Friday 23 December 2011

Kölnin joulutorit - lyhyt oppimäärä

Taas on se aika vuodesta ja onneksi se on vain kerran vuodessa, koska ei sitä glühweinia aivan rajattomasti jaksa juoda. Kölnissä on monia toreja ja aukioita, joille oli rakennettu joulutori. Torit avattiin marraskuun lopussa ja suljettiin eilen. Periaatteessa kaikissa toreissa on sama konsepti: on muutama iso glühwein-alue, lukuisia ruokakojuja ja tavaran myyjiä. Samalla firmalla voi olla koju useammallakin torilla. Ainakin joulukoristeita, lasiesineitä, hattuja, Köln-tuotteita, gourmee-tuotteita (juustoja, makkaroita, suklaita, hilloja, kastikkeita ja levitteitä) löytyy joka torilta. Mikä torit kuitenkin erottaa on värimaailma ja yleisteema. Tässä lyhyt läpileikkaus muutamista Kölnin suurimmista toreista.

Tuomiokirkon tori
on selkeä turistirysä ja siksi aina aivan täynnä. Mökit ovat nättejä mutta kulkuväylät erittäin kapeita ja ahtaita. Keskellä on pieni esiintymislava, jossa erinäiset artistit kävivät laulamassa joululauluja. 
Punainen glühwein oli ihan hyvää mutta valkoinen ei ollut minun suuhuni sopivaa.
Bonus: Suomalainen koju, jossa myytiin jotain heavymetalliin liittyvää sälää. Koruja tai muuta sellaista. En käynyt sen tarkemmin tutkimassa. Monena vuonna paikalla on ollut myös suomalainen hunajakoju.

Neumarktin joulutorin
teemana ovat valkoisuus ja enkelit. Torin sijainti on hankala tai erinomainen, sillä se sijaitsee liikekeskustan liikenteen risteyskohdassa. Neumartkin alta ajaa monta U-bahnlinjaa ja sivuitse molemmin puolin ratikoita ja busseja. Toisaalta tämän takia torille on helppo päästä. Ruokatarjonta oli erinomainen, kaikkea löytyy paistetusta kalasta suklaatäytteisiin lettuihin ja flammkuchenista grilliruokiin.


Glühwein oli makeahkoa ja hyvää.
Bonus: Glühwein tarjoiltiin valkosista enkelikupeista, joissa on joka vuosi uusi design eli erilainen enkeli ja joiden sisällä on tuomiokirkon tornit vuosiluvun kanssa. Kupin pantti oli 2,5 euroa, millä sen saa viedä kotiin. Jätin tällä kertaa ottamatta mutta joskus olen vienyt kuppeja Suomeen joululahjaksi.

Heumarktin/Altmarktin joulutori 
sijaitsee vanhan kaupungin aukioilla vain kiven heiton päässä Neumarktista. Tämä tori on keskiaikateemainen. Altmarktin torilla on tonttuteema, mikä näkyy koristeissa ja seinämaalauksissa.  Heinzelmenchenit ovat pikkuapureita, jotka ovat menneinä aikoina hoitaneet kölniläisten työt.

Heumarktin kojut ovat synkempiä, vaikka niissäkin leikkii tonttuja. Perinteisiin kuuluu, että torin keskelle rakennetaan luistinrata sekä karuselli ja muita tivolilaitteita. Jäällä pääsee pelaamaan myös jotain curlingin tapaista keilapeliä.



Ruokatarjonta oli erityisesti lihansyöjille sopivaa. Grillatut lihavartaat olivat hyvän kokoisia ja varmasti maistuvia.
Glühwein oli edullisempaa kuin muualla mutta myös pahempaa kuin muualla. Odotin teemaan sopivaa savista mukia, mutta kupeissa olikin moderni joulupukki. Juomansa sai nauttia eläinten suojaa muistuttavassa katoksessa.
Bonus: Vierailullani huomasin kyltin, jossa luvattiin, että Heumarktille avataan lähitulevaisuudessa Hesburger. (toim. huom. nyt se Hesburger on jo lopetettu.)

Stadtgartenin
joulutori on pieni mutta idyllinen. Se on rakennettu ison ravintola/konserttipaikan pihamaalle. Kojut ovat soman punaiset ja myynnissä on erityisesti käsitöitä ja kulinaarisia erikoistuotteita. Tori on paikallisten suosiossa juuri erikoisuuksiensa takia ja siksi, että se sijaitsee vähän sivussa ostoskaduilta. Alueen ongelma on sen pienuus: kaikki ihmiset sahaavat edestakaisin, koska ympäri ei pääse. Lauantaina alkuillasta tungos oli aivan mahdoton. Flammkuchen oli kuitenkin hyvää ja palvelu nopeaa ja tehokasta.


Glühwein oli koko kaupungin parasta - ja kaiken lisäksi luomua.
Bonus: Hyvä tunnelma ja erinomainen seura saivat aikaan paljon naurua eli vatsalihaksetkin treenautuivat illan aikana.

Lisää tietoa joulutoreista täällä.

Ja loppuun vielä todiste siitä, että Kölnissäkin käväisi mennä viikolla lunta. Ehkä talven ensimmäisen ja ainoan kerran. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin: Hyvää joulua ja onnea vuodelle 2012!



Thursday 10 November 2011

Teatterissa

Olen jo pitkään kaivannut teatteritaiteen pariin, mutta olen pitänyt kielimuuria jotenkin liian korkeana. Elokuvia nyt katsookin jo saksaksi dubattuina, (siihenkin tottuu, vaikka alussa inhosin epäsynkronista puhe-ääni-yhdistelmää tai sitä, kun Bruce Willis ei kuulosta Bruce Willikseltä) mutta eikö teatteri ole hieman eri asia?

Toisaalta, miksi asettaa kieltä esteeksi. Joskus suomenkielisetkin teokset ovat jääneet etäisiksi, joten mikä ja kuinka suuri oikeastaan on kielen rooli näyttämöllä? Tähänastisen elämäni hienoimmat teatteriesitykset kun ovat sattuneet olemaan aivan oudonkielisiä. Vuonna 2003 näin Hollannissa Adriyn Zholdakin lähes nelituntisen teoksen, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Näyttelijät puhuivat venäjää, joka oli puhuttu ääninauhalle hollanniksi. Ensimmäisen tunnin vihasin teosta. Seuraavaan väliaikaan mennessä toivoin, ettei se koskaan loppuisi. Tämä ohjaaja on muuten sama, joka vieraili hiljattain Anna Kareninalla Turussa. Pari vuotta sitten näin Göttingenissä Beckettin Huomenna hän tulee - näytelmän, joka voitti Lahden kaupunginteatterissa pyörineen version mennen tullen, vaikka en jälleen ymmärtänyt sanaakaan.



Schauspiel Köln on arvostettu ja palkittu teatteri, jonka nykyinen rakennus on 60-luvulta. Kompleksin toisessa osassa toimii Kölnin ooppera. Nobel-voittaja Elfried Jelinekin teksteistä koottu kolmeosainen teos näytti trailerin perusteella niin monipuoliselta elämykseltä, että päätin heittää kielikysymykset nurkkaan. Yli kolmetuntinen teos osoittautuikin yhdeksi hienoimmista koskaan näkemistäni katkelmista, nykyteatteria parhaimmillaan, vaikka seassa olikin myös tuttua brechtiläistä.

Teoksen teemoina olivat ihmisen tarve rakentaa, moderni yhteiskunta ja moderni työväestö vastaan luonnon hallitsemattomuus ja erityisesti veden elementit. Näyttelijät olivat lähes koko ajan näyttämöllä, lisäksi ensimmäisessä osassa oli tanssijoita ja mieskuoro. Eräs komeimmista kohtauksista oli koko lavaensemblen muodostaman kuoron 20 minuuttinen laulu-taputus-hymistys-lausunta. Toki harmitti, että tekstiä oli niin paljon, etten aina pysynyt siinä mukana. Seuralaiseni ymmärsi tekstistä vielä vähemmän kuin minä, mutta oli silti aivan huumaantunut. Teatteri-ilmaisunohjaajaystäväni totesikin, että teoksessa oli viety taiteelliset ideat loppuun asti - kuten se, mitä kaikkea voi tehdä ja tapahtuu, jos lava päätetään täyttää vedellä - ja nousi ensimmäisten joukossa antamaan seisoma-aplodit. 

Seuraavan kerran menen vierailulle Schauspieliin viimeistään helmikuussa, kun vien opiskelijani katsomaan Bertol Brechtin näytelmää Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti (Herr Puntila und sein Knecht Matti). 

Na, was? Weg mit dem Haus! Wem bürden wirs auf? Das Wasser trägt alles, wir müssens ertragen, und Schweigen breitet sich aus. Schweigen besänftigt die Not und das Wasser die Erde. Und Stille jetzt.

Keltainen valo. Black out. Hiljaisuus.



                               Jelinek: Das Werk / Im Buss / ein Stutz


Sunday 30 October 2011

Oonalla kylässä

Viime viikonloppuna olin Oonalla Heidelbergissä. Niillä oli katolla sauna ja keittiössä tosi hieno lamppu. Lauantaina me käytiin ihanassa karkkikaupassa, jossa sai maistella kaikkea. Sit me käveltiin kaupungilla, syötiin kakkua ja koska oli niin kylmä, mä ostin uuden villatakin. Me käytiin myös valokuvanäyttelyssä kattomassa valokuvia, jotka oli kuiteskin vähän tylsiä. Mutta siellä pyöri myös suomalainen dokumenttifilmi! Kuunneltiin ensin, et joku puhu jossain suomea, ja sit löydettiin verhon takaa katsomo ja filmi helsinkiläisestä hautaustoimistosta. Sen oli tehny joku sellanen Heta Kutschka. Illalla me syötii, kuunneltiin suomalaista musaa ja sit jälkkäriksi vielä jäätelöö, jonka nimi oli kylmä koira. Se oli tosi hyvää.


Sunnuntaina me syötiin sämpylöitä aamupalaksi ja lähdettiin sit katsomaan Linnaa. Mut ei siellä mitään prinsessoja ollu. Paitsi me kaks. Se linna oli tosi vanha ja siinä oli osia eri aikakausilta. Ja joskus siellä ky oli asunut joku prinsessa, mutta se ei viihtyny. Niinpä sen mies rakennutti sille koristeellisen portin, jotta se tulisi iloiseksi, kun se katselisi sitä. Mut ne rakentajat mokas ja laitto ne koristeet portin väärälle puolelle, niin ettei se sieltä linnan ikkunasta mitään nähny. (Miten niin suomessa ei ole artikkeleja, toim.huom.)


Iltapäivällä me palloiltiin vielä vanhassa kaupungissa kaikkien muiden turistien kanssa. Niitäpä siellä piisasi, mutta mikä jottei. Heidelbergin vanha kaupunki selvisi maailmansodista vaurioitta ja vetää puoleensa vierailijoita.  Kaikki olikin oikein nättiä ja harmonista, hassua vain kaiken ylle nousevat korkeat rinteet, jotka melkein kaatuivat päälle. 


Heidelbergissä on myös yks Saksan vanhimmista yliopistoista. Tarina kertoo, että opiskelijoilla oli aikoinaan tapana mennä ravintoloiden keittiöihin pussailemaan salaa. Se tapa oli kuitenkin niin yleinen, että joku keksi kehittää sen perusteella suklaakonvehdin, jota myydään turisteille. Ei siis kovin salaista pussailua sittenkään.
Hieno Heidelberg, kiva kyläily. Suosittelen.
Saturday 29 October 2011

Frankfurtin kirjamessut

Süddeutsche Zeitungin mukaan  79 700 000 saksalaista ei tänäkään vuonna osallistunut Frankfurtin kirjamessuille. Ensin hieraisin epäuskoisena silmiäni, kunnes tajusin, että niin, loput 300 000 asukasta vieraili viisipäiväisillä messuilla. Keskiviikosta perjantaihin messualue on auki vain kutsuvieraille, kirja-alan ihmisille ja koululaisryhmille. Lauantai ja sunnuntai on tarkoitettu kaikelle kansalle.

Onneksi pääsin itse paikan päälle jo perjantaina, jolloin valtavissa halleissa mahtui sentään joten kuten kulkemaan. Islanti oli tämänvuotinen kohdemaa, ja siksi laitoksemme islannin opettajat olivat organisoineet bussimatkan Frankfurtiin. Päivästä tuli pitkä mutta mielenkiintoinen. 

Pelkästään messualue oli elämys sinänsä. Kun alueelle astui sisään, tuntui siltä, kuin olisi jossain tulevaisuuden avaruuskaupungissa. Horisontissa näkyi vain betonisia rakennuksia; kaikki messuhallit koostuivat valko-harmaista sävyistä, lasista ja erikoisista muodoista. Alueen valtavuudesta kertonee se, että sen sisällä kulkivat shuttlebussit, koska välimatka sisäänkäynniltä seuraavalle oli melkoinen.



Hallien ympäristö muodosti aivan oman maailmansa. Mietin, kuinkahan monta päivää siellä voisi harhailla pääsemättä ulos - tai ennen kuin kukaan tajuaisi heittää sieltä pihalle. Näyttelyhallien keskellä olevilla aukioilla oli kahviloita, suihkulähteitä ja penkkejä. Ja itse hallit! Näytteilleasettajien ständejä oli 7500. Kartasta piti todella valita alueet, mitkä haluaa ehdottomasti nähdä ja ne, joihin mennään sitten, jos vielä jaksetaan. 




Aluksi saimme esittelyn Islannin paviljonkiin, ja sitten aloitimme omatoimikierroksemme kansainväliseltä osastolta.  Pitihän toki heti ensimmäiseksi käydä tutkimassa Suomen edustus. Lounaan jälkeen jatkoimme lastenkirjojen ja sarjakuvien osastolle ja loikimme siellä täällä. Illansuussa meidät oli kutsuttu viralliseen vastanottoon Islannin palviljonkiin. Kirjahyllyjen välissä tarjoiltiin katkarapukeittoa ja erilaisia juomia jazzmusiikin soidessa taustalla. Punaviinilasit laskettiin syömisen ajaksi kirjojen väliin odottamaan.

Kokonaisuudessaan messuista jäi aika ristiriitainen kuva. Kalleine pääsylippuineen ne ovat aika kaupalliset, ja silti varsinainen myynti on alueella kielletty. Tämä johtaa muun muassa siihen, että sununtaihin mennessä kirjoja on vain ´hävinnyt´.  Toisaalta pääsylippu oikeuttaa vain sisäänpääsyyn messualueelle, ei esimerkiksi kirjailijoiden luentatilaisuuksiin, joihin piti ostaa erikseen lippu. Umberto Ecoa olisi mielellään kuunnellut, mutta 50 euroa on aika paljon yhdestä puolitoistatuntisesta. Huhu kertoi, että lippu, jolla pääsisi kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin kaikkina messupäivinä, maksaisi yli 1000 euroa.

Jos olisin kustannusalan ihminen, arvostaisin messuja varmasti niiden kansainvälisyyden takia: ei liene parempaa paikkaa tavata erimaalaisia kustannustalojen edustajia ja neuvotella yhteistyöstä. Itse messualuekin oli näkemisen arvoinen ja kokonaisuudessaan päivä oli todella hauska, mikä johtui kyllä  myös seurasta. En usko, että Frankfurtin kirjamessuista tulee jokavuotinen tapahtuma kalenteriini, mutta seuraavan kerran siellä voisi vierailla 2014, kun Suomi on messujen kutsuvierasmaana.


Saturday 15 October 2011

Onnea 90-vuotiaalle!

Viime viikolla kävin syntymäpäiväjuhlissa Greifswaldissa, toisella puolella Saksaa. Junamatka Kölnistä sinne kesti seitsemän tuntia, mutta tulipa samalla nähtyä kunnolla saksalaisia maisemia. Täältä ruuhka-Saksasta oli oikein miellyttävää matkata raikkaan merellisiin maisemiin, Greifswald kun sijaitsee ylhäisessä yksinäisyydessään Itämeren rannalla. 

Oli siis tiedossa juhlat, koska Greifswaldin yliopiston suomen kielen oppiaine täytti 90 vuotta. Suomen kielen opetus on alkanut siellä vuonna 1921, ensimmäisenä Saksassa. Matkalla pohdiskelin, miksi ihmeessä juuri Greifswaldissa. Onko joku merimies haaksirikkoitunut rannalle ja alkanut henkensä pitimiksi opettaa suomea... Vanhimpana suomen kielen laitoksena se on myös Saksan suurin, professorin ja lehtorin lisäksi oppiaineessa työskentelee myös assistentteja.
Greifswald on pieni ja idyllinen rannikkokaupunki, jonka yliopisto on perustettu vuonna 1456. Hauska historiantieto on sekin, että alue on aikoinaan kuulunut parinsadan vuoden ajan Ruotsille. Greifswaldissa on 55 000 asukasta, joista noin 13 000 on opiskelijoita. Kyseessä on siis Saksan Jyväskylä. Keskustan kulmalla sijaitsevaa yliopistokeskusta on viime vuosina laajennettu, ja esimerkiksi pääkirjasto oli vallan hieno.

90-vuotias ansaitsee kunnon juhlat, joten kaksipäiväinen ohjelma oli erittäin monipuolinen. Aluksi jännitin, miten selviä kaikista saksankielisistä esitelmistä ja ohjelmanumeroista, mutta kyllähän ne siinä sitten menivät. Yleisölle luennoitiin suomen kielen opettamisesta, suomalaisesta kirjallisuudesta Saksassa ja Puolassa, suomen kielen opetuksesta Grefswaldissa, ensimmäisistä oppikirjoista ja niin edelleen. Sai olla aika ylpeä suomalaisista esitelmänpitäjistä, joista lähes kaikki esittelivät aiheensa saksaksi. On todella harmillista, että nykynuoret eivät enää valitse saksaa valinnaisaineeksi, päinvastoin kuin tämä vanhempi polvi on aikoinaan tehnyt. Eräs esitelmä käsittelikin juuri englannin ylivaltaa myös nykyisessä tiedemaailmassa.


Ehdottomasti hienoin tilaisuus oli perjantai-illan juhlavastaanotto. Paikalle kultapunaiseen yliopiston päärakennuksen juhlasaliin oli saapunut niin Suomen suurlähettiläs Berliinistä kuin pääkonsuli Hampurista sekä tietysti yliopiston edustajat. Onnittelutervehdykset olivat toinen toistaan kohteliaampia ja tietysti etiketin mukaisia. Enpä ole ennen myöskään kuullut niin mainioita jazz-sovituksia suomalaisista kansanlauluista, kuin mitä paikalle saapuneet muusikot juhlassa esittivät. Juhlaesitelmää pitämään oli pyydetty Kaisa Häkkinen, ja sen jälkeen juhla jatkui tarjoiluilla ja vapaalla seurustelulla pitkälle iltaan asti. Mietiskelin vain, että kaikkialle sitä sitten pääseekin mukaan täällä suuressa maailmassa.
Kolmantena päivänä kokoontuivat yhteen vielä Saksan yliopistojen suomen kielen opettajat. Suomea voi opiskella Berliinissä, Hampurissa, Göttingenissä, Greifswaldissa, Münchenissä, Kölnissä ja Mainzissa sekä kielikeskusopetuksena ainakin Düsseldorfissa, Bielefeldissä, Essenissä ja Frankfurt an der Oderissa. Yliopistouudistusten myötä suomi on joko samassa laitoksessa skandinaavisten kielten kanssa tai sukukielten kanssa suomalais-ugrilaisten kielten laitoksella. Opiskelijamäärät vaihtelevat, mutta ovat kuitenkin sellaisia, että kurssit pystytään järjestämään.

90-vuotta on hieno saavutus - toivon opetukselle hyvää menestystä myös jatkossa!
Monday 3 October 2011

Suomi maailmankieleksi

Kölnissä on saatu viikko nauttia myöhäisistä kesäpäivistä. Kalenteri on kuitenkin armoton ja kertoo, että on jo lokakuu ja aika aloittaa yliopiston talvilukukausi. Olen koko kesän toivonut, että saisimme paljon uusia opiskelijoita suomen kielen kursseille, koska tämänhetkinen opiskelijamäärä on varsin pieni. Ajattelinkin, että otan suomi I-kurssille kaikki sinne pyrkivät. Tämä osoittautui yllättäen mahdottomaksi aatteeksi. Tähän mennessä kyseiselle kurssille on ilmoittautunut 63 opiskelijaa. Toki heistä vain murto-osa on suomea pääaineenaan lukevia, mutta silti! Nyt joudun jo myymään ei mahdu-kommenttia, koska virallisesti kurssille saa ottaa vain 40 opiskelijaa.

Mistä johtuu tämä yhtäkkinen kiinnostus pientä kieltämme kohtaan?

Yhden syyn olen löytänyt saksalaisesta mediasta. Luin syyskuussa parin viikon ajan päivittäin erästä Saksan suurinta sanomalehteä, Süddeutsche Zeitungia (siis luin, en vain etsinyt kauniita kuvia). Tänä ajanjaksona lehdessä oli lähes päivittäin Suomeen ja suomalaisiin liittyviä uutisia. Politiikka-osastolla esiintyivät ihan kuvien kera sekä Jutta Urpilainen että Olli Rehn, tietysti Kreikka. Urheilusivulta löytyi sinivalkopaitainen kuva liittyen koripallon EM-kilpailuihin sekä maininta Bundesliigan uusista pelaajista, kuten Schalken Teemu Pukista.

Kulttuuriosaston luen aina vaikka en kaikkea ymmärtäisikään. Sielläkin oli useampi juttu Suomesta. Koko sivun artikkeli käsitteli monipuolisesti suomalaista teatterikenttää, ja samassa jutussa esiteltiin  myös upouusi musiikkitalo. Näytelmäesittelyt liittyivät Helsingin elokuiseen Stage-festivaaliin. Juttua värittäneet kuvat olivat Klemolan Kokkola näytelmästä ja tarjosivat jos eivät aivan edustavaa niin ainakin realistista Suomi-kuvaa.

Samaan ajanjaksoon sattui myös Kaurismäen uutuuselokuvan ensi-ilta. Le Havren mainostamiseen on täällä muutenkin satsattu. Kritiikin jälkeen julkaistiin myös Kaurismäen haastattelu, jossa muistettiin mainita aamupäivällä tehdyn haastattelun aikana nautitut alkoholipitoiset juomat.

Kuin pisteenä I:n päälle satuin selaamaan myös lehden välissä perjantaisin julkaistavaa Magazineä. Eräässä kolumnissa pohdittiin, sitä, missä asiassa saksalaiset olisivat maailman parhaita. Eivät ainakaan kahvinjuonnissa:

Saksalaisethan ovat tunnetusti suomi-faneja, mutta aivan näin laajaa edustusta en sanomalehden sivuille odottanut. Nyt minun pitää vain hoitaa hommani ja saada opiskelijat pysymään kurssilla. Ehkä heti ensimmäisellä tunnilla ei kannata kertoa sijamuodoista ja kieliopin koukeroista, vaan jutella joulupukista ja eukonkantokilpailuista. Hulluja nuo suomalaiset, vai mitensenytoli.
Monday 5 September 2011

Jumpassa nudistien kanssa

Syksy saa, vaikka sitä ei Kölnin kesäisissä lämmöissä vielä huomaa. Kalenterin mukaan on kuitenkin syyskuu ja siis aika aloittaa innolla uudet harrastukset. Sportspass jäi Hampuriin enkä ole löytänyt Kölnistä vastaavaa toimintaa. Kesä tuli ja meni, mutta nyt on aika pitkästä aikaa palata urheilullisempaan elämään. Kävinkin viime viikolla vierailemassa läheisessä Wellness-keskuksessa (www.neptunbad.de). Kyseessä on Kölnin vanhin kylpylä, josta on kymmenen vuotta sitten remontoitu moderni hyvinvointikeskus. Les Millsin jumppaa, Gymtechin tietokoneistettu sali, kylpyläosasto. Laatua kaupunki-ihmiselle arjen kiireeseen.

Jo tutustumiskäynti oli mielenkiintoinen. Kiersimme salin ja kokosuuren rakennuksen. Ilma oli kaunis, joten sivuutimme myös auringonottoterassin, joka oli aivan tupaten täynnä. 90% tyypeistä lokoili leppoisasti ilman rihman kiertämää. Siinä seistessämme lähti eräs mies tulemaan pukuhuonekäytävää kohti - pyyhe mukana mutta olalla. Hups. Alakerrassa yritimme vilkaista erikoiskylpylän puolelle, mutta sielläkin oli alastomia ihmisiä juuri menossa altaaseen tai pois tulossa. Niin, kertoi esittelijä, meillä on täällä tämä textilfrei sääntö kylpylä- ja saunaosastolla. Että ei uimapukuja ja muita turhia vermeitä, mutta kyllä täällä käytävillä pitäisi johonkin itsensä peittää...

Saksalaisilla tuntuu olevan kaksijakoinen suhtautuminen alastonkulttuuriin. Toisaalta monet saksalaiset ystäväni vetäytyvät vaatteineen suihkutiloihin ja tulevat vasta täyspukeissa kylpyhuoneesta ulos. Toisaalta taas Saksa on vanha ja perinteinen nudistimaa, olihan nudismi jo tärkeä osa DDR:nkin kulttuuria. Kaikilla rannoilla ja uimapaikoilla on täällä oma nudistialueensa. Eräs sellainen alue Kölnissä sijaitsee turisteille suunnatun maisemakondolihissin alapuolella. Ehkä he luottavat siihen, että turistiti keskittyvät yläilmoihin eivätkä katso alas (kuten me teimme). 

Tämä tyttö ei kuitenkaan pienestä hetkahda vaan päätin liittyä vanhan ja arvokkaan kylpylän jäseneksi, lähinnä hyvien urheilumahdollisuuksien takia.

Tänään uskaltauduin ensimmäistä kertaa kylpylän puolelle. Ensin pitää sanoa, että rakennus on valtava ja kysyin muutamankin kerran suuntakoordinaatteja, ennen kuin uskalsin, siis pelkkä pyyhe päällä, lähteä pukuhuoneesta hipsimään kohti saunatiloja. Ne eivät sijaitse aivan vierekkäin. Raput alas ja harmaa ovi auki - ja  siellä aukesi uusi maailma. Veden solina, lämpö, altaat, lepotuolit ja viherkasvit vastaanottivat uuden, hämmentyneen tulijan.

Ensin tarkkailin ympäristöä. Uima-altaaseen oli juuri pulahtamassa kaksi naista, alastomina kuin venukset konsanaan. Sivustalla makoili pariskunta pyyhkeiden alla lepotuoleissa, mies näytti nukahtaneen. Toisaalla luki kylpytakkiin kääriytynyt mies Paasilinnaa ja altaan reunalla nuorimies sanomalehteä. Ei muuta kuin pyyhe naulaan ja vapaana kirmaamaan muiden joukkoon. Kieltämättä olo oli, no, alaston. Tuntui, että jotain puuttuu. Sauna oli kuitenkin ihan kelvollinen suomalaisellekin eikä altaassa polskimisessakaan mitään vikaa ollut. Sitäkin lakkasi ajattelemasta, että ympärillä uiskenteli, makoili ja rentoutui ihmisiä kylpytakeissa, pyyhkeissä ja luonnon asussa. Tai ajatteliha sitä toki, mutta sisäinen alkuhihitys rauhottui.

Selvisin ensimmäisestä kerrasta hengissä enkä usko, että muillakaan kerroilla ongelmia tulee. Ensinnäkin pääsymaksu on niin korkea, että se varmasti jo lajittelee käyttäjiä - ja toisaalta Saksassa tunnutaan olevan sitä mieltä, että kylpylä ei ole kylpylä, jos siellä tarvitsee peittää itsensä keinokuituihin.

Wednesday 24 August 2011

Saksalainen lääkäri

Eräs kämppikseni sanoi aikoinaan Suomessa, että jos joskus muutata Saksaan ja alat maksaa Saksan kalliita sairasvakuutuksia, niistä kannattaa ottaa kaikki irti. Jokainen työssä käyvä maksaa Saksassa automaattisesti 7,6 % palkastaan sairasvakuutusmaksua - työnantaja maksaa siihen toisen samanmoisen päälle. Verotus on täällä tasapäistävää, mutta mitä enemmän tienaa, sitä korkeampi on sairasvakuutusmaksu. Joku katto siihen kuitenkin varmasti on.

Hyödyn tavoittelijana olenkin jo alkanut tutustua saksalaiseen sairaanhoitojärjestelmään. Lähtökohtaisesti lääkärin vastaanotolle pääsee nopeasti, mutta eivät asiat täälläkään aivan mutkattomasti toimi. Jokaisella on oma kotilääkäri, jonka vastaanotolle voi mennä lähes aikaa varaamatta. Pienet asiat hoituvat helposti kuntoon, muihin tutkimuksiin tai erikoislääkäreille saa lähetteen tiskiltä. Neljännesvuosittain pitää maksaa 10 euron kirjautumismaksu (tämä poistui 2014, toim. huom,) , mutta muuten palvelu on ilmaista. Tai siis no joo.

Lääkäripalveluissa kiteytyy saksalainen tehokkuus. Usein samoissa tiloissa toimii yhdestä kolmeen lääkäriä sekä muuta henkilökuntaa. Odotushuoneesta potilas ohjataan tutkimushuoneeseen, joita on useita samassa rivissä. Idea on se, että muu henkilökunta valmistelee potilaat ja tekee kaiken mahdollisen, ja lääkäri sitten vain kiertää huoneesta toiseen ja katsoo tilanteet päältä. Mentaliteetista johtuen Saksassa ei edes tunneta suomalaista käsitettä leikkausjono.

Oma ortopedillä käyntini kesti eilen 40 minuuttia: ensin 30 minuuttia odotusta ja sitten tehokkaat 5 minuuttia lääkärin kanssa. Osan ajasta hän luetteli latinalaisia ja muita termejä kirjurina toimineelle sairaanhoitajalle. Sitten lääkäri siirtyi seuraavaan tutkimushuoneeseen, kun taas sairaanhoitaja viimeisteli raportin ja antoi minulle muut ohjeet. Tehokasta, nopeaa. Toki voi miettiä, miten henkilökohtainen hoitosuhde tuollaisesta syntyy.

Toisaalta siihenkin panostetaan. Kävin kerran kotilääkärilläni ja ongelmani selvitettyään tohtorisetä kyseli muut voinnit ja kuulumiset ja tarpeeni mille tahansa lääkkeille tai hoidoille. Kun systeemiin pääsee sisälle eli pääsee potilaaksi sekä koti- että erikoislääkäreille, toimii homma saumattomasti. Itse olen vasta hakeutumassa järjestelmään ja joudun siis uutena asiakkaana odottamaan erikoislääkärien palveluja. Peruutusajat ja muut menevät jo sisällä oleville asiakkaille ja uusi asiakas voi joutua jonoon. Siksi täälläkin kuulee valitusta huonosta ja hitaasta terveydenhoidosta. Silloin voin aina kertoa Suomen terveyskeskuksista ja kuukausien hammaslääkärijonoista. Hammaslääkäriin minunkin pitäisi mennä. Sovimme jo kämppikseni kanssa, että menemme joku aamu yhdessä vastaanotolle ja hoidamme hampaat kuntoon. Perustarkastukseen päässee aikaa varaamatta. Yksinkertaista ja tehokasta.

Loppukevennys


Sunday 5 June 2011

Kiirettä pitää

Uudessa maassa on uudet tavat, niinhän se menee. Moneen olen jo tottunut, mutta pientä hämmennystä minulle ovat viime aikoina aiheuttaneet erilaiset juhlapyhät. Jo syksyllä olin hieman pettynyt, kun 6.12. ei ollutkaan liputettu vapaapäivä. Tällä hetkellä olen taas oikein tyytyväinen siihen, että elän katolisessa osavaltiossa.
   Saksalaisten kalenterien kanssa on syytä olla tarkkana. Punaisella merkittyjä viikonpäiviä on useita, mutta niiden ohesta on tarkistettava myös osavaltiolyhenteet. Jokaisella osavaltiolla on erilaisia juhlapyhiä, ja mitä etelämmäs tullaan, sitä enemmän niitä on. Hampurissa ja Niedersachsenissa on peruspyhät, täällä meillä Nordrhein-Westfaliassa jo muuta lisää, mutta erittäin katolisessa Bayerissa niitä sitten vasta onkin. 
   Surin tässä jo sitä, että Suomessa ovat koulujen kesälomat aluillaan ja minulla vielä lukukautta jäljellä. Tämä kesäkuu ei kuitenkaan kuulosta kovin raskaalta. Ensin oli helatorstai. Sitten on helluntai, jonka takia myös maanantai on pyhä. Ihmisille annetaan siis lisäaikaa kesäheilan hakuun. Helluntain takia myös koko loppuviikko on yliopistolla opetukseton. Juhannusviikon torstaina on Fronleichnam (älä kysy mikä) ja sitten se suomalainen juhannus ja lopulta tenttikausi.
     Käytän edelleen kalenteria, jonka hommasin syksyllä Suomesta, joten pysyn hyvin suomalaisten juhlien ja vapaapäivien perässä. Työhuoneellani on saksalainen almanakka, josta voin tavailla osavaltiolyhenteitä ja arpoa sopivia pyhiä. Täällä kotona olemme ratkaisseet juhlapyhien ongelman näppärästi: eteisessä roikkuu kämppikseni irlantilainen seinäkalenteri, josta voimme tarkastella saarivaltion juhlapäiviä. Eipä tule elämässä liian kiire, kun elää kolmen maan juhlapyhien ja vapaiden mukaan.


Sunday 22 May 2011

Kirjailijavierailu III

Täytyy näköjään lähteä muille maille, jotta pääsee tutustumaan suomalaisiin kirjailijoihin lähietäisydeltä. Laitoksemme on mukana Star-ohjelmassa (älkää kysykö enempää), ja siihen liittyen järjestettiin yliopistolla viime perjantaina kirjallisuussymposium. Aiheina olivat Mindeheit- und Migratenliterature, eli vähemmistö- ja maahanmuuttajakirjallisuus. Kuuden esitelmän lisäksi päivään mahtui Alexandra Salmelan viime syksynä julkaistun kirjan 27 eli kuolema tekee taiteilijan luenta.
     Alexandra vieraili jo torstaina yliopistolla, jossa hän kertoi opiskelijoille taustastaan ja elämästään Suomessa. Opiskelijat saivat esittää kysymyksiä, ja tilaisuus oli leppoisa. Tärkein kysymys käsitteli Alexandran kielitaitoa. Suomen kielen opiskelijat halusivat tietää, miten ihmeessä hän on oppinut suomen kielen niin nopeasti ja niin hyvin. Tilaisuus oli onnistunut, ja kaikki haluavat kuulemma naimisiin Alexandran kanssa. Ja yleisö oli siis suurimmaksi osaksi naispuolista.
   Perjantai-illan luentatilaisuus oli myös lystikäs. Kansainvälisen tutkijayhteisön kirjasto tarjosi tilaisuudelle mukavat puitteet. Tilaisuus pidettiin englanniksi, koska Alexandran teoksesta on olemassa jo englanninkielinen koekäännös eikä sen julkaisusta Saksassa ole vielä neuvoteltu. 

  Ensin kirjailija kertoi kirjan syntyprosessista. Alexandra on hauska myös vastatessaan haastattelukysymyksiin englanniksi. Hän totesi muun muassa, että aina pitää olla huumoria mukana -mutta sen ei välttämättä tarvitse olla kivaa huumoria. Jutustelun jälkeen kuultiin katkelmat kirjasta suomeksi ja englanniksi. Itselleni teoksesta aukesi muutama asia aivan uudella tavalla Alexandran elävää luentaa kuunnellessa. 
    Täytyy todeta, että kääntäminen on taidetta, eikä teksti ollutkaan aivan niin hauska englanniksi kuin suomeksi. Miten esimerkiksi kuvata toisella kielellä sitä, miltä tuntuu, kun joka päivä radiossa soi päivän Popeda ja Pate Mustajärvi saa kuulijan korvat verille? Entäpä prologin vihjaus Suomen kirjallisuuden arvostetumpaan teoksen, jota kukaan ei kuitenkaan ole lukenut? Tai korjaan, tunnen yhden, joka on lukenut Alastaron salissa alusta loppuun asti. Salmela on teoksensa avulla päässyt varsin syvälle suomalaiseen sielunmaisemaan ja kulttuuriaarteisiin. 
   Salmela totesi myös hieman kyllästyneensä jatkuvaan ihmettelyyn siitä, että hän on kirjoittanut romaanin itselleen vieraalla kielellä. Hänen mukaansa kielen käyttäminen on tärkeintä ja jokainen tekee sen sillä tasolla, mihin kykenee. Hän onkin nimennyt tyylinsä freejazziksi, jossa yrityksen ja sattuman kautta aina joskus joku osuu kohdalleen. En lainkaan ihmettele, että tämä vaatimaton nainen valloitti opiskelijoiden sydämet.


p.s. Lisää symposiumista ja siellä käsitellyistä asioista voi lukea kesäkuisesta Illuusion numerosta.
Wednesday 11 May 2011

Pankkitilifarssi osa II

Koska tilanteeni muuttui ja uusi työnantajani vaati pikaisesti saksalaisia tiltietoja, marssin lopulta reteästi suoraan Deutsche Bankiin ja sain tilin auki. Huomasin kuitenkin pian, ettei tiliä kannata avata juuri muuton alla. Ainakaan, jos palvelu sattuu vielä toimimaan erittäin hyvin, lue: niin kuin kuuluu.

    Uudessa kotikaupungissani ihmettelin parisen viikkoa, kun minulle luvattuja kortteja tai muita tilini käytön mahdollistavia lappusia ei alkanut kuulua. Lopulta postilaatikkoon tipahti pankkikortin tunnus, mutta siinä se. Noin kuukauden ihmettelyn jälkeen (kun tottuu olemaan ilman paikallista tiliä, ei sitä nyt uutena heti tarvitse käyttämään ruveta) lähetin sähköpostia yhteyshenkillölleni Hampuriin. Hän vastasi pian ja kertoi, että kaikki tarvittava on kyllä lähetetty, mutta ne ovat tulleet takaisin, koska saajaa ei ole tavoitettu. En siis ollut heti muuttorytäkässä ehtinyt laittaa nimeäni laatikkoon ja ovisummeriin. Hän lupasi kuitenkin lähettää paperit heti uudelleen.

     Kauaa ei tarvinnutkaan odotella, kun niitä kirjeitä alkoi tipahdella, päivässä jopa kaksin kappalein. Ensin tulivat nettipankin salasanat, puhelinpalvelun salasanat ja lopulta myös pankkikortti. Kävelinkin toissa aamuna lähes vihellellen korttini kanssa automaatille, että nyt toimii. Pettymys oli karvas: PIN-koodissa oli ongelma. Kokeilin viereisen pankin automaattia, joka ilmoitti minulle heti alkuun, että kaikki haluamani toimenpiteet maksavat kortillani 4,90 e. Siinä vaiheessa vaihdoin tuttuun suomalaiseen nostokorttiin. Halvemmaksi tuli.

    Ongelma ratkesivat illalla kotona, jossa oli odottamassa pari uutta kirjettä ja myös uusi PIN-koodi. Toistaiseksi en ole vielä uskaltanut kokeilla, koska en tiedä, kuinka monta pankkialan kriisiä voin enää kestää.

    Se siis tilinavauksesta. Toinen minua työllistänyt asia on ollut vuokratakuutili. Sitä on nyt avattu jo useampi viikko. Ensimmäisellä käyntikerrallani pankkikonttori oli syystä tai toisesta juuri sinä päivänä kiinni. Kämppikseni oli kuitenkin varmistanut, että heillä pystyy kyseisen tilin avaamaan.

    Toisella kerralla kävelin konttoriin takuurahat kainalossani. Hieman tylynnäköinen virkailija totesi, että ei heillä laisinkaan ole sellaista palvelua. Kiitos ja näkemiin. Kämppikseni kuitenkin vakuutti, että varmasti on, joten tein illalla uuden yrityksen. Tällä kertaa toinen virkailija kertoi, että heillä on eriniminen mutta vastaavalla periaatteella toimiva tili. Hän ei kuitenkaan huolinut seteleitäni vaan kertoi, että maksu buukataan suoraan Deutsche Bankin tililtäni, jonka tilitietoja minulla ei juuri silloin sattunut olemaan mukana. Se siitä sitten.

    Tänä aamuna etsin vihdoin aidon Deutsche Bankin konttorin keskustasta ja reippailin sinne. He olisivat mielellään avanneet minulle vakuustilin, mutta tarvitsivat vuokrasopimuksen ensin. Kiitos ja näkemisiin. Vuokrasopimukseni kirjoittaminen on odottanut tätä takuulappua, mutta tehdään sitten toisin päin..
   Mitä siis opimme? Jos et ole varma, mitä teet, älä tee yhtään mitään.
Mutta onneksi on kesä, grilli ja parveke.


Wednesday 4 May 2011

Akateemista

Lukukausi on jo hyvässä vauhdissa, ja lehtorikin jo tottunut Philosphikumin rappujen kiipeämiseen. Suuresta harmituksen aiheestakin päästiin, kun sain hankittua pyörän. Uljas vanha vihreä mummopyörä kulkee omia aikataulujaan töihin ja takaisin. Hyvästi tylsien metrojen odotus ja karjalaumana yliopistoon kävely!

Kölnin yliopistomaassa on paljon samaa kuin sisarissaan Suomessa, vaikka ehkä enemmän bunkkereita. . Sittemmin minulle on selvinnyt, että bunkkerit eivät  todella vastaa opiskelijoiden tarpeisiin. (Silläkään tavalla, että tänään koko rakennuksessa oli parin tunnin vessankäyttökielto). On nimittäin niin, että varsinaisia tiloja itseopiskeluun ei juuri ole, vaan opiskelijat ryhmittyvät kaikkien mahdollisten pöytien ääreen ala-aulasta ylimpään kerrokseen. En voi kuin ihmetellä tyyppien keskittymiskykyä. Itse varmaan tarkkailisin aulassa liukuportaisiin juoksevia tyyppejä lukemisen sijasta.

Siivoojatkin tekevät rakennuksessamme erittäin tarkkaa työtä. He siivoavat juuri niin vähän, kuin voi. Minulla on työhuoneessani omat siivousvälineet, jotta voin pyyhäistä pöydän silloin tällöin. Ensin pitää tosin viedä pantilliset kahvikupit takaisin alakerran kahvilaan. Ne tuppaavat lisääntymään, koska sisällöstä tarvitsee pulittaa vain 55 centtiä.

Alakerran kahvilasta saa myös salaattia ja muuta pikkupurtavaa, mutta varsinainen opiskelijaravintola tai mensa, kuten täällä sanotaan, sijaitsee pienen matkan päässä. Tämä kyseinen bunkkeri on vain nälän tappamista varten, eri kerroksissa ja eri kulmissa ruokaa erilaisiin tarpeisiin. Alakerran aulassa on lasivitriineissä esimerkkiannokset päivän lounaslistasta. Sesovat siellä koko päivän. Oma suosikkini on kasvisruokabuffet, josta ei ole esimerkkilautasta.

Ehdottomasti hauskin saksalaiseen yliopistokulttuuriin kuuluva tapa on pöytien koputtaminen. Tunnin lopuksi opiskelijat osoittavat kiitoksensa opettajalle koputtamalla pöytää. Kyllähän siitä jotenkin mainio olo tulee. Ehkä samanlainen kuin lentokapteenille, jolle matkustajat taputtavat koneen laskeuduttua. Kukaan ei tälläkään kertaa vahingoittunut vaan elämä voi jatkua.


Wednesday 27 April 2011

Suomen kielen opiskelijat: yritelmä luokitukseksi

1. Suomalaiseen tyttöön rakastuneet salskeat saksalaiset nuoret miehet. Suhtautuvat kieleen positiivisesti ja tuovat huumoria ja keveyttä tunnille. Tuntevat suomalaisen tapakulttuurin ja puhekieltä, mutta eivät ole niin tarkkoja kieliopin kanssa. Motivoituneita. Jos ovat tunnilta poissa, syynä on se, että ovat Suomessa. Erityisesti Turkuun on imua.

2. Mustiin pukeutuneet goottihenkiset tytöt. Kajalit ovat kohdillaan, mutta niin ovat myös monikon taivutusmuodot. Rakastuneet Ville Valoon tai Staminaan ja käyneet Tuska-festareilla ja haluavat oppia lisää suomea. Musiikkitiedettä pääaineenaan lukevat pojat kuuluvat myös tähän musa-kategoriaan.

3. Kielitieteilijät, jotka keräilevät takataskuunsa tietoutta oudoista ja vaikeista kielistä. Suomi-japani yhdistelmiä on nähty. Toisaalta kiinnostuneita suomesta myös käännöskielenä, ja siksi se onkin esimerkiksi englannin tai ranskan peesissä. Eivät pidä puheharjoituksista. Esittävät opettajalle juuri ne kinkkisimmät ja analyyttisimmät kysymykset.

4. Suomalaisten jälkeläiset. Lukevat usein suomea sivuaineena ja ovat yleensä puheilmaisussaan erittäin sujuvia, mutta kirjoitusasun kanssa on niin ja näin. Hyödyllisiä tunnilla, koska pystyvät kääntämään näppärästi kielestä toiseen silloin, kun opettajan sanavarasto ehtyy.

5. Nuoruuden innolla Suomeen lähteneet au pairit, jotka haluavat vihdoin tietää,  mistä siellä isäntäperheessä puhuttiin. Lukevat suomea pääaineena ja ovat osaavia, vaikka eivät käytä tai näytä taitojaan kunnolla.

6. Muut opinnoissaan hairahtuneet, jotka eivät ole vielä löytäneet omaa alaansa tai ainettaan.

Friday 15 April 2011

Top parhaudet ja harmittavuudet: Saksa

Puolen vuoden maassa oleilun jälkeen on lienee syytä tilittää oma suosikki- ja inhokkilista koskien Saksan maata.

SUOSIKIT (Asiat satunnaisessa järjestyksessä.)

- Vuodenajasta johtuen lista alkaa aikaisella ja lämpimällä keväällä. Ei pitkä ja lämmin syksykään haitaksi ollut.

- Edulliset elintarvikkeet jaksavat yllästyttää joka kauppareissulla.

- Bundesliiga. Tarvitseeko tätä edes perustella?

- Haluaa myös Suomeen 3 euron falafelit, leipomoiden avoimet tiskit ja katukahvilat. Säävarauksella.

-Täytyy sanoa, että alkoholinkulutukseni on tällä hetkellä aika vähäistä, mutta kyllähän se tekee iloiseksi, kun tietää, että lähikioskista voi kipaista yöllä oluet tai marketista ostaa lempiviiniä 2,89 /plo

- Mitfahrtzentrale. Kimppakyytejä välittävä sivusto. Edullista ja mielenkiintoista matkantekoa maan halki.

- Kultuuritarjonta ja kentän monipuolisuus. Vaikka voi olla, että seitsemäntuntinen Kafkan Oikeusjuttu osallistuvana teatteriversiona voi olla hieman liikaa.

- Hassut talot, katukuvan värikkyys, mielenkiintoiset asunnot, pikkupubit ja kellarimestat.


INHOKIT

- Ensimmäisenä on edelleen saksalainen byrokratia ja sen monimutkaisuus. Saksassa ei ole samanlaista henkilötunnusjärjestelmää kuin Suomessa, mikä vaikeuttaa asioiden hoitamista. Ymmärrettävästi historiansa takia ihmisten numeroimista ei koeta kovin hyväksi asiaksi. Toisaalta 50 kilometrin säteellä Kölnistä asuu sama määrä ihmisiä kuin koko Suomessa: Ymmärrrettävästi koneisto voi välillä köhiä.

- Ihmismassat julkisessa liikenteessä. Hampurissa asiat toimivat ja ruuhkassa pystyi puikkelehtimaan. Kölnissä kaikki on klimpissä eikä julkinen liikenne toimi kovin sujuvasti. Onneksi tulen viikonlopun jälkeen olemaan pyörän omistaja. Hyvästi hikiset U-bahnit!

- Vielä ja edelleen ja taas kerran Deutsche Bahn. Suomessa on sentään pitkä talvi ja routa, mutta näille myöhästelyille ei ole järkevää selitystä.

- Dubatut tv-ohjelmat- Saksalainen Darth Vader nyt vaan on ihan lälly.

- Lihansyöntikulttuuri. Ei, olen edelleen kasvissyöjä enkä syö currywurstia.

- Elitismi, hierarkia, ihmisten kyykyttäminen. Suomen Kela on lastentarha verrattuna vaikka paikallisen opintotuen hakemisprosessiin.

... puhumattakaan teitittelystä, luokkayhteiskunnasta, tittelien rakastamisesta, koulujärjestelmästä, vanhakantaisuudesta, pilkun viilaamisesta.

Saksa on hieno maa, sanoo hän ja pakkaa laukkunsa Suomen matkaa varten.

Friday 8 April 2011

Uusi elämä osa II

Toiset ihmiset kaipaavat muutosta tasaiseen elämäänsä, toiset mahdollisuutta pysäyttää elämä ja tasaantua. Uusi elämä osa II on nyt alkanut, ja ensimmäinen viikko jo hurahtanut ohi. Maaliskuu oli aika haipakkaa, joten nyt on ilo palata kunnon työrutiiniin ja asettua. Tällä kertaa seuraava elämänmuutos saa odottaa puolitoista vuotta. Wuhuu.

Hampurin jälkeen Köln tuntuu pieneltä, ahtaalta ja rumalta. Yllättävintä on Rein-joen ranta. Kun istut puistossa tuomiokirkon kupeessa ja katselet joelle ja sen yli, näet harmaita rakennuksia, yhden rakennustyömaan ja yhden harmahtavan pytingin. Kuulemma ihailin maisemaa väärältä puolelta, mutta en vain jaksanut ylittää betonisiltaa päästäkseni istumaan kivikkoon puistonurmikon sijaan. Tuntuu oudolta, ettei molempia rantoja ole haluttu rakentaa edes jossain määrin kauniiksi. 

Eipä siis yllätä, että tässä kaupungissa on myös yliopisto, joka rakentuu harmaista bunkkereista. Päärakennuksen ja humanistisen tiedekunnan päärakennuksen välistä ajaisi oikeasti neljä kaistallista autoja, mutta tie on vedetty tunneliin, jotta yliopistolla olisi edes jossain kohdassa avointa tilaa, siis betonipihaa. 


Hassuinta uudessa työpaikassani on se, että Philosophicum -rakennuksen sisällä kulkevat rullaportaat. Niitä pääsee periaatteessa kolmanteen kerrokseen asti, mutta sähkönsäästämissyistä yleensä vain ensimmäiset ovat toiminnassa. Yliopistolla ovat kuitenkin käynnissä remonttityöt, joten kesän aikana joudun luultavasti muuttamaan toiseen työhuoneeseen ja luopumaan rappujen käytöstä, koska ne poistetaan.


Kuten alta näkyy, uudesta työhuoneestani näkyvät juuri ja juuri tuomiokirkon tornit. Ilmastointi talossa on tosin surkea ja joudun pitämään kaihtimet kiinni koko kesän, jotta edes joku osa lämmöstä pysyisi ulkopuolella.


Viikon kokemuksella voin sanoa, että kölniläiset ovat tottuneet ulkopaikkakuntalaisten harrastamaan rumuus-päivittelyyn. Minua onkin lohdutettu eräällä lausahduksella, josta tulee mantrani, kunnes totun kaikkeen uuteen. Köln on kuulemma kuin vanha sohva, näyttää rumalta mutta on erittäin mukava istua.
Sunday 27 March 2011

Ydinvoimaa


Maailman asioista perillä oleva tai sanotaanko erittäin tiedostava kämppikseni soitti minut eilen mukaan suurmielenosoitukseen Hampurin keskustaan. Kaikessa muutto- ja muussa hässäkässä minulta oli mennyt koko mielenosoituskutsu ohi korvieni, toisin kuin niiltä 50 000 muulta marssijalta. Kokoontumispaikalta marssittiin Binnenalsterin yli ja rautatieasemalta pääostoskatua alas Rathausille. Samanlaisia läpi kaupungin kulkeneita marsseja pidettiin eilen myös Berliinissä (90 000 osallistujaa), Kölnissä sekä Münchenissä. Hiljattain Stuttgartissa muodostettiin 45 kilometrin ihmisketju kaupungista läheiseen ydinvoimalaan. Keltaisia Atomkraft? Nein danke -tarroja ja -pinssejä on viime aikoina näkynyt katukuvassa lisääntymässä määrin.



Saksassa on pitkät mielenosoitusperinteet: 80-luvulla järjestettiin kerran viikossa mielenosoitus ydinvoimaa vastaan. Vuonna 2001 Saksassa Bundestagissa hyväksyttiin suunnitelma ajaa maan 17 ydinvoimalaa alas vuoteen 2022 mennessä. Kahdeksan on jo toistaiseksi suljettu. Nyt tuuli on kääntynyt. Merkelin viimeisimmällä hallituksella on suunnitelmia pidentää ydinvoimaloiden käyttöikää. Kyseinen hallitus ei ole kovinkaan hyvässä nosteessa tällä hetkellä. Esimerkiksi Hampurissa CDU menetti juuri hiljattain suurimman puolueen asemansa. Ehkä tästä ja muista viimeaikaisista uutisista johtuen Merkel on jäädyttänyt kyseisen suunnitelman ja sen valmistelemisen kolmeksi kuukaudeksi.

Hauskin näky kohtasi meitä  marssijoita St Petrin kirkolla. Tornissa kiipesi paraikaa kolme miekkosta, jotka kiinnittivät kankaita kirkon torniin. Tilanne kirvoitti yleisöltä kunnon aplodit ja vielä pillinpuhallukset päälle. Aina välillä joukko innostui huutamaan atomienergian lopettamista, mummot ja lapset ja punkkarit samaan syssyyn. Lapsilla oli käsissään itse piirreltyjä plakaatteja, monilla oli keltaisia lippuja ja näkipä jopa valkoisia suojapukuja ja hengityssuojamia. Itse yritin maastoutua keltaisen Fjällrävenin kanssa.


Rathausilla pidettiin alkuun puheita sekä hiljainen hetki Japanin uhrien ja tilanteen takia. Päivän ohjelmassa oli myös musiikkiesityksiä, mutta meidän piti jatkaa matkaa jo muualle. Aurinkoinen iltapäivä jättimäisen ihmisjoukon keskellä oli kieltämättä mielenkiintoinen kokemus. Ja olihan asia toki hyvä, vaikka epäilenkin mielenilmauksen vaikuttavan mihinkään. Skeptikko tai realisti, mutta olinpa kuitenkin mukana.




Friday 25 March 2011

Kansalaistottelemattomuudesta

Wir sind viele und werden täglich mehr.
Wir sind die Stadt, denn:
Die Stadt sind wir alle. 
Euer altes und neues
Gängeviertel                                    



Kovin usein tuntuu siltä, ettei kansanliikkeillä välttämättä
saada aikaan sitä, mitä halutaan. Hyvää tarkoittavat kansalaisaloitteet
jäävät suuren, taloudellista voittoa tavoittelevan politiikan jalkoihin. Hampurissa on kuitenkin saatu huomata, että joskus yrittäminen kannattaa.

Kaupungin ydinkeskusta koostuu lähinnä vanhoista, komeista taloista, joiden alakerrassa esitellään Pradaa ja Cuccia, ja lasisista ja moderneista 
toimistorakennuksista sekä firmojen päätaloista. Yksi nurkka eroaa kuitenkin muista. Gängenviertel muodostaa rähjäisen hippikorttelin kaupungin sisälle. Pienessä korttelissa on useita gallerioita ja taiteilijoiden työtiloja, pikkuputiikkeja ja kahviloita sekä yllättäviä biletiloja. Läheltä kuitenkin piti, ettei tilalla seisoisi nyt moderni ja harmaa rahantuottolaitos.

Vuonna 2008 kaupunki myi korttelin hollantilaiselle sijoittajalle, jolla oli suunnitelma vanhojen talojen purkamiseksi ja alueen ´järkeistämiseksi´. Kaupungin asukkaat alkoivat kuitenkin puolustaa vanhaa korttelia sellaisella vimmalla, että vuonna 2009 kaupunki osti korttelit takaisin, ja ne päätettiin säästää eräänlaiseksi koko kaupungin kulttuurikeskukseksi.

Projektin takana on Komm in die Gäng-liike, joka ylläpitää korttelia ja sen toimintaa. Erääseen heidän järjestämäänsä viikonlopputapahtumaan osallistui jopa 3000 ihmistä. Nykyään viertelissä tapahtuu jatkuvasti jotain. Vaihtoehtosiipi on Hampurissa muutenkin varsin aktiivinen. Tänä talvena menossa on ollut myös kampanja: Taide kuuluu kaikille - rahat ovat jo täällä. Näyttää siltä, että tällaisesta miljoonakaupungista löytyy tarvittaessa joukkovoimaa. Välillä tuntuu siltä, että mielenosoituksia on menossa jatkuvasti siitä sun tästä asiasta, mutta on hienoa nähdä,   että ne tuottavat joskus myös tulosta.






Thursday 17 March 2011

Eka kerta

Niin se elämä heittelee, sanotaan, ja niin se tosiaan tekee. Juuri kun on oppinut Hampurin kaupunkiliikenteen, löytänyt kivat kahvilat ja ihmiset, tottunut Alsterwasseriin ja suunnitellut ostavansa St Paulin fanihuivin, on aika vaihtaa maisemaa. Kävin alkuviikosta ensimmäistä kylässä tulevassa kotikaupungissani Kölnissä, eikä ensivaikutelma ollut pelkästään positiivinen.
      Rautatieasemalla vastaan leijuu rauhallinen, lähes harras tunnelma. Hampurin kaaosmaisen muurahaispesän jälkeen Kölnin kymmenen raidetta tuntuvat selkeiltä. Asema ei myöskään palvele S-bahnoille tai metroille, kuten Hampurissa. Kuljen raiteelta alas, ja edelleen on rauhallista. Kuuluisa tuomiokirkko seisoo heti aseman kupeessa. Rautatieasema rajoittuukin toiselta puolelta Reiniin ja toiselta kuuluisaan tuomiokirkkoon. 
       Osa kirkon seinästä on päällystetty rakennustelineillä. Koska on lämmintä, ihmisiä istuskelee rappusilla ja kuuntelee aukiolla soittavaa big bändiä. Korvista soljuu ohi englantia enemmän kuin saksaa, mutta tunnistan rappusilta myös kaksi suomalaista poikaa rinkkoineen.
      Valitsen reitin umpimähkään, vaikka ostinkin asemalta kaupungin kartan. Sivuutan kalliinnäköiset hotellit, joista yksi on Hilton, ja tajuan, että ostokadut sijaitsevat kirkon toisella puolella, juuri siellä, missä en ole. Palaan takaisin. Laukkuni kolisee kapeilla kujilla, vanha keskusta tuntuu ahtaalta. Kaipaan Hampurin leveitä katuja ja tilaa. Tutkimusmatka uuteen elämään tuntuu muutenkin oudolta: mihinkä sitä nyt jo näin pian Hampurista lähtisi. Istahdan ketjukahvilaan tutkimaan karttaa, ja yritän ymmärtää, että pian arkireittini kulkevat näillä kaduilla.
      Toinen päivä on parempi. Herään auringonpaisteeseen, säätiedot lupaavat +17 astetta. Ennen yliopistoon tutustumista päätän tehdä retken tuomiokirkkoon, tällä kertaa ihan sisälle asti. Väistelen koululaisryhmiä ja turistilaumoja, nostan katseeni lasimaalauksiin, kierrän hautamonumentilta toiselle. Aurinko valaisee ikkunoista, ja kirkon viileydessä päätän, että ehkä tämä kelpaa, kelpaa sittenkin.
Friday 11 March 2011

Kiitos

Yksi parhaista paikoista, joita olen Hampurista löytänyt, on koivumetsä Karo-viertelin kupeessa. Kortteli on muutenkin mainio seinämaalauksineen ja erikoisine taloineen, mutta koivut vievät silti voiton. Paikan nimi on Kiitos, se näyttää tyylikkään skandinaaviselta ja siellä saa palvelua myös suomeksi.


Syksyllä, erään juttukeikan yhteydessä tutustuin Aleksandraan, jolla on suomalainen äiti sekä erikoinen kampaamo. Kampaamon pyödät ovat hauskoja: valkoisen muovimötikän päällä on kannosta halkaistu puulevy. Seinällä on fototapetti, jonka kuvassa istuu Alenksadran äiti nuorena, ehkä Helsingissä. Asiakkaiden kahvit tarjoillaan muumimukeista tai muuten Iittalasta, ja mikä parasta, pesuhuoneeseen on rakennettu koivumetsä. Pari aitoa runkoa, tapetti, tuoksua, himmeä valaistus ja rauhallinen musiikki saivat minut ensimmäisellä kerralla nukahtamaan.

Kampaamo ei ole kovin vanha, mutta on saanut paikkakunnalla jo nimeä. Eräs naistenlehti listasi eri kaupunkien mielenkiintoisimpia kohteita, ja Kiitos pääsi joukkoon ihan kuvien kanssa. Aleksandra kertoi, että he haluavat olla myös jonkinlainen tapahtumakeskus, ja sitä varten kampaamon takatilassa on vielä keittiö ja huone, johon voi kutsua vieraita ja tehdä, mitä vain sattuu keksimään. Huhu kertoo, että taannoin takahuoneessa pidettiin erään bändin keikka, jolta kuvattu materiaali saattaa päätyä myöhemmin julkisuuteen.
                     Vasen ovi johtaa koivuhuoneeseen, oikealla on toiletti ja suoraan edessä takahuone.

Kaiken tämän jälkeen täytyy vielä todeta, että kampaamon kolme työntekijää ovat tyylikkäitä, hauskoja ja erittäin ystävällisiä. Olen aina ollut erittäin tyytyväinen lopputulokseen, niin kuin ovat näyttäneet olleen muutkin asiakkaat. Tätä paikkaa tulee vielä ikävä sitten, kun en enää tallaile Hampurin katuja.
Sunday 6 March 2011

Hampurilainen Berliinissä

Kun hampurilainen saapuu Berliiniin, hän ajattelee ensimmäisenä sitä, miten sotkuinen kaupunki on. Sen jälkeen tulee miettineeksi, miten suuri ja sekava se myös on. Minä en ole ainoa näin tuumaillut. Kokemukseni perusteella onkin niin, että berliiniläiset pitävät Hampurista mutta ei juuri toisin päin.
      Hampuri on vanha ja jo historiassaan rikas satamakaupunki sekä tärkeä kaupankäynnin keskus. Jo keskiajalla kaupungin asukkaista yllättävän suuri osa kuului parempiin kansanluokkiin. Tämä näkyy kaupungissa edelleen: keskusta-alueet ovat siistejä ja fiinejä ja niillä puikkelehtii pukumiesten jatkuva virta. Kyseisiä pukuja ei juuri Berliinissä näe.
     Kävin joulukuusssa Berliinissä, ja ensireaktioni oli minulle itsellenikin yllätys. Hampurin siistin katukuvan jälkeen kahlasin lumisia polkuja pitkin (Kaupunki on köyhä eikä lumenpoistokalustoa juuri ole, ainakaan tarpeeksi. Siksi lumen tullessa jalkakäytäviä risteilevät epämääräiset lumipolut.) itäpuolen metroasemalta toiselle enkä ollut aivan varma, missä olen. Hampurin metroasemat ovat koristeellisia ja jokaisella on oma teemansa. Jotkin Itä-Berliinin metrot muistuttavat taas bunkkeriin rakennettua huumeluolaa, jossa on jatkuvasti bileet käynnissä.
   Tosin tähän on myös lisättävä, että Hampurissa on kolme metrolinjaa, kun Berliinissä niitä on kahdeksan. Berliinissä onkin hyväksyttävää myöhästellä tilaisuuksista tai treffeiltä 15 minuuttia, koska välimatkat ovat pitkiä ja matkalla voi sattua yllätyksiä. Itselleni neuvottiin kerran selkeä, vain yhden vaihdon vaatinut reitti päärautatieasemalta Kreuzbergiin. Kyseisenä päivänä S-bahnit eivät kulkeneetkaan siihen suuntaan, joten seikkailin paikalle lopulta neljällä eri metrolla ja puolisen tuntia myöhässä.
         Berliinissä on kuitenkin jotain, mitä missään muualla ei. Muutenhan kaupunki ei vetäisi puoleensa valtavaa määrää turisteja, nuoria itsensäetsijöitä ja taiteilijoita, jotka tulevat kaupunkiin inspiroitumaan. Osa on vain ohikulkumatkalla, osa viipyy pidempään. Kun Berliini katuja on haistellut muutaman kerran, ymmärtää miksi. Kortteli toisensa jälkeen on täynnä värikkäitä ja historian kerrostamia taloja, erikoisia kahviloita, mielenkiintoisia sisäpihoja, olohuoneina toimivia puistoja, pop-up -ravintoloita, performansseja, taidenäyttelyitä. Kaikkialla tulee vastaan mielenkiintoisia tyyppejä, jotka tekevät mielenkiintoisia asioita.
    Katuja vaellellessa päätyy itsekin erikoiseen hengailumielialaan: aikaan on eikä mikään stressaa, ottaisimmeko vielä yhdet kahvit tai Berliinissä suositut juomat, kocktailit. Kukaan ei ryntäile kaduilla  kiireessä kellon kanssa paikasta toiseen. Toki tällä kuvalla on myös kääntöpuolensa. Berliini on todella köyhä kaupunki, ja siellä on todella korkea työttömyysaste. Tämä pitää toisaalta niin asuntojen kuin ravintoloidenkin hinnat edullisina.
       Mutta Berliini on aina Berliini, kaupunki joka ei pysähdy koskaan ja jonne jokainen voi mennä luomaan itsensä uudestaan kuvitellen, että se, mitä tapahtuu nyt, ei ole tapahtunut kenellekään muulle aikaisemmin. Palaan Hampuriin iloisin ja virkistynein mielin, mutta en voi olla miettimättä, milloin pääsen taas seuraavan kerran vaeltelemaan Berliinin katuja.


Kuvat kuuluisasta taiteilija/vaihtoehtotalosta Tachelesista, joka on tällä hetkellä purku-uhan alla. Myös Berliinissä puhaltavat uudistusten tuulet: vanhaa puretaan ja uutta rakennetaan. Sääli.