä syödään aika vähän leipää, joten olen tyytyväinen, että löysin näiden muffinssien reseptin. Niitä voi ottaa pakkasesta aina muutaman kerrallaan, ja lapsi saa mutustaa muffinssia aamupalaksi syöttötuolissaan sillä aikaa, kun minä laitan itseni valmiiksi. 

Näistä tulee ihanan herkullisia ja meheviä, ja ne katoavat varmasti vähän isompienkin suihin. Taikinassa voi käyttää kasviksia maun mukaan, mutta meillä porkkana on takuuvarma, joten olen käyttänyt vain sitä.

Ainekset (12 kpl)

150 g eli 3 pientä tai 2 isoa porkkanaa 

3 dl täysjyvävehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

2 munaa

3 rlk rapsiöljyä

1 dl vettä

1 dl maustamatonta jugurttia

Halutessaan taikinaan voi lisätä myös ripauksen suolaa.

Valmistus

1. Raasta porkkanat ja sekoita muiden aineiden kanssa.

2. Jaa taikina muffinssivuokiin ja paista 25-30 minuuttia 180 asteisessa uunissa. Muffinssit ovat valmiit, kun taikina ei tartu tikkuun.

Muffinssit kannattaa säilöä jääkaappiin tai pakastaa.

Meillä näitä on syöty jo useampi satsi ja poikani on jossain määrin valikoiva syöjä, joten olisin yllättynyt, jos nämä eivät maistuisi muille. Hyvää näissä on myös se, etteivät ole kovin sotkevaa syötävää, eli lapsi ja lattia eivät vaadi syömisen jälkeen täyspesua. Seuraavan kerran ajattelin kokeilla muitakin kasviksia, vai kannattaakohan hyvin toimivaa alkaa muuttaa...

Alkuperäinen resepti täällä.

1-vuotiaan elämysmatka Suomessa

Meillä elettiin kesäkuu pieni jännitys takaraivossa. Keväällä ajattelin, että on turha buukata kesäksi Suomeen mitään, koska maailma on tällä hetkellä niin epävarma. Toukokuussa Finnair kuitenkin ilmoitti, että Düsseldorfista pääsee heinäkuun alussa taas suoraan Suomeen. Liputkin olivat edullisia ja lentopäiviä olisi ollut mahdollista siirtää vielä viikkoa ennen matkaa, jos lähteminen ei olisikaan tuntunut hyvältä idealta.

Minä klikkasin lennot itselleni ja pojalle enkä tullut edes kysyneeksi, haluaisiko mies mukaan.

Lomaviikko läheni ja virustilanne parani molemmissa maissa kovalla vauhdilla. Lähteminen alkoi näyttää erittäin todennäköiseltä. Eräänä iltana mies totesi, että hänellä on vielä edellisvuodelta käyttämättä jääneitä lomapäiviä, joten hän ajatteli, että ottaa sen viikon lomaa, kun me olemme Suomessa. Ja minä, että täh!? Pieni kateudenpuuska iski, sillä minähän en tällä hetkellä voisi suunnitella lomaa ilman lasta, jolla on menossa äitivaihe, ja muutenkin tuntui hassulta, että toinen jäisi kotiin eikä lähtisi mukaan, vaikka olisi voinut.

Loppujen lopuksi erikseen lomailu oli hyvä ratkaisu. Minä pääsin Suomeen puhumaan intensiivisesti suomea ja tekemään omia kotimaa-juttuja, ja mies taas käytti viikon laittamalla kotona paikkoja kuntoon. To do -lista oli pitkä, sillä arjessa ei ehdi ylimääräisiä hommia ja toisaalta remppaaminen on haastavaa, kun jaloissa pyörii utelias 1-vuotias.

Loman seurauksena kylpyhuoneessamme on nyt kattoon vedettävä kuivausteline, keittiössä uusi kaappi (Meni viisi vuotta tässä asunnossa, kunnes tajusimme, että keittiön nurkkaan mahtuu korkea kaappi, joka ratkaisee jatkuvan tilapulan), monenlaiset paperihommat ovat edenneet ja muutama muukin kodin nurkka on saanut uutta maalia päälleen.

Sillä aikaa kun mies ahkeroi, minä ja taapero nautimme Suomen kesästä. 1-vuotias pääsi kunnon elämysmatkalle Suomen maaseudulle, vaikka toki pienelle riittävä pienet huvit. Viikko sisälsi monia ensimmäisiä kertoja 1-vuotissynttäreistä lähtien. Hellyyttävää oli tietysti myös se, että lapsi sai pienen palan sitä, mikä muodosti suuren osan äitinsä lapsuutta.

Olen kotoisin maalta, joten poika pääsi mm. käymään traktorin kopissa, syömään mustikoita ja punaherukoita suoraan puskasta, kylpemään lämpimässä kesäillassa vanhempieni takapihan apilaniityllä ja ihmettelemään metsiä, mökkimaisemia ja kanoja. Yksi viikon parhaista jutuista oli se, että saimme vanhalta lapsuudentutulta lainaan polkupöyörän lastenistuimen ja pääsimme ajamaan Suomen kesämaisemien halki. Kyyti taisi olla sopivan töyssyistä, koska poika nukahti istuimeen lähes joka kerta. Muuten hän nukkui päiväunensa vihreällä pihalla ja hyvin nukkuikin.

Suomen lomaviikko ei olisi voinut olla onnistuneempi. Säät suosivat, luonnon vihreys helli mieltä ja äidinkieli korvia. Mietin jossain vaiheessa tosissani, että siirtäisimme paluulentoa eteenpäin. Palasimme kuitenkin suunnitelmien mukaan kotiin, sillä yksin lapsen kanssa lomailu on myös väsyttävää, vaikka isovanhemmista olikin hurjasti apua ja iloa. Mies taas totesi, että vaikka olikin ihanaa nukkua ja levätä kunnolla, koti alkoi pian tuntua tyhjältä, joten oli hyvä, että emme olleet pidempään poissa.

Oli ehkä myös hyvä palata kotiin siinä vaiheessa, kun kaikki sujui ja poikakin viihtyi, jotta jää kaipuu seuraavaan kertaan. Ja nyt minusta tuntuu, että tällä lauseella olen päättänyt ennenkin Suomen reissuja käsittelevät jutut, mutta niin se vain on.

Kiitos kaikille, jotka olitte mukana viikossamme, ja erityiskiitos vanhemmilleni hyvästä huolenpidosta <3

Haikeutta ilmassa

Poika täyttää tänään 11 kuukautta, ja papan yhteensä neljän kuukauden vanhempainvapaat ovat nyt ohi. Liekö elämässä koskaan enää tällaista aikaa? Kevät on ollut elämässämme poikkeuksellinen ja mieleenpainuva ilman koronaakin. Minä olen kirjoittanut, Toivo ja papa ovat höntsäilleet ja yhdessä on levitetty ja siivottu leluja lattioilta ja ihmetelty pojan ensimmäisiä askelia ja sormiruokailutapoja.

Taaperokärryn käyttö jäi meillä hyvin lyhytaikaiseksi, sillä pojalla on into päästä omin jaloin eteenpäin. Tällä viikolla kotiin onkin ilmestynyt uusi ongelma: Toivo osaa kiivetä sänkynsä laidan yli meidän sänkyymme ja hivuttautua sieltä lattialle. Papa löi häntä yksi päivä vahingossa ovella päähän, kun ei ollut varautunut siihen, että toinen tulee päiväunien jälkeen vastaan jo makuuhuoneen ovella.

Papa jättikin minulle hoidettavaksi lapsen, joka kävelee sujuvasti, pelleilee ja nauraa kovasti ja höpöttää omaa kieltään. Viime päivinä on tuntunut siltä, että joka päivä on kotiin tullessa vastassa uusi lapsi, sillä niin iso kasvupyrähdys on menossa. Sanoissa ei ole vielä selkoa, mutta hän osaa osoittaa asioita, jos niistä puhutaan (lamppu, ikkuna, papa). Vaatteissakin on lähes hypätty yhden koon yli ja olen joutunut äkkiä haalimaan uusia.

Tänään mieltäni kiertävä haikeus liittyy myös tavaroihin ja vaatteisiin. Ystäväpariskunta kävi sunnuntaina hakemassa Ikea-kassillisen Toivon ensimmäisiä eli nyt jo aikaa sitten pieniksi jääneitä vaatteita, joille saapuu syksyllä käyttäjä. Ihmetellen tutkimme minikokoisia housuja, jotka olivat ensimmäisinä päivinä ainoat sopivat, ja pieniä bodeja, jotka olivat aluksi aivan liian suuria. Jo nyt on vaikea muistaa aikoja, jolloin hänet puettiin valkoisiin kietaisubodeihin ja minisukkiin, ja silti niistä on vain tovi.

Joskus katson siloposkista lastani ja mietin, että hänestäkin tulee joskus iso karvainen mies, kuten papa. Miltä tuntuu katsoa häntä silloin ja samalla muistaa hänet sellaisena kuin nyt, nelihampaisena, yksi kihara takaraivolta hapsottaen. Silti olen iloinen jokaisesta edistysaskeleesta, joka tekee hänestä vähemmän vauvan ja enemmän pikkulapsen enkä malttaisi odottaa, milloin pääsemme juttelemaan kunnolla. Siitä tulee mahtavaa.

Viime yöt ovat olleet rikkonaisia, sillä poika irrotetaan nyt yöpullosta. Kun se on tehty ja yöt saatu toimimaan paremmin, hänellä on edessään muutto omaan huoneeseen ja uuteen sänkyyn, josta ei niin vain kiivetäkään alas. Ongelmat eivät todennäköisesti kuitenkaan lopu siihen, sillä eiköhän hän pian keksi uusia temppuja ja tempauksia. Nyt ymmärrän, kun eräs tuttava totesi viime vuonna, että aina kun kuvittelee asunnon olevan lapsiturvallinen, lapsi alkaa yltää ja ulottua ja oppia uusia taitoja. 

Näitä hakeuden hetkiä on tiedossa tulevaisuudessakin, sillä ne tuntuvat kuuluvan vanhemmuuteen. Ennen seuraavaa herkistymistä on edessä kesä kotiäitinä, minkä jälkeen saatamme pojan lähikadulla asuvan hoitotädin hoiviin. Mutta se on onneksi vasta parin kuukauden päästä se.

Babyshower eli vauvakutsut

Suomessa minulta oli kysytty, mitä luulen, onko minulla Kölnissä babyshowereita eli vauvakutsuja. Ja minä siihen, että ei todellakaan. Kuka minulle nyt sellaiset järjestäisi. Miten väärässä olinkaan.

Muutama viikko sitten mies kysyi, onko minulla suunnitelmia eräälle tietylle tiistaille, sillä ystäväpariskunta voisi tulla silloin piipahtamaan ja tuomaan vauvalle pieneksi jääneitä vaatteita ja sen sellaista. Ajattelin, että kiva juttu, koska samalla voin kysyä heiltä muutamia asioita esimerkiksi päiväkotipaikan hakemisesta.

Tiistai koitti helteisenä ja hikisenä. Ensin ajattelin, etten suotta pukeudu ystävien takia ihmeemmin, mutta laitoin kuitenkin mekon päälle. Ja onneksi laitoin. Oven takana ei nimittäin ollutkaan ystäväpariskunta vaan ryhmä suomalaisia naisia ruokien, koristeiden ja lahjojen kanssa. 

Yllätys oli täydellinen, ja minulta meni hetki sen tajuamiseen, mitä tapahtuu.

Minut istutettiin olohuoneeseen, ja kun sain tulla keittiöön, siellä odottivat hienot koristelut, notkuva ruokapöytä ja jättimäinen vaippakakku.

Vaippakakku on perinne vauvakutsuilla ainakin täällä Saksassa. Se on kääritty kasaan vaipoista ja niiden väliin ja päälle on aseteltu kaikkea tarpeellista, kuten tutteja, ihoöljyä, pieniä leluja ja ruokalappu. Täytyy sanoa, että kakku on niin hieno, etten tiedä, kehtaako sitä purkaa ollenkaan. Toisaalta vaipoille tulee kohta käyttöä, joten tämä kakku on ensisijaisesti käytännöllinen.

Paikalla oli kuitenkin myös ihan oikea kakku. Joimme alkoholitonta skumppaa ja söimme salaatteja ja kasvispiirakkaa ja jälkiruuaksi vielä erinomaista raparperikakkua.

Babyshowereilla ei ole virallista ohjelmaa, vaan tavoite on juhlia tulevaa äitiä ja tsempata häntä tulevaan koitokseen. Muutama järjestäjä oli joutunut perumaan tulonsa, mutta paikalla olleet äidit jakoivat avoimesti omia kokemuksiaan, ja synnytyksistä ja kakasta puhuttiin varsin pitkään. Mies lähti suosiolla urheilemaan, mutta ei hän muutenkaan olisi paljoa ymmärtänyt, koska puhuimme suomea.

Ilta oli ihana, ja siitä jäi hyvä mieli pitkäksi aikaa, sillä olen edelleen ihan fiiliksissä enkä ota koristeita alas ikinä. Kävin niin kierroksilla tästä yllätyksestä, että rauhoittuminen ja nukahtaminen kestivät pitkälle yöhön.

Vauvan saapuminen alkaa konkretisoitua jo niin monella tavalla. Olin hämmentynyt kuultuani, että järjestelyjä oli tehty pitkään ja mies oli salaa kurkkinut kalenteristani vapaita päiviä ja viestinyt niitä eteenpäin.

Ehkä synnyttäminen ja tuleva hirvittävät nyt vähän vähemmän, kun maha on täytetty kakulla ja pää monenlaisilla tositarinoilla. Pidän seuraavina aikoina mielessä vieraskirjaan kirjoitetun kannustuksen: "Happy pushing!"

Kiitos Seija, Anna-Maari, Milja, Tiina, Sari, Ulla sekä Hanna peitetarinasta!

Kotityöt, oma aika, enterorokko - miten käy, kun taloon tulee lapsi

Esikoistaan odottava yrittää valmistautua tulevaan elämänmuutokseen kaikin keinoin, mutta samalla tuntuu, ettei kaikkeen voi valmentautua etukäteen. Tuttavien tarinat sairastelukierteistä, nukkumattomista öistä, riitojen lisääntymisestä ja romantiikan katoamisesta kaikuvat korvissa eivätkä varsinaisesti lisää intoa perustaa perhe.

Viime aikoina on jopa puhuttu siitä, että on nolompaa myöntää pitävänsä tavallisesta perhearjesta kuin valittaa sen ankeutta. Ei ihme, että perheiden lapsiluku vähenee ja monet jättävät lapset jopa kokonaan tekemättä.

Olemme siis tässä: kuukauden päästä syntyy esikoinen ja heittää elämän sellaisena kuin sen tähän asti tunsimme roskakoriin. Tunteet vaihtelevat ilon, pelon ja uteliaisuuden välillä. Miten käy parisuhteen, kun yöt jäävät lyhyiksi ja arki muuttuu? Raisa Mattila ja Julia Thurén tarjoavat tähän  vastauksia tuoreella teoksellaan Lapsiperheen parisuhdekirja (Otava 2019). Thurén tunnetaan myös Juliaihminen-blogistaan.

Voin heti todeta, että Lapsiperheen parisuhdekirja on mainio opus erityisesti meille, jotka eivät vielä täysin tiedä, mitä tuleman pitää. Selkeät, teemoittain jaetut luvut käsittelevät kaikkea mahdollista vanhempainvapaan jakamisesta kotitöihin ja seksielämästä raha-asioihin ja oman ajan tarpeeseen. Moneen lukuun on haastateltu alan asiantuntijoita, kuten psykologeja, perheterapeutteja tai seksuaaliterapeutteja ja jokainen osio loppuu harjoituksiin, jotka ovat esimerkiksi keskustelutehtäviä. Kirjaa kannattaakin käydä läpi yhdessä kumppanin kanssa.

Yhden lapsen äiti Mattila ja toista lastaan kirjan tekovaiheessa odottanut Thurén tietävät, mistä puhuvat ja antavat omien henkilökohtaisten kokemustensa näkyä avoimesti kirjan sivuilla. Vanhemmuus on sen verran universaali asia, että samat ongelmat toistuvat lopulta kaikilla. Kirjoittajien elämänkokemuksen lisäksi kirjaan on koottu sitaatteja vanhemmilta liittyen luvussa käsiteltyyn aiheeseen. Niiden lukeminen on lohdullista ja kiinnostavaa.

Teoksen parasta antia on nimittäin juuri sen osoittaminen, että ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa järjestää arki vaan jokaisen tulee löytää sellaiset keinot, jotka lisäävät oman perheen hyvinvointia. Kompromisseja täytyy oppia tekemään, mutta ehdottomasti tärkeintä on kommunikaatio ja asioiden organisoiminen yhdessä. Ongelmista kannattaa puhua ennen kuin tilanne räjähtää megalomaaniseksi riidaksi.

Toki kirjassa myönnetään, että riitely usein lisääntyy lasten myötä, mutta riitojen teemat saadaan minimoitua, kun asioista puhutaan ajoissa. Kolme kaikille erittäin tuttua riidanaihetta tuntuvat olevan kotitöiden jako, raha ja oma aika - ja näistä kannattaa puhua PALJON.

Lapsiperheen parisuhdekirja innosti meilläkin jo keskusteluihin, vaikka monet asiat voikin käydä läpi vasta sitten, kun tilanteet tulevat kohdalle. Kirjan tarjoamat konkreettiset listat ja esimerkit auttavat oman tilanteen hahmottamisessa.

Hyvä pointti on sekin, ettei vauvavuotta kannata pelätä vaan kannattaa valmistautua siihen, että rankin jakso koittaa usein vasta taaperovaiheessa, kun molemmat vanhemmat ovat palanneet työelämään.

Leena Komulaisen kirjoittama ja Nelli Immosen kuvittama teos Mikä ihmeen mahakipsi? Vauva-arjen aakkoset (Avain 2019) on sekin tämän kevään uutuuskirja meille vauva-arkea aloittaville. Nimensä mukaisesti kirja sisältää aakkostetun sanalistan, joka käsittelee kaikkia mahdollisia vauva-arkeen liittyviä asioita ja teemoja niskapaskasta pukluun ja kenguruhoidosta spinaaliin - siis sanoja.

Sana-artikkelit sisältävät sanaselityksen ja usein myös esimerkkilauseen, jossa sanaa käytetään, näin: 

Käyrät: vauvan keskimääräinen pituus, paino ja päänympärys kasvukäyräksi kuvattuna. Käytössä neuvoloissa.

Esimerkiksi: "Everett kasvaa aika tarkalleen käyrillä, mutta päänympärys heittää kyllä yli yläkäyränkin." (s. 46)

Kirja on visuaalisesti selkeä ja Immosen kuvitus tuo siihen mukanaan huumoria.

Kokonaisuudessaan teos on hauska johdatus lapsiperheen sanastoon ja myönnän, että siellä on mukana lukuisia termejä, joista minulla ei ole ollut aavistustakaan (Bumbo? Sukupuolenpaljastusmuffinit?) ja toisaalta joihin en usko ehkä koskaan törmäävänikään. Kirjan idea on huvittava, vaikka osa valituista sanoista tuntuukin hyvin itsestäänselviltä, jos yhtään osaa kieltä tai tuntee vauva-alaa. Toisaalta kirja kannattaa tyrkätä tuoreen  isän tai isovanhemman käteen sanaston haltuun ottamiseksi.

Mahakipsiaakkoset onkin erinomainen lahjaidea esikoistaan odottaville, kun taas Lapsiperheen parisuhdekirja sopii aivan kaikille tavallista perhearkea viettäville ja sen kanssa kipuileville. Elämä vauvan kanssa ei välttämättä ole helppoa, mutta varmaa on se, että siitä selviää - ja jossain vaiheessa se on joka tapauksessa ohi.

Vai selviääkö siitä? Mikä oli sinulle vaikeinta vauva-arjessa?

*** Kirjojen arvostelukappaleet saatu kustantajilta.

Lue myös:

Minusta tulee äiti

Ekologista ja kotimaista vauvalle + ALEKOODI

                                                                                                *** Yhteistyössä Ecolife Babybox

Kotimaisuus ja luonnonmukaisuus ovat aina olleet minulle tärkeitä arvoja, ja nyt kun on vauvakin tulossa, niitä miettii vieläkin tarkemmin. Mitä hankimme vauvalle ja millä perusteella? Millaista tuotantoa haluamme valinnoillamme tukea? Saksassa on tarjolla ekologisia vaihtoehtoja, mutta suosin mielelläni suomalaista, koska skandinaaviset kuosit ja designit nyt vain usein miellyttävät enemmän kuin monet muut.

Ulkosuomalaisena en ole oikeutettu Kelan lahjoittamaan äitiyspakkaukseen, sillä olen jo vuosia sitten pudonnut Suomen tukijärjestelmän ulkopuolelle. Suomalaisella äitiyspakkauksella on pitkä historia ja hyvä kaiku, vaikka sen maine onkin kuluneena talvena saanut kolauksen, kun selvisi, ettei arvostettu pakkaus ole kovin eettisesti tuotettu kotimaisuudesta puhumattakaan. 

Tänne ulkomaille äitiyspakkauksen saisi toki myös ostamalla, mutta onneksi nykyään on muitakin vaihtoehtoja kuin tuo perinteinen laatikko. Olinkin aivan innoissani kuultuani talvella firmasta, jonka kautta voisin hankkia suurimmaksi osaksi kotimaassa ja pelkästään luonnonmateriaaleista tuotetun äitiyspakkauksen. 

Ecolife babyboxin laatikko saapui ovellemme sinä päivänä, kun raskauteni oli täsmälleen puolivälissä. Kannen avattuani ja sisällön nähtyäni alkoi tuntua siltä, etten malta odottaa enää hetkeäkään, että pääsen pukemaan näitä uuden ihmisen päälle. Värikkäät kuosit, suloiset materiaalit ja pehmeät sävyt oikein kutsuvat hiplaamaan ja kokeilemaan.

Ensimmäistä lastaan odottavalle kaikki on uutta, ja pitkään on tuntunut absurdilta ajatella, että laatikon vaatteille on tosiaan tulossa käyttöä. Nyt raskausviikolla 26 lapsi potkii ja möyrii mahassani niin aktiivisesti, ettei ole epäilystäkäään siitä, että siellä on ihminen, jolla on oma tahto. Karatepotkuja on kiva harjoitella varsinkin silloin, kun äiti yrittää illalla saada unen päästä kiinni.

Mutta liikkeissä on se ihana puoli, että ne konkretisoivat ajatuksen uudesta ihmisestä. 

Ja tuolla ihmisellä tulee olemaan monenlaisia tarpeita vaatteista lastenvaunuihin. Ekologinen äitiyspakkaus sisältääkin monipuoliset 28 tuotetta vaatteista kylpytavaroihin ja hamppupyyhkeistä juomapulloon. Suloinen kirahvilelu auttanee erityisesti siinä vaiheessa, kun aletaan puhua hampaista.

Mukana on minulle ennestään tuttuja merkkejä, kuten PaaPii, jonka tehtaanmyymälästä hain viime kesänä lahjat kaikille vuoden aikana syntyneille ystävien vauvoille. Myös Ruskovillan tunsin entuudestaan, ja sen valmistama vauvan ensisetti on mitä pehmein vastasyntyneen herkkää ihoa vasten.

Mutta uusiakin tuttavuuksia on mukana, kuten nyt vaikka tämä suomalainen Melli, jonka kuosit ovat herkullisia.

Meille on tulossa poika, mutta laatikon tuotteet on valittu niin, että sisältö sopii molemmille sukupuolille. Kyllä meidän lapsemme saa luvan käyttää niin punaisia kuin sinisiäkin vaatteita, sillä en kestä värien sukupuolittumista, mutta uskoisin, että laatikkoon valitut värit, mintunvihreä, keltainen ja harmaa, miellyttävät monen silmää.

Äitiysboxin vaatteiden koot riittävät vastasyntyneestä noin 12 kuukauteen asti. Aivan pienimmät vaatteet ovat rauhallisen harmaita ja valkoisia, mutta isommat housut ja bodyt ovat värien ja kuvioiden iloittelua.

Olemme tällä viikolla alkaneet katsella hoitopöytiä, ja silmäilen makuuhuoneen nurkkaa jo sillä silmällä, että kohta rymsteerataan. Toistaiseksi vauvan vaatteet ja tarvikkeet saavat vielä odottaa rauhassa äitiyspakkauksessa sängyn päädyssä, mitä nyt välillä on kurkattava sisälle ja silitettävä housun punttia ja bodyn kulmaa. Kolme kuukautta vielä, ja sen jälkeen pääsemme kokeilemaan, miten nämä toimivat käytännössä. Tuskin maltan odottaa!

Ja loppuun vielä se paras uutinen! Minulla on ilo tarjota blogini lukijoille ALEKOODI tähän ihanaan pakkaukseen. Ecolife babyoxin alkuperäinen hinta on 599€ mutta koodilla VIHER19 sinun on mahdollista saada hinnasta -250 euron alennus. Lisäksi Euroopassa postitus on ilmainen. Kannattaa siis klikata itsensä sivulle Ecolife natural babybox.

Tarjouksia on saatavilla rajoitettu erä, joten nopeat syövät hitaat.

*** Ecolife natural babyboxin tuotteet ovat pääosin Suomessa mutta ainakin EU:n sisällä tuotettuja ja ehdottomasti kemikaaleista vapaita. Laatikossa on 28 tuotetta vauvan vaatteista kylpytarvikkeisiin ja hamppu/bambupyyhkeistä pulloon. Käy tutustumassa!