Thursday 30 August 2018

Ulkosuomalaiset kirjailijat 13: Maria Carole

Osuuskumma-kustannus perustettiin kuusi vuotta sitten rikastamaan suomalaista kirjallisuuskenttää. Scifiin, kauhuun, spekulatiiviseen fiktioon ja fantasiaan keskittyvä kustantamo on levinnyt Ranskaan asti, sillä sen riveissä toimii ainakin yksi ulkosuomalainen kirjailija.
1. Kuka olet ja mitä teet?

Olen Maria Carole, ranskansuomalainen (fantasia)kirjailija.

Koulutukseltani olen terveydenhuollon laadunhallintaihminen, mutta sitä olen tehnyt viime vuosina lähinnä pätkätyöläisenä. Ammatti-identiteetti painottuu yhä vahvemmin kirja-alan puolelle. Olen kiinnostunut kirja-alasta laajemminkin kuin vain kirjailijuuden osalta ja kommentoin kuplalleni kovaan ääneen milloin mitäkin. 

Lyhyesti: Ulkosavolainen. Kirjailijahko. Beige, epädramaattinen, enimmäkseen vaaraton.

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Olen asunut Ranskassa jo pitkälti yli kolmanneksen elämästäni. Olin täällä ensimmäisen kerran jo lukion jälkeen au pairina, mutta sitten päädyin maahan lopullisemmin vaihtovuonna – lähdin Ranskaan tausta-ajatuksena se, että jään, jos miellyttää tarpeeksi. Ilmeisesti miellytti, kun olen vieläkin. Joskin koen Ranskan ennemminkin vahinkona kuin selkeänä valintana. 
3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Mitä Ranskasta voi kertoa, mitä Suomessa ei jo tiedettäisi?

Maa on iso, olen asunut sekä Välimeren rannalla että ihan Belgian rajalla, ja monella muullakin kulmalla. Muuttokilometrejä on kertynyt lähemmäs 3000. Jokainen alue on hengeltään varsin omanlaisensa. Nykyään olen Strasbourgissa, Saksan rajalla. 

Täällä on polkupyöriä kuin Hollannissa ja kosmetiikka ja vegetuotteet haetaan tois puol jokke.

4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Vahingossa. Pohjimmiltaan kerron syyksi kesän, jolloin ei ollut mitään tekemistä. Oli vain parveke kivenheiton päässä Välimerestä ja lämpimät yöt. Sekä tieto siitä, että pian muutettaisiin pois. Piti kirjoittaa kaupunki itsestä ulos, kivien ääni meren pohjassa, kun painaa korvat veden alle. 

Sitten sotkin sormeni tuoreltaan perustetun kustannusosuuskunnan hommiin, ja se puri tiukasti kiinni. Osuuskumman riveissä olen yhä näin 5+ vuotta myöhemmin. 
Loppuviimein kirjailijuuden aiheutti kaksi sanaa: ”Kerro lisää.”
Kerroin.
Syntyi Tulen tyttäriä.

5. Mitä kirjoitat?

Ensisijassa spekulatiivista fiktiota, fantasiaa noin pääosin. Esikoiseni, Tulen tyttäriä (Osuuskumma, 2014), on fantasian nahkaan puettu viihdekirja aikuislukijoille. Varsinaisesti en ollut kirjoittamassa sarjaa, mutta romaani saa itsenäisen jatko-osan ensi vuonna, todennäköisesti kesällä. 
Työn alla on myös nuortenfantasiaa, tiiliskivimitassa (sori vain kaikki kirjavinkkarit, jotka kaipaavat ohutta vinkkilistoille, ehkä sitten tämän jälkeen...). Sen osalta jalka on kustantamon oven välissä, mutta romaanin aikataulu on vielä jokseenkin avoin. 

Lisäksi olen julkaissut muutamia novelleja, lähinnä Osuuskumman antologioissa. Niistä Ruusunnuppuni, kaikkeni on käännetty englanniksi ja ranskaksi. 

6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Luulen, että itse asiassa aika vähän. Ranskaan liittyvät projektit ovat joko tiukasti pöytälaatikossa tai vasta ideoiden tasolla. 

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Olen huono rutiinien kanssa. Parhaimmillaan kyllä istun kiltisti toimistotyöaikaan pöydän ääressä sen tuhannenkahdensadan sanan verran, mutta totuudellisempaa on todennäköisesti se, mitä olen joskus sanonut Tulen tyttäristä: se syntyi iltayhdeksän ja aamuneljän välillä, jalat ristissä sohvalla. Kunhan ei tarvitse ennen aamukymmentä kirjoittaa, niin kaikki sopii. 

Jokainen käsikirjoitus on ollut hyvin erilainen projekti. Se, minkä on luullut omaksi tavakseen, ei olekaan toiminut seuraavan kanssa. Itse asiassa luulen, etten juurikaan pidä kirjoittamisesta. Pidän siitä, mitä saan aikaiseksi, pidän jopa siitä, kun juonenkäänteiden pohdinta vie yöunet, mutta kirjoittaminen on siinä välissä se välttämätön paha. 

8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Ensi sijassa lukemalla ja kirjoittamalla sekä kirjoja että verkkotekstejä. Nykyään myös some mahdollistaa päivittäisen suomen kielen käyttämisen. Duuninsa siinä on, mutta kieli on kuitenkin olennaisin työkaluni ja olen tarkka sen kanssa, joten työ on tehtävä. 

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?

Valoa.
Kesän valo on poikkeuksellinen.
Ja toisinaan kaipaan myös kaikkialle levittyvää metsää, joka on siinä niin luonnostaan.

http://osuuskumma.fi

Wednesday 29 August 2018

8 faktaa minusta

Blogini lukijat ovat varmasti jo ehtineet muodostaa kuvan siitä, millainen ihminen olen ja mistä tykkään, mutta tekstini eivät ole päiväkirja ja blogiin päätyvä tieto on aina valikoitua. The Present is perfect -blogissa oli hauska haaste, johon päätin tarttua.

Tässä siis kahdeksan paljastusta, joita et todennäköisesti tiennyt minusta.

1. Viherjuuri ei ole syntymänimeni vaan elin elämäni ensimmäiset 26 vuotta Tervona. Naimisiin mennessäni ilmoitin miehelle, etten vaihda taas nimeä vaan pitäydyn loppuelämäni tässä isoäitini tyttönimessä. Niinpä mies vaihtoi nimeään.

2. Kahdella edellisellä poikaystävälläni ja nykyisellä aviomiehelläni on Saksan kansalaisuus, eli viimeisin seurustelusuhteeni täysin suomalaisen kanssa on vuodelta 2004, vaikka asun Saksassa vasta vuodesta 2010. Sanonpa vaan, että saksalaiset miehet.
3. En ole hurjapää. En pidä lentämisestä enkä koskaan mene kieppumaan tai olemaan pää alaspäin. En halua kokeilla benji-hyppyä, sukellusta tai mitään vähänkään ekstremeä. En voi edes katsoa kauhuelokuvia. Pidän jalat maassa ja kävelen mielelläni.

4. Olen ajanut autoa viimeksi vuonna 2002, paitsi vuonna 2014 kokeilin yhtä mökkitietä ja ajoin melkein ojaan, koska traktori tuli vastaan.

5. Kysyin mieheltä apua tähän ja hän käski laittaa, että minulla on huonompi huumorintaju kuin hänellä. Sanotaanko näin, että huumorimme on erilaista. Minä olen ironinen ja tilannehuumorin ystävä, hän tykkää sanaleikeistä ja kaksimielisyyksistä. Hänen näyttäessään minulle jotain komediapätkää netistä, kysyn, pitääkö minun nauraa nyt vai tuleeko vitsi myöhemmin. Tällaista meillä.
6. En ole koskaan kutonut villasukkaa. Ala-asteella piti tehdä tumput. Niiden peukalokiilasta tuli sellainen, että tekeleet siirtyivät saman tien käsinukkeleikkiin.

7. Olen nähnyt Notting Hill -elokuvan noin seitsemän kertaa.

8. Lapsena halusin tulla hammaslääkäriksi, koska äiti sanoi, että ne saavat hyvää palkkaa. Sitten suuntasin vuosia määrätietoisesti tanssialalle, kunnes päädyin yliopistoon ja minusta tuli äidinkielenopettaja. Viime aikoina olen alkanut ajautua kirjailijan ammattiin. Elämästä ei koskaan tiedä. Ja se on parasta.

Ja tämähän oli haaste, joten haastan mukaan kaikki bloggaajat, jotka haluavat tehdä hauskoja paljastuksia itsestään.

P.S. Ja lempivärini on....? =D 
Sunday 26 August 2018

Eihän salama kahta kertaa samaa puuta

... sanotaan, mutta tiedetään tapauksia, joissa salama on iskenyt useamman kerran samaan henkilöön. Ainakin näin käy viime vuosien lempikirjassani, Selja Ahavan ihanassa teoksessa Taivaalta tippuvat asiat, joka käsittelee elämän sattumanvaraisuutta. Annu-täti voittaa loton jättipotin kaksi kertaa ja nukkuu toisen voittonsa jälkeistä sokkia kolme viikkoa, äiti kuolee lentokoneesta pudonneen jääköntin alle, puutalon sisuksiin kasvaa omenapuu ja salama tosiaankin osuu useamman kerran samaan henkilöön.

Olen joutunut pohtimaan elämän sattumanvaraisuutta viime aikoina paljonkin. Meille kävi nimittäin niin kuin viime kesänä. Pieni elämänalku ei lähtenyt kehittymään alkua pidemmälle. Hetken ehdin jo miettiä nimiä ja sitä, että residenssit voi unohtaa seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Koska ajattelin, että ei se toista kertaa voi tapahtua.

Tilanne oli lopulta yhtä nopeasti ohi kuin oli alkanutkin.

En kuulu vatvojiin. Yhden aamupäivän tuskailin elämän epäreiluutta, minkä jälkeen päätin, että elämä jatkuu ja on oikeasti aika kivaa. Onneksi on kirjoittaminen ja kirjat, jotka täyttävät päivät ja pään niin täysin, että mies pelkää jo oman paikkansa puolesta. 
Kirjoitin viime kesänä siitä, miten hyvin terveydenhoitopalvelut toimivat Saksassa, ja tälläkin kertaa kokemus oli se, että minusta huolehditaan. Täällähän lääkärille mennään pian ensimmäisen testituloksen jälkeen. Mitään konkreettista ei vielä ollut nähtävissä, mutta sain 10 minuutin luennon ranskalaisista, saksalaisista ja sveitsiläisistä juustoista ja niiden eroista sekä lääkärin privaatin kännykkänumeron, johon saisin soittaa vaikka viikonloppuna.

Ensimmäinen nauratti, koska en muutenkaan ole mikään juustohirmu. Jälkimmäinen kosketti. Minusta todella halutaan huolehtia. Lääkäri on muuten eri kuin viime vuonna, ja olen ollut vaihtooni enemmän kuin tyytyväinen.

Kun seuraavalla viikolla ilmoitin, että tilanne on muuttunut ja lopputulos todennäköisesti paha, pääsin heti lääkärin vastaanotolle jonon ohi.

Luonto on tällainen, ei näistä aina voi tietää, totesi lääkäri lempeästi. Nykyihminen haluaa, että kaikki tapahtuu nopeasti ja helposti, mutta luonto ei toimi siten. Niin isokokoista miestä haluan uskoa, vaikka nauroinkin, kun hän sanoi, että me näemme varmasti pian ja silloin kaikki tulee menemään hyvin. 

Nyt alkujärkytyksen jälkeen päällimmäisenä ajatuksena on se, että kolmas kerta toden sanoo, sanoohan?

Me emme luovuta, emme ainakaan vielä, mutta sen tiedän, että olen ja tulen olemaan onnellinen, kävi tässä lopulta niin tai näin.

Lähetän lämpimiä halauksia kaikille samojen asioiden kanssa kamppaileville.
Et ole yksin <3 
Friday 24 August 2018

Kirjoittamisen vaikutus fyysiseen terveyteen

Kuva: Pixabay
Kirjoittaminen on vaarallista ja sillä on epäsuotuisa vaikutus fyysiseen terveyteen. Istumisen haitoista keskustellaan jatkuvasti eikä selkäkään tykkää koneella istumisesta. Ranteet ovat kovilla, ja jännetuppitulehdus voi vaania nurkan takana. Tietysti kaikkinaisesta liikunnasta ja terveellisestä ravinnosta täytyy muutenkin huolehtia, sillä istuminen leventää takapuolta jamitänäitänytoli. 

Tämä on kirjoittajan arkea, mutta puhun tässä nyt niistä hetkistä, jolloin kirjoitusrupeama on ohi ja itselleen voi antaa luvan hengähtää hetkeksi, kun kuukausien, vuosien intensiivinen prosessi saapuu päätökseensä.

Tämänvuotinen hengähdys johti antibioottikuuriin, viimevuotinen fysioterapeutille.

Olen parin päivän ajan pohtinut ihmisen psykofyysissosiaalista kokonaisuutta. Täällä sängyn pohjalla kun on ollut aikaa. Sattumaa tai ei, mutta kehoni tuntuu reagoivan uuden käsikirjoituksen palauttamiseen. Ensimmäisen kirjan kohdalla tätä ei tapahtunut, mutta sen kirjoittaminen olikin jäsentymätöntä ja tekoprosessi pitkä. Ensin oli hakeutuminen kustantamoon, mitä seurasi tekstin hiominen ja julkaisun odottelu. Yhtä selkeää lopetuspistettä ei ollut.

Toisen kirjan käsikirjoitus sen sijaan syntyi reilussa kahdeksassa kuukaudessa ja oli intensiivinen rupeama kaiken muun elämän rinnalla. Kun olin palauttanut tekstin ensimmäisen version kustannustoimittajalle, en päässyt seuraavana aamuna ylös sängystä, sillä selkä oli mennyt yön aikana sellaiseen lukkoon, ettei ikinä ennen. Parin viikon päästä alkoi helpottaa, mutta oudolta tuntui.

Tämän vuoden kirjoitusprosessi oli vieläkin selkeämpi ja jäsentyneempi kuin aikaisemmat. Residenssijakso tarjosi alulle siivet, joiden voimin matka jatkui lennokkaasti. Teksti oli jo ennen kesää siinä vaiheessa, että pystyin pitämään siitä taukoa ja ottamaan tärkeää ja prosessin vaatimaa etäisyyttä.

Elokuinen viimeistelyprosessi oli tehokas ja teksti lähti matkaan. Heti samana päivänä huomasin flunssaoireita ja nyt viikkoa myöhemmin olen saanut antibiootit silmätulehdukseen ja poskionteloihin. En ole koskaan kipeä, paitsi nyt.

Sattumaa vai ei?
Kuva: Pixabay
Jännityksellä odotan, mitä neljännen, juuri aloittamani, kirjan kohdalla tulee tapahtumaan. Menee jalka katki, putoaa pää?

Kirjoittaminen on monella tavalla ja tasolla vaarallista ja riskialtista hommaa. Kirjoittaminen on fyysistä työtä, jota seuraa kaikenlaista henkistä julkaisuprosessiin liittyvää. Minä puhun tässä vain fyysisestä terveydestä, sillä psyykkeestä en uskalla edes aloittaa.

Kuka leikkiin lähtee, sen kestäköön. Mutta älä tule sanomaan, etten varoittanut.
Thursday 23 August 2018

Ulkosuomalaiset kirjailijat 12: Enni Vanhatapio

Ulkosuomalaiskirjailijoita esittelevä sarja jatkuu esikoiskirjailijalla ja Lontoolla. Jos sarjan lopuksi tekisin koonnin kirjailijoiden asuinmaista, Iso-Britannia nousisi korkealle sijalle.
1. Kuka olet ja mitä teet?

Olen Enni Vanhatapio, kirjailija. Esikoisteokseni Absentia (Gummerus) julkaistiin keväällä 2018. Nyt kirjoitan uutta romaanikäsikirjoitusta ja työskentelen osa-aikaisesti lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten tukijärjestössä. Asun Lontoossa.

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Olen kotoisin Pohjois-Suomesta, Haukiputaalta. Kaipasin kuumeisesti suurkaupunkiin. Valmistuttuani ylioppilaaksi 2010 tulin Lontooseen opiskelemaan sosiaaliantropologiaa ja hindiä. Vuoden 2012-13 asuin Intian Jaipurissa, opin hindiä ja työskentelin väkivaltaa kokeneiden naisten neuvontajärjestössä. Intian jälkeen palasin Lontooseen, valmistuin yliopistosta ja menin töihin. Olen työskennellyt asunnottomien nuorten tukipalveluissa ja naisten turvakodeissa. 

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Lontoon ulkopuolisesta Britanniasta minulla on vain vähän kokemusta. Pidän Lontoossa maiseman kurittomuudesta, siitä että kaikkialla näkyy sekaisin erilaisten aikojen ja kulttuurien kerroksia. On limittäin kaikenlaisia kohtia, rumia ja kauniita. Pidän siitä että täällä on vielä kahdeksan vuoden jälkeenkin minulle paljon tuntematonta ja yllättävää.
Työssäni olen toisaalta nähnyt läheltä myös kasvavan eriarvoisuuden. Lontoossa on nyt enemmän asunnottomia kuin koskaan ennen, ja konservatiivihallitus leikkaa turvakotien ja muiden tukipalveluiden rahoitusta jatkuvasti. 

4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Olen kirjoittanut aina. Olen huomannut, että kirjoittamalla pystyn keskittämään kaoottisen mielen johonkin, hetkeksi tarttumaan havaintoihin ja ajatuksiin. Vuonna 2016 osallistuin Gummeruksen ja Imagen kirjailijakouluun. Koulu tarjosi hyvän ensisysäyksen, ja aloin kirjoittaa pidempää tekstiä ilman käsitystä siitä, mistä se kertoi ja mihin se oli matkalla. Käsikirjoitus oli pitkään hyvin sirpaleinen ja jäsentymätön, mutta lopulta siitä syntyi esikoisromaanini Absentia (Gummerus 2018). 

5. Mitä kirjoitat?

Kirjoitan proosaa. Maailma kaikessa outoudessaan ja hämmentävyydessään kiinnostaa minua, ja kirjoittamalla yritän tarkastella ihmisenä olemisen sekavia sävyjä. Absentiaa on kuvattu dialogivetoiseksi nykyromaaniksi.

Tavoittelen tarkkaa, väkevää kieltä. Lukijana pidän yllättävästä, vähän vaarallisen tuntuisesta kirjallisuudesta, ja samaa riskintuntua ja hengittävyyttä etsin omassa kirjoittamisessani. 

6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Lontoo on Absentiassa keskeinen tapahtumapaikka ja tunnelma. Ehkä kirjoittamiseeni heijastuu myös jokin vierauden tuntu ja hämmennys asioiden äärellä. Erilaisiin paikkoihin hakeutuminen saattaa altistaa sellaiselle.


7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Aloitan kirjoittamisen jostakin minua vaivaavasta ajatuksesta, kuvasta tai epämääräisestä tunteesta. Käsitys siitä mitä olen tekemässä kirkastuu vasta kirjoittaessani. Haluan aluksi olla mahdollisimman vapaa enkä tee juonikaavioita tai muita suunnitelma.

Yritän (vaihtelevalla menestyksellä) karistaa itsekritiikin ja perfektionismin asettamalla itselleni päivittäisiä sivutavoitteita. Saan kirjoittaa mitä vain, kunhan sivumäärä tulee täyteen. Näin tavoitan parhaiten vapautuneen kirjoitusvireen, vaikka suurimman osan syntyvästä tekstistä leikkaankin myöhemmissä vaiheissa pois.
Kirjoitusputkien välillä pidän muutamien viikkojen tai kuukausien hengitystaukoja. Palaan käsikirjoituksen luo, kun olen alkanut unohtaa sen.  Juonen ja rakenteen asiat hahmottuvat vasta aivan kirjoitusprosessin loppupuolella. 

8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Kirjoitan suomeksi, ja luen paljon suomenkielistä kirjallisuutta. Suomeksi kirjoittaminen vieraskielisessä ympäristössä saa äidinkielen tuntumaan intiimiltä ja erityiseltä. Etäisyys suomenkielisestä maailmasta tarjoaa myös vapauden kuvitella, että kieli on yksin minun ja voin tehdä sillä mitä haluan. 

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?
Pullaa.

Kuvat: Enni Vanhatapio

Tuesday 21 August 2018

Meidän kodin uudet asukkaat


                                                                                                      ***Yhteistyössä Mayn kanssa***

Meille on kesän aikana muuttanut pari uutta asukasta. Kodin uudet asukkaat ovat hiljaisia tyyppejä, jotka eivät itsestään juuri ääntä pidä mutta joista on tullut osa jokapäiväistä arkea ja elämää. 

Kuten blogini lukijat ehkä tietävät, olen kotimaisuudesta ja luonnosta tykkäävä kasvissyöjä, joka haluaa parantaa maailmaa pienin teoin. Olen Saksassa asuessani tutustunut moniin edullisiin luonnonkosmetiikkasarjoihin, joita täältä löytää lähes joka marketista. Jotenkin Suomi-ikävä on kuitenkin saanut etsimään niille suomalaisia vastineita. Support your local - on hyvä lause, vaikka etsintäni ovatkin johtaneet minut täältä Saksasta Suomen Turkuun.
Meille kesäkuussa muuttaneet arjen piristäjät kuuluvat suomalaisen Mayn kokoelmiin. Mayn tunnetaan mustasta ja ajattomasta designistaan, kuten tyylikkäästä tiskiharjasta, jota ei tarvitse piilottaa tiskikaappiin vaan se voi hyvin olla esillä sisustuksellisena elementtinä.

Kotimme vallanneet tuotteet ovat nekin mustia ja kuuluvat Mayn kosmetiikkasarjaan. Kylpyhuoneeseen muuttaneet minttu-kookos- käsisaippua ja hunaja-kookos -suihkusaippua on valmistettu luonnon raaka-aineista Suomessa. Mies tykästyi erityisesti mustaan kynsiharjaan, joka on tyylikkäin näkemäni vastaava.
Jos tykkää Fazermint-suklaasta, pitää varmasti käsisaippuan raikkaasta mutta makeasta tuoksusta. Joillekin enemmän suklaahimoisille tuoksu saattaa tosin olla ongelma, hih. Suihkusaippua taas on ihanan pehmeä vastapari kovalle saksalaiselle kalkkivedelle. 

Kyllä, nämä purkit ovat saaneet tulla meille jäädäkseen ja niiden designkin on tosi kiva.

Kolmas kotimme uusi asukas muutti makuuhuoneeseen. Jokailtainen rasvaussessio helpottui, kun yhdestä rasvasta riittää joka paikkaan. Miedosti hunajalle ja kookokselle tuoksuvaa vartalovoidetta sopii levittää niin jalkoihin kuin käsiinkin. Tuoksuyhdistelmä kuulostaa makealta mutta on varsin mieto.

Tämä monikäyttöinen voide kuuluu myös sarjaan "jos sinun pitäisi valita vain yksi tuote mukaan mökille, mikä se olisi". Purkki olikin tänä kesänä hyvää seuraa kesälomalla ja viikon mökkikeikalla. Pakkaaminenkin helppottui, kun mukaan ei tarvinnut kantaa montaa putelia.
Vielä täydellisempää tietysti olisi, jos näihin purkkeihin voisi ostaa täyttöpakkaukset. Muovittomaan maailmaan pyrkiessä ei tarvita aina uusia hienoja pulloja vaan vanhojen täyttäminen on päivän sana. Vink vink sinne tuotekehittelyosastolle.

Valitettavasti Mayn ei postita ulkomaille, mutta näitä tuotteita saa niin verkkokaupasta kuin jälleenmyyjiltä ympäri Suomen.

P.S. Sisustuspostauksia on tiedossa lisää tänä syksynä, sillä olohuoneeseen tuli juuri uudet kirjahyllyt  ja työhuoneenkin laitto on vihdoin edennyt.
Friday 17 August 2018

Ajatuksia ulkosuomalaisen mökkipäiväkirjasta

Tämän kesäinen mökkiloma oli täyskymppi. Aurinko paistoi, järvivesi oli lämmintä mutta virkistävää, lukemista riitti ja mieskin tuntui oikein kivalta. Ei siellä laiturinnokassa juuri ajatuksia liikkunut, mutta tällaisia kirjasin ylös viikon aikana.
Kun selvisimme rasittavasta markettimatkasta (miten kaikki on vieraassa marketissa väärissä paikoissa), keitimme mökillä kahvit, joiden aikana miehelle tuli vielä yksi työpuhelu. Lopultakin puhelin kiinni ja laiturille. Ehdin lokoilla aloillani 15 minuuttia, kun alkoi sataa. Myöhemmin kuulin, ettei sadetta ollut näkynyt muualla eli kyseessä taisi olla vain meidän laiturimme kastellut kuuro. Kiitos herra Murphy!

Onneksi voi aina vetäytyä terassille ja ottaa iltapäivän toiset oluet, lohdutukseksi.

Illalla ihmettelen hiljaisuutta. On niin rauhallista, että kuulee, kun metsä metelöi: se surisee, inisee ja humisee. 

Entisistä reissuista oppineena olemme huomanneet, että kahdestaan on kivaa, mutta välillä tarvitaan ulkopuolista virikettä. Mökki sijaitsee kotiseudullani, joten kauppareissun yhteydessä voi tavata sukulaisia ja sinne pääsee helposti kylään, mutta pääasiassa olemme metsän keskellä kahden.
Neljäntenä päivänä saamme sorsaperheen kylään. Laiturimme on valittu päivän taukopaikaksi, vaikka mies istuu rannassa ja minä seikkailen uimapatjan kanssa järvellä. Taitavat odottaa ruokintaa, kun niin rohkeasti lähestyvät. Sitä emme kuitenkaan tee, ja seuraavana aamuna laiturimme on kakittu. Sabotaasia!

Nukun vasta sitten hyvin, kun laitamme mökin oven yöksi lukkoon, vaikka taidamme olla mökkijärven ainoat asukkaat. Eihän sitä tiedä, kuka tulee kesäyössä suon yli.

En tiedä, pitäisikö iloita vai olla huolissaan, sillä hyttysiä ja ötököitä on vain vähän, ja vain yhtenä iltana hyttyset ajavat meidät kuistilta sisälle.

Pian muodostuvat aamurutiinit. Mies nukkuu pari tuntia pidempään, joten minä juon teetä kuistilla, käyn aamulenkillä ja tuon sieltä mukanani aamupalamarjat. Tämä on sitä parasta, ja tuo mieleen lapsuuden, kun keräsimme aamulla serkun kanssa marjoja lippalakkiin ja söimme ne sitten aamupuuron päällä.
Viidentenä iltana emme jaksa enää ihmetellä auringonlaskua vaan vetäydymme mökkiin katsomaan netflixiä. 

Mökin juomavesi haetaan metsän keskeltä luonnonlähteestä. Niin hyvää ja raikasta vettä en ole koskaan ikinä juonut.

Viikon ehdottomasti paras ratkaisu oli olla ottamatta nettiä mukaan mökille. Puhelimen akku kestää koko viikon ja some saa juosta tahollaan, miten haluaa. Minun täytyy seurata, miten kalat liikkuvat pinnan alla ja pilvet taivaalla ja missä päin järveä kuikkapari tänään viihtyy.

Aivotoimintani riittää vuoden vanhan naistenlehden lukemiseen, mutta jo ristikko on liikaa.
Melkein jätämme yhtenä iltana saunomatta, mutta menemme kuitenkin, koska mies haluaa.

Viisi vuotta sitten Thaimaasta ostetut rantaläpsyt eivät kestä suomalaisen metsäpolun haasteita. RIP.

Anoppi tulee onkimaan vävypojan kanssa ja opastamaan kalanperkuussa, sillä omat kokemukseni alalta ovat yli 20 vuoden takaa, kun ongimme mummon kanssa laiturilla. Silloin kalat vietiin usein kissoille, joita ei enää ole. Ei mummoakaan.

On pelottavaa huomata, miten nopeasti päivien rytmiin tottuu, kun ne soljuvat toistensa ohi. En haluaisi tämän loppuvan!

Makaan auringon lämmittämällä kalliolla ja seuraan, miten tuuli kisailee järven pinnalla. 
Käymme joka päivä soutelemassa. Erikoisen mallisessa järvessä on paljon tutkittavaa. Tuntuu siltä, että minun soutaessani olemme myötäisessä ja mies saa soutaa vastatuulessa takaisin.

Viikon pahin takaisku on punkki, joka hiipii kallion yli ja iskee kiinni. Onneksi huomaan sen heti ja mies saa sen pois. Kaikki kesät Ahvenanmaalla ilman punkkeja ja nyt sitten Hämeessä. Toinen ongelma koittaa, kun olut loppuu jääkaapista.

Seitsemäntenä päivänä nousevat ukkospilvet. Satoivat muualle, me selvisimme jyrinällä.

Viimeisenä yönä näen unta Sauli Niinistöstä. On aika palata naistenlehtimaailmasta maanpinnalle ja mökkimetsästä kaupunkiin.

Kiitos Maijalle mökin lainasta ja äidille autosta <3

Thursday 16 August 2018

Ulkosuomalaiset kirjailijat 11: Helena Väisänen

Ulkosuomalaisia dekkarikirjailijoita tuntuu nousevan tällä hetkellä kuin sieniä sateella. Yöpöydälläni odottaa Helena Väisäsen esikoiskirja, Vera Valan dekkarit on ladattu e-kirjoina ja toivon, että Anu Patrakka kirjoittaa jatkoa lempimaahani Portugaliin sijoittuville rikoskirjoilleen. Ja minä kun en ole aikaisemmin niin välittänyt tästä kirjallisuudenlajista, hah.
1. Kuka olet ja mitä teet?

Olen Helena Väisänen. Koulutukseltani olen fysio- ja kraniosakraaliterapeutti, ja toimin yksityisyrittäjänä viiden muun terapeutin kanssa. 

Työn ohella liikun paljon. Ehkä se kuvaa minua enemmän kuin varsinainen työni. Olen liikkunut koko elämäni ajan: juossut – jopa yhden maratonin, melonut, kiipeillyt, vaeltanut Suomen Lapissa, Sveitsin Alpeilla ja myös Etelä-Amerikassa. Suomessa pelasin pitkään sulkapalloa kilpaa.

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Kun valmistuin fysioterapeutiksi, päätin lähteä kahdeksi vuodeksi Englantiin, Saksaan tai Sveitsiin. Tarkoitukseni oli tutustua terveydenhuoltoon ulkomailla. Asuin ensin puoli vuotta Saksassa ja olin italialaisen fysioterapeutin yrityksessä töissä. Hain Sveitsistä töitä, koska tämä maa on pienempi ja siinä mielessä helpompi hahmottaa. Nyt olen asunut täällä 24 vuotta. Se niistä kahdesta vuodesta.

Toki jäämiseeni vaikutti se, että tutustuin nykyiseen mieheeni. Hän ei ole opetellut suomea, joten muutto Suomeen olisi hankalaa.

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Sveitsi on kaunis ja puhdas maa. Täällä on neljä virallista kieltä: saksa, italia, ranska ja retoromania.  Sveitsissä on 26 kantonia. Sanoisiko niitä maakunniksi? Suomalaisena hämmästelen sitä, että ne toimivat kovin itsenäisesti. Esimerkiksi naiset saivat äänioikeuden kaikissa muissa kantoneissa 1971, mutta Appenzellin kantonissa vasta 1990.
4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Olen aina kirjoittanut mielelläni. Kirjoittelin satuja huvikseni jo Suomessa asuessani. Pidän yhteyttä ystäviini mieluummin kirjoittamalla kuin soittamalla. 

Kirjailijaksi päädyin vahingossa. Veljeni innosti minua opiskelemaan Suomen kirjallisuutta.  Perusopinnot oli mahdollista suorittaa avoimen yliopiston nettikurssina. Kun ryhdyin etsimään jatkokurssia, törmäsin Jyväskylän kirjoittamisen opintoihin, jotka toimivat nekin näppärästi netin kautta. Opintojen ohessa kävin kirjoittamiskursseja. Varsinkin Oriveden Dekkaripaja, jota ohjasi Tapani Bagge, sai minut innostumaan ja aloittamaan kirjoittamisen pitkäjänteisemmin. 

5. Mitä kirjoitat?

Olen julkaissut useissa antologioissa. Pääasiassa dekkarinovelleja, mutta kirjoitan myös satuja ja proosaa. Ensimmäisen dekkarini eli esikoisteokseni Kuolema tuoksu (Reuna 2018) on juuri ilmestynyt.

6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Ulkomailla asuminen näkyy tapahtumapaikkojen valinnoissa. Vaikka esikoiseni tapahtumat sijoittuvatkin Lappeenrantaan, siinä on monta sidosta Sveitsiin. Paikkojen tarkistaminen olisi helpompaa, jos asuisin Suomessa.

Lisäksi saan korjauksia kielestä. En pysy uudistuvan kielen mukana, minkä huomaan itsekin. Kieleni jää väkisin jonkin verran vanhahtavaksi.

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Minulla on kaksi varsinaista kirjoituspäivää. Herään silloin samoin kuin muina arkipäivinä viimeistään kuudelta. Kirjoitan pari tuntia ja käyn kävelemässä, uimassa tai muuten liikkumassa. Sitten jatkan taas kirjoittamista. Hahmottelen tekstiä varsinkin kävelyretkillä. 
8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Luen pääasiassa suomen kielistä kirjallisuutta. Jossain vaiheessa, ennen e-kirjoja, luin myös saksalaista kirjallisuutta. Silloin suomi häipyi taka-alalle. Nyt, kun e-kirjat on helppo ladata, kieli on palautunut. Lisäksi lentolippujen hinnat ovat niin matalat, että voin piipahtaa Suomessa sekä vierailuilla että kirjoituskursseilla.

Katson suomalaisia tv-ohjelmia netistä, ja sosiaalinen media on myös hyvä tuki kielen säilymisessä. Toki siellä käytettävä kieli on usein lyhyempää kuin puhekieli, mutta pitää sanat elossa.

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?

Niin yllättävää kuin onkin tunnustaa tällaisena juustomaan asukkina, kaipaan suomalaista Oltermanni-juustoa ja sen lisäksi Valion voita. Sveitsiläisessä voissa ei taida olla suolaa ollenkaan. Ei se ainakaan maistu.

Hiihtäminen oli Suomessa helppoa: avasin oven ja astuin ladulle. Täällä on ajettava vähintään tunti, että voi vetää sukset jalkaan ja hiihtää. Tuota helppoutta kaipaan. Siitä riemuitsen myös, kun silloin tällöin matkaamme Lappiin talvella.

Tärkeimmät kaipuuni ovat toki läheiset ihmiset, kummilapset, sisarukset ja isäni. 

Olen asunut täällä jo niin kauan, että mikäli palaisin takaisin Suomeen, kaipaisin Sveitsin vuoria, siisteyttä ja kaikkea, mihin olen tottunut täällä.