Elävän kirjailijan seura

Harmittelen usein sitä, että Köln on niin kaukana Berliinistä. Henkilökohtaisten syiden ohella minua harmittaa se, että emme kovin usein saa nauttia kirjallisista vieraista.  Finnlandia Instituutti, residenssit ja muut kulttuuririennot keskittyvät Berliiniin ja sen lähialueille. Jos Saksaan lähetetään suomalaisia kirjailijoita, vierailu käsittää lähinnä Berliini-Hampuri-Greifswald -akselin, koska junamatkat taittuvat sen sisällä parissa tunnissa.

Frankfurtin kirjamessut lähestyvät, mikä näkyy liikekannallepanona jo nyt. Suomi on vuoden 2014 kunniavierasmaa/Ehrengast, mikä tarkoittaa kaupallisten näkökohtien lisäksi monenlaista aktiivisuutta  ja yhteistyötä saksankielisessä Euroopassa. Minäkin aion pakata opiskelijat bussiin ja tehdä päiväretken Frankfurtiin pällistelemään Suomen paviljonkia, jonka ilme tullaan muuten julkistamaan piakkoin. Saa nähdä, tuleeko siitä niin COOL, kuin projektin nimike antaa ymmärtää.

Pidemmittä jorinoitta varsinaiseen aiheeseeni, eli Kjell Westön vierailun pari viikkoa sitten. Westöllä on mitä parhain syy tulla piipahtamaan Reinin laaksossa: Hänen saksalainen äänensä, Paul Berf asuu naapurustossani Sülzin kaupunginosassa ja on muuten aikoinaan opiskellut siinä laitoksessa, jossa tällä hetkellä työskentelen. Westö oli saatu monen tahon yhteistyönä luentatilaisuuteen Kölnin kaupunginkirjastoon. Tilaisuuden juonsi Berf ja Westön lisäksi lavalla istui näyttelijä, joka luki otteita juuri saksaksi julkaistusta Gå inte ensam ut i Natten (2009) - Geh nicht einsam in die Nacht -teoksesta. Luennan perusteella teos vaikutti ihan kiinnostavalta mutta samalla hieman sekavalta. Sehän on saanut myös kritiikkiä siitä, että tiivistää ja karsia olisi pitänyt. 

Puoli tuntia ennen tilaisuuden alkua oli vielä aika hiljaista.

Kjell Westöltä on julkaistu saksaksi neljä romaania, joiden kaikkien kääntäjänä on toiminut Paul Berf. Kahden herrasmiehen toverillinen jutustelu oli sympaattista. He ovat tehneet yhteistyötä jo pitkään, ja puheesta heijastuikin arvostus toisen työtä kohtaan. Berf työstää muuten tällä hetkellä käännöstä Westön uusimmasta romaanista, Kangastus 38, joka tullaan julkaisemaan Frankfurtin kirjamessujen aikaan.

Penkkirivit täyttyivät mukavasti, vaikka opiskelijoita ei juuri näkynyt. Se oli hieman harmi, sillä Westö näytti oivallista esimerkkiä vieraiden kielten käytöstä. Hän puhui illan aikana saksaa, ruotsia ja suomea samalla kun käyty keskustelukin sivusi kielellisiä identiteettejä. Westö on tehnyt suuren osan journalistisesta työstään suomeksi mutta kirjoittaa kaunokirjallisuutta vain ruotsiksi. Jako oli kuulemma alusta asti selvä, koska ruotsi on hänen tunnekielensä. Suomen ja ruotsin lisäksi Westö osoitti omaavansa erinomaiset taidot saksan kielessä.

Westö x 2

Keskustelua oli mainio seurata. Berf esitti kysymyksiä saksaksi ja Westö vastaili saksaksi, mutta vaihtoi ajoittain ruotsiksi, jotta sai esitettyä tarinansa tai ajatuksensa nopeammin ja selvemmin. Välillä Berf kysyi selvennystä ruotsin sanaan ja välillä Westö tarkisti saksan kielen ilmaisuja. Oli todella sympaattista ja mieltä lämmittävää, kun charmantti menestyskirjailija kysyi puheensa ohessa rauhallisesti saksan sanoja tai tarkisti fraaseja. Olisivatpa opiskelijat olleet paikalla todentamassa ennakkoluulotonta kielenvaihtoa! 

Nyt tulee kovan luokan tunnustus: En ole lukenut yhtäkään Westön tiiliskivistä, eikä siihen ole oikeastaan sen ihmempää syytä. Historia kiinnostaa minua eikä minulla ole antipatioita suomen-ruotsalaisia kohtaan. On ehkä vain ollut puutetta ajasta. Jaseliseli. Nyt olen kuitenkin tehnyt uuden vuoden lupauksen ennakkoon ja aion tarttua Westön uusimpaan, myös Finlandia-ehdokkaana olleeseen kirjaan. Niin suuri yleisö ei voi olla täysin väärässä - ja niin charmantti mies ei voi olla kuin hyvää seuraa.

Haista home!

Ystäväni filosofoi hiljattain elämästä. Hänen lopputulemansa oli, että jotain täytyy olla pielessä, koska aika menee niin nopeasti ja kaikki homehtuu. Tuo jälkimmäinen pitää erityisen hyvin paikkaansa täällä Kölnissä. Itseni lisäksi ainakin kolmella kaverillani on tällä hetkellä asunnossaan homeongelmia.

Tähän löytyy varmasti monia syitä. En ole rakennusmies, joten ymmärrän taloista varsin vähän, mutta suomalaisena ymmärrän sitä, miten ja miksi ne kannattaa pitää lämpimänä. Saksalaiset rakastavat tuulettamista ja raikasta ilmaa. Varsinkin öisin kannattaa kuulemma pienentää lämmitystä ja nukkua paksun täkin alla ikkuna auki. 

Tervetuloa töihin.

Tästähän taistelin jo Hampurissa silloisen kämppikseni kanssa. Hän harrasti raikasilmanukkumista, mutta teki sen niin, että sammutti illalla lämmityksen koko kämpästä. Minulla kesti tovi vakuuttaa hänelle, että se ei varmasti ole kovin terveellistä kyseiselle talolle ja että lämmityskustannuksia se ei ainakaan säästä, koska viilennyt tila pitää taas lämmittää aamulla.

Asumiseen liittyvät kustannukset ovat kuuma peruna, koska aina ei ole selvää, mitä vuokranantaja ja mitä vuokralainen maksaa, jos jotain tapahtuu. Saksalaiset ovat muutenkin tarkan markan tyyppejä, ja jos jostain säästetään, niin nimenomaan lämmityksestä. Edellisessä asunnossani pääsin nauttimaan lattialämmityksestä, mikä oli mahtavaa. Se oli kuitenkin joku esiaikainen malli, joten säädöt eivät aina olleet ihan kohdillaan. Minä huolehdin huoneeni lämmöistä, joten palella ei yleensä tarvinnut. Entinen kämppikseni ilmoitti minulle juuri, että hänellä on homeremontti ulkoseinässä. Kirjahylly oli kerännyt taakseen kosteutta ja ulkoseinä hohkannut kylmä. Ei siis auttanut lattialämmityskään.

Näkymä hissiltä 5. kerrokseen. Työhuoneeni löytyy vaneriseinän takaa.

Nykyään asun pientä ullakkohuoneistoa yksin. Kolme seinistäni on ulkoseiniä, mikä tietää sitä, että kylmä tulee. Vuokranantajani on kuitenkin sen verran pihi, että olen jo kaksi kertaa joutunut soittamaan ja pyytämään lämmitystä päälle. Molemmilla kerroilla se laitettiin heti, mutta välissä oli leudompaa, joten patterit viilenivät taas. Tästä on luultavasti seurauksena se, että löysin hiljattain hometta seinästä, juuri sänkyni takaa. Tuli saman tien huonekalujen järjestyksen vaihto. Sain soittaa useita kertoja, ennen kuin talkkari tuli katsomaan. Hän pyyhki seinän ja totesi, että ei se läpi ole. laitat vaan tuulettimen pyörimään, niin kyllä se siitä. Joo-o. Nyt mietin, liitynkö uuteen asunnonetsintärumbaan vai elelenkö tovin tässä ja seuraan, kehittyykö hometta lisää. 

Yliopiston vessassa pelaa tuuletus.

Toki voi olla, että näillä Kölnin säilläkin on oma vaikutuksensa homeongelmaan. Jatkuva kosteus ja sateiset talvet yhdessä ehkä hieman nopeasti rakennettujen talojen kanssa synnyttää ongelmia. Tosin, jotkut murheet ovat itseaiheutettuja. Työhuoneeni naapurista lasahti patteri, eli aamulla töihin tullessa lattiat olivat täynnä vettä. Siitä sitten yliopiston Hausmeisterille soittamaan ja kyselemään tilanteesta. Vastauksena oli erittäin tyly, joo, joku tulee katsomaan sitä patteria tänään. Minä siihen selittämään, että niin, kun tätä vettä on täällä lattioilla ja myös kaappien alla. Vastauksena edellisen toisto ja luurin lyöminen korvaan. Joku oli kuulemma myöhemmin käynyt vilkaisemassa lattiaa, mutta kuivumisjäljet ovat edelleen näkyvissä, enkä halua tietää, mitä kaapin alla tai väliseinässä tapahtuu. Philosophikum on remontin alla, ja se leviää käytävällemme ensi vuonna, joten ajattelivat varmaan, että ihan sama. Home haisee nykyään sielläkin - vai olenko se jo minä, joka homehtuu.

Kävivät myöhemmin sentään tyhjentämässä ilmat patterista.

Lyypekin elokuvafestarit

Lübeckissä järjestetään joka vuosi Nordische Filmtage eli Skandinaviaan keskittyvät elokuvafestarit. Yritin päästä paikalle jo viime vuonna, mutta vasta tänä vuonna onnistuin. Varasin itselleni jo ajoissa seuralaiseksi lempinorjalaiseni, ja kun saimme itsemme vielä akkreditoituakin, ei esteitä asettanut enää edes Deutsche Bahn.

Festarit ylittivät lopulta kaikki odotukseni. Lübeck on sopivan pieni kaupunki, joka tarjoaa idyllisen ja kompaktin ympäristön pienehkölle tapahtumalle. Kaikki, mitä tarvitsee, on lähellä eikä tungosta juuri ollut. Tapahtuman pääpaikkana on seitsemänsalinen elokuvakeskus ja lisäksi näytöksiä on kahdessa muussa tilassa.  Minä olin porukkamme ainoa ensikertalainen, mikä näkyi siinä, että muiden ottaessa iisisti minä yritin juosta niin monta elokuvaa kuin mahdollista. Kahden ja puolen päivän saldokseni muodostui lopulta 11 elokuvaa, joista yksi oli niin huono, että jätimme sen kesken. Yllätyksemme olikin suuri, kun kuulimme, että toinen jury-palkinto meni juuri sille norjalaiselle elokuvalle, jonka koimme täydelliseksi ajanhukaksi. Ehkä me emme ymmärtäneet taidetta tai sitten tuomaristossa oli jotain vikaa. Haluaisin uskoa jälkimmäistä.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että parhaat elokuvat ja tv-sarjat tulevat Tanskasta. Saksassakin näkyvä Broen - Silta on hyvin tehty kansainvälistä suosiota nauttiva sarja. Voi vain miettiä, milloin YLE tuottaisi sarjan, joka näkyisi Saksassa paralleellisti Suomen lähetysaikojen kanssa. Lisäksi tuntuu siltä, että pienestä maasta tulee joka vuosi ainakin yksi menestyselokuva. Susanne Bier sai elokuvastaan Kosto parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin vuonna 2010, ja viime keväänä ainakin Saksassa paljon keskustelua herätti Mads Milkkelsenin tähdittämä Jagten - Jahti. Elokuva oli laadukas, mutta tarina sen verran raskas, ettei sitä tarvitse uudelleen nähdä.

Tämänvuotisten elokuvafestarien yleisöpalkinto olisikin mielestäni ehdottomasti kuulunut Soren Kragh-Jacobsenin ohjaamalle ja Per Olov Enquistin näytemätekstiin perustuvalle elokuvalle I lossens time - The hour of the Lynx. Ohjaaja oli itse paikalla vastaanottamassa aplodimyrskyä ja vastaamassa kysymyksiin. Koska Tanska on pieni maa, selvisi, että hän on ollut mukana myös porukassa tosen tanskalaisen mnestys sarjan, Borgen - Vallan linnake, takana.

                                         Virkistävää katsottavaa tarjosi myös dokumentti Expedition to the end of the world.

Kuulen jatkuvasti kiistelyä siitä, kuuluuko Suomi Skandinaviaan vai ei, mutta ainakin näillä filmifestareilla oli paikalla laadukas sinivalkoedustus. Itseni lisäksi siis. Matti Ijäksen Kaikella rakkaudella -pätkä edusti juuri sitä, mitä saksalaiset Suomelta  odottavat. Hieman hulluja suomalaisia ja tragikoomisia tilanteita Lapin maisemissa. Kyllähän sitä kelpasi täyden salin kanssa katsoa ja aion hankkia rainan myös laitoksemme kirjastoon. Näytöksen kruunasi tietysti vielä se, että paikalla olivat ohjaajan lisäksi Krista Kosonen ja Tommi Korpela. Edes kömpelö ja täysin valmistautumaton juontaja ei onnistunut pilaamaan tunnelmaa. Korpela ehti sanoa mikkiin "Yeeees" ja aplodit raikuivat ja estrogeeniä tihkui. Näin Kososen ja Korpelan viikonlopun aikana muutamankin kerran, koska he sattuivat haastatteluiden väliajoilla samoihin katsomoihin kanssani.

Korpela, Kosonen, Ijäs.

Ehkä vieläkin kuumottavampi tilanne sattui kuitenkin toisen suomalaisen tähden, nimittäin Peter Franzénin kanssa. Hän oli paikalla edustamassa sekä omaa elokuvaansa Tumman veden päällä että tähdittämäänsä elokuvaa Kerron sinulle kaiken. Ehdin käydä katsomassa jälkimmäisen, joka oli suomalaiseksi elokuvaksi oikein hieno, pieni draamaelokuva. Saksalaiset tosin ehkä pettyivät, sillä tarinassa ei sinänsä ollut mukana mitään kliseisen perisuomalaista. Franzén ja ohjaaja Simo Halinen pyörähtivät lavalla näytöksen jälkeen. Molemmat olivat sen verran suvereeneja jutunkertojia, ettei juontajan tarvinnut juuri töitä tehdä. Päinvastoin. Hän sai lopulta melkein repiä mikin Halisen käsistä, koska aika loppui.

Jutustelun jälkeen poistuin muiden kanssa salista mutta pongasin kyseiset herrat salin ulkopuolelta. Reippaana tyttönä marssin Halisen luo ja kiitin mielenkiintoisesta elokuvasta. Molemmat kääntyvät katsomaan minua ja siinä Franzénin tuijottaessa taputan häntä kevyesti olkapäähän ja soperran, jotain sen suuntaista kuin "Kiitos, olit säkin ihan hyvä.." Tilanteesta yhä hämmentyneempänä alan selittää, että olin ehkä ainoa koko salissa, jonka ei tarvinnut lukea niitä, niitä... ja samalla markkeeraan tekstitysviivaa kädelläni ilmaan, mutta sana ei millään tule mieleeni. Halinen on onneksi sananvalmis ja alkaa selittää elokuvan tekstitysprosessista. Olen tässä vaiheessa jo sen verran punainen, että päätän paeta paikalta. Käytävällä vastaan tulee suomalainen tuttu, jolle pääsen kuitenkin vielä huikkaamaan: "Peter Franzén - viisi metriä mun takana".

Yritin väliajoilla ehtiä kuvaamaan idyllistä Lübeckiä. Melkein onnistuinkin.

Kyllähän kolmipäiväinen elokuvateatterissa istuminen puudutti lopulta niin päätä kuin takapuoltakin, mutta olisin hyvin voinut jäädä vielä yhdeksi päiväksi. Listalleni jäi nimittäin vielä elokuvia, jotka olisin mielelläni nähnyt. Esimerkiksi yleisöpalkinnon lopulta voittanut virolaisen Ilmar Raagin Kertu ja Pirjo Honkasalon ohjaus Pirkko Saision romaanista Betoniyö jäivät ajanpuutteen ja päällekäisyyksien takia myöhempään ajankohtaan. 

Paluu arkeen eli kotimatka kesti yli kuusi tuntia, koska Deutsche Bahn oli buukannut kaikki junat ylitäyteen ja kaikkialla vallitsi kaaos. Matka-aika tuli kuitenkin tarpeeseen, koska ehdimme vielä analysoida läpi viikonlopun kokemukset, laskeutua takaisin maanpinnalle - ja sopia, että ensi vuonna uudestaan!

Kotia kohti.

Saksan sää

Olen kirjoittanut tästä aiheesta aikaisemminkin, mutta jotenkin se jaksaa aina vain innostaa. Nimittäin sää. Kölnissä on kaksi vuodenaikaa, jotka vaihtelevat viikottain. Joskus jopa päivittäin. Reininlaaksossa vallitsee kylmempi ja lämpimämpi aika. On mahdollista, että mittarissa seisoo +12 astetta niin syyskuussa, kesäkuussa kuin tammikuussakin. Samaten +20 asteeseen päästään jopa näin lokakuun lopussa mutta kesäkuussa ei. Vanhempani ovat viettäneet Kölnissä kaksi syyslomaa juhannuksena, mutta viime päivinä on taas kuljettu t-paidoissa. Ja hikoiltu yliopiston opetustiloissa, jotka saatiin juuri vasta lämmitettyä, joten eihän niitä nyt helleaallon alla viilennellä. Saunatunnelma sopii erityisesti suomen kielen tunneille.

klo 7.30

Alkuinnostukseni leutoa säätä kohtaan on vuosien varrella hieman laantunut pukeutusmisongelmien yllätettyä. Minusta syys-lokakuussa on ihanaa kaivaa huivit ja villaiset esiin ja kääriytyä vällyihin.  Villahuivini keräsi viime viikolla huvittuneita katseita ja päätyikin pian repun pohjalle. Suomalaisen aikakäsityksen mukaan pukeutuva päätyy hikoilemaan ja toisaalta myös palelemaan, ihan kuukauteen katsomatta. Paikalliset ovat ratkaisseet ongelman pukeutumalla jatkuvasti välikauteen: samoilla vaatteilla pärjää kesät-talvet, kunhan tottuu siihen, että väillä freesaa ja välillä hikoiluttaa. Kun suomalainen kaivaa shortsit ja kesävaatteet esiin auringon pilkahdettua, kölniläinen riisuu neuletakkinsa.

Huomasin tämän myös käydessäni viime toukokuussa Suomessa. Ihmiset olivat kaivaneet kesävaatteet esiin, koska niiden sesonki on niin lyhyt. Saksalainen ei juuri harrasta vuodenaikavaatetusta. Viime aikoina olen tarkkaillut erityisesti jalkinekulttuuria. On nimittäin niin, että kesähelteelläkin näkee naisia nahkasaappaissa, enkä nyt tarkoita sellaisia naisia, ja kun kaivan talvijalkineeni tammikuun suhrukeliin, näen opiskelijoiden jaloissa kesätossuja. Toisaalta jätän minäkin tennarit kotiin silloin, kun mittari näyttää +11 astetta kesäkuussa.

klo 18

Jo ensimmäisenä Saksan talvenani huomasin vaatevarastostani, että olen Suomesta. Roudasin mukaani viisi talvitakkia, joista yksi on niin lämmin, ettei sitä voi edes käyttää täällä. Tai sitten alle riittää t-paita. Sain hiljattain harjoittelijan Suomesta ja kahden viikon jälkeen hänkin valitteli vaatevarastoaan. Suomalainen oli pakannut mukaan lämpimät talvivaatteet, mutta täällä jatkuvat hamekelit. Kehotin häntä myös hankkimaan polkupyörän, koska se on paras kulkuneuvo näillä huudeilla. Mutta kohtahan on lunta ja kadut jäässä, kuului suomalaisen vastaus. Vaan kun ei ole.

En tietenkään voi valittaa siitä, että saan kulkea kevyissä ja käydä mekko-ostoksilla silloin, kun Suomessa varaudutaan paukkupakkasiin. Mutta kyllä se täytyy sanoa, että neljä vuodenaikaa ovat mahtava juttu verrattuna tähän harmaata-aurinkoa-lehdet puissa-lehdet poissa-hellettä huhtikuussa- kylmää kesäkuussa-liian kuumaa lokakuussa -ilmastoon. Vuodenaikoja minä kaipaan ja niiden vuoksi ehkä vielä joskus palaan.

Zoomaus työhuoneen ikkusta. Siellä ne töröttävät, tornit.

Murtovarkaus

En pidä päivärasismista. Siitä, että maanantaita aina haukutaan ja perjantaita juhlitaan (ne jatkuvat TGIF-päivitykset naamakirjassa) ja sunnuntaina on ihana vaan olla. Minusta maanantaisin on kiva aloittaa uusi viikko ja joskus on ihan mukavaa, että on keskiviikko tai lauantai. Oma inhokkipäiväni on torstai, mutta se ei nyt kuulu tähän. Tämä tarinani kertoo kuitenkin maanantaista, jolloin kaikki ei mennyt niin sanotusti putkeen.

Päivä alkoi sillä, että pudotin kaikenlaisia tavaroita lattialle. Harmittavin takaisku oli lempihajuvesipullon särkeminen, minkä jälkeen olikin aika lähteä töihin. Siellä odotti omanlaisensa kaaos. Laitoksemme toimistoon oli viikonloppuna murtauduttu. Ensin kaikki näytti yllättävän hyvältä, kannettavat olivat paikoillaan eikä muutakaan ollut hävinnyt. Sitten selvisi, että rasiallinen työhuoneiden vara-avaimia oli kateissa. Tästä pääteltiin, että kaikissa huoneissa on käyty. Olinkin jo ihmetellyt aamulla kevyesti aukenevaa työhuoneeni ovea. Huoneiden inventoinnissa selvisi, että vahingot olivat silti vähäiset. Minun huoneestani oli hävinnyt pieni fennistien käteiskassa, joka lopulti vaikutti olleen ainoa hävikki. Kahvikassani (1,20 e), suklaalevy ja kaikki suomenkieliset kirjat olivat kuitenkin omilla paikoillaan.  Mielessä kävi, oliko kyseessä ollut jonkun turhautuneen fennistin kosto. Lähinnä tilanne aiheutti henkisiä kärsimyksiä, sillä onhan inhottava tietää, että paikkoja on pengottu eikä avainten senhetkisestä olinpaikasta ole havaintoa. 

Kuva täältä.

Päivä kului siis murtoa päivitellessä, ja iltaan mennessä selvisi, että yliopisto saa pikavauhtia järjestettyä oviin uudet lukot. Kotona jatkoin asiasta touhottamista ja halusin lähteä lenkille touhottamaan lisää, vaikka herra poikaystävä melkein torkkui sohvalla. Hän on kuitenkin helppoa sorttia ja suostui lähtemään mukaan. Jälkiviisaana voi toivoa, ettei hän olisi aina niin helposti mukaan lähtevä.

Lähtöhässäkässä irrottelin avainnippuja toisistaan, pudotin taas yhdet avaimet lattialle, poimin ne mukaan, suljin oven - ja tajusin, että kädessä ovat työpaikan avaimet, siis niihin lukkoihin, joita siellä paraikaa ollaan vaihtamassa. Aina niin positiivinen herra poikaystävä lähti vihellellen kaivelemaan roskiksia, mutta minä jäin suomalaiskansallisesti myrskypilvenä rapulle huutelemaan perään, että mitä se nyt taas aikoo. Heräsin synkkyydestäni, kun tajusin, että herra alkoi muovinpalalla ronklata ovea ja lukkoani. Koko päivä oli mennyt murtoasioista puhuessa ja tässä, silmieni alla, yrittää rakas poikaystäväni nyt murtautua kotiini. Samalla minulle selvisi, että hän oli kerran murtautunut omaan kotiinsa kirjastokortilla. Hurraa saksalaiset ovet ja turvallisuus!

Kokkola, vois olla kiva paikka asua tämäkin.

Voin jopa sanoa, että onnekseni puuha ei kuitenkaan onnistunut. Oli ilo tietää, ettei asuntooni ihan noin vain murtauduta. Alakerran naapuri oli tällä välillä kotiutunut, joten lähdimme seuraavaksi soittamaan ovikelloa. Olimme olleet matkalla lenkille, joten puhelimet ja muut ylimääräiset tavarat olivat kotonani lukkojen takana - kuten myös se vara-avain, jonka olin herra poikaystävälle tällaisten tilanteiden varalta antanut.

Naapuri osoittautui perin kölniläiseksi, puheliaaksi ja ystävälliseksi vanhaksi rouvaksi, joka tarjosi kaikki puhelimet käyttöön ja keitti vielä kahvitkin päälle. Siinä ammattiapua odotellessamme saimme kuulla puolet elämäntarinasta ja kaikki tulevaisuudensuunnitelmat. Jotenkin minua ei enää edes niin harmittanut vaan alkoi jopa vähän hyrisyttää koko absurdi tilanne. Me juoksutrikoissamme maanantai-iltana vieraan ihmisen keittiössä juomassa kahvia ja odottelemassa lukkoseppää murtautumaan asuntooni. Saksassahan ei tunneta sellaista käsitettä kuin huoltoyhtiö, vaan tällaisissa tilanteissa soitetaan yksityistä apua keltaisilta sivuilta. 

Brugge. Tänne pääsisi ehkä ikkunasta.

Lopulta avaaja saapuikin ja parin minuutin ronklaamisen jälkeen olivat molemmat ovet auki. Ensimmäinen ovi aukeaa käytävään ja oli siksi haastavampi kuin  sisäovi. Hyvä tieto tämäkin. Ovien auettua selvisi herran taksa ja se, että homma oli jossain määrin puolipimeää. Iltataksa tarkoitti tuplakorvausta ja toinen ovi tarkoitti vielä mahdollista tuplausta... Tällaiseen ei kuitenkaan päädytty, mutta muuten aika röyhkeästi tyyppi vei eurot kotiin. Eipä siinä juuri vaihtoehtoa ole, kun hän on juuri avannut ovesi, jotka olet tyhmyyttäsi itseltäsi sulkenut. Tyhmyydestä sakotetaan, niinhän se menee.

Lenkki jäi siltä illalta väliin ja seuraavana päivänä koko episodi lähinnä jo nauratti. Sain töissä uudet avaimet ja varmistin, että herra poikaystävä jättää vara-avaimeni omaan kotiinsa vastaisuuden varalle. Näin tapahtui - avain roikkuu nyt naulassa seuranaan heijastin: Tulossa taas - Äinään pimeät.

Opintomatka Suomeen

Yksi mielenkiintoisimmista tämän talven työhommista oli järjestää ja johtaa ryhmä saksalaisia opiskelijoita ekskursiolle Suomeen. Suunnittelin syksyllä sellaista 20-hengen leppoisaa ryhmämatkaa. Deadline koitti, ja meitä olikin 28. Pari kävi vielä jälkikäteen itkemässä, eikö mukaan mitenkään pääse. No, ei päässyt.

Kohteiksemme  valikoituivat täysin sattumanvaraisen arvonnan seurauksena Helsinki, Tampere ja Vaasa niin, että jokaisessa kaupungissa vietettiin kaksi yötä. Ohjelma vaihteli yliopistovierailusta Linnanmäkeen ja museoista Pyynikin näkötornin munkkikahvilaan. Ainoa kielto opiskelijoille oli, että kukaan ei saa kuolla, koska se aiheuttaisi paljon lisätyötä. No, kukaan ei kuollut. Eikä lääkäriinkään jouduttu kuin yhden silmän takia eikä sekään ollut opiskelijan. Myöskään poliisin kanssa emme joutuneet asioimaan, mitä nyt saimme seurata, kun poliisi heitti Tampereen keskustorilla maijaan meidän ryhmämme jalkoihin sammuneen humalaisen. 

Zombiewalk, Helsinki

Suomen suvi tarjosi parastaan, mutta näinhän olin koko talven luvannut. Ainoastaan Tampereella ripsaisi vesikuuron illalla, mutta sekään ei haitannut, koska vietimme iltaa ravintola Telakassa - ja pelastimme samalla yhden keikkaillan. Ilman meidän porukkaamme paikalla olisi ollut korkeintaan kymmenen kuuntelijaa. Nyt paikka näytti täpötäydeltä. Pienenä lisäjuonteena mainittakoon, että toinen illan artisti, The Hearing, esiintyi soolona ja kertoi, että kokee välispiikit hankaliksi ja höpöttelee siksi, mitä sattuu. Mun teki mieli huutaa, että ei se haittaa, suurin osa yleisöstä ei muutenkaan ymmärrä, mitä sä sieltä lavalta puhut. No, en huikannut kuitenkaan.

The Hearing: Dorian

Luulen, että matkamme kohokohta oli monelle luontoretki Vaasassa Kvarkenin alueelle, Unescon maailmanperintökohteeseen. Ajelimme saareen bussilla ja teimme sitten kolmituntisen metsäpolkuvaelluksen oppaan kanssa. Aurinko paistoi, merituuli suhisi ja suurin osa ryhmäläisistäkin näytti iloisilta. No, olihan siellä niitä hyttysiä, jotka pääsivät kerrankin ulkomaisen lihan makuun. Hah.

Vaasa tarjosi muitakin hyvin suomalaisia kokemuksia. Olin koko talven valmistellut opiskelijoita siihen, että Suomessa lauletaan sitten karaokea. Sattuikin sitten niin sopivasti, että hotellimme alakerrassa oli kaupunginosan ainoa karaokebaari ja ehkä jopa ainoa terassi, jossa pääsi heti sopivaan kaurismäkeläiseen tunnelmaan. Lounasaikaan paikka täyttyi duunareista ja niistä, joilla on aikaa. Keskiolutta ja iltalehteä ja vaatetus kuin suoraan filmistä. Illalla karaokessa sitten räjähti. Porukkamme lisäksi lavalla nähtiin Ritu, 150 kiloa mintunvihreässä trikoomekossa, ja kuultiin Janne Tulkin parhaita. Myöhäisillalla lavaa kansoittivat suomalaiset nuoret miehet Tsingis-kaanilla ja muilla klassikoilla. Yö oli valoisa ja lyhyt enkä usko opiskelijoiden sitä heti unohtavan - ja jos, se johtuu sitten alkoholista.

Tauon paikka Pispalassa.

Suomessa on aina kiva käydä, mutta en ollut odottanut tuntevani itseäni ulkomaalaiseksi omassa maassani. Puhuin viikon ajan lähes pelkkää saksaa, mikä tietysti oli ryhmämme kannalta paremmin ymmärrettävää. Olen ehkä muutenkin ollut jo niin kauan pois ja saksalaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen tottunut, että päädyin kummastelemaan suomalaisten yrmeää olemusta. Toisaalta samalla kaikki aina joustivat ja auttoivat ja kaikki onistui, vaikka aluksi ihmiset näyttivät epäkohteliailta ja siltä, että niitä ottaa päähän.

Toki omasta kaksoisagentin roolistani oli usein hupia ja hyötyä, kun ymmärsin, mitä kanssaihmiset ympärillämme puhuivat. Toisaalta saksalaistumiseeni kuuluu myös se, että koodisto on mennyt hieman sekaisin. Soitin Pyynikin kahvilaan ja kerroin, että meitä on kohta tulossa 27 munkinnälkäistä.  Saksassa olisin esitellyt itseni sukunimellä ja teititellyt. Suomessa en tiennyt, mitä tehdä. Puhelimeen vastasi iloinen naisääni etunimellä. Siitä riemastuneena minä kiljaisin puhelimeen: ¨No Heidi tässä MOIII!¨ Seurasi hämmentynyt hiljaisuus, jonka aikana nainen todennäköisesti mietti läpi kaikki tuntemansa Heidit. No, nyt niihin kuuluu yksi lisää.

Loppuun sitten nämä kliseiset, väsyneitä mutta onnellisia. Luulen, että aika moni ryhmäläisemme on jo alkanut katsoa paluulentoa Suomeen. Seuraava ekskursio täytyy ehkä järjestää pimeimpään talviaikaan, jotta saavat oikean käsityksen realiteeteista. Hah.

Vaasa, klo 22.45

Idiootti asuntoa etsimässä

Kävin hiljattain teatterissa katsomassa sovituksen Dostojevskin Idiootista (1868) ja tunsin vahvaa sympatiaa ruhtinas Myskiniä kohtaan. Tarinan alkaessa hän on ollut monta vuotta Sveitsissä hoidattamassa epilepsiaansa ja palaa Pietarin seurapiireihin iloisen naiivilla mielellä. Häntä kutsutaan idiootiksi, koska hän ei osaa pelata pelejä vaan on hyväntahtoinen ja kiltti. Loppua kohti hän ei enää hallitse tilanteita eikä ymmärrä, mitä ihmiset häneltä haluavat tai miten pitäisi olla ja käyttäytyä. Lopputuloksena on hulluus. Jotenkin tämä alkoi tuntua hyvin tutulta perussyndroomalta kaikilla, jotka asuvat tai ovat asuneet ulkomailla vieraan kielen ja kulttuurin parissa. No, okei, ehkä tuota hulluksi tulemista lukuunottamatta.

http://www.schauspielkoeln.de/stueck_trailer.php?ID=470

Jos joskus pääseekin unohtamaan, että asuu ulkomailla ja on ulkomaalainen, tulee jossain vaiheessa muistutus ja karu palautus maanpinnalle. Viimeksi kävi näin, kun aloin tässä keväällä etsiä uutta asuntoa. Aloin tutkia asuntoilmoituksia netistä ja laitoin sanan kiertämään, jos joku sattuisi tietämään jotain. Hyvin pian minulle selvisi, että kun automaattisesti lähetetyt ilmoitukset kilahtavat sähköpostiin, niihin pitää reagoida erittäin nopeasti. Toisaalta minulla meni ensin tovi ymmärtää, mitä kaikkea ilmoituksessa ylipäänsä kerrotaan ja halutaan.

Asunnon hakeminen tai saaminen ei nimittäin ole kovin helppoa. Saksalaiset rakastavat byrokratiaa, mikä näkyy myös vuokranantajien vaatimuksissa. Hakukaavakkeen lisäksi asunnon hakijan täytyy toimittaa kopio jopa kolmen edellisen kuukauden palkkakuiteista, kopio henkkareista sekä virallinen todistus velattomuudesta. Jälkimmäisin selvisi minulle vasta, kun olin kysynyt paikallisilta, mitä ihmettä tarkoittaa Schufa-Auskunft. Ulkomaalaisen leima kirkastui otsassani.

Saksassa ei juuri omisteta eli osteta asuntoja vaan suurin osa asuu koko elämänsä vuokralla. Vanha luokkayhteiskunta kummittelee taustalla: rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. On nimittäin niin, että yksittäiset ihmiset eli vanhat, rikkaat suvut omistavat koko kerrostalon. Tämän koko meidän rapun omistaa naapuritalossa asuva vanha pariskunta, uuden asuintaloni omistaa rikas psykiatripariskunta. Ja näin siis talo kerrallaan. Ei ihme, ettei myytäviä asuntojakaan juuri markkinoille putkahda. 

Monet asunnot välitetään firman kautta, jolloin takuuvuokran lisäksi putoaa maksettavaksi hyvänkokoinen provisio. Sen lisäksi näillä saksalaisilla on tapana kantaa keittiönsä mukanaan. Vuokranantaja säästää, kun keittiö kuuluu vuokralaisen itsensä hankittavaksi ja hoidettavaksi. Joskus edellinen vuokralainen jättää keittiönsä lähtiessään, jolloin seuraavan tulee lunastaa se. Kulut voivat olla huomattavat, ennen kuin uuteen asuntoon on edes päässyt.

Minulla kävi kuitenkin tuuri. Olin vasta pääsemässä jyvälle asuntomarkkinoista ja asunnonetsinnästä, kun tärppäsi. Löysin tilavan, rauhallisen ja valoisan asunnon, josta ei mennyt provisiota eikä keittiökään tullut kalliiksi. Kämpän omistaa lastenpsykiatripariskunta, joka asuu linnaansa Kölnin laitamilla. Mikä niissä rikkaissa onkin, että heitä ympyröi kummallinen aura. Istuin puoli tuntia nahkaisella tuolilla antiikkisen puupöydän ääressä ensin nolona siitä, että en ¨ulkomaalaisena¨ muistanut tuoda kaikkia vuokraamiseen tarvittavia papereita mukanani ja sitten vaikeana siitä, että en ymmärtänyt heti kaikkea, mitä minulle etäisen kohteliaasti selitettiin. Sopimus on kuitenkin kirjoitettu, joten kovin pahasti en mokannut, vaikka oloni oli - kuin idiootilla.

                                                           Zen Café: Idiootti (1998)

Työmatkalla Firenzessä

Monet ystäväni ovat vuosia olleet Italia-faneja, mutta itse olen aina kääntynyt enemmän Espanjan puoleen. Italian kielikin kuulostaa niin agressiiviselta verrattuna mannerespanjalaiseen sössötykseen. Onhan siellä ruoka, maisemat ja jalkapallo, mutta myös Berlusconi ja mafia. Että enpä tiedä. Viime vuonna vitsistä alkunsa saanut projekti johti kuitenkin siihen, että kävin pari viikkoa sitten opetusvierailulla Firenzen yliopistossa. Tässä parhaat palat italialaisesta yliopistomaailmasta, sinulle lukija.

Säntilliseen saksalaiseen yliopistoelämään tottuneelle näyttäytyy italialainen meno kaaoksena. Kevätlukukausi oli jo menossa, mutta edelleenkään kaikista opetustiloista ei ollut varmuutta. Pidin lopulta yhden luentoni tietokoneluokassa. Kölnissä alkaa ensi viikolla kesälukukausi, ja toissaviikolla sähköpostiin saapui tieto ensi talvilukukauden kursseille varatuista opetustiloista. Jep jep.

Italiassa on viety akateemisen vartin käsite äärimmilleen. Kun kyselin aikatauluista, sain kuulla, että jokainen professori ja opettaja saa itse päättää, aloittaako tuntinsa tasalta vai vartin yli samoin kuin senkin, loppuuko tunti puolelta, varttia vaille vai jopa vasta tasalta. Opiskelijoiden on kuulemma vain opittava muistamaan, kuka tuntinsa mitenkin pitää ja suunniteltava aikataulunsa sen mukaan. Tämä johtaa siihen, että opiskelijoita saapuu tunnille myöhässä (mutta onko myöhässä, jos hyppää toisen opettajan aikatauluista toisen tuntiraamiin) ja lähtee tunnin loppupuolella ripotellen pois, jotta ehtivät seuraavalle kurssille. Sisäistin systeemin niin hyvin, että pidin toisena opetuspäivänä opiskelijoita tunnilla 15 minuuttia yliaikaa. Kukaan ei valittanut.

Mutta Italia voi myös yllättää. En ollut juuri stressannut sitä, että en onnistuisi opettamaan italialaisia englanniksi. Tunnettu tosiasiahan on, että italialaiset puhuvat hyvin - italiaa. Kyllähän minun englantini sinne riittäisi. Ensimmäisen opetustunnin aikana  tajuan, että opiskelijat puhuvat lähes parempaa englantia kuin minä. Tunnin jälkeen kuulen, että suurin osa paikallaolijoista opiskelee suomea/unkaria ja englantia. Onneksi en tiennyt tätä aikaisemmin.

Minulla oli viikon aikana useammin kuin kerran olo, että olen italialaisessa elokuvassa. Tiedättehän ne kevyet draamat, jossa riidellään ja rakastetaan ja loppukohtauksessa kaikki papattavat toistensa päälle mutta näyttävät silti hyvin onnellisilta. Odotin koko ajan, että kohta Fellini siirtää kameran paikkaa ja näyttää minulle, miten lavasteet on sijoitettu. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaikka viimeistään yliopiston kirjastossa vierailtuani olin varma, että tämä ei voi olla totta.

Rakennuksen välikerroksessa sijaitsee pieni fennougristiikan laitos.

Eräänä päivänä kävimme siis paikallisen kollegani kanssa etsimässä antiikkisesta kirjastorakennuksesta käännöstä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksesta. Etsintöihin kului puolisen tuntia ja niihin osallistui ainakin kuusi ihmistä. Kirjojen paikkoja oli kuulemma juuri siirretty, joten ennen lingvistiikan laitoksen (kyllä, tilanpuutteen vuoksi laitokset ja kirjastot toimivat limitysten) käytävässä sijainneet fennougristiikan kirjat olivat nyt hävinneet. Tai kukaan ei ainakaan ollut merkinnyt ylös sitä, mihin ne oli siirretty.

Kävimme ihmettelemässä hyllyjä, ja muutama lingvistiikan laitoksen työntekijäkin saapui levittelemään käsiään. Yksi seurasi meitä ihan vain uteliaisuuttaan koko loppuetsinnän ajan. Palasimme taas alakerran luukulle, jotta permanenttinainen voisi tarkistaa kirjan sijainnin vielä uudestaan koneelta. Hän neuvoi meitä palaamaan lingvistiikan käytävään ja katsomaan vähän tarkemmin. Mehän menimme, marssimme jonossa läpi pari muutakin kerrosta ja näimme lisää leviteltäviä käsiä ja kummeksuvia katseita (suomalaisia kirjoja, meilläkö?) ja palasimme lopulta taas alakertaan. Siellä meidän eteemme nostettiin ylpeänä - käännös Tuntemattomasta sotilaasta. 

Maassa maan tavalla, ja on hienoa, että monet asiat toimivat Saksassa varsin hyvin. Silti Saksassa koen olevani enemmänkin poliisisarjassa kuin elämänmakuisessa italialaisessa taidefilmissä.

Arno-joki

Kuukausi Thaimaassa - kootut

Toteutin helmikuussa pitkäaikaisen unelmani ja lähdin kaukomaille. Kohteeksi valikoitui Thaimaa, joka ei ehkä persoonallisin valinta, mutta helppo ja turvallinen. Jo menomatkalla oli selvää, miksi en ole sellaiselle matkalle aikaisemmin päätynyt: lentokoneessa istuminen on aika tylsää hommaa, vaikka kyllähän kunnon turbulenssi pitää pientä jännitystä vireillä. Pelasin yön tunnit Bejeweled-peliä (Ennätys pahimman turbilenssin aikana 49 500)  ja selvisin Intian tuulten ryskytyksestä. Seuraavalla kerralla teen kyllä niin kuin eräs ystäväni, joka lentää aina unilääkkeillä. Tai morfiinilla.

Seuraavassa kootut selitykset kuukauden varrelta.

1. Ruoka

Alkureissusta ihmettelin, kuka menee syömään länsimaista ruokaa mainostaviin ravintoloihin, kun tarjolla kerran on maukasta ja aitoa thaimaalaista. Kahden ja puolen viikon jälkeen aloin ymmärtää ja liityin itseki mauttomia pastoja nauttivaan kerhoon. Kaikki curryt olivat pääasiassa herkullisia, mutta tuppasivat seuraavana aamuna muistuttamaan itsestään. Pienen mahatautiepidemian jälkeen keskityin lähinnä rauhallisempiin ruokiin, vaikka kuukaudessa ehtii hankkia yliannostuksen turvaruuistakin, kuten cokiksesta, sipseistä ja banaaneista.

2. Kulkuneuvot

Juna - bussi - taksi - tuktuk - polkupyörä - venetaksi - laiva. Kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran. Sen verran itsesuojeluvaistoa kuitenkin löytyi, että en lähtenyt harjoittelemaan skootterilla-ajoa mäkisillä ja huonoilla teillä. Kerran vaisto tosin petti. Vietin yhden hauskan iltapäivän neljän saksalaisen ja yhden norjalaisen kanssa pick up -taksin lavalla. Kun junaa oli odoteltu jo kauan ja tuli ilmoitus, että vielä  menee tunteja, pakkasimme tavarat taksiin ja ajoimme maantietaipaileen, 300 km, avolavalla. Tuuletus pelasi ja maisemissa riitti katsomista, mutta olihan se aikamoinen peltipurkki. Onneksi sitä alkoi miettiä vasta, kun olimme perillä.

3. Turismi

Turismi on Thaimaassa toki tärkeä elinkeino, mutta sen myötä siellä menee kyllä paljon pilalle tällä hetkellä. Tyhjiä, rauhallisia ja koskemattomia rantoja löytyy koko ajan vähemmän, koska turisteja tulee koko ajan enemmän. Esimerkiksi menneiden vuosien suosikkikohde, Phi Phi on nykyään täysin pilattu eikä millään tavalla suositeltava matkakohde, ellei tavoitteena ole juoda itseään täyteen ämpäriviinoilla ja tanssia rannalla   20-vuotiaiden kanssa. Vaikuttaa myös siltä, että Thaimaa on pian ruotsalaisten siirtomaa. Tapasin matkan aikana yllättävän vähän suomalaisia, mutta ruotsalaisia oli joka paikassa.

Monet asiat toimivat Thaimaassa kuitenkin todella hyvin, koska menijöitä ja tulijoita on niin paljon. Aina löytyi valmis reittisuunnitelma ja Joint-ticket, kun johonkin halusi rinkkansa kanssa siirtyä. Paikalliset ovat ystävällisiä eikä suurin osa halunnut sumuttaa avutonta matkalaista.

4. Maisemat

Kunnon skandinaaveina minä ja matkaseuralaisemme olimme aina onnellisimmillamme silloin, kun näköpiirissä ei ollut merkkejä muista ihmisistä. Toki satuimme myös turistikohteisiin, mutta pääasiassa haeskelimme rauhallisempia kulmia. Parhaiten tämä onnistui Ko Lantan lähes tyhjillä hiekkarannoilla ja Ko Lipellä, joka on viimeisiä saaria ennen Malesiaa. Joskus rannat olivat niin rauhallisia, että ei haitannut, vaikka bikinien yläosan lukko päätti hajota ja koko loppupäivä mentiin yläosattomissa, ei siis pelkästään rannalla. (Muuten ihmisillä oli aika säntillisesti kaikki bikinien osat päällään, ehkä kunnioituksesta thaita kohtaa, jotka kylpivät kaikki vaatteet yllään.)

5. Villieläimet

Minulla oli se onni, että seuralaiseni maistui herkullisemmalta kuin minä. Siksi vältyin pahimmilta hyttysarmeijoilta. Toki bungalowssamme vieraili erinäisiä luontokappaleita, mutta lopulta villeimmäksi kortiksi osoittautuivat kissat. Kissoja ja koiriahan oli joka paikassa, ja ne tekivät mielellään myös tuttavuutta. Eräänä päivänä hengailimme terassilla, kun mökistämme kuului rysähdys. Avasimme oven ja sieltä singahti salamana ulos kissa. Se oli kiipeillyt välikatolla ja pudonnut katon läpi tuuletusluukusta, jota peitti vain kevyt bambulevy. En tiedä, kuka meistä säikähti eniten, kissa vai me.

Eräässä toisessa paikassa olin päiväunilla, kun kuulin ensin askeleita ja sitten joku hypähti sängylleni. Ihmettelin tovin, että tuntuupa Siri kevyeltä, kunnes avasin silmät, ja edessäni töllötti pikkukissa. Samaisessa paikassa tapahtui usein niinkin, että omistajien kissat nukkuivat ja hengailivat terassillamme. Eräänä iltana makoilimme jo sängyssä lukemassa, kun mökin täytti omituinen haju. Pieraisitko? En, etkö säkään? En. Mökkimme ohuet bambuseinät olivat myös kissan pierun läpäiseviä. 

6. Veitsi tyynyn alla

Minähän olen sellaista herkkää sorttia, joka katsottuaan kauhuleffan valvoo kuukauden.  Sellainen, joka keksii kyllä ihan itse ne möröt sinne kaappiin. Pääasiassa selvisimme reissusta möröittä, mutta alkumatkasta oli sydänkohtaus lähellä. Vietimme ensimmäistä yötä bungalowssa saaressa. Mökkimme sijaitsi hiljaisella ja kallioisella rannalla, jonka erotti pääkylästä jyrkkä mäki sekä erittäin huonokuntoinen ja tietysti valaisematon tie. Olin vielä hieman jetlagissa unirytmini kanssa, mutta jossain vaiheessa kuitenkin nukahtanut, kun pomppasimme molemmat norjattaren kanssa pystyyn. Mikä se oli? Oli kuulostanut siltä, kiun joku olisi astellut puisella terassillamme. Seuraava ääni kuulosti siltä, kuin joku yrittäisi tuupata oveamme. Ulkona näkyi vain pimeyttä ja muutaman pihavalon aiheuttamia puiden varjoja. Seuralaiseni alkoi huhuilla ovelle, minä hyppäsin sängystä ja aloin kännykän valossa tutkia tilannetta linkkuveitsi kourassa. Selvisi, että tuulen suunta oli yön aikana muuttunut. Tuuli tuli nyt suoraan mereltä paukuttaen myös puulevyä mökin nurkalla. Äänille löytyi siis järkevä selitys, mutta nukuin silti loppuyön se sveitsiläinen linkkuveitsi tyynyn alla. Onneksi yksikään kissa ei päättänyt sinä aamuna tunkeutua mökkiimme. 

Viimeinen ilta luonnonpuistossa.

Kesä talven keskelle

Olen aina ajatellut, että laulun sanoilla kesä talven keskelle tarkoitetaan enemmänkin symbolista tasoa. Että joulumieli täyttää sydämet, ja vaikka pakkaset paukkuvat, on tuvassa kuusen alla kesä. Näinhän se usein Suomessa on, ja niin se oli tänäkin vuonna. Oli mainiota laskeutua Keski-Euroopan venyneestä lokakuusta Suomen hangille ja tuntea pakkanen nenänpäässään. Kävin tekemässä enkelin hankeen joulusaunasta ja olin vaan, että ihanaa.

Minulla on vanhempieni pihapiiristä ja alla olevasta peltomaisemasta satoja kuvia (klikkaa videota). Silloin, kun siellä vielä asui, ei maisemassa ollut mitään jännää. Nyt, kun asuu suurkaupungissa ja tulee vierailulle, sitä vain tuijottaa. Ja tuijottaa. Ja tuijottaa.

Saksassa sen sijaan oli ollut hyvinkin konreettinen kesä talven keskellä. Joulukuussa oli yksi luminen viikonloppu, mikä oli sekin toki enemmän kuin koko viime talvena yhteensä. Kölnin ympäristössä oli ollut joulun tienoilla +15 astetta ja satanut niin paljon vettä, että Rein oli alkanut tulvia. Tulvat kuuluvat toki jokaiseen vuoteen, mutta ehkä enemmän sinne kevätpuolelle kuitenkin. 

Kuva täältä.

Eilen töissä kuulin, että Baijerissa joulunsa viettäneet olivat saaneet nauttia ihan vallan t-paitakeleistä.  Lämpöä oli paikoittain ollut +20, ja ihmiset olivat grillanneet parvekkeilla. Ei kyllä se sellainen mitään joulumieltä tuo, sanon minä.

Köln on edelleen harmaa ja ruskea ja äänekäs ja kiireinen, mutta yksi asia täällä kuitenkin miellyttää. Nimittäin valo. Kipaisin eilen työhuoneelta toiseen rakennukseen pitämään tuntia ja matkalla tajusin, että kello on neljä ja vielä on ihan valoisaa. Pitäkää te siis lumenne ja talven ihmemaanne, meillä on täällä pidempi päivä. Ainakin toistaiseksi.