Wednesday 21 January 2015

Muualla hyvä, kotona paras

Eilisessä Hesarissa oli juttu kollegasta ja Amerikkaan asettuneesta ulkosuomalaisesta. Jutussa Sirpa Tuomainen pohtii sitä, millaista ulkomaille asettuminen on ja millaisia vaiheita siihen kuuluu. Sirpa on aika monta kymmentä vuotta itseäni edellä, mutta kuulosti kovin tutulta lukea tällainen kommentti:

"Jokaisen täytyy valita, missä määrin assimiloituu uuteen kulttuuriin. Useimmat päätyvät kolmanteen tilaan, jossa kahden identiteetin välillä tasapainottelusta muodostuu päivittäinen nuorallatanssi.”

Olen viime aikoina jälleen kerran miettinyt sitä, mikä on kotimaa ja koti ja missä sitä ihmisen pitäisi olla. Minulla oli Suomessa vietetyn kesäloman jälkeen ensimmäistä kertaa oikein kunnon koti- tai Suomi-ikävä. Mutta kaikki sen jälkeinen toiminta onkin sitten tähdännyt siihen, että olen asettumassa tänne ja siis jäämässä. Ainakin nyt joksikin aikaa.

Asettumiseen tähtäävään toimintaan kuuluu muun muassa kirjahyllyn siivous. Löysin nimittäin kirjahyllystäni opetusmateriaaleja, joita käytin työskennellessäni viisi vuotta sitten suomalaisessa lukiossa. Jos joskus palaan, tuskin tarvitsen lehtileikkeitä vuodelta 2009. En edes tiedä, miten ja miksi materiaalit ovat tänne maailmalle kulkeutuneet, mutta nyt ne joka tapauksessa ovat paperinkeräyksessä. 

Toinen pieni mutta minulle iso askel on suomalaisen puhelinliittymän irtisanominen. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta vasta neljän vuoden jälkeen tuli hetki, jolloin tajusin, että oikeastaan se on aika tarpeeton. Tämä siis tiedoksi Suomen tutuille: ensi kerralla ollessani Suomessa pommitan teitä prepaid-numerosta!

Kolmas ja ehkä se merkittävin kotiutumisen ja aloilleen asettumisen merkki on se, että etsin tällä hetkellä yhteistä kotia poikaystävän kanssa. Siitä ei sitten enää ihan niin helposti sanotakaan, että moro, mä lähden tästä Suomeen lunta luomaan.

Neljän vuoden jälkeen on siis syytä myöntää, että koti ja elämä ovat täällä. Ja että niin on hyvä. Toki Suomessa on paljon rakkaita ihmisiä, mutta Suomen joululomalla huomasin, että kaipasin
Kölnin ystäviä ja omaa kotia täällä. Allekirjoitankin täysin Sirpa Tuomaisen kommentin:

”En ole amerikkalainen, koska en ole kasvanut täällä, mutta en sovi enää Suomeenkaan, koska olen kokenut jotain uutta, mitä suomalaiset läheiseni eivät ole kokeneet. Sitä ei tunne kuuluvansa täysin minnekään.”

Kahden kielen, maan ja kulttuurin välissä seilaamisessa on etunsa, mutta se vaara, ettei lopulta tunne kuuluvansa mihinkään. Sen välttääkseni olen pikku hiljaa alkanut myöntää itselleni, että kyllä elämä nyt vaan taitaa olla täällä besserwisserien ja karnevaalien luvatussa maassa. Eihän ihminen voi loputtomasti seilata ees ja taas vaan kyllähän se koti jossain pitää olla. Yön pimeinä tunteina lohdutan itseäni myös sillä ajatuksella, että eihän se Suomi mihinkään karkaa ja että kyllähän sinne aina pääsee takaisin, jos haluaa. 

Täytyy siis myöntää, että muualla on hyvä, mutta kotona Kölnissä paras. Jos täältä saisi ruisleipää, kunnon salmiakkia ja Suomessa asuvat ystävät voisi teleportata ajatuksen nopeudella kylään, minulla ei tosiaan olisi mitään valittamista tässä elämässä. Ainakaan tällä hetkellä. Sehän voi olla, että punnus kääntyy pian taas toiseen suuntaan ja iskee ihan mega-Suomi-ikävä. Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi. 
Wednesday 14 January 2015

Suomalainen radiopersoona, päivää!

Olin taas tänään radiossa. Työhuoneen puhelin soi kesken aamukahvin nauttimisen. Joo, täällä olis se ja se sieltä ja sieltä, olisikohan teillä tänään aikaa antaa meille kommenttia tästä ja tästä asiasta. Ensimmäisten minuuttien aikana ehdin ymmärtää vain sen, että tässä on kyse jostakin radiokanavasta ja Suomeen liittyvästä kysymyksestä. Annoin tyypin jatkaa enkä paljastanut tyhmyyttäni.

Pikku hiljaa minulle selvisi, että ajankohtaisohjelmassa käsitellään tänään iltapäivällä sitä, että suomalaisissa kouluissa aiotaan lopettaa kaunokirjoituksen opetus vuonna 2016. Tätä koskeva uutinenhan oli ennen joulua laajasti esillä Suomessakin. Toimittaja kertoi, että hänellä on onni olla naimisissa suomalaisen naisen kanssa ja että vaimon isoisä kuulemma joutui pois tolaltaan kuultuaan asiasta ja että he haluaisivat saada tähän jonkinlaisen kommentin asiantuntijalta.

Onneksi sain edes hetken aikaa valmistautua kysymyksiin eikä haastattelua purkitettu heti, sillä asiaa piti tovi miettiä ja sitten piti miettiä se kaikki uudestaan saksaksi. Teimme myöhemmin aamupäivällä puhelinhaastattelun, jonka suolana oli viimeinen kysymys: Miten tämä uudistus tulee vaikuttamaan rakkauskirjeiden kirjoittamiseen? Onhan jo barokin ajalta peräisin oleva kaunokirjoitus klassisten rakkauskirjeiden perusta. Vastasin, että eiköhän se viestin sisältö ole kuitenkin tärkeämpää kuin se, onko teksti väännetty kaunolla, tekstaten vai tietokoneella...

Tämä ei muuten ollut ensimmäinen kerta, kun päädyin saksalaiseen radioon, vaan laskujeni mukaan neljäs. Ensimmäinen kerta oli joskus 2011, kun pääsin tuoreena lehtorina  Ruhrin alueen opiskelijaradioon kertomaan suomen kielestä ja sen vaikeudesta. En ole edelleenkään uskaltanut kuunnella haastattelua, vaikka minulla onkin olemassa klippi. Toinen kerta oli vuonna 2013, kun aikuisille tehdyn PISA-kokeen tulokset oli julkaistu. Minut pyydettiin Einsliveen, joka on yksi alueen suosituimmista radioista, esittämään fiksua suomalaista aikuista. Suomalaisethan olivat pärjänneet tutkimuksessa erinomaisesti, kun taas saksalaiset eivät. Saksalaiset koomikot antoivatkin ohjelmaan omat esimerkkinsä saksalaisista. Minulta kysyttiin neuvoja erilaisiin arkielämän tilanteisiin, kuten siihen, miten sipulin voi kuoria itkemättä tai miten voi säästää rahaa. Esitin järkeviä ratkaisuehdotuksia ja koomikot antoivat sitten niitä vähemmän fiksuja eli esittivät tyhmiä saksalaisia. En ole uskaltanut kuunnella klippiä, mutta muutama kollega oli kuullut sen aamupalapöydässä.

Ja sitten oli viime vuosi ja Frankfurtin kirjamessut sekä kaikki niihin liittynyt hömpötys. Kölnissä järjestettiin kirjamessujen alla suomalaisen kirjallisuuden yö (Lange Nacht der finnischen Literatur), joka lähetettiin suorana radiossa. Paikalla oli suomalaisia kirjailijoita ja musiikkiryhmä, mutta toimittajat olivat keränneet materiaalia jo pitkin vuotta. Niinpä livelähetyksen sekaan päätyi ilmeisesti klippi, jossa kollegani kanssa kerron suomalaisesta lastenkirjallisuudesta. En ole tohtinut vielä kuunnella lähetystä, vaikka sen muu sisältö kyllä kiinnostaisi.

Sain juuri sähköpostiini katkelman tämänpäiväisestä lähetyksestä. Tuskinpa avaan sitä ja kuuntelen, tuskinpa vaan. Mutta olen silti valmis kommentoimaan, jos joku kaipaa ohjelmaansa suomalaisen radiopersoonaan kömpelöä saksaa ja jonkinlaisia mielipiteitä. Niitähän aina löytyy.


Sunday 11 January 2015

Joulun kuvat

Kaikkihan sen tietävät, että Suomessa on pitkät, kylmät ja lumiset talvet. Että talvikauden pääravintoa on avannosta kiskottu tuore kala ja että takapihoilla hiiviskelee jääkarhuja tai muita villieläimiä. Stereotyypeissä on aina osa totuutta, mutta ikävä kyllä Suomen talvet eivät enää ole niin kuin ennen. On hanget korkeat nietokset -värssy saa nostalgisia sävyjä, kun miettii, kuinka monena viime jouluna sitä lunta on oikeasti ollut. Tai ylipäänsä talvella. Viime vuoden perusteella kuulostaa lähinnä siltä, että pyrytys on siirtymässä joulusta juhannukseen.

Hihkuin siis riemusta, kun laskeuduin aatonaattona Helsinki-Vantaalle ja valkoiseen jouluun. Laskelmieni mukaan olen viimeksi nauttinut kunnon talvesta keväällä 2012, vaikka käynkin kotimaassa säännöllisesti.  Viime talvena pelottelin poikaystävää paukkupakkasilla ja lumikinoksilla, ennen kuin toin hänet helmikuussa Suomeen. Huomasin kuitenkin joutuvani naurunalaiseksi, kun rämmimme keskitalvella vesisateessa kuraisten peltojen läpi. 

Käytin lomastani paljon aikaa puiden ja kinosten tuijotteluun. Lieneekö mikään niin kaunista kuin luminen metsä? Kaiken valkeus on myös hyvin rauhoittavaa ja se, miten valo ja sen sävyt vaihtelevat päivän aikana. Ennen kuin joulupäivänä parkkeerasin joululahjakirjan ja punaviinilasin kanssa kuusen alle, kävin kuvailemassa vanhempieni taloa ympäröivää maisemaa. Pakkasta oli riittävästi mutta ei niin paljon, etteikö kamera olisi pystynyt käsissä. Kovin kauaa kuvaussessioni ei kuitenkaan kestänyt, sillä hiljalleen lähti sormista tunto. Kuvaaminen kesti kuitenkin huomattavasti pidempään kuin loppiaisena, jolloin pystyin olemaan kolme minuuttia ilman hanskoja ennen kuin tilanne meni mahdottomaksi. Siltä päivältä ei sitten olekaan montaa kuvaa.

Suomen joulu ja varsinkin säät tarjosivat juuri sitä, mitä tällainen turisti odotti. Mitä niihin villieläimiin tulee, pystyy Suomen eksoottisuus yllättämään suomalaisenkin. Päädyin heti ensimmäisenä lomailtana saunaan ja sieltä takapihalle vilvoittelemaan. Tunnelma oli unenomainen mutta aavemaisen siitä teki pellon reunassa ja välillä meidänkin metsässä juoksennelleen ketun kiljuntaa muistuttava haukunta. Istuimme kauan takapihalla kuuntelemassa tuota outoa ääntä. Minua hieman hirvitti, että se syöksyy kohta pimeydestä keskelle saunaseremoniaa, mutta sainpahan saman tien reportoida Saksaan: Täällä ollaan oikeassa talvessa eli lumen ja pakkasen valtaamassa Suomessa, jossa villieläimetkin juoksevat pihojen poikki.

Seuravana päivänä selvitimme, että kettu haukkuu kiimassa tai menetettyään poikasensa. En tiedä, mikä sillä oli hätänä mutta kauan se jaksoi huutaa.

Se niistä stereotyypeistä ja niiden todenmukaisuudesta sitten.