Lento vauvan kanssa

Vauva oli reilun kolmen kuukauden ikäinen, kun lähdimme hiljattain Suomeen. Olin matkaamassa yksin ja jännitti, vaikka saimmekin Saksan päässä kyydin kentälle ja vanhempani tulivat hakemaan meidät Helsingistä, eli minun piti selvitä vain lentokentistä. Sen verran kuitenkin hermostutti, että keräsin etukäteen vinkkejä vauvan kanssa lentämiseen.

Sain muun muassa tällaisia:

- Kannattaa imettää koneen nousussa ja laskussa.

- Laita vauvalle nenätippoja ennen lentoa.

- Ota mukaan varavaatteet vauvalle mutta myös itselle. Myös pieni peitto olisi hyvä.

- Varaa tarpeeksi aikaa kaikkiin siirtymiin.

- Muista rento ja stressitön asenne, niin vauvakaan ei stressaannu.

- Pyydä apua aina, kun sitä tarvitset.

Miten lennot sitten menivät?

Ilokseni voi todeta, että Toivo on kuin syntynyt matkustamaan. Niin kauan kuin hommat etenevät ja ympärillä on tarpeeksi katsottavaa, hän pysyy tyytyväisenä.

Düsseldorfin kentällä oli aikamoinen hulina. Valitettavasti emme saaneet vaunuihin mitään suojaa, joten hieman hirvitti, miten niiden käy. Düsseldorfissa kuulema pyydetään usein lisädokumentteja (syntymätodistus yms.), mutta tällä kertaa pelkät passit riittivät. Mukavaa oli myös se, että meidät noukittiin jonon ohi turvatarkastukseen. Jouduin riisumaan kantorepun, mutta kaksikin virkailijaa auttoi vauvan kanssa, jotta sain tavarani hihnalle ja taas kasaan. Sain apua ennen kuin ehdin sitä edes pyytää. (Paitsi Helsinki-Vantaalla laskeutumisen jälkeen, kun olisin tarvinnut sekunniksi vauvan pitelijää - tax freen myyjä ei uskaltanut pitää vauvaa sen aikaa, että olisin saanut kantorepun päälle).

Täytyy antaa Finnairille täydet pisteet koneeseen sijoittamisesta. Meille oli automaattisesti varattu paikka ensimmäiseltä riviltä bisnesluokan takana. Se oli ikkunan vieressä ja viereinen paikka oli blokattu ja pysyi tyhjänä. Menomatkalla kone oli täynnä, mutta meillä oli mukavasti tilaa. Onnistuin vaihtamaan vaipat viereisellä penkillä, ja Toivo nukkui siinä myös sen aikaa, että pääsin vessaan.

Lentohenkilökunta oli ystävällistä ja ohjeisti vauvan turvavyön kanssa. Saimme heti myös roskapussin, mutta sitä ei lopulta tarvittu. Ja koska istuimme niin edessä, koneesta poistuminenkin sujui nopeasti ja näppärästi.

Vauva ei nukkunut koneessa paljonkaan, vaikka monet olivat minulle sellaista lupailleet. Itse lennosta hän ei silti tainnut huomata mitään. Nousun aikana imetin, laskeutuessa hän nukkui ja väliajan söi puuleluaan tai höntsäili muuten omiaan. Minä en pidä lentämisestä, mutta täytyy sanoa, että vauva huolehti siitä, että en ehtinyt panikoida, koska koko ajan oli tekemistä. Lennot olivatkin leppoisammat ja helpommat kuin monesti yksin matkustaessani.

Ainoa vähän tylsä juttu oli, että Düsseldorfin ruuhkaisen kentän takia istuimme lopulta tunnin ja vartin koneessa, ennen kuin lento pääsi ilmaan, ja saavuimme Suomeen reilusti myöhässä. Helsinki-Vantaan lentokenttä saa muuten ison miinuksen tuloaulan erittäin epäsiististä lastenhoitohuoneesta, jossa ei ollut edes vessapaperia.

Paluumatkalla uskalsin jo luottaa siihen, että selviämme, ja kaikki menikin sujuvasti. Helsinki-Vantaalla oli lauantai-iltapäivänä rauhallinen tunnelma, ja kävelimme suoraan tiskille jättämään tavarat. Virkailijalla oli aikaa rauhassa auttaa vaunujen pussittamisessa ja ihastella vauvan saksalaista passia. Kuulin, että meillä on sama istumapaikka kuin tullessa ja että viereinen paikka on taas jätetty vapaaksi.

Siitä kävelimme suoraan turvatarkastukseen, jonka läpi vauva sai kulkea repussa. Lento lähti tällä kertaa ajallaan ja meni jälleen rennosti. Minäkin nukahdin hetkeksi vauva sylissäni.

Düsseldorfin kentällä jouduin hetken jännittämään vaunujen puolesta, sillä ne tuotaisiin eri paikkaan kuin matkalaukut ja virkailijan mukaan vasta sitten, kun kaikki muu olisi lastattu hihnalle. Vaunut saapuivat kuitenkin nopeammin kuin odotin ja jälleen kolhimattomina.

Lopulta voi siis todeta, että ihan turhaan jännitin. Kumpikaan meistä ei tarvinnut vaihtovaatteita ja sosiaalinen vauva viihtyi matkan päällä. Kaikki meni niin hyvin, että aloin suunnitella seuraavaa Suomen-reissua helmikuuksi. Siitä voi tulla haastavampaa, koska vauva ei välttämättä enää viihdy paikallaan sylissä ja eväitäkin tarvitaan mukaan eri tavalla kuin näin täysimetyksellä. Mutta kokemus tuo todennäköisesti varmuutta, jota tästä ensimmäisestä keikasta puuttui.

Top 10 matkahaaveet - HAASTE

Tässä sohvalla lapseni aamupotkuja tunnustellessani ei ensimmäisenä tule mieleen kaivata seuraavaa matkaa, koska elämässä on juuri nyt haavetta ja matkaa kerrakseen. Minut on kuitenkin vedetty mukaan matkablogeissa kiertäneeseen haasteeseen kertoa 10 matkahaavettani. Kiitos haasteesta!

Ensin ajattelin, että ei mulle kyllä tule mitään mieleen, ei ainakaan kymmentä. Ja sitten keksin niitä melkein enemmänkin. Tässä siis kymmenen reissu-unelmaani sattumanvaraisessa järjestyksessä:

1. Hong Kong

Lensimme viime heinäkuussa miehen kanssa mökkilomalle Suomeen. Olin juuri toipumassa toisesta keskenmenosta ja mietin, että tulevaisuuteen tarvitaan suunnitelmia, jotka vievät ajatukset muualle.  Jos yksi asia ei toteudu, pitää keksiä muuta odotettavaa. Siellä 10 000 kilometrin korkeudessa sovimme, että jos tähän lapsiasiaan ei tule muutosta, ensi vuoden lomamatka suuntautuu Hong Kongiin.

Ja kuinkas sitten kävikään... Honk Kongin reissu saanee odottaa nyt ainakin muutaman vuoden.

2. Itävallan Alpit

Melkein nolottaa tunnustaa, että olen asunut jo yli kahdeksan vuotta Saksassa mutta en ole saanut liikutettua itseäni Alppien suuntaan, vaikka kiinnostusta olisi. En ole lasketteleva ihminen, vaan lähinnä ajattelen upeita vuoristomaisemia ja patikkapolkuja, raikasta vuoristoilmaa ja ehkä vähän myös nahkahousuja. 

Itävaltahan olisi Kölnistä ihan järkevän automatkan päässä, mutta meillä ei ole autoa, joten siksikään ei ole koskaan vielä tullut lähdettyä.

3. Bali

Kuva: Pixabay

Tämä on vähän ristiriitainen lomakohde, koska periaatteessa vastustan massaturismia enkä pidä pitkistä lentomatkoista mutta olen kuitenkin utelias ja Balista olen kuullut lähinnä vain hyvää. Kuuden vuoden takainen Thaimaan kuukausi näytti, ettei se ollut täysin minun paikkani, mutta ehkä minun täytyy antaa Kaakkois-Aasialle uusi mahdollisuus.

Olen alkanut lämmitellä miestä siihen, että lähtisimme vauvalomalle pieneen viidakkovillaan Balille, mutta katsotaan nyt, miten käy. 

4. Talo Italiassa tai Portugalissa ystävien kanssa

Tästä on puhuttu jo niin kauan, etten tiedä, onnistummeko koskaan järkkäämään kahdeksan hengen porukkaamme lomalle saman katon alle. Varsinkin, kun olemme lisääntymisiässä, ja matkalle olisi lähdössä pian jo 10 hengen sakki. 

Eihän se muuta vaatisi kuin lomakalenterien ja aikataulujen päivittämisen tarpeeksi ajoissa edellisvuonna ja sitten vain tuumasta toimeen ja taloa varaamaan. Tässä on vain ollut muuttoja ja työpaikan vaihtoja, joten lomista ei ole oikein voitu sopia. Mutta ehkä ensi vuonna...

5. Jane Austenin Englanti

Olemme siskoni kanssa haaveilleet matkasta Jane Austenin jalanjäljille siitä saakka, kun vuonna 1994 rakastuimme kollektiivisesti Colin Firthin mister Darcyn, joka saapui televisioruutuun BBC:n tuottamana joka sunnuntain kello 16.

Tällä hetkellä ajatus on, että toteutamme juhlamatkan sitten, kun jompikumpi täyttää pyöreitä. Toisaalta elämästä ei koskaan tiedä ja haaveet on tehty toteutettavaksi, mutta nyt ensin täytyy odottaa, että kaikkien pikkulapsiarki on takanapäin ja äiti voi oikeasti lähteä yksin useamman päivän matkalle. Sitä odotellessa voi aina palata Austenin tuotannosta tehtyihin filmatisointeihin ja haaveilla.

6. Kuuba

Tämä on ehkä enemmän miehen unelma, mutta olen ajatellut, että ehkä joskus. Toisaalta tätä matkaa ei kannattaisi siirtää liian kauas tulevaisuuteen, jos haluaa vielä saavuttaa palasen mennyttä Kuubaa.

7. Montenegro ja Euroopan lounaiskulma

Matkablogeissa on viime vuosina näkynyt selkeä uusi trendi: Euroopan lounaiskulma on alkanut kiinnostaa. Siten se on noussut myös minun listoilleni. Entisen Jugoslavian maat ovat pitkään kärsineet lähihistoriansa painosta mutta ovat nyt selkeästi avautumassa turismille.

Entisenä historian opiskelijana kiinnostaisi nähdä kuuluisia paikkoja ja historiallisia kohteita, ja ilmeisesti maisematkin ovat aika huimia tai ainakin se, mitä olen Montenegrosta nähnyt, on ollut upeaa. En tiedä, toteutuuko tällainen matka ikinä, mutta nämä maat voisi olla mielenkiintoista kiertää autolla.

8. Skotlanti

Kuva: Pixabay

Myös Skotlannista olen nähnyt blogeissa niin upeita kuvia, että se on nykyään tukevalla paikalla matkahaaveiden listalla. Vaellusmaastot vaikuttavat mielenkiintoisilta ja upeita ovat myös lampaita vilisevät maisemat. Ilmasto ei välttämättä ole mitä parhain mutta aina voi vetäytyä panimoon lämmittelemään viskin äärellä. 

Hieman epäilen myös sitä, miten kasvissyöjä siellä pärjää, sillä täytetty mahalaukku taitaa olla kansallisruokaa. Mutta Skotlantiin me joskus lähdemme yhdessä, se on varmaa.

9. Mökkiloma Suomessa

Villiä ja eksoottista ulkomaanmatkailua rajoittaa minulla selvästi se, että viihdyn Suomessa hyvin ja minun on päästävä sinne usein. En osaa edelleenkään kuvitella kesälomaa, jota en olisi viettänyt Suomessa. Onnekseni aviomies viihtyy mökillä yhtä hyvin kuin minäkin, joten häntä ei ole juuri tarvinnut houkutella mukaan. Perheellämme ei ole omaa mökkiä, mutta ongelma on ratkaistu lainaamalla tuttavien kesäpaikkoja tai asumalla vuokramökeissä. Ei siis ole yhtä tiettyä paikkaa, johon palaisimme, mutta jonkinlainen mökki, sauna ja järvi riittävät.

Tulevaisuudessa Suomen keikat tulevat entistä tärkeämmiksi, koska haluan, että lapsi kasvaa kaksikieliseksi ja paras apu siihen on autenttinen kieliympäristö. Voi siis olla, että tulevaisuudenkin kesälomat suuntautuvat aina vain Suomeen. Ja se on hyvä se.

10. Ja aina, aina Porto

Suomea lukuunottamatta kaikki muut listan kohteet ovat maita tai paikkoja, joissa en ole vielä käynyt, mutta tämä on kaupunki, jonne haluan ehdottomasti palata. Vietimme kaksi vuotta sitten hääloman Portugalissa. Viihdyin kaikkialla ja ihastuin maahan ylipäänsä, mutta tiedän, että tulen varmasti palaamaan Portoon. Olisi hienoa voida viettää siellä joskus pidempi aika ja vaikka kirjoitusrupeama, sillä kaupunki oli äärimmäisen inspiroiva ja tuntui täysin omalta ja siksi se pääsi tämänkin jutun kansikuvaksi.

Haaveethan on tehty toteutettavaksi, joten ehkäpä tästä listasta voisi ottaa tulevaisuuden to do -listan. Täältä blogista sitten näette, mikä toteutui ja mikä ei, ja miten haaveet ehkä muuttuvat tulevina aikoina.

Koska tämä oli haaste, haastan mukaan sinut, joka et ole ehtinyt vielä osallistua.

Playa del Ingles ja dyynit

Olen käynyt useilla Kanarian saarista, mutta en vielä koskaan Gran Canarialla, vaikka Playa del Ingles on yksi suomalaisten ja muiden skandinaavien suosituimmista matkakohteista Kanarialla. Vanhempieni vakituinen lomakohde sijaitsee Playa del Inglesissä aivan dyynien kupeessa, joten kun aloimme suunnitella yhteistä perhematkaa, oli kohteen valinta helppo. Olen vuosien varrella nähnyt näistä uskomattomista luonnonmuodostelmista niin monia kuvia, että oli vihdoin päästävä katsomaan niitä itse. 

Voin sanoa, että en pettynyt. 

Paitsi ehkä ensimmäisenä rantapäivänä, jolloin tuuli oli niin kova, että hiekkaa lensi silmiin ja hiuksiin ja rannalla kävellessään sai puskea voimalla eteenpäin.

Playa del Inglesin kuuluisat dyynit täyttävät Maspalomasin ja  Playa del Inglesin välisen rannan, joka on noin kolme kilometriä pitkä. Dyynit ovat muotoutuneet Afrikasta peräisin olevasta hiekasta, ja  siksi ranta eroaa Kanarialla muuten usein niin kivikkoisista ja laavakivisistä rannoista.

Dyynien pariin pääsee helposti Inglesin puolelta Riu-hotellin vierestä tai läpi ja Maspalomasin päästä läheltä Faron majakkaa. Rannan käveleminen onkin hyvin suosittu harrastus, ja keskipäivällä siellä marssitaan jonossa kuin sopulit konsanaan.

Ensimmäisen kerran lähestyin rantaa ja dyynejä majakan puolelta. Olin juuri ajatellut, että tässä tuulessa kannattaa pitää hatustaan kiinni, ja sitten irrotin käteni. Olkihattu lensi mereen, josta äitini kävi sen urheasti poimimassa. Lopputuloksena oli kutistunut ja suipoksi puupäähatuksi muotoutunut päähine, josta ei entistään saa. RIP.

Matalaa rantaa saa tarpoa tovin, ennen kuin pääsi ensimmäiselle dyynille. Sieltä avautuvat upeat maisemat niin vedenrajaan ja merelle kuin dyynien katkeamattomaan jonoon. Sukulaistytöt innostuivat tekemään akrobaattitemppuja dyynin päällä sillä aikaa, kun minä keskityin pitämään kiinni lainahatusta.

Toisena päivänä saavuin dyyneille Riu-hotellin puolelta. Sieltä tulijaa odottaa betonista rakennettu terassi tai tasanne, jossa on hyvä istahtaa ja ihailla avautuvaa maisemaa. Dyynit alkavat heti siitä, eli tältä puolelta niitä on nopeampi lähestyä.

Olimme liikkeellä aikaisin aamulla, sillä otimme ammattivalokuvaajan kanssa perhekuvia. Hän oli ehdottanut tapaamista heti aamusta, sillä tuuli alkaa kuulemma tuivertaa kello 10.

Hän tosiaan tiesi, mistä puhui. Kun kuvat oli otettu ja lähdimme kiipeämään dyynin reunaa takaisin kohti kävelytietä, tuuli alkoi puhaltaa hiekkaa ja hiuksia. Siis tasan kello 10. Tässä siis ilmainen vinkki: kuvat kannattaa ottaa dyyneillä heti aamulla, jos ei kaipaa hiuksia silmille mutta haluaa upean valon.

Hotellimme sijaitsi Inglesissä parin kilometrin päässä dyyneiltä, joten kävelin katsomaan rantaa myös illansuussa. Silloin tajusin, miten dyynit muokkautuvat joka päivä uudelleen. Tuuli hioo ihmisten jättämät jalanjäljet näkyvistä ja kovertaa dyynien aallot niin, että tulijaa odottaa joka aamu koskematon hiekkameri.

Olin kovasti odottanut dyyneillä kiipeilyä ja hiekassa alamäkeen juoksua, mutta hiljalleen paisuva raskausmaha asetti omat esteensä ja hidasteensa enkä lähtenyt riehumaan. Ehkäpä joskus palaan Inglesiin, kiipeilen dyynejä lapseni kanssa ja kerron, miten pöljä äiti menetti kesähattunsa.

Ulkosuomalaisen joulu Suomessa

Valkoinen joulu. Check. Joulupuuro ja sekametelisoppa. Check. Sauna ja hanki. Check. Joulurauha suorana Suomen televisiosta. Check. Suomalainen joulupöytä. Check.

Ulkosuomalaisen toivelistalla oli monenlaista, kun Suomi kutsui joulunviettoon viiden muualla vietetyn joulun jälkeen. Monet varoittelivat odottamasta liikoja tai ainakaan valkeaa joulua, mutta sain senkin kuin tilauksesta.

Lensimme aviomiehen kanssa Helsinkiin lauantaina 22. joulukuuta. Edellispäivän jääkaaos oli sotkenut Helsinki-Vantaan lentoliikenteen, ja pelkäsin koko päivän, että iltalentomme perutaan. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, mutta paluumatkalla kuulin, että edellisillan lento oli ollut yli kolme tuntia myöhässä ja sen päälle öisellä Helsinki-Vantaalla oli ollut vielä matkatavaraongelmiakin. 

Mutta meidät Suomi otti vastaan ystävällisenä vaikkakin kylmänä ja lumisena. Kovimmilleen pakkanen kipusi aattoa edeltävänä yönä, kun mittarissa seisoi -18 astetta. Ensimmäisinä päivinä pakkanen pysytteli -10 asteen kylmemmällä puolella mutta välipäivinä ilma lauhtui ja meni jopa hieman plussan puolelle. Onneksi lumi kuitenkin pysyi, vaikka puut tiputtelivat vettä. 

Ainakin Lahden pohjoispuolella lunta riitti peittämään pellot ja verhoamaan puut, mutta esimerkiksi Hämeenlinnan seudulle sitä oli tullut vähemmän. Autoilu oli kuin olisi postikortissa kulkenut -  aatonaaton kyläilyreissun kruunasivat vielä kolme tien yli loikkinutta hirveä. Ja minä miehelle, että meillä on täällä Suomessa aina niin eksoottista, vaikka tämä oli ensimmäinen kerta, kun todistin hirvien ohilaukkaa niin läheltä.

Lumi ja upeat öiset kuutamot tekivät maisemasta myös yllättävän valoisan, eivätkä lyhyet päivät haitanneet. Parina päivänä aurinkokin pilkahti, mitä ei kuulemma ollut tapahtunut viikkoihin, ja silloin muistin taas Suomen kaamosajan kauheuden.

Mies oli nyt ensimmäistä kertaa suomalaisessa joulussa, mutta suoriutui siitä oikein hyvin. Riisipuuro ja sekametelisoppa maistuivat, saunasta tehdyt lumienkelit sujuivat itse asiassa häneltä paremmin kuin minulta eikä joulurauhan ylläpitäminen tuottanut vaikeuksia.

Itse joulupäivät olivat sekoitus rentoilua, yhdessäoloa sekä sukulaisten tapaamista. Joka päivä oli käytävä pakkaskävelyllä haistelemassa raikasta ilmaa ja tekemässä tilaa seuraavalle aterialle. Saimme onneksi vanhemmiltani varusteet lainaan, sillä Saksan talvikamat eivät riittäneet pakkasilla kovin pitkälle.

Lahjojakin oli! Jouluaatto sujui aikuisporukalla, mutta pukki oli kuulemma käynyt juuri silloin, kun olin päivätorkuilla. Sain lahjaksi Olli Jalosen Taivaanpallon, teemukeja ja salmiakkia. Itse lahjat eivät sinällään painaneet paljon mutta kaikkineen rinkka lähti Suomesta kotiin viisi kiloa painavampana kuin tullessa. Niin käy joka kerta.

Parasta lomaviikossa oli täteily. Tapasin päivien aikana kaikki seitsemän siskonlasta sekä kummityttöni. Joulukuusen koristelu sai uusia ulottuvuuksia, kun apuna hääräsivät kaksi- ja kuusivuotiaat, ja lahjojen ihmettelykin oli paljon jännempää lasten kanssa. 

Ainoa miinuspuoli joulussa oli ehkä kielten sekamelska. Minä puhun miehen kanssa saksaa mutta yritän päästä Suomessa puhumaan niin paljon suomea kuin mahdollista, jotta kieli päivitettyy. Mies taas puhuu sukulaisteni kanssa englantia, mikä tuntui itselläni olevan kovin ruosteessa. Päädyin puhumaan englannin ja saksan sekoitusta, aina sitä edes itse tajuamatta, mutta pääsin myös haastamaan tarpeeksi suomea, jotta ajatus juoksee taas äidinkielellä eivätkä sanat tule ensimmäisenä mieleen saksaksi. Lopulta kielellä on  kuitenkin vain vähän merkitystä: kaksivuotias siskonpoika kaverustui aviomieheni kanssa heti, ilman yhteistä kieltäkin. 

Kirjailijalle todellista lomaa on se, kun ei ehdi kirjoittaa kuin ruksin vieraskirjaan, sillä joku odottaa leikkimään legoilla, lukemaan, lumisotaan tai saunaseuraksi. Minut tuntevat tietävät, että sauna saa  kyläillessäni lämmetä vaikka joka päivä, ja niinhän se lämpenikin.

Suomi näytti meille parhaat puolensa, vaikka mies palasikin flunssaisena kotiin. Köln tuntuu lumisten peltomaisemien jälkeen harmaalta ja ankealta, mutta onneksi sitä ei ehdi liikaa miettiä, sillä kirjoitusdeadlinet puskevat päälle ja joululoman toinen viikko tulee sujumaan koneen ääressä. 

Mikä oli parasta sinun joulussasi?

Täytyykö aina olla tavoitettavissa

Aviomiehen mukaan ensireaktioni yllättäviin muutoksiin on usein negatiivinen enkä ole kovin spontaani ihminen. Toisaalta taas suhtaudun skeptisesti kaikkiin sähkölaitteisiin ja uusiin härpäkkeihin tai keksirasioihin, kuten eräs iäkkäämpi tuttava elektroniikkaa kutsuu. Sisälläni taitaa siis asua pieni mummo.

Asia on nimittäin niin, että jos minä kamppailen jonkin sähkölaitteen kanssa ja valitan miehelle ongelmasta, tarvitsee miehen vain tulla paikalle ja painaa napista ja TADAA! Ongelma on poistunut. Ja minä siinä selittämään, että ei se äsken toiminut...

Tämä kaikki vain pohjustukseksi sille, että vaikka minulla on ollut älypuhelin vuodesta 2013, siinä on vasta kuukauden ajan ollut kiinteä nettiyhteys. Sisäinen mummoni ei ole halunnut lähteä helpolla mukaan moderneihin hömpötyksiin. Elämä on rauhallisempaa, kun tietää, ettei puhelimeen edes voi saapua viestejä tai sitä ei voi plärätä, vaikka seuraakin olisi.

Olen perustellut päätöstäni sillä, että minun ei tarvitse jatkuvasti olla tavoitettavissa. Kotona, töissä, monissa kahviloissa ja kulkuvälineissä on usein WLAN, tai sitten pärjään ilman puhelimeen kilahtavia viestejä sen vartin, kun vaihdan paikasta A paikkaan B. En koskaan ota puhelinta mukaan, jos lähden lenkille tai salille ja öisin laitan puhelimesta kaikki ylimääräiset verkot kiinni. Näkeehän sitä aamulla sitten, jos jollain on ollut yöllä asiaa.

Kun kirjoitan, saatan pitää puhelimen äännettömällä, sillä mikään ei ole niin häiritsevää, kun jatkuva  whatsappin kilahtelu, joka johtuu siitä, että joku ryhmä aktivoituu suunnittelemaan viikonlopun ohjelmaa tai lähettämään mitä ikinä. Tiedätte kyllä. 

Täällä Saksassa on ollut myös helppoa olla liittymättä moderniin tietoliikenteeseen, koska kaikki on ollut pitkään hidasta ja kallista ja puhelimiinkin tarjotut paketit erittäin huonoja. 

Viime kuukausina olen ollut paljon reissussa ja tien päällä, ja on alkanut pikku hiljaa tuntua siltä, että kiinteässä puhelinverkossa saattaisi olla ideaa. Sisäiseen mummouteeni taitaa kuulua myös epäluuloisuus ja hitaasti lämpiävyys. Viimeinen tikki oli se, kun olin Turun kirjamessuilla ja hukkasin lompakkoni eikä saksalainen numeroni suostunut toimimaan Suomessa eikä minulla ollut siis myöskään nettiä. Sitä avuttomuuden tunnetta en halua enää koskaan kokea.

Kun selvisi, että vanhan numeron saa helposti mukaan eivätkä verkkoliittymätkään ole enää niin kalliita kuin vielä joitain vuosia sitten ja niihin kuuluu ihan mukavasti verkkoa, oli vaihto selvä.

Ja voi veljet miten mukavaa oli istua paikallisjunassa ja naputella itselleen lippu suoraan puhelimeen. Ihan tosta noin vaan! Ja sitten jakaa miehelle heti viesti, että onnistuin muuten ostamaan lipun, ihan itse. Tähän pitää mainita, että kyseinen lippupalvelu ei aina toimi, vaikka verkkoa olisi miten paljon. Tervetuloa moderniin Saksaan :D

Suomessa yllättää melkein aina se, miten jokaisessa korvessa on verkkoa. Pohjois-Saksassa asuvan appiukon talon ympäristössä on verkkoa vähän tuulesta ja päivästä riippuen. Niinpä kylävieraat kulkevat talossa ja tontilla puhelin ojossa vahvinta verkkoa etsien - paitsi siis minä, jolla ei kuuluvuutta ole edes ollut.

En aio jatkossakaan kantaa puhelinta koko ajan mukana, koska mikään ei voi olla niin tärkeää, ettei se voisi odottaa tunnin kävelylenkin päähän. Mutta onhan näissä härpäkkeissä ja tietoliikenneyhteyksissä ideaa, sanoo tämä mummo.

Mites teillä? Kulkeeko puhelin aina mukana, onko aina oltava tavoitettavissa?

Lue myös 

Näin selvisin kolme päivää ilman internettiä.

Turun kirjamessuilla eli vastoinkäymisten viikonloppu

Tältä näyttää ihminen, jolta on neljän vuorokauden aikana peruttu kaksi lentoa eli mennyt molemmat matkapäivät uusiksi, hävinnyt lompakko yhdeksi iltapäiväksi ja joka on ollut Turun kirjamessujen hulinassa kaksi päivää.

Se viimeisin oli näistä ei kyllä ollut harmi vaan koko viikonlopun tavoite.

Kaikkihan lähti siitä, että heräsin keskiviikon ja torstaina välisenä yönä klo 02.15, koska puhelimeen tuli tekstiviesti, joka ilmoitti, että lentosuunnitelma on muuttunut enkä lähdekään aamukoneella Suomeen. Unenpöppörössä tutkin sähköpostiin tulleita uusia boarding passeja ja valvoin pari tuntia miettien, miten pääsen yöllä Helsingistä Turkuun vai pääsenkö lainkaan.

Aamulla soitin ystävälle Espooseen ja kerroin tulevani pikayökylään. Hänellä ei onneksi ollut mitään sitä vastaan.

Elämä on viime aikoina ollut aika haipakkaa, joten päätin nauttia yllättäen saamastani päivästä. Tein asioita, joita en usein ehdi eli kävin jumpassa ja tiskasin. 

Kun lopulta pääsin matkaan, sujuu kaikki kivuttomasti ja taksikin vei yöllä yöpaikkaan. Lyhen yön jälkeen matka jatkui leppoisasti junalla kohti Turkua ja kirjamessuja.

Hengähdin kuitenkin liian aikaisin.

Hetki tämä kuvan ottamisen jälkeen iski paniikki.

Pyörin messuilla 11-vuotiaan kummityttöni kanssa, jolle kerta oli ensimmäinen. Pysähtyessäni ostamaan yhtä lahjakirjaa, tajusin, ettei minulla ole lompakkoa. Tunne on aika jäätävä, kun miettii, että edessä on koko viikonloppua ja sunnuntaina kotimatka ilman rahaa, henkkareita ja niin edespäin. Jostain syystä saksalainen puhelinnumeroni kieltäytyi toimimasta, joten soittelin kollegan puhelimesta löytötavaratoimistoon, kirjoitin ystävälle tekstiviestejä, jotta hän sulkee Suomen kortin ja yritän tavoittaa miestä Saksan vastaavia varten.

Messuilla selviää yllättävän pitkään ilman rahaa. 

Esiintyjänä pääsin ilmaiseksi sisään ja kummityttö tuli avecina. Kun nälkä alkoi kalvaa, hyppäsimme ruokamessujen puolelle syömään maistiasia ja rautatieaseman lipunmyynnissä oli vesiautomaatti.

Aika pian ajattelin, ettei kukaan ole voinut varastaa lompakkoa IC-junassa vaan olen itse pudottanut sen sinne junaan käydessäni ostamassa kahvia. Messuilun jälkeen meninkin asemalle tiedustelemaan lompakkoa. Virkailija näytti hieman skeptiseltä mutta lupasi käydä katsomassa. Hän oli aika pitkään poissa, mutta arvatkaa mitä? LOMPAKKO TULI TAKAISIN SISÄLTÖINEEN PÄIVINEEN. Siivooja oli löytänyt sen junasta. Onneksi lipunmyyjän edessä oli lasi, muuten olisin syöksynyt pussaamaan häntä.

Sen jälkeen lähdettiin kummitytön kanssa kaupungille humputtelemaan, kun rahaa kerran oli.

Lauantaina oli varsinainen virallinen messupäiväni ja se sujui oikein mallikkaasti. Messukeskus tursuili ihmisiä, mutta onneksi hallit ovat pienempiä ja selkeämpiä kuin Helsingissä, joten ahdistavaksi ryysis ei mennyt.

Kävi niinkin, että huomasin Antikvariaatti-osastolla turvamiehen näköisen tyypin. Jaa, Suomessakin on nykyään tiukennettu tällaisten tapahtumien turvajärjestelyjä, tuumasin, kunnes katseeni osui hyllyjen väliin, jossa presidentti Sauli Niinistö tutki kirjoja kaikessa rauhassa. Hyllyn toisella puolella oli myös vartija, mutta hän oli naamioitunut messuvieraaksi olkalaukkuineen eikä ollut siksi niin selvästi huomattavissa.

Lauantaina ehdin kuunnella esimerkiksi tällaisia esiintymisiä:

Juha Itkonen luki lastenlavalla eli Ilonin ihmemaassa Veera Salmen uunituoretta Pupuboi, Agentti Nolla-bulla-nolla -kirjaa (Otava). Lapsia ei paikalla juuri ollut mutta kaikkia aikuisia kuuntelijoita nauratti kovin. Myöhemmin iltapäivällä Ihan oikeat prinsessat ja prinssit -kirjan (Avain) kirjoittanut Karoliina Suoniemi opetti lapsille hovitapoja, kuten oikeaoppisen kumarruksen ja niiauksen.

Suomen Nuorisokirjailijoilla eli lasten- ja nuortenkirjailijoiden yhdistyksellä oli messuilla oma ohjelmalavansa, joka tarjosi mielenkiintoisia keskusteluja ja haastatteluja joka messupäivän ympäri. Valitettavan moni hiihteli lavan ohi pysähtymättä, mutta suosittelen ehdottomasti seuraavan kerran kurkkaamaan myös Nuokkarien osastoa, semminkin kun tarjolla oli hauska valokuvanäyttely kirjailijoiden lapsuuskuvista sekä kansikuvakilpailu.

Kirjailijat Anu Holopainen, Tuija Lehtinen, Maria Kuutti ja Netta Walldén keskustelivat sarjakirjojen kirjoittamisesta ja siitä, millainen side kirjoittajalla hahmoihinsa syntyy. Minä en vielä edes halua ajatella päivää, jolloi on päästettävä irti Hiljasta, vaikka sekin on edessä joskus.

Meillä oli Hiljan kanssa lauantaina pieni luku-ja värityshetki. Lapsia ei löytänyt paikalle, mutta aikuiset osallistujat kehuivat yhdistelmän rentouttavuutta. Yksikin innostunut kuuntelija tekee tilanteesta arvokkaan ja oli yleisössä sentään enemmän kuin yksi ihminen.

Harri Istvan Mäki taas nauratti yleisöä piirtämällä taululle uuden Mörkökirjansa (Haamukustannus) innostamana zombeja ja muita otuksia. Aikuisia mietitytti, onko lapsille liian hurjaa, kun yhden zombin aivot ovat irtoamassa, mutta kuulemma se on lapsista vain hauskaa.

Yksi messujen mukavimpia puolia on mahdollisuus päästä tutustumaan kollegoihin. Ehdin viikonlopun aikana vaihtaa pikaiset tervehdykset ainakin Eppu Nuotion, Jyri Paretskoin, Mila Teräksen, Johanna Venhon, Virpi Hämeen-Anttilan ja Maria Kuutin kanssa. Monia muitakin kirjailijoita tunnistin, mutta kehtasin juosta vain tuttujen perään.

Anna ja Elvis -sarjaa kirjoittava Maria Kuutti ja minä.

Sunnuntaina oli edessä enää kotimatka. Huokasin aamulla bussissa matkalla kentälle, ettei tässä enää kauaa mene, kuin pääsen kotiin murun luo. Vähänpä tiesin.

Lento Helsingistä Müncheniin oli jälleen ongelmaton. Minulla oli lukemisena kirjamessutuliaisia ja kotimatkat nyt menevät aina nopeasti. Juuri ennen laskeutumista henkilökunta kuulutti tietoja jatkolennoista. Listan viimeisenä kerrottiin, että Kölnin lento on peruttu ja matkustajia pyydetään menemään Service centeriin. Ei taas!

Minä taisin olla viimeinen tiedon saanut, sillä jono tiskeille oli jäätävä. Virkailijan ensimmäinen kysymys oli, voisinko lentää kotiin vasta maanantaina. No en todellakaan voisi! Lopulta löysimme mahdollisuuden: lentäisin lähes viiden odotustunnin jälkeen Düsseldorfiin, josta jatkan loppumatkan kotiin taksilla. 

Kotimatka Turusta Kölniin kesti lopulta 14 tuntia.

Voin sanoa, että odottaessa ei juuri naurattanut mutta ehkä reissu vielä iloksi muuttuu, kunhan Lufthansa maksaa lupaamansa korvaukset. Kirjamessureissusta taisi tulla kannattava, vaikka hetken näytti siltä, että kaikki rahat ovat menneet.

Nyt olen kulkenut pari päivää varovaisin askelin ja lompakko kourassa peläten seuraavaa yllätystä. Kaiken jälkeen olen kuitenkin sitä mieltä, että messumatka oli hyvä, sillä Turun kirjamessut on hyvin järjestetty ja mielenkiintoinen tapahtuma, vaikka tulenkin harkitsemaan pitkään, uskallanko ensi vuonna lähteä mukaan.

Kiitos esiintymisajasta Nuorisokirjailijat ja muusta tuesta Kustannus-Mäkelä!

5 syytä rakastua Lontooseen

Kävin viikonloppuna Lontoossa. Tämä oli toinen kerta kyseistä kaupunkia, ja tällä kertaa rakastuin korviani myöten. Edelliskerralla, noin kymmenen vuotta sitten muistan ajatelleeni, että kaupunki on mielenkiintoinen ja sinne voisi mennä uudestaankin, mutta välissä ehti kulua monta vuotta.

Kaksi asiaa kiinnitti erityisesti huomioni Lontoossa. Ensinnäkin ihmiset ovat äärimmäisen kohteliaita ja kyselevät kuulumisia ja vointeja, vaikka se olisi pinnallistakin. Saksalaista katuraivoa ei voisi kuvitellakaan näkevänsä Lontoon kaduilla. Toki koodisto on eri ja äänenpainoista ja ilmaisuista varmasti oppii kuulemaan, kuinka paljon toista oikeasti ärsyttää.

Toinen asia, jota en lakannut ihmettelemästä, oli ihmisten vaatetus. Perjantai oli kalsean tuulinen päivä ja minä vedin kaulahuivia tiukemmalle samalla, kun ohitseni kulki shortseja, t-paitoja ja mekkoja. Ymmärtääkseni brittien niukka pukeutumistyyli on klassikko mutta sitä ei voinut olla huomaamatta.

Viikonlopun aikana löysin viisi asiaa, joiden takia rakastuin Lontooseen. Ja tässä ne ovat:

1. Kuuluisat, elokuvista ja sarjoista tutut nähtävyydet

Big Ben on valitettavasti huputettuna, mutta löysin kaupungista monta muuta paikkaa, jotka olen nähnyt joko The Crown - sarjassa tai Dianaa käsittelevissä dokumenteissa (kun teemalle antaa pikkurillin, se vie koko käden).

Buckinhamin palatsin ympäristö oli ehkä vähän erilainen kuin odotukseni ja Tower Bridge pienempi kuin olin sen kuvista kuvitellut, mutta vanhat punaiset puhelinkopit ja postilaatikot juuri sellaisia kuin pitikin. Puhelinkopeissa ei ollut enää luureja ja keskustan ulkopuolella näkemissäni kopeissa luki sein WLAN, mutta en käynyt kokeilemassa.

Lempielokuvani Notting Hillin maisemia emme tällä kertaa käyneet katsomassa, koska nähtävää riittää niin paljon. Harry Potterinkin fanialueet unohtuivat, vaikka kaksikerroksisia busseja katsoessani ja niillä kaupungin kapeilla kaduilla hurjastellessani en voinut olla ajattelematta, mitä jos bussi yhtäkkiä muuttaisi kokoaan...

2. Ruokatorit ja markkinapaikat

Lontoo on täynnä viehättäviä ruokatoreja. Söimme perjantaina lounaan Borough Marketilla Town Bridgen lähellä. Annosvalikoima oli monipuolinen ja lounaan lisäksi torilta olisi voinut tarttua mukaan juustoja, hedelmiä, mehuja ja leivonnaisia.

Tori on Lontoon vanhin ja se on auki joka päivä, mutta perjantaisin ja lauantaisin valikoima on laajin.

BOROUGH MARKET, 8 Southwark St, London 

Greenwich marketista oli vaikea päästä pois, koska kiinnostavia tuotteita löytyi aina, kun päätään käänsi. Tämä tori kokoaa yhteen käsityöläisiä ja taidetta, vaikka sieltä voi ostaa myös herkkuja, kuten leivonnaisia. 

Maanantaisin, keskiviikkoisin, perjantaisin ja viikonloppuisin torille levittäytyvät käsityöläiset, tiistaisin, torstaisin ja perjantaisin siellä myydään antiikkia.

Greenwich Market, London SE10 9HZ

Keskustan pohjoispuolella sijaitseva Camden Market on mielenkiintoinen ja värikäs torialue, josta löytää vaikka mitä. Sinne emme tällä kertaa ehtineet, mutta käytän edelleen matkalaukkua, jonka ostin torilta silloin kymmenen vuotta sitten. Vähän se jo natisee, mutta en ole raaskinut vielä luopua.

CAMDEN MARKET, Camden Lock Pl, Camden Town, London NW1 8AF

3. Puistot

Miljoonakaupungissa on tärkeää, että ihmisillä on tilaa hengittää ja ympärillään myös jotain vihreää. Itse asiassa Lontoon rakennustyyli on yllättävä: ydinkeskustan ulkopuolella rakennuskanta on usein matalaa, mikä tarkoittaa, että kaupunkialue on laaja. Lontoon karttaa tutkiessa saa kuitenkin huomata, että puistoalueita on lukuisia eivätkä ne ole aina ihan pieniä.

Ehdottomasti parhaat näkymät kaupunkiin tarjoaa Greenwich Park. Rinnettä noustessa kaupunki jää selän taakse mutta ylhäällä odottaa yllätys. Maisema yltää citystä Isle of Dogsin uusiin pilvenpiirtäjiin ja välissä näkee hyvin, miten Thames-joki mutkittelee. Mäki on tietysti täynnä turisteja, mutta maisema oli näkemisen arvoinen.

4. Asuinalueet ja esikaupunkialueet

En tiedä, olisinko rakastunut kaupunkiin, jos olisin liikkunut vain ydinkeskustan humussa. Tällä kertaa majoituimme perhetuttavien luo, jotka ovat asuneet jo 20 vuotta Kaakkois-Lontoossa, Peckhamin kaupunginosalla. Annoin kertoa itselleni, että asuinalue on tällä hetkellä maailman 11. kiinnostavin kaupunginosa. Berliinin Neukölln on saman listan sijalla 7.

En ole koskaan käynyt missään vastaavassa paikassa. Peckham Ryen keskusta ja aseman ympäristö on täynnä etnokauppoja ja afrikkalaisia kampaamoja, joiden väliin on alkanut putkahdella pienpanimoita ja hipster-kahviloita. Pienen ostoskujan varrella törmäsimme studioon, josta tehtiin suoraa radiolähetystä afrikkalaisin rytmein ja vihanneskaupassa oli mynniissä asioita, joita en ollut ennen nähnyt.

Tuttavien talo taas sijaitsee idyllisisssä entisissä työläiskortteleissa, jotka täyttyvät samanlaisista julkisivuista ja pikkupuutarhoista. Lähistöllä oli muutama viehättävä ostos- ja ravintolakatu ja Peckhamissa oli pikkukylätunnelma, vaikka se sijaitsee keskellä suurkaupunkia.

Kaupunginosan maine on kuulemma viime vuosina muuttunut, mutta toivon, ettei kehitys vie sen vanhoja värikkäitä kortteleita mukanaan. 

5. Toimiva julkinen liikenne

Yksi asia vaatii ehdottomasti mainitsemisen, ja se on toimiva julkinen liikenne. Olin hämmästynyt junien siisteydestä ja täsmällisyydestä, bussien määrästä ja siitä, että liikenne virtasin varsin sujuvasti eteenpäin. Ilmeisesti keskusta-alueen autoliikennettä on rajoitettu, mutta silti olisin odottanut paljon tukkoisempaa liikkumista.

Undergroundin, Overgroundin, British railsin ja kaksikerroksisten bussien avulla kulkija on hetkessä kaupungn toisella laidalla, vaikka tietysti matkoihin saa aina varata aikaa ja uskoisin, että juniin tunkeminen ruuhka-aikona on jäätävää. Mutta silti. Miten metropolissa onnistuu se, mikä ei onnistu täällä Kölnissä, ihmettelenpä vain. 

Niin että ihmiset, te jotka jaatte rakkauteni Lontooseen, jee, ja te, jotka ette vielä ymmärrä, menkää itse katsomaan.