Monday 29 September 2014

Katolisissa häissä

Olen töissä Rakkauden instituutissa. On toki hyvin tavallista, että kun nuoret muuttavat opiskelemaan uusille paikkakunnille, he löytävät myös rakkauden tai rakkauksia. Valitettavasti fennistiikka on kovin naispainotteinen ala, mutta todistettavasti ainakin yksi pari on viime vuosien aikana muodostunut. Minähän en tällaisia huomaa, mutta meillä on hyvin tarkkasilmäinen professori.

Opiskelijoiden lisäksi myös työporukassa kuhisee. Pari vuotta sitten kahden työkaverin ystävyys kypsyi rakkaudeksi, ja häätkin on jo vietetty. Ja siis, onhan näistäkin kuultu, että lehtori ja opiskelija alkavat pitää peliä. Niin kauan kuin yksi ei vaikuta toisen opiskelumenestykseen ja arvosanoihin, on se varmasti ihan hyväksyttävää. Ja nythän poikaystäväni on jo valmistunut, joten kaikesta huvittavuudesta on päästy aikaa sitten yli.
Vihkikirkko
Sinä aikana, jonka minä olen työskennellyt Rakkauden instituutissa, on maailmaan saatu kolme instituutti-vauvaa, vietetty yhdet hautajaiset sekä kahdet häät, molemmat nyt syyskuussa. Olinkin lauantaina ensimmäistä kertaa katolisessa hääjuhlassa. Itse asiassa ensimmäisessä katolisessa tilaisuudessa noin ylipäänsä. Ystäväni norjanlehtorin sanoin, pitkästä aikaa tuli tunne, että olemme ulkomailla ja vieraassa kulttuurissa. Koska tulimme paikalle vasta lähellä H-hetkeä, parhaat jäljellä olevat paikat olivat tietysti kirkon etuosassa. Näkymät olivat hyvät, mutta samalla ei voinut seurata muiden esimerkkiä siitä, milloin istutaan tai seistään - ja sitten yhtäkkiä kaikki polvistuivat. Luulen seurakunnan aika nopeasti huomanneen, että paikalla oli amatöörejä.

Ulkopuolisen silmin tilaisuus vaikutti musikaaliselta näytelmältä. Lavalla oli kaksi pastoria ja kahdeksan lasta, jotka aina tarvittaessa pöllyttelivät savua, sytyttivät kynttilöitä ja kilistivät kelloja. Mielenkiintoista oli myös se, miten vettä viskottiin seurakunnan päälle. Raamattuakaan ei vain voitu lukea, vaan ensin se kannettiin pään päälle nostettuna ja juhlallisessa kulkueessa paikalle. Savua pöllyteltiin varsinkin ehtoollisen aikana, ja mietin, että pastoreilla mahtaa olla jatkuva päänsärky.

Olin yllättynyt siitä, miten paljon musiikkia toimitukseen kuului. Ensimmäinen puoli tuntia olikin vain seisomista ja laulamista. Jossain vaiheessa minusta tuntui, että tilaisuus on kestänyt jo hyvän tovin eikä vieläkään olla päästy tahtomiseen. Katolinen vihkimys sisällytetään tavalliseen messukaavaan, ja koska sulhasena sattui olemaan kyseisen kirkon oma kanttori, vedettiin kaavaan kaikki mahdolliset mutkat mukaan. Tilaisuus kesti lopulta tunnin ja neljäkymmentä minuuttia. Siis tunnijaneljäkymmentäminuuttia. Sormusten vaihto ja lupaukset koittivat siinä reilun tunnin jälkeen.


Pitkän tilaisuuden jälkeen saatiin palkinto kuitenkin heti kirkon pihalla. Katolisiin tapoihin kuuluu, että koko seurakunta kutsutaan nostamaan malja vihkiparin kunniaksi. Hääjuhlinta onkin lopulta aika moniosainen. Vihkiminen oli jo aikaisin alkuiltapäivästä ja sitten nostellaan maljoja, minkä jälkeen tarjotaan vielä hääkakkukahvit. Varsinainen hääjuhla on kuitenkin vasta illalla. Tämä mahdollistaa sen, että kirkkoon ja skumpalle voi kutsua paljon tuttuja, mutta kakkukahvit ja iltajuhla ovat sitten vain rajatulle väelle. Onneksi en ollut suunnitellut lauantaiksi muita menoja, sillä sain yllättäen kutsun syömään hääkakkua ja sieltä sitten vielä kutsun iltajuhlaan. Välissä oli parin tunnin tauko, joten ehdin käydä kotona siivoamassa ja vaihtamassa juhlavampaan mekkoon.

Iltatilaisuus oli pieni ja sympaattinen ja varmasti hääparin näköinen. Kaikesta henki empaattisesti se, että järjestelyt oli tehty itse ja yhdessä talkoovoimin. Ruuasta vastasi kaksi tuttavaa, ja se oli aivan mahtavan herkullista. Oma lukunsa olikin sitten juomatiski. Viinien ja erilaisten oluiden lisäksi sivupöydällä oli snapsivalikoima ja sikarien noutopöytä. Kyllä vain mietin, että juhlinta on Saksassa erilaista kuin Suomessa. Alkoholimäärä ei nimittäin saanut ketään konttaamaan pöydän alle. Ja kirkon pastori juhli mukana pitkälle yöhön asti. Tämä vaikutti tosin siihen, että taustamusiikki ei voinut olla nk. kevyttä viihdemusiikkia vaan lähinnä klassista. Turkkilainen bändi kävi myös esiintymässä, mutta kukaan ei ymmärtänyt sanoista mitään, joten se ei varmasti voinut olla mitään paheellista. Siinä vaiheessa, kun itse jätin juhlapaikan ja viimeiset juhlijat, oli arvoisa pastori juuri avaamassa seuraavaa punaviinipulloa.

Ystäväni norjanlehtori allekirjoitti juuri vakituisen työsopimuksen. Kehotin häntä lukemaan tarkkaan kaikki pienet präntit, josko sieltä löytyisi maininta lastenteosta tai naimisiinmenosta.  Vaikka voisihan tätä jatkaa, kun kerran olemme päässeet hyvään vauhtiin. Seuraavan kerran pääsen katoliseen vihkimiseen ensi vuonna Buenos Airesissa, mutta se onkin sitten jo toinen tarina.
Thursday 11 September 2014

Lasten aika on erilaista kuin aikuisten

Minusta on tullut taivaan tuijottelija ja ajan päivittelijä. Nykyinen asuntoni mahdollistaa erinomaisesti kyseiset harrastukset. Näen ylimmän kerroksen asunnostani naapuritalojen kattojen ylle, ja sinne punaisten tiilien taakse aurinkokin laskee. Keittiön kellosta tarkkailen, että joka ilta aikaisemmin. Tämä ei kuitenkaan ole vain syysharrastus; kesälomallakin kulutin viikon mökillä niska kenossa ihmetellen iltojen värejä.

Ajan päivittelijä minusta on tullut vanhemmiten ja hieman varkain. Varsinkin nyt, kun asuu ulkomailla, asettuvat fyysiset ja ajalliset ulottuvuudet uusiin mittakaavoihin. Muistan lapsena ihmetelleeni ulkomailla asuneita tätejäni, jotka aloittivat vuosittaisen kyläilyreissun päivittelemällä, miten me lapset olemme taas kasvaneet. Nyt olen itse juuri tuo kyseinen täti.
Hafencity, Hampuri.
Toinen siskoni asuu Pohjanmaalla, ja meillä on sellainen tavoite, että yritämme nähdä edes kerran vuodessa. Reissuni ehtii usein vain Etelä-Suomeen, joten tapaamisia saa tosiaan suunnitella. Toisinaan ne onnistuvat hyvinkin. Tänä vuonna olemme nähneet jo kahteen otteeseen ja kolmena eri päivänä. Tahti kiihtyy.

Meissähän ei niin muutoksia näy, mutta siskon lapsen kasvukäyrä osoittaa, että edellisestä kerrasta on jo aikaa. Ja päivittelinkö sitä? No tietysti!

Aikuisten aika on muutenkin erilaista kuin lasten. Lapsena aikaan ei kiinnittänyt huomiota, paitsi silloin, kun se eteni liian hitaasti, mitä tapahtui aina ennen kesälomaa tai joulua.  Kaikki kiva vaati pitkän ja malttamattoman odotuksen, ja kaikki hauska meni aina liian nopeasti. Vaikka harvoinpa lapset valittavat, että aika kuluisi liian äkkiä tai että toivoisi ajan menevän hitaammin, ettei vain tarvitsisi kasvaa.

Eräs lapsi perusteli muuten hiljan, että hän on juuri oikean kokoinen ja ikäinen, sillä hänen pepussaan ei vielä kasva karvaa. Ehkä hieman asian vierestä mutta kyllä nauratti.

Aika on kuminauha. Se venyy, kiristyy ja löystyy aina tilanteen mukaan. Itse huomaan peittäväni kaikkeen touhuun sen tosiasian, että korvan alla tikittää koko ajan kello. Pelkään, että aika menee liian nopeasti enkä ehdi tekemään kaikkea, mitä haluan. Tätä lyhyttä elämää menee hukkaan, jos en muista olla tehokas ja täyttää kalenteria. Nykyään sitä ei juuri tarvitse täyttää, kun tuppaa täyttymään ihan itsestäänkin.

Toisaalta, mitä enemmän tekee, sitä enemmän kuminauha venyy, ja lopulta ajantunne häviää kokonaan. Reissuja ja tapaamisia sunnitellaan kuukausien päähän, silti ne koittavat jo aivan juuri. Jos joku kysyy, mitä tein viime toukokuussa, en enää muista, koska koko ajan tapahtuu niin paljon.

Lopultahan on kuitenkin onneksi niin, että päivä tulee ja päivä menee, aurinko nousee ja laskee oman aikataulunsa mukaan, eikä yksi pieni tallaaja voi siihen vaikuttaa. Mutta kun sen päivittely on vaan niin mukavaa...

Olen siis pahoillani kaiki te kasvuiässä olevat sukulaisten, ystävien ja tuttavien lapset. Täältä se täti kohta taas tulee ja muistaa ihmetellä, miten sitä on taas kasvettu, ja kysellä, millä luokalla sitä taas ollaankaan. Ai, sinä olet vasta kolme, no ehtiihän sinne kouluun vielä. Äkkiä sekin aika sitten koittaa. Ja äkkiä se koulutaivalkin on taputeltu, vaikka silloin koululaisena se tuntui jatkuvan ikuisuuden eikä loppuvan ikinä.

Thursday 4 September 2014

Kaikenmaailman Katariinat

Tiedäthän sen tyypin, joka kiilaa ohitsesi, kun itse punnerrat naama punaisena vastatuuleen? Joka on aina pirteä ja kiva ja hyvin valmistautunut, kun itse olet nukkunut huonosti, unohtanut kirjat kotiin ja huomannut vasta matkalla, että sukkahousuissa on reikä? Toisaalta, kun sinulla on nälkä, hän kaivaa täydellisen kasvispiirakan kassista ja kehottaa syömään. Voisimme kutsua tätä tyyppiä Katariinaksi.

Minun elämääni Katariina astui muutama vuosi sitten työkaverin muodossa. Hän on siinä mielessä miellyttävä versio, että vaikka hän on hyvin valmistautunut, hän ei ole huumorintajuton tiukkapipo. Olen viime vuosina alkanut arvostaa Katariinaa todella paljon, sillä hänestä on tullut minulle korvaamaton tukihenkilö. Tähän mennessä hän on auttanut minua niin töissä kuin vapaa-ajallakin, enkä tiedä, mitä tekisin, jos hän keksisi vaihtaa työpaikkaa.

Esimerkkejä löytyy useita, mutta tässä nyt muutamia. Olen muuttanut pari kertaa lyhyen ajan sisään. Ensimmäisen muuton yhteydessä valitin töissä kaikesta saksalaisesta byrokratiasta, miten hankalaa on ilmoittautua joka paikkaan ja mitä muuta siihen nyt liittyykään. Hetken päästä Katariinalta tulee sähköposti, jossa on virastojen aukioloajat ja suora linkki ajanvarausjärjestelmään. Toisen muuton yhteydessä Katariina oli kantamassa ja organisoimassa, koska olen oppinut, että hän vastaa tehokkuudessaan kahta tavallista tallaajaa. Tällä kertaa olivat sitten ne pöydän ruuvit. Tiukalle ruuvatut pöydänjalat eivät liikahtaneetkaan ja miehet lähtivät etsimään työkaluja. Katariina jäi yksin huoneeseen, ja kun muut palasivat, olivat pöydänjalat siistissä pinossa muovipussissa. Kaikenlisäksi kyseessä oli pöytä, jonka Katariina oli lainannut minulle, koska minulla ei ollut ruokapöytää muta tarvitsin sellaisen. Ja hänellä oli tietysti yksi ylimääräinen varastossa. Katariina on lainannut myös ainakin hiuspinnejä, kirjoja, kulhoja ja sukat.

En tiedä, miten se tekee sen, mutta eilen sattui taas niin huvittava tapaus, että siitä on pakko kertoa. Olin koko päivän odottanut, että pääsen töiden jälkeen jumpalle. Tavarat oli pakattu jo aamulla valmiiksi ja into oli piukassa. Salille päästyäni huomasin, että olin unohtanut ottaa urheiluliivit mukaan. Noh, täytyy yrittää näillä tavallisilla, tuumin, koska todella haluan sinne jumppaan, kun kerran olen täällä. Menin täyttämään vesipulloa ja huomasin, että pukkarin toisella puolella näkyy tuttu naama. Katariina! Mitäs säkin täällä? Ootko jo kauan käynyt? Ja sitten tyttöjen kesken jaettu salaisuus, kato hei, mulla on tavalliset rintsikat, ku unohdin urkkatopin kotiin. Siihen Katariina, että ai jaa, haluatko sä urheilurintsikat, mulla olis mukana yhet ihan puhtaat ja käyttämättömät. Whaaatt? En voinut lopulta muuta kuin nauraa, mutta uskon, että se toppi pelasti mun jumpan.

Alan jo nähdä tässä sellaisia sarjakuvamaisia piirteitä. Että aina, kun joku on pulassa, ilmestyy sivun reunasta käsi, joka ojentaa apuvälineen tai korjaa tilanteen jollain tavalla. Ihan sama, missä ja milloin se tilanne olisi päällä. Olen myös miettinyt, voisiko tähän liittyä jotain telepaattista tai supervoimiin viittaavaa.  Ovatko Katariinat tältä planeetalta? Joka tapauksessa olen onnellinen kaiken maailman Katariinoista ja sitä mieltä, että meillä jokaisella pitäisi olla niitä elämässään ainakin yksi.
Kuva täältä.