Tuesday, 27 July 2021

Lukeminen nostattaa matkakuumeen

                                                       


Olen siskoni kanssa puhunut jo vuosia siitä, että jomman kumman täyttäessä pyöreitä matkustamme Jane Austenin maisemiin katsomaan peribrittiläistä linnaelämää. Että lukisimme nuoruuden suosikkikirjailijamme teoksia niiden kirjoittamisympäristössä ja kulkisimme samoilla nummilla, joita Mariannet,  Elisabethit ja muut sankarittaret ovat taittaneet. Suosikkikirjailijoiden jalan jäljissä matkustaminen ei ole uusi idea vaan joidenkin kuuluisuuksien kohdalla jopa näkyvää turismia.

 

Pandemian kurittamassa maailmassa on kuitenkin turvallisempaa matkustaa omalta kotisohvalta kuin hakeutua viruslinkoihin. Niinpä tartuin Ville-Juhani Sutisen esseeteokseen Sivupolkuja (Avain 2020, arvostelukappale saatu kustantamolta). Esseissään Sutinen matkustaa tunnettujen kirjailijoiden kotipaikkoihin ja samalla näiden kirjoittamisen maailmoihin. Yhdistelmä on mielenkiintoinen sekoitus matkakirjaa, kirjallisuuskatkelmia, paikkatutkimusta ja teosanalyysiä ja voin kertoa, että se ei täyttänyt tavoitettaan: lukemisen jälkeen minulla oli sekä kova halu matkustaa kirjan paikkoihin että lukea kirjassa mukana olleiden kirjailijoiden teoksia.

 

Voi siis sanoa, että kirja on erittäin onnistunut kokonaisuus.


Yhdentoista esseen keskiössä on hyvin erilaisia ja eri aikakausina eläneitä kirjailijoita, joista osa on itselleni ennestään tuttuja, toisista taas en ole aikaisemmin kuullutkaan. Dostojevski, Tsehov ja Anais Nin ovat maailmankirjallisuuden klassikoita, vaikka en heitä juuri ole lukenut, myönnän. William T. Vollmann ja Venedikt Jerofejev taas eivät olleet ennalta tuttuja kirjailijoita mutta Sutisen ansiokkaan analyysin myötä heidän kirjailijanlaatunsa tulee hyvin esiin.

 

Valituiksi ovat tulleet sellaiset teokset, joissa on keskiössä maantieteellinen paikka, kuten tietty olemassa oleva kaupunki, tai jossa kirjailijan suhde tiettyyn paikkaan tai paikattomuuteen heijastuu tekstin abstraktimmalle tasolle. Enemmän mukana on kuitenkin ensimmäisiä esimerkkejä.

 

Sutinen vierailee  valitsemiensa kirjailijoiden kotipaikoissa ja kulkee heidän jäljillään etsien merkkejä menneistä maailmoista. Hän on lukenut kirjailijoiden teokset tarkkaan ja hakee niistä yhtymäkohtia ympäristöön. Se on helppoa erityisesti sellaisten kirjojen kuin Alfred Döblinin Berlin Aleksanderplatz kohdalla, sillä kirjassa kerrotaan hyvin tarkkaan, millä kaduilla ja missä päin kaupunkia kirjan päähenkilö liikkuu. Tällaisia suunnistuksia voi tehdä myös Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen ja Jerofejevin Moskova-Petruskin pohjalta.

 

Bruno Schulz on minulle kirjailijana uusi tuttavuus. Schulz oli puolalainen, joka asui nykyiseen Länsi-Ukrainaan kuuluvalla alueella ja jonka kirjoittamiseen paikka vaikutti vahvasti, koska 

"Vuonna 1892 syntynyt Schulz eli välitilassa, keskeneräisyyden maailmassa. Se ilmeni sekä paikassa että ajassa, muuttuvassa valtakunnassa ja Euroopan muuttuvissa vuosissa."

Galitsia on jaettu moneen kertaan eri monarkkien ja valtioiden alaisuuteen, mikä Sutisen mukaan näkyy  erilaisina paikan ja ajan kerrostumina Schulzin tuotannossa, jossa paikka on muutakin kuin konkretiaa, ja minusta tuntuu, että on pakko etsiä Suomessa käsiinsä suomennoksen Schulzin pieneksi jääneestä tuotannosta.


Itselleni teoksen mielenkiintoisinta antia oli Virginia Woolfin kotiseutua käsittelevä essee. Hän kirjoitti monet keskeisimmistä teoksistaan Monk´s Housessa, joka hankittiin ensin kesäpaikaksi mutta oli sittemmin vuosikymmenien ajan Woolfin pääasiallinen asuinpaikka. Nykyään museona toimiva talo on säilyttänyt alkuperäisasunsa rehevine puutarhoineen ja ympäröivine maastoineen, joissa Woolf kävi ahkerasti vaeltamassa. 

 

En voi olla miettimättä, miten kukaan edes voisi kirjoittaa huonoa kirjallisuutta tuollaisessa ympäristössä.


Viimeisessä esseessään Sutinen kirjoittaa Kyllikki Villasta ja hänen suhteestaan paikkaan ikuisen matkalla olon kautta. Sutinen kertoo, että monet kirjan esseistä ovat syntyneet matkan päällä eivätkä pelkästään siksi, että hän on känyt kaikissa paikoissa, joista kirjoittaa. Matkakirjallisuus asettaa paikan tutkimuksen täysin uuteen valoon, kuten Sutinenkin toteaa:

"Eräs kirjallisuuden paikkasuhteen kannalta keskeinen tekijä, jota en ole vielä näissä esseissä suoraan tarkstellut, on liike. Monissa edellä käsitellyissä teoksissa ei olla paikassa, vaan kuljetaan paikassa."


Kyllikki Villa jos kuka on hyvä esimerkki jatkuvasta liikkeestä. Hän teki suomennostyönsä ja kirjoitti  teoksensa pääasiassa matkan päällä kulkien rahtilaivoilla ristiin rastiin maailman meriä. Pitkän merimatkan aikainen paikallaan pysyvyys yhdistyy liikkeeseen eli eteenpäin menemiseen ja mahdollistaa jonkin uuden katsomisen ja näkemisen mutta ainakin tarkan itsetutkiskelun, jota Villa lokikirjoissaan harjoittaa.


Tämän teoksen lukeminen johti siihen, että tilasin Sammakon kirjakaupasta kaksi Virginia Woolfin päiväkirjasarjan osaa ja latasin lukulaitteeseen Kyllikki Villan Vanhan naisen lokikirjan. Näinhän hyvät esseet toimivat - innostavat tutkimaan, lukemaan ja ajattelemaan lisää.


P.S. Tämän teoksen jälkeen kannattaa jatkaa Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamaan Suurteoksia-esseekirjaan, jossa kirjailijoiden jäljillä kuljetaan hieman abstraktimmalla tasolla.

Saturday, 15 May 2021

Kamala ikävä kahvilaan

 

Jo yli vuosi elämää maailmanlaajuisen pandemian armoilla on kirkastanut pienten asioiden tärkeyden. Saksassa on eletty lokakuun lopusta asti lockdownin säännöillä. Esimerkiksi kirjakaupat olivat maaliskuussa hetken auki, sen jälkeen taas kiinni eikä ravintolassa tai kahvilassa ole voinut vierailla puoleen vuoteen. Lisäksi Kölnissä vallitseeyölllinen ulkonaliikkumiskielto. Kaupunki on aavemaisen hiljainen klo 21-05, mikä ei tosin ole vaikuttanut omaan elämääni mitenkään.

 

Mihin siis halajan, kun se joskus tulevaisuudessa vihdoin sallitaan? En tarvitse maailmanmatkoja tai aamuyöhön venyviä diskoiltoja, en hingu shoppailemaan tai edes elokuvateatteriin. Sen sijaan minulla on suunnaton ikävä kahvilaan. Ehkä siksi, että se konkretisoi tämän kummallisen vuoden: edes niinkin pieni asia kuin hetki kahvilassa kirjoittamisen ja maitokahvin parissa ei ole ollut mahdollista pitkään, pitkään aikaan.


Tartuinkin Paula Hotin kirjaan "Mustia syntejä. Kahvilaesseitä" (Avain, 2020) siinä toivossa, että sen tarjoamat mielikuvitusmatkat auttaisivat kahvilan kaipuuseen. Ja auttoivathan ne. 

Kevyeen ja lähes jutuselun omaiseen tyyliin kirjoitetut eri mittaiset esseet esittelevät niin eurooppalaisten kahviloiden historiaa ja kahvijuoman kehitystä kuin vertailevat toisiinsa kahvihetkiä Pieksämäen torilta Venetsiaan ja Lontoosta Helsinkiin. Jokaisen luvun alussa on sitaatteja kuuluisilta ihmisiltä ja kirjan lopussa luettelo "Kahvilaan lukemista kahvista ja kahviloista" eli kirjan esseiden taustatekstien listaus.


"Mutta nyt on aika pakata päiväkirjat takaisin kassiin, unohtaa historian suurmiehet, avata ovi ja astua sisään kahvilaan, jonka kerrotaan sijaitsevan samalla paikalla kuin tuo vuonna 1650 avattu -- uusi eurooppalainen instituutio, kahvila."


Hotin esseet ovat yhdistelmä historiallista tietoutta ja tunnelmointia. Hän on itse vieraillut jokaisessa kahvilassa, josta kirjoittaa, ja siten kuvailut ovat hyvin aitoja. Kahvikupin ääreltä hänen ajatuksensa lähtevät virtaamaan kaikkeen siihen, mitä kahviloissa on vuosisatojen ajan tapahtunut: miten moni tieteilijä tai filosofi on esitellyt ajatuksiaan ensimmäistä kertaa kahvilassa tai miten kahvilasta on kehittynyt taiteilijoiden kohtauspaikka. 

Tekstit soljuvat lukijan silmien edestä kuin kahviin kaadettu maito, ja niihin on helppo päästä sisälle, vaikka mukana on myös filosofista pohdintaa.  Kirjassa on vain 133 sivua eli se on kuin pieni välipala nautittavaksi kahvikupposen äärellä. Tästä kuitenkin ehkä pieni miinus: kepeä tyyli saa aikaan sen, että välillä tuntuu siltä, kuin lukisi johdantoa, jonka jälkeen alkaa itse aiheen käsittely, mutta luku loppuukin jo parin sivun jälkeen ja seuraavassa on uusi aihe. Teos on kuitenkin niin mielenkiintoinen yhdistelmä matkakirjaa, päiväkirjaa, sitaatteja, historiaa ja kahvitietoutta, että suosittelen sitä kaikille, jotka kaipaavat nojatuolimatkalle.


"Voimme aloittaa istahtamalla aloillemme, pysähtymällä kahvilaan. Voimme aloittaa ottamalla esiin kirjan tai kynän ja paperia tai vain tuijottamalla ulos ikkunasta. Ehdottomasti on pidettävä puhelimet suljettuina taskuissamme, jätettävä tekniset työvälineet kotiin ja muistilistat rypistymään kassin pohjalle."


Olen tavannut käydä lähikahvilassamme aloittamassa uuden kirjoitusprosessin ja sitten viimeistelemässä tekstin. Olen surrut kovin, miten tämän idyllisen kahvilan sulkuaikana käy, mutta todennut, että se porskuttaa niissä raameissa, mitkä ovat mahdolliset. Päivällä kotityöläiset hakevat sieltä lounasta, aamuisin ja iltapäivisin ovelle muodostuu take away - kahvejaan odottavien jono. Myöhäisiltapäivänä saattaa jokunen drinkkilasikin ilmestyä tiskin takaa. Mutta ei se silti ole läheskään sama kuin juomien nauttiminen viihtyisässä kahvilatilassa.

Ehkäpä maailma taas aukeaa ja pääsen aloittamaan seuraavan Hiljan (numeron 7!) kirjoittamien taas tutussa kahvilaympäristössä kevyen puheensorinan soljunnassa ja kahvinkoneen suhinassa. Tai paeta hetkeksi toisiin maailmoihin Paula Hottin lähdeluettelolistan kirjojen avulla.

 

****Arvostelukappale saatu kustantamolta. Kiitos!****

Tuesday, 11 May 2021

Mama-äiti ja muita kielen ilmiöitä

Meillä asuu nykyään mama-äiti. Äidin kieli on suomi mutta mama osaa puhua myös saksaa, sillä äiti-mama puhuu Toivolle suomea mutta melkein kaikille muille saksaa. Se tarjoilee aamuisin puuroa ja juo teetä isosta kupista, joka otetaan aina mukaan, kun istutaan sohvalla lukemassa kirjoja. Joskus mama-äiti hapuilee sanoja molemmilla kielillä, sillä se ei osaa täydellistä saksaa ja unohtelee välillä myös suomeksi. Siksi on ehkä parempi käyttää molempia termejä, jotta viesti varmasti menee perille, tuumaa Toivo.

 

Muksu on vuoden ja kymmenen kuukautta, ja ottaa niin suuria harppauksia kielelliseen maailmaan, että jopa perhepäivähoitaja on ihmeissään. Lapsi makustelee ja kokeilee joka päivä uusia sanoja ja harjoittelee jo osaamiensa lausumista. "Runterfallen", "drauf" ja "Brei" ovat suosikkeja, koska niissä päässe soristamaan jonkinsortin r-kirjainta. Muita tällä hetkellä taajaan kuultavia sanoja ovat myös "betonipumppu", "alas" ja "itse".

 

Eikä ole syytä unohtaa oman tahdon ilmausta "nein", jota toistellaan joskus ihan vain huvin vuoksi ja leikisti osoittamaan, että omat rajat alkavat muodostua. Suomen ei-sana ei ilmeisesti tunnu tarpeeksi jämptiltä vielä.


Useampisanaisia ilmaisuja ovat esimerkiksi "Papa arbeiten", "mitä Toivo tekee", "papa mukaan", "Toio takas", ja "Milch haben". Minun seurassani poika käyttää enemmän suomea kuin saksaa, mutta saksankielinen ympäristö kuuluu siinä, että saksankielisiä ilmaisuja on tällä hetkellä käytössä enemmän kuin suomea. Joskus kyse on myös helppoudesta: "Bagger" taipuu kielen päällä helpommin kuin suomen "kaivuri".

Vähän aikaa sitten lapsi erotteli ensimmäisen kerran, mitä kieltä puhuu äidille ja mitä papalle. Hän ei saa tuttia kuin nukahtamiseen ja suurimman kriisin yllättäessä. Sellaisia ovat olleet viimeaikaiset väsyneen lapsen uhmapuuskat. Säätelemme tutin käyttöä, joten lapsi tuli ensin pyytämään minulta tuttia, "Missä tutit" ja kun kieltäydyin antamasta, kuulin hänen pian sanovan papalle toisessa huoneessa "Schnuller". Myös maitoa kysytään eri kielillä sen mukaan, kenelle pyyntö esitetään. Nämä ovat pieniä asioita, mutta kuitenkin niin siistejä. On mahtavaa päästä seuraamaan, miten pienet aivot  hahmottavat maailmaa ja kieliä.


Yhtenä päivänä lapsi osoitti papan vihreää reppua ja sanoi "kaunis reppu". Minä siitä miettimään, mistä hän tietää sanan kaunis ja sitten, miksi käytti sitä näin. Pian minulle valkeni, että hän käänsi suoraan saksasta suomeen, sillä saksaksihan kaikki on aina schön. Tämäkin huomio oli mama-äidistä erittäin kiinnostava, sillä kielen kehittyminen ei tarkoita vain sanojen ottamista haltuun vaan erilaisten sanontatapojen ja kielen käytänteiden omaksumista. Toinen tästä kielivä asia on lapsen tapa pyytää minulta jotain sanomalla "Kiitos äiti". Saksaksi hän varmaan sanoisi näissä kohdissa "bitte mama", mutta suomessahan ei tällaista kohteliaisuussanaa ole.


Onneksi mama on vihdoin saanut taas rinnalleen äidin ja viime aikoina äiti on itse asiassa yleisempi puhuttelumuoto kuin saksan mama. Tuntuu mahtavalta olla jonkun pienen äiti ja päästä seuraamaan, miten ihminen kasvaa.


Saturday, 17 April 2021

Staycation kotinurkilla

 Olo on hassu ja jotenkin irtonainen. Vähän samanlainen kuin silloin, kun jätin parikuisen vauvan papalle ja karkasin tyttöjen kanssa illalliselle. Silloin olisi tehnyt mieli heilutella vapautuneita käsiä ratikassa. Nyt taas huvittaisi mennä parvekkeelle kailottamaan, jotta koko maailma kuulisi: Tuleva yö on ensimmäinen yksin poissa kotoa sitten lapsen syntymän. Poika on reilut 20 kuukautta, joten voitte uskoa, että tätä hetkeä on odotettu. 


Jos korona ei olisi muuttanut maailmaa, olisin nauttinut yksinäisestä yöstä jo vuosi sitten. Minulle oli suunniteltu ja järjestetty luentatilaisuuksien sarja, joka olisi vienyt minut pois kotoa kolmeksi yöksi. Kaikki kuitenkin peruuntui ja siirtyi hamaan tulevaisuuteen eli ei taida koskaan toteutua. Myöhemmin ajateltuna silloin olisi ollut hieman aikaista lähteä ja tavallaan olen ihan tyytyväinen, ettei mies joutunut kokemaan äidinpojan viihdyttämistä.


Syksyllä taas oli tarkoitus karata ystävän kanssa viettämään yhteistä hotelliviikonloppua johonkin lähipaikakkunnalle. Se oli 40-vuotislahjani hänelle, ja sen tarkoitus oli vapauttaa meidät hetkeksi perheistä. Emme olleet saaneet aikaiseksi sopia viikonloppua, kun korona sulki hotellien ovet lokakuun lopussa, ja kiinnihän ne ovat edelleenkin.


Talven aikana ehdin siis useamman kerran marmattaa lähipiirille siitä, että mies on lapsen syntymän jälkeen viettänyt lukuisia viikkoja yksin, kun me olemme olleet Suomessa tai kun hän on käynyt yksin sukuloimassa maan pohjoisosassa. Kadehdin jopa hautajaismatkaa, koska se olisi tarkoittanut tuntien yksin oloa junassa, joita rakastan, keskeytymättömiä yöunia ja aikuisten seuraa.

 

Kun jälleen kerran valitin ystävälle, että en koskaan pääse pois kotoa tai nukkumaan kauemmas lapsesta kuin naapurihuoneeseen, hän katsoi minua ja tokaisi, että hän on kohta kuukauden kotimaassaan. Meillähän on avaimet ja vastuu kastella kukat, joten ihan hyvin voimme viettää asunnossa muutenkin aikaa. Siihen loppui valitukseni.

Täällä sitä nyt siis istutaan, neljänsadan metrin päässä kodista, miehestä ja pojasta ja juodaan skumppaa. Vähän jännittää, jos sitä ei osaakaan nukkua, kun se vihdoin  on mahdollista. Mielessä on myös monta ajatusta, mitä nyt voisi tehdä, kun kukaan ei odota nukuttamaan tai aamunsarastuksessa kanssaan leikkimään. Toisaalta odotan jo aamua, jolloin aion keittää kupillisen teetä, ottaa sen sänkyyn ja lukea  hetken rauhassa.

 

Aina ei kuitenkaan tarvitse tehdä mitään. Ehkäpä vain istun tässä hetken, seuraan hämärän lasketumista ystävän parvekkeen ylle ja juon skumppaa. Eikä täällä nyt ihan yksin tarvitse olla: ystävän asunto on täynnä upeita viherkasveja, jotka ovat onneksi hiljaista seuraa mutta varmasti hyviä kuuntelemaan.

 

Heippa nyt, sillä on kiire olemaan!  

Wednesday, 10 March 2021

Mitä Kummaa - Suomen myydyimmät lastenkirjat 2020

 Tilastoja, listoja ja numeroita... Tarkkaan seurattu kirjakauppa-ala julkaisee tammikuun lopussa kovasti odotetun listauksen: Suomen myydyimmät teokset lajeittain. Jokaiseen listaan mahtuu 20 nimikettä, ja moni niistä seisoo paikallaan odotetusti. Listan kertymistä on nimittäin voinut seurata Kirjakauppaliiton kuukausilistausten ja kirjastojen varatuimmat -tiedotusten mukana, ja kyllähän mediakin näyttää, minkä teoksen ympärillä kuhisee.

 

Itseäni kiinnostaa tietysti kovin, miltä lastenkirjallisuuden puolella näyttää, mutta lista saa usein hieman surulliseksi. Ensinnäkin sitä hallitsevat vuodesta toiseen samat suuret kaupalliset nimikkeet ja uusien tekijöiden ja pienempien kustantamoiden on aina vain vaikeampaa päästä top-kymppiin.

 

Toinen listauksessa hätkähdyttävä asia ovat myyntimäärät. Vain KOLME vuonna 2020 julkaistua lasten- ja nuortenkirjallisuuden alaan kuuluvaa teosta ylitti 10 000 myydyn nimekkeen rajan, ja 20 parhaan joukkoon pääsyyn riitti 4500 myytyä nidettä. Mielestäni se on vähän. 

Toki täytyy muistaa, että viime vuosi oli korona-aikaa, joka liimasi ihmiset koteihinsa ja vähensi kirjakaupoissa kiertelyä. Täällä Saksassa kirjakaupat olivat keväällä pari kuukautta kiinni ja nyt talvellakin melkein kolme. Viime vuonna ei pidetty kirjamessuja, joista moni nappaisi mukaan spontaaneja kirjaostoksia ja jotka näkyvät kustantamoilla mukavana myyntipiikkinä.

 

Myytyjen niteiden määrässä näkyy varmasti myös lukuaikapalveluiden suosio. Moni lukee tai kuuntelee kirjan kuukausimaksullisessa portaalissa eikä hanki kirjoja kotiin. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa, koska onhan hienoa, että palvelut tuovat kirjat yleisön saataville. Näin kirjailijan näkökulmasta voin kuitenkin sanoa, että nämä portaalit romahduttavat kirjailijan tulot. Kirjailija saa ostetusta niteestä pari euroa mutta portaalin kautta maksettu korvaus saattaa typistyä muutamaan senttiin per kuuneltu teos. 

 

Mutta palataanpa siihen vuoden 2020 myydyimpien lasten- ja nuortenkirjojen listaukseen. Sen nähdessäni sain tällä kertaa yllättyä iloisesti. Mitä kummaa! Listan jaetulla 10. sijalla keikkuu nimittäin uuden ja tuoreen kustantamon nimike. Eikä siinä vielä kaikki. Listan sijoilta 13. ja 17. löytyy kaksi muutakin Kumma-kustannuksen teosta. Kaikki listat löydettävissä täältä.


Kumma-kustannus on lasten- ja nuortenkirjojen kustantamo, jossa uskotaan satuihin ja tarinoihin. Se toimii Jyväskylässä yhdessä sisarkustantamoidensa PS-kustannuksen ja Tuuma-kustannuksen kanssa. Sen viime vuoden myydyimpien listalle kohonneet teokset ovat kaikki tunnekasvatukseen keskittyneitä kuvakirjoja - aihepiiri, joka on varmasti mietityttänyt koronavuonna ja saanut ihmiset googlaamaan apua.


Olen jo aikaisemmin kirjoittanut postauksen tunnekasvatukseen liittyen, jossa vinkasin kahdesta Kumman teoksesta, joten seuraavassa keskityn kirjaan, joka jakoi sijan myydyimpien kirjojen listalla yhdessä Mauri Kunnaksen kanssa. Riikka Riihosen ja Kaisla Suokkaan kirjoittamassa ja Mira Piitulaisen kuvittamassa kuvakirjassa Aada ja kiukkuleijona opetellaan kesyttämään kiukku. 

Seitsemänvuotias Aada on tosi vihainen, sillä pikkuveli Aapo on rikkonut hänen lempilelunsa. Lastenhuoneeseen iskee pyörremyrsky ja paikalle saapuva äitikin saa melkein lelusta. Aada pakenee eteisen kaappiin, mutta onneksi äidillä on aikaa jutella. Äiti kertoo kiukkuleijonasta, joka kasvaa ja pienenee sen mukaan, miltä Aadasta tuntuu, ja joka saa heittelemään leluja ja tekemään tyhmyyksiä. Siksi kiukkuleijonan kesyttäminen on tärkeää.


Äiti ja Aada ryhtyvät miettimään keinoja kiukkuleijonan varalle. Ensin Aada piirtää leijonan kuvan, ja sitten Aada ja äiti miettivät, mistä tunnistaa, että leijona on pääsemässä karkuun. Lopulta Aada oppii hallitsemaan leijonansa ja voi opettaa taitonsa myös pikkuveli-Aapolle.


Raikkaasti kuvitettu teos on lapsentajuinen ja antaa selkeät välineet kiukun käsittelyyn. Lukija voi tehdä kiukkuleijonan kesyttämiseen tähtääviä tehtäviä itsekin, ja raikkaasti kuvitetun teoksen loppuosassa on vielä useamman sivun kokonaisuus aikuiselle kiukun merkityksestä ja kiukunsiedosta. Kokonaisuus on selkeä ja eheä ja sen parissa voi työstää kiukkua hyvin eri-ikäisten lasten kanssa. Voisin kuvitella kirjan tarjoavan mukavaa puuhaa ja pohdittavaa niin päiväkotiryhmään kuin koteihinkin enkä ihmettele suosiotaan.

Jos aihe kiinnostaa enemmänkin, Riikka Riihosen ja Minna Koskisen kirjoittama ja Mira Piitulaisen Kuinka kiukku kesytetään (PS-kustannus) tarjoaa lisätietoa lasten aggressiokasvatuksesta. Selkeästi koottu teos tietoa aggressiosta, lapsen kehitysvaiheista, ongelmallisen käytöksen tunnistamisesta sekä aikuisen roolista kiukun kesyttäjänä. Luin tästä erittäin kiinnostuneena 1-2-vuotiaan lapsen tunnesäätelyyn liittyvän osion ja tulen varmasti vilkaisemaan muita lukuja tarkemmin, kunhan lapsi kasvaa. 


Kumma-kustannuksen uusin katalogi on täynnä toinen toistaan taianomaisempia ja herkullisemman näköisiä satuja ja kirjoja, joten suosittelen vilkaisemaan, jos kaipaat uutta luettavaa.


**** Kirjat saatu arvostelukappaleina.

Saturday, 6 March 2021

Korona-ajan selviytymiskeinot

Maailmanlaajuinen pandemia on jatkunut pian vuoden eikä loppua näy. Tunteiden vuoristoradassa on menty hätääntymisestä ja panikoinnista toiveikkuuden kautta turtumiseen ja turhautumiseen. Saksassa on noudatettu poikkeusoloja marraskuusta asti. Kovassa lockdownissa on oltu joulukuun puolivälistä saakka, mutta vaikka luvut on saatu parantumaan, virus ei ole katomassa minnekään. Kouluja ja päiväkoteja onkin alettu avata, koska ihmisten kestokyky alkaa olla rajoilla.


Olen viime aikoina huomannut, että kulunut vuosi on vaikuttanut henkiseen hyvinvointiin. Itselleen pystyy pitkään perustelemaan, miten hyvin asiat kaikesta huolimatta ovat, mutta on paljon päiviä, kun tajuaa, etteivät asiat oikeasti ole hyvin eikä tätä kaikkea jaksaisi kestää enää hetkeäkään. Että haluaa nähdä ystäviä, jotka asuvat kaupungin toisella laidalla tai toisissa kaupungeissa tai maissa. Haluaa lähteä ravintolaan ja elokuviin ja sopia kirjailijavierailuja, joissa lapset eivät ole vain liikkuvia kuvia. 


Ei jaksaisi, miettiä saako näin tehdä, ja vaikka saisikin, onko juuri tällä tilanteella seurauksia.

Monet ovat kehittäneet selviytymiskeinoja ja pakon sanelemina löytäneet elämäänsä uusia harrastuksia tai juttuja, joita voi tehdä sallitun rajoissa. Eräs ystävä on laihduttanut liikkumalla 15 kiloa, kun lomamatkojen paikat ovat täyttyneet kotiseutumatkailulla pyörän selässä. Facebook taas vilisee mitä upeampia villapaitoja ja kuviosukkia, joiden tekemiseen on vihdoin löytynyt aikaa. Tavallaan tällaisessa pakkopysähtymisessä on myös omat hyvät puolensa.

 

Minun kotoisat harrastukseni ovat tänä talvena liittyneet nautintoaineisiin. Olen kompensoinut tilannetta muun muassa gluteenittomilla tacosipseillä ja gin toniceilla. Kun illalla  täyden päivän päälle nautin sohvalla vapaahetkestä iltadrinkin parissa ja mies nosteli kulmakarvojaan, totesin, että kuningataräitikin eli yli satavuotiaaksi ja joi giniä joka päivä.

 

Sittemmin pyysin, ettei mies enää osta minulle sipsejä, ja kun kirja valmistui, aloitin alkoholittoman kuukauden.


Rakastamieni viikonloppureissujen tilalle on pitänyt keksiä muuta, sillä tulen hulluksi, jos en aina joskus pääse pois tästä kaupungista. Viime kesänä saimme onneksi usein viettää päivää ystävien puutarhoissa tai parvekkeilla ja aloittelimme jo perheen yhteistä pyöräharrastusta, joka kuitenkin on odottanut kevään lämpenemistä. Toivo tuntuu viihtyvän kyydissä hyvin, ja pidämme molemmat pyöräilystä, joten iltapäiväretkistä on nyt tullut viikonlopun peruskauraa. 


Viime sunnuntaina ajoimme naapurien kanssa viiden kilometrin päähän metsäpuistoon. Me olimme keittäneet kahvit, he tuoneet kakkupaloja, pojat leikkivät syksystä jääneillä lehtikasoilla ja kepeillä ja minä istuin viltillä naama auringossa ja unohdin hetkeksi ajan ja paikan. Muutaman tunnin retki tuntui täydelliseltä lomahetkeltä, enkä muista pitkään aikaan päässeni niin ulos vallitsevasta kuplasta kuin tuolla kevään lämmittämällä ruohikolla.


Tänään pakkasimme jälleen kahvit termokseen ja suuntasimme Reinin rantaa etelään, vaikka sää olikin huomattavasti viime viikonloppua viileämpi. Pyöräväylä seuraili Reinin mutkia emmekä valitettavasti olleet reitillä ainoita. Onneksi huvipyöräilyssä ei ole kiire minnekään.

 

Noin kymmennen kilometrin jälkeen saavuimme Krokodil-laivalle, joka kuljettaa 12 matkustajaa kerrallaan joen yli. Matka maksoi 2,50€ pyörän kanssa ja kesti pari minuuttia, mutta sen verran kuitenkin, että lapsi ehti pelästyä moottorin kolinaa mutta rauhoittua taas. Yksikään silta ei ylitä Reiniä Kölnin ja Bonnin välissä, mutta tämän pikkupurkin lisäksi myös lähempänä Bonnia on  mahdollisuus lauttamatkaan.

 

Reinin toiselta puolelta bongasimme tyhjän puistonpenkin ja levitimme päiväkahvit viltin päälle. Aurinko paistoi, leveän joen vesi kimmelsi ja mutkan takaa putkahti silloin tällöin muutama rahtilautta. Yllättävän moni meloja oli uskaltautunut myös jokeen. Hetki oli aika täydellinen.


Kun Toivo oli saanut hetken aikaa juosta ja kahvikupit olivat tyhjnenneet, jatkoimme joen vastarantaa takaisin Kölniin. Reinin sillä puolella kulkee hyvin asfaltoitu kevyen liikenteen väylä, mutta se oli varsin tukossa kävelijöitä, joten pyöräily tarjoili samalla myös pujottelua. Jouduimme ylittämään Reinin moottoritiesillän kautta. En pidä sillan melusta ja jalankulkijoiden väylän reunassa on vain matala kaide ennen Reiniä, joten pyöräilen siellä aina polvet huterina.


Pyöräilimme lopuksi vielä kotipuiston ohi ja tuntui niin mukavalta, että olimme nähneet jotain muutakin kuin samat tutut puut kuin arkipäivinäkin. Tällainen retki teki hyvää niin ruumiille kuin sielullekin, jos sallinette tällaisen ylevän ilmauksen. Huvittavaa on toki se, että vaati koronan, ennen kuin aloin tutkia lähiseutuja pyörällä ja tajusin, miten lähellä on pääsy metsään, jos vain tietää paikat.

 

Millä keinoilla sinä olet selviytynyt poikkeusoloista?





 


Sunday, 21 February 2021

Milloin aloittaa pottailu

                                                                          

                                                                                                ***Yhteistyössä BabyDotin kanssa***

Meillä on viime päivinä luettu ahkerasti kirjaa, jossa pottaillaan. Kirjan alussa taapero ei tiedä, mitä pottaan kuuluu laittaa, vaan työntää sinne legoja ja pehmohiiren. Lopulta asia ratkeaa ja pottaan päätyy se, mitä sinne kuuluukin. Puolitoistavuotias poikani on erittäin kiinnostunut kirjasta, mikä on hyvä, koska olen ajatellut, että aloitamme pikku hiljaa pottailun. Potankin hankin jo viime kesänä, mutta opettelu jäi.

 

Opeteltavaa on, sillä Toivon mielestä potta toimii oivana säilytystilana.


Käytimme lapsen kanssa kestovaippoja ensimmäisen vuoden ja vain öisin tai matkoilla kertiksiä. Valitettavasti kestovaippailu väheni syksyllä, koska hoitotäti haluaa käyttää kertakäyttöisiä vaippoja. Kotona pyöritän kuitenkin edelleen kestovaippoja. Taskuvaipat saa topattua riittävän imukykyisiksi ja ajattelen aina, että yksikin kestovaippa päivässä on seitsemän muovivaippaa vähemmän viikossa. Olen myös kuullut, että kestovaipoista on helpompi oppia kuivaksi kuin mukavasta muovista, mutta en tiedä, pitääkö tämä paikkaansa.

 

Haaveilen jo ajasta, jolloin lapsi alkaisi tehdä tarpeensa pottaan ja oppii sisäsiistiksi. Saksassa minulle  kuitenkin vakuutetaan, että älä stressaa, sillä eihän lapsi vielä voi kuivaksi oppia. Mutta voisiko sittenkin?


Olen huomannut kulttuurieroja sen suhteen, milloin opitaan ja opetetaan elämään ilman vaippoja. Joissain kulttuureissahan vaippoja ei käytetä ollenkaan. Saksassa korostetaan kaikessa lapsentahtisuutta ja jätetään opettaminen perheiden vastuulle eli hoitopäivään ei välttämättä kuulu potalla istumista. Tämä johtaa siihen, että täällä vielä 3-4 -vuotiaatkin saattavat kulkea vaippapeppuina.

 

Suomessa klassinen kuivaksi oppimisen ikä tuntuu olevan kaksi vuotta, mutta vaipoista luopuminen on aikaisemminkin mahdollista, jos jaksaa säännöllisesti harjoitella. Päivähoidossa työskennellyt ystäväni  kertoi, että virolaistaustaiset lapset opetetaan kuiviksi aikaisin, jo noin vuoden iässä, koska vaippoihin ei haluta käyttää rahaa. Mielenkiintoista!


Nyt mietin, pitäisikö kaivaa potta esiin kylppärin kaapin alta ja osuisiko sinne muutakin kuin legoja. Tosin arveluttaa, miten paljon asiaan kannattaa panostaa, jos kehitystä ei tueta hoidossa. Tuttavalla on sekin kokemus, että Suomessa kesällä kuivaksi oppinut lapsi laitettiin syksyllä Saksassa hoidossa käyttämään vaippoja, koska se oli henkilökunnalle ilmeisesti helpompaa.


Lämmin kesä voisi olla hyvä aika harjoitella, koska ulkona on tilaa pissiä ja vahingon sattuessa riittää, kun vaihtaa shortsit. En tosin tiedä, kuinka monta vahinkoa haluan kotona siivota, ennen kuin tulos on saavutettu.

 

Mutta hei, kertokaapa kokemuksia! Milloin aloititte pottailun, miten pääsitte vaipoista eroon? Millainen tie meillä on odotettavissa?


***BabyDot on verkkokauppa, joka myy käytettyjä ja uusia kestovaippoja, harkkahousuja sekä  kestovaippailuun liittyviä tarvikkeita. BabyDot auttaa tutustumaan kestovaippailun saloihin ja avustaa mieluusti kaikissa vaippoihin liittyvissä kysymyksissä. Jos kestovaippailu kiinnostaa, suosittelen kääntymään BabyDotin puoleen.

Friday, 12 February 2021

Onnellisuus

Saksassa on päätetty venyttää tiukkoja korona-rajoituksia jälleen kolmella viikolla eteenpäin. Kölnissä on viimeksi voinut käydä ravintolassa, elokuvissa tai kuntosalilla lokakuussa ja koulussa, kirjastossa tai kampaajalla joulukuun alussa. Ympäröivästä pandemiasta huolimatta olen tällä viikolla havahtunut siihen, miten onnellinen olen.


Että onneen ei tarvita paljonkaan. 


Tämä pandemia on ajoittunut elämässäni siinä mielessä hyvään kohtaan, että olin ensimmäisen lockdownin vanhempainvapaalla ja tämän toisen olen tehnyt freelancerinä töitä, jotka tekisin samalla tavalla, vaikka maailma olisi normaali. Meillä on ollut tuuria, sillä lapsi on pienessä perhepäivähoitoryhmässä ja saa mennä joka päivä hoitoon, vaikka päiväkotien toimintaa rajoitetaan.

Yksi onnellisuuden aiheeni onkin juuri työ. Olen tällä viikolla kävellyt kirpeässä pakkasessa auringon aamusäteiden valaisemia katuja työhuoneelle kirjoittamaan ja ihmetellyt, että tosiaan saan tehdä niin. Nyt kirjan ollessa loppusuoralla todella rakastan työtäni ja tuntuu lähes etuoikeutetulta voida sanoa niin. Osa ajastani menee toki myös opetustöissä, sillä pelkällä kirjailijuudella ei elä. Päiväni jakautuvatkin kolmeen: kirjoittamiseen, Toivon viihdyttämiseen ja illan opetustunteihin. Vapaa-ajan ongelmia ei ole.


Toinen syy valoisaan mieleen ovat parantuneet yöunet. Saan nukkua useamman kerran viikossa ilman yöherätystä, ja vaikka se samalla tarkoittaa aikaisia aamuja, elämä tuntuu keveämmältä. Aamuja helpottaa myös lisääntynyt valo, kolmas asia, joka on ilahduttanut minua tällä viikolla. En ole koskaan ollut niitä, jotka sekoavat keväästä, mutta kaatosateen jälkeen jokainen aurinkoinen päivä tuntuu lahjalta. Kirkkaus jatkuu pidempään myös iltapäivällä, ja vireystaso on aivan eri kuin kuukausi sitten. Tykkään!

Ehkä tärkein syy onnellisuuteeni on kuitenkin oma kuplani. Miehen kanssa on menossa sellainen vaihe, jossa toiselle haluaa olla armollinen ja kiltti ja huvittaa pussailla, vaikka poika takertuukin silloin jalkaan ja tahtoo mukaan kimppahaliin. Poika on vekkulissa vaiheessa ja elämä puhumaan opettelevan aktiivisen taaperon kanssa sopii minulle paremmin kuin vauvavuosi. Toivosta tulee joka päivä tärkeämpi ja rakkaampi ja tuntuu, että me kolme olemme löytäneet tapamme olla yhdessä perhe. 


Korona-aika rajoittaa kontakteja, mutta elämään kuuluu myös muutama ystävä, joita tapaan säännöllisesti, sekä perheenjäsenet ja ihmiset, joiden kanssa pidetään yhteyttä virtuaalisesti. Välillä kaipaan aivan tavallisia asioita, kuten kirjastoa, kahvilassa käyntiä tai sitä, ettei jokainen sosiaalinen tilanne vaatisi tarkkaa riskianalyysiä. En kuitenkaan enää jaksa valittaa ja päivitellä tilannetta, johon ei voi vaikuttaa, vaan haluan keskittyä hyvään niiden raamien sisällä, mitkä nyt ovat mahdollisia.

Asioiden arvo kirkastuu, kun ympäriltä riisutaan turha sälä. Meidän kuplassamme on kaikki hyvin, ja sitä tosiaan arvostaa tässä hullussa maailmassa.

P.S. Kuvat päivittäisen työmatkani varrelta.


Mikä tekee sinut onnelliseksi juuri nyt?


Monday, 1 February 2021

Tekstin pitkä matka kuvakirjaksi

Kuva: Florian Jung

Ensimmäinen kuvakirjani on juuri ilmestynyt, HURRAA! Vaikka se on järjestyksessään jo yhdeksäs kirjani (jos käännökset lasketaan mukaan), tavallaan se on ensimmäinen ja kaiken alku. Rolf päätti yli kuuden vuoden mittaisen matkan, jonka alkaessa en olisi voinut kuvitellakaan, mistä itseni sen päättyessä löydän.


Ensin oli ystävyys. Tutustuin Argentiinasta kotoisin olevaan ja parisuhteen perässä Kölniin asettuneen Luisaan vuonna 2012. Hän työskenteli silloin arkkitehtina, minä suomen kielen yliopisto-opettajana, mutta molemmilla oli kaipuu johonkin luovempaan. Eränä kauniina kevätiltana vuonna 2014 Luisa kysyi minulta, olisiko minulla tekstiä, jonka kanssa hän voisi harjoitella kuvittamista. Olihan minulla,  ja niin  syntyi ensimmäinen projektimme "Morsiamen ilmalento", joka ilmestyi Iltasatu.org -sivustolla vuonna 2015. 


Silloin kuusi vuotta sitten ajattelimme, että annetaan tälle nyt pari vuotta, ja katsotaan, miten käy. Jos ura ei lähde vetämään, keksitään jotain muuta. Silloin emme olisi osanneet arvata, että vain muutaman vuoden päästä teemme molemmat vähintään puolipäiväisesti luovaa työtä, minä kirjailijana ja Luisa lehtikuvittajana. Aika hyvin tässä kävi, mutta älä anna näennäisen helppouden hämätä. Takana on paljon työtä ja sitkeyttä joskin toki myös onnea.

Kuva: Florian Jung

Pian ensimmäisen projektimme jälkeen aloin kehitellä satua, jota uusi kotikaupunkini Köln inspiroi. Tarinan lähtöpisteenä oli ajatus siitä, mitä tapahtuisi, jos ihmiset unohtaisivat kuuluisan Tuomiokirkon. Kirjoitin tarinaa talvella 2014-2015 ja pääsin sen kanssa vuoden 2015 Reviiri-antologiaan, mikä oli ensimmäinen kaunokirjallinen julkaisuni.


Tämä innosti kirjoittamaan lisää, ja lopulta kaikki kävi nopeasti. Ensimmäinen virallinen kirjani ilmestyi Suomessa syksyllä 2017, kun Hilja ja vihreän talon kesä putkahti painokoneista. Sarjaa on kohta julkaistu kolmessa maassa, ja sen kirjoittaminen jatkuu edelleen. Luisan kysymys lastenkirjatekstistä sysäsi minut tulevaisuuteen, jollaisesta en olisi koskaan edes uskaltanut haaveilla. Viime kesästä asti olen toiminut vapaana kirjailijana, ja elämä tuntuu hyvältä ja oikealta.

Rolf kustantamon katalogissa

Mutta Rolf! Minusta tuntui, että tarina oli saanut päätöksensä, kun satu pääsi antologiaan, mutta muokkasin siitä kuvakirjatekstin Luisalle kuvitettavaksi. Vuodet kuluivat, Hilja alkoi viedä ja minun puolestani Köln-tarina olisi saanut jäädä siihen. Luisa oli kuitenkin sitkeä, ja lopulta kuvat valmistuivat. Kolme vuotta sitten eli kevättalvella 2018 näin tekstin pohjalta syntyneet kuvat, ja ne olivat upeat! Kuvitustyyli oli täysin erilainen kuin ensimmäisissä luonnoksissa, sillä teoksen tekeminen oli meille molemmille oppimisprosessi. Lupasin käydä tekstin vielä kerran läpi ja löysimme sille myös nuoren ja uraansa aloittelevan kääntäjän avuksi kustantamon etsintään. 


Syksyllä 2018 Luisa soitti hysteerisenä ja kertoi, että on voittanut Kölnin aka Rolfin kuvituksella kansainvälisen kuvituspalkinnon, joka jaetaan Frankfurtin kirjamessuilla. Palkinto plakkarissa oli helppo lähestyä kustantamoja, ja jo marraskuussa 2018 saimme tarjouksen kustantamosta, josta Luisa oli haaveillut. Kunstanstifter tekee laadukkaita kuvakirjoja lapsille ja aikuisille, ja painopiste on siis kuvituksessa.


Olin 15. viikolla raskaana, kun allekirjoitin kustannussopimuksen. Siinä vaiheessa tarinan alkuperäinen versio oli jo neljä vuotta vanha, mutta meidän piti odottaa julkaisua vielä kaksi vuotta, koska pienen kustantamon katalogit olivat tähän kevääseen asti täynnä. Muistan miettineeni, miten hullu projekti tämä on, sillä kirjan vihdoin ilmestyessä tämä vatsapoimukin olisi jo puolitoistavuotias. 


Viime perjantaina koitti vihdoin se kauan odotettu päivä, kun Rolf der Bücherheld ilmestyi. Itse asiassa kirja saapui painosta jo lokakuussa ja minulla on ollut tekijänkappaleetkin kotona ja kuukausia, joten jossain vaiheessa tuntui, ettei tämä projekti pääty koskaan. Nyt kirja kuitenkin on virallisesti täällä.

Juhlimme lauantaina pienesti kahdestaan ja pidimme online-julkkarit, joissa kerroimme kirjan syntytarinan. Miten suomalainen kirjoittaja ja argentiinalainen kuvittaja työstivät kirjan yhdessä saksaksi Saksaan,  Kaivoin esittelyä varten esille vanhoja muistiinpanoja ja huomasin, miten paljon tarina oli muuttunut antologian ja lopullisen kuvakirjan välissä. Ilman vanhoja tiedostoja en olisi enää osannut sanoa, minä vuonna tapahtui mitäkin, koska projekti oli niin pitkä.



Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Rolf on päättänyt, ettei tämä vieläkään riitä: Tänään minulta kysyttiin, voisiko kirjaan säveltää musiikkia lasten kirkkokonserttia varten. Ja minä, että toki. Rolf, kirjasankari taitaa jatkaa seikkailujaan tulevaisuudessakin.


Saksassa kirjaa voi tilata ainakin täältä. Teoksen esittely löytyy myös kustantamon sivustolta.

Sunday, 24 January 2021

Puoli vuotta gluteenitonta elämää


Olen aina rakastanut ruisleipää enkä lapsena juuri muuta leipää syönytkään. En kuitenkaan koskaan ole ollut pullahiiri tai kakkuhirmu enkä ole koskaan tehnyt itse pullaa. Mies on meidän pullavastaava, ja taikonut korvapuustit pari kertaa vuodessa. Pitsaa syön harvoin, pastaa tosin säännöllisesti ja oluttakin olen oppinut juomaan täällä Saksassa. On kuitenkin ollut yllättävän helppoa siirtyä gluteenittomalle ruokavaliolle, joka on tällä hetkellä tarpeen.


Vatsavaivat ovat siitä kavala juttu, että ne alkavat pikku hiljaa ja niihin voi pitkään keksiä selityksiä ennen kuin tajuaa, että jotain on oikeasti pielessä. Minulla oli raskauden loppuvaiheessa ja vauvavuoden ensimmäisinä kuukausina kummallisia yhden illan mittaisia pahoinvointeja tai muutaman viikon vatsavaivoja, jotka katosivat aina itsestään. Viime keväänä tilanne kuitenkin paheni.


Olen itselleni edelleenkin vähän kiukkuinen siitä, että siedin keväällä epämääräistä olotilaa jopa pari kuukautta, ennen kuin aloin kunnolla miettiä, mikä on sen syynä. Aluksi en kiinnittänyt asiaan huomiota muuta kuin sen verran, että välillä oli tukalaa, kun vatsa tuntui ilmapallolta. Saatoin huhtikuussa hakea leipomosta suuren luomusämpylän lounaaksi ja kummastella, että vatsa juoksi koko iltapäivän. Joskus (usein) aamuisin oli kiire kylpyhuoneeseen, ja poikakin ihmetteli, mitä se äiti siellä taas istuu.


Muistan hyvin myös ensimmäisen äitienpäiväni, mutta en siksi, että se olisi ollut maailman ihanin juhlapäivä vaan siksi, että vietin illan pahoinvoivana sängyssä. Mies oli leiponut juhlapäivän kunniaksi korvapuusteja, joita ystävä tuli syömään. Sain syötyä puolikkaan, minkä jälkeen vatsani alkoi mouruta niin, että muutkin kuulivat, ja loppuilta meni vesilinjalla vuoteessa. 

Tästä meni kuitenkin vielä kesäkuuhun, kunnes tajusin alkaa kokeilla muutakin kuin maitohappobakteerien napsimista.. Siskoni oli joutunut imetysruokavaliolle, ja yhtäkkiä pääni sanoi PING! Kaikki oli selvää. Tietysti kyseessä oli gluteeni. Kun mietin tilanteita tai päiviä, joina vatsa oli ollut erityisen sekaisin, tajusin, että niihin liittyi aina leipä tai olut.


Aloin kesäkuun puolivälissä vältellä gluteenia. Tajusin heti, että ratkaisu oli oikea, vaikka kesti useamman viikon ennen kuin vatsa kunnolla rauhoittui ja ymmärsin oikeasti jättää välistä gluteiinia sisältävät tarjoamiset, jos muuta ei ollut tilalle. Olotilan kohetessa myös iho parani, ja viimeiset raskauskilot lähtivät itsestään, kun elimistö löysi tasapainon.


En tiedä, menenkö koskaan testaamaan yliherkkyyttä, koska testi edellyttäisi muutaman viikon normaalia syömistä, jotta tuhot näkyvät suolistosta. Oloni on parempi ilman gluteenia, joten se riittää minulle. Huomaan nykyään heti, jos tuote sisältää gluteenia, vaikka ainelistan perusteella ei pitäisi. Gluteeni on nimittäin siitä hauska tuote, että sitä lisätään yllättäviin paikkoihin. Kaurahiutaleet ovat esimerkiksi luonnostaan gluteenittomia, mutta ne prosessoidaan ennen pakkaamista, ja minun on vahdittava, että ostamani pakkaus sisältää merkinnän gluteenittomuudesta.


En tiedä, miksi yliherkkyys iski juuri nyt tai tuleeko tilanne jatkumaan aina tällaisena, mutta en ole kokenut gluteenitonta elämää hankalana tai haastavana. Ehkä syy on se, ettei tällä hetkellä voi käydä ravintoloissa tai edes ystävillä kylässä, joten haastavia ruokatilanteita ei juuri ole. Ja onneksi voi aina varustautua omilla eväillä, jos ei muuta. Suren oikeastaan sitä, etten tiedä, mitä juoda, jos joskus pääsen taas juhlimaan karnevaaleja, sillä olut on niiden ainoa oikea juhlajuoma.


Saksassa ei valitettavasti olla niin pitkällä ruokavalioiden moninaisuuden ymmärtämisessä ja korvaustuotteiden kehittelyssä kuin Suomessa. Olenkin alkanut leipoa säännöllisesti, koska en kaipaa höttöleipää eikä pelkkiä riisikakkujakaan jaksa aina syödä. Poika on kaikkiruokainen, mutta saa äidin kanssa maistella gluteenittomia leipomuksia.


Tänään pyöräytin tulevaa viikkoa varten sekä proteiinisiemensämpylöitä että omena-pähkinä-muffinsseja. Gluteeniton leipominen vaatii vielä totuttelua, sillä jauhot käyttäytyvät eri tavalla, mutta olen jo löytänyt muutamia luottoblogeja reseptien hakuun. Saksaa osaavat voivat tutkailla muffinssiohjetta täältä.


Sämpyläohje on alkujaan norjalaisesta hyvinvointilehdestä ja kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan näin:

Hienonna sauvasekoittimella:

    400 g raejuustoa

    4 munaa

    2 tl leivinjauhetta

Lisää seokseen:

    400 grammaa kaurahiutaleita tai 300 g kaurahiutaleita ja 100 g erilaisia siemeniä

Pyörittele 10 sämpylää ja paista niitä uunin keskitasolla 16 minuuttia 200 asteessa ja sitten vielä 4 minuuttia kiertoilman kanssa.


Olen vasta alussa ruokavalioni kanssa, joten kaikki reseptit ja vinkit ovat tervetulleita!


Saturday, 16 January 2021

Puolitoistavuotiaan kielellinen kehitys


Oikeastaan otsikossa pitäisi lukea "Puolitoistavuotiaan kaksikielisen lapsen kielellinen kehitys", mutta siitä olisi tullut niin pitkä hirmu, että lyhensin.


Usein sanotaan, että kaksikielisen lapsen puhumaan oppiminen on hitaampaa kuin yksikielisen ikätoverin, ja toisaalta taas, että taapero on joko enemmän puheeseen tai liikkumiseen suuntautunut. Kun vertaan saksalais-suomalaisen poikani puhetta naapurin kaksi kuukautta vanhempaan saksalaiseen lapseen, on heissä selviä eroja. Naapurin lapsi tuotti ensimmäiset sanansa jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja omaa tällä hetkellä selkeämmän ja suuremman sanavaraston ja käsitteistön kuin meidän kahta kieltä treenaava tapaus. Toisaalta naapurinpoika ei juokse, hypi ja kiipeile samanlaisella taidolla ja innolla kuin Toivo, eli siinäkin on selvä ero.


En siis aina tiedä, voiko puheen kehitysnopeutta laittaa monikielisyyden piikkiin, sillä mielestäni Toivo alkoi tavata sanoja hyvissä ajoin eli noin vuoden iässä ja osaa nyt jo useampia sanoja molemmilla kielillä.


Meillä asuukin nykyään pieni papukaija, joka toistelee milloin mitäkin sanaa tai sanan osaa. En ennen joulua ollut tietoinen siitä, miten usein käytän arkipuheessa ilmausta "noin". Nykyään kuulen sen aina kaikuna perässäni, ja jos mies on kotona, hän pyytää saksalaisena, että poika sanoisi "acht, neun, zehn" eli kahdeksan, yhdeksän, kymmenen. Ja poika toistaa "noin noin noin".


Minusta on ollut mielenkiintoista huomata, että vaikka poika on syksystä asti ollut saksankielisellä perhepäivähoitajalla, hänen ensimmäinen ja vankempi kielensä vaikuttaa olevan suomi. Tähän mennessä ilmaantuneista sanoista suurempi osa on suomea, vaikka viime aikoina onkin putkahtanut paljon saksaa. Miehen mukaan Toivo tuntuu reagoivan nopeammin suomeksi annettuihin käskyihin, vaikka ymmärtävää molempia kieliä yhtä hyvin. Miehen suomen kielen taito on siis kehittynyt samaa vauhtia lapsen kielellistymisen kanssa, ja mies tuumasi, että voisi jo kohta selvitä Suomessa au pairina.


Poika on tullut äitiinsä siinä, että hän on kova puhumaan. Höpötystä ja hölötystä tulee jatkuvalla syötöllä, vaikka sanasto onkin vielä pieni. Viimeisen kuukauden tuomia uusia sanoja ovat nein, da, Zug ja Müll sekä suomen verbit avaa, hakkaa ja menee. Selitykseksi sanottakoon, että lähdimme junalla joululomalle, jouluna avattiin monia paketteja ja eräässä kuvakirjassa kettu hakkaa halkoja, mikä on pojasta hauskaa.


Eräänlainen onnistumisen kokemus koettiin hiljattain, kun poika ensimmäistä kertaa osoitti tietävänsä, että samaan asiaan voi viitata kahdella eri sanalla. Isovanhempien luona oli pöllö-magneetti, mistä kieleen ilmaantui Eule eli pöllö. Kotona sanoin, että tässä eläinkirjasssakin on pöllö. Poika etsi oikean kuvan ja sanoi Eule.


Jotenkin olen alkanut ymmärtää, miksi monikielisen lapsen puhe kehittyy näennäisesti hitaammin kuin yksikielisen. Hänen kun pitää tehdä tuplatyö niin sanaston kuin kielen rakenteidenkin osalta. Tällä hetkellä sanojen syntymiseen tuntuu vaikuttavan niiden artikulaation helppous. Saksan nein muodostuu suussa helpommin kuin suomen ei, ja valitettavasti suomen äitiä mukaileva äeti on tehnyt tilaa saksan mamalle, joka kuuluu lausua hyvin painokkaasti.


Oma saksan taitoni on sujuva mutta puutteellinen enkä aina pysty selvittämään, mitä sanaa poika haeskelee. Hän hokee välillä sanamuotoa, josta en onnistu päättelemään, mikä se voisi olla. Silloin ajattelen, että se on ehkä perhepäivähoitajalta tarttunut sana. Hoitajamme totesi hiljattain, että Toivo on kova puhumaan mutta sanojahan ei vielä juuri ole. Ja siihen minä, että onhan niitä (mummo, ukko, omena, tyyny...) mutta enemmän suomeksi. Olenkin harkinnut kirjoittavani hoitajalle Toivo-saksa -sanakirjan, jotta hänkin voisi ymmärtää suomenkieliset sanat. 


Millaisia kokemuksia sinulla on kaksi- tai monikielisen taaperon kielen kehittymisestä?