Täytyykö aina olla tavoitettavissa

Aviomiehen mukaan ensireaktioni yllättäviin muutoksiin on usein negatiivinen enkä ole kovin spontaani ihminen. Toisaalta taas suhtaudun skeptisesti kaikkiin sähkölaitteisiin ja uusiin härpäkkeihin tai keksirasioihin, kuten eräs iäkkäämpi tuttava elektroniikkaa kutsuu. Sisälläni taitaa siis asua pieni mummo.

Asia on nimittäin niin, että jos minä kamppailen jonkin sähkölaitteen kanssa ja valitan miehelle ongelmasta, tarvitsee miehen vain tulla paikalle ja painaa napista ja TADAA! Ongelma on poistunut. Ja minä siinä selittämään, että ei se äsken toiminut...

Tämä kaikki vain pohjustukseksi sille, että vaikka minulla on ollut älypuhelin vuodesta 2013, siinä on vasta kuukauden ajan ollut kiinteä nettiyhteys. Sisäinen mummoni ei ole halunnut lähteä helpolla mukaan moderneihin hömpötyksiin. Elämä on rauhallisempaa, kun tietää, ettei puhelimeen edes voi saapua viestejä tai sitä ei voi plärätä, vaikka seuraakin olisi.

Olen perustellut päätöstäni sillä, että minun ei tarvitse jatkuvasti olla tavoitettavissa. Kotona, töissä, monissa kahviloissa ja kulkuvälineissä on usein WLAN, tai sitten pärjään ilman puhelimeen kilahtavia viestejä sen vartin, kun vaihdan paikasta A paikkaan B. En koskaan ota puhelinta mukaan, jos lähden lenkille tai salille ja öisin laitan puhelimesta kaikki ylimääräiset verkot kiinni. Näkeehän sitä aamulla sitten, jos jollain on ollut yöllä asiaa.

Kun kirjoitan, saatan pitää puhelimen äännettömällä, sillä mikään ei ole niin häiritsevää, kun jatkuva  whatsappin kilahtelu, joka johtuu siitä, että joku ryhmä aktivoituu suunnittelemaan viikonlopun ohjelmaa tai lähettämään mitä ikinä. Tiedätte kyllä. 

Täällä Saksassa on ollut myös helppoa olla liittymättä moderniin tietoliikenteeseen, koska kaikki on ollut pitkään hidasta ja kallista ja puhelimiinkin tarjotut paketit erittäin huonoja. 

Viime kuukausina olen ollut paljon reissussa ja tien päällä, ja on alkanut pikku hiljaa tuntua siltä, että kiinteässä puhelinverkossa saattaisi olla ideaa. Sisäiseen mummouteeni taitaa kuulua myös epäluuloisuus ja hitaasti lämpiävyys. Viimeinen tikki oli se, kun olin Turun kirjamessuilla ja hukkasin lompakkoni eikä saksalainen numeroni suostunut toimimaan Suomessa eikä minulla ollut siis myöskään nettiä. Sitä avuttomuuden tunnetta en halua enää koskaan kokea.

Kun selvisi, että vanhan numeron saa helposti mukaan eivätkä verkkoliittymätkään ole enää niin kalliita kuin vielä joitain vuosia sitten ja niihin kuuluu ihan mukavasti verkkoa, oli vaihto selvä.

Ja voi veljet miten mukavaa oli istua paikallisjunassa ja naputella itselleen lippu suoraan puhelimeen. Ihan tosta noin vaan! Ja sitten jakaa miehelle heti viesti, että onnistuin muuten ostamaan lipun, ihan itse. Tähän pitää mainita, että kyseinen lippupalvelu ei aina toimi, vaikka verkkoa olisi miten paljon. Tervetuloa moderniin Saksaan :D

Suomessa yllättää melkein aina se, miten jokaisessa korvessa on verkkoa. Pohjois-Saksassa asuvan appiukon talon ympäristössä on verkkoa vähän tuulesta ja päivästä riippuen. Niinpä kylävieraat kulkevat talossa ja tontilla puhelin ojossa vahvinta verkkoa etsien - paitsi siis minä, jolla ei kuuluvuutta ole edes ollut.

En aio jatkossakaan kantaa puhelinta koko ajan mukana, koska mikään ei voi olla niin tärkeää, ettei se voisi odottaa tunnin kävelylenkin päähän. Mutta onhan näissä härpäkkeissä ja tietoliikenneyhteyksissä ideaa, sanoo tämä mummo.

Mites teillä? Kulkeeko puhelin aina mukana, onko aina oltava tavoitettavissa?

Lue myös 

Näin selvisin kolme päivää ilman internettiä.

Helpot joulukortit wasiteipistä

Pikaisesti paperikauppaan ennen sen sulkemisaikaa hakemaan kartonkia ja sitten askartelulaatikkoa penkomaan, sillä joulukorttiprojekti 2018 on täällä! Pidän askartelemisesta, mutta siihen on harvoin aikaa tai tarvetta, joten itsetehdyistä joulukorteista on muodostunut perinne, josta pidän kiinni, sillä pidän myös perinteistä.

Jo lapsuudenkodissa äiti antoi kasan joulukortteja kirjoitettavaksi ja oli aina jännää odottaa, kuinka monta korttia pakastimen oveen tänä vuonna saapuisi. Jos ihmiset eivät jouluna muista toisiaan, milloin sitten!?

Sain perjantaina tärkeän projektin päätökseen ja mietin, mitä tekisin viikonloppuna vapaa-ajalla, jota ei tarvitsisi käyttää tekstitiedoston hinkaamiseen. Onneksi joulunaika on sopivasti käsillä ja Kölnissä ensimmäiset joulutoritkin jo auki, joten ajoitus korttitehtailuun oli  täydellinen.

Tänä vuonna askartelin kortit saman mallin mukaan kuin jo joitain vuosia sitten mutta sillä erolla, että viime kerralla käytin hyvin jouluisia wasiteippejä, kuten hileitä ja joulunpunaisia kuvioita. Tänä vuonna päätin käyttää sitä, mitä laatikosta löytyy, ja löytyihän sitä materiaalia aivan kylliksi.

Ensin leikkasin A4-kokoisista kartongeista korttipohjia, missä apuna toimi joskus askarteluinnokkuudessa ostettu leikkuulauta. Sitten levitin teipit pöydälle värien mukaan ja aloin teipata. Löysin kyseisen korttimallin joitain vuosia sitten Pinterestistä, joka on hyvä lähde monenlaisiin askarteluhommiin.

Teipistä saa hauskan mallisia kuusia, mutta myös kynttilöitä on tullut joskus kokeiltua. Wasiteippi on siitä kiitollista materiaalia, että se on tukevaa, mutta sen saa paperista helposti irti, jos menee vinoon eli teippejä saa mallailla useampaan kertaan. Taustalla soi Tommi Kinnusen Pintin äänikirja ja ulkona satoi lotisten vettä, mutta se ei kantautunut askartelukuplaani.

Yhden iltapäivän tai tarkemmin sanottuna muutaman tunnin aikana syntyi 15 korttia. Teippien leikkely ja liimailu on muuten erittäin rentouttavaa tai jopa meditatiivista. Puut saavat muodostua persoonallisiksi, joten rajojen kanssa ei tarvitse olla niin tarkkana. Tämä on askartelua, joka sopii sellaisille kuin minä, jotka tykkäävät tehdä, mutta eivät ole niin tarkkoja linjojen kanssa.

Lopputuloksesta tuli varsin kukikas, mutta eikös sitä sanota, että joulu on "kesä talven keskelle". Tänä vuonna siis tällaiset kortit, ensi vuodeksi täytyy miettiä jokin uusi idea. Viime vuoden korttiohje täällä. 

Kolmas kirja uunista ulos

Siinä se nyt on. Noin 44-sivuinen tekstitiedosto, hiottuna, lakattuna ja kiillotettuna matkalla kohti valmista kirjaa. Sanonpa sen nyt heti tähän, että tämän kolmannen kirjan kirjoittaminen on ollut todella hauskaa ja melkein surettaa luovuttaa se eteenpäin. Vaikka ei oikeasti sureta, sillä onhan se aina juhlapäivä, kun projekti valmistuu. Enkä enää malttaisi odottaa, että kuulen, mitä te lukijat olette mieltä tästä uudesta tarinasta!

Viime talvena aloittamisen epävarmuudessa rämpiessäni kustannustoimittajani muistutti, että toinen kirja on aina vaikein ja sehän meillä jo on plakkarissa, joten nyt voidaan vain nautiskella.

Ja voi pojat, miten olenkaan nauttinut!

Kirjoitustyö sai lentävän lähdön maaliskuisen residenssikuukauden myötä. Neljäviikkoinen oleilu Villa Sarkiassa Sysmässä oli erittäin hedelmällistä. Mahdollisuus kokopäiväiseen kirjoittamiseen vahvisti minulle myös sen, että tämä on sitä, mitä haluan tehdä ja mikä tekee minut onnelliseksi.

Haloo, täällä Hilja -nimisen teoksen ensimmäinen versio valmistui toukokuun lopussa Madridin matkaan mennessä. Kirjoittamisen raskain vaihe on juuri tämä tarinan loppuun puskeminen. Näihin aikoihin kuuluu myös se vaihe, kun alkuinnostus on laantunut eikä oikein itse jaksa uskoa tekstiin vaan haluaisi huuhtoa sen pytystä alas.

Näin en kuitenkaan (onneksi) tehnyt.

Kesällä otin tietoisesti etäisyyttä Hiljaan, kunnes valmistelin tekstin kesähelteillä esiluettavaan kuntoon. Yksi työprosessini tärkein osa kun on tekstin lukeminen ääneen koeyleisölle. Vasta lasten reaktiot kuultuaan voi olla varma siitä, että teksti ja tarina toimivat ja ovat ymmärrettäviä muillekin kuin kirjoittajalle itselleen.

Paras palaute tulikin siskonpojalta, joka totesi, että elokuvien jatko-osat ovat yleensä huonompia kuin ensimmäinen mutta Hiljassa taitaa olla juuri toisinpäin. Jes!

Vielä yhden kirjoituskierroksen jälkeen tekstitiedosto lähti syyskuun alussa kustannustoimittajalle, joka palautti tekstin kommentoidun version jo syyskuun lopussa. Koska syksyni on ollut täynnä erinäisiä matkoja ja kirjarientoja, on tekstin viimeistely saanut odottaa ihan rauhassa. On myös hyvä saada tarinaan tiettyä etäisyyttä, jotta loppuviimeistelyn voi aloittaa tuorein silmin.

Tällä viikolla olen tehnyt käsikirjoitukseen viimeiset muokkaukset, ja ihmetellyt, miten mainio siitä on kuukausien myötä muokkautunut, vaikka siis itse sanonkin. Pian se jatkaa matkaansa kohti kuvittajan työpöytää ja taittoa. Nadjan kuvien myötä teos alkaa viimeistään elää omaa elämäänsä.

Kirja saapuu taittoversiossaan vielä kerran tarkistettavaksi joskus alkuvuodesta, ja huhtikuussa sitä saa kirjakaupoista kautta maan.

Sen voin jo luvata, että tiedossa on vauhdikas syksyinen tarina, jossa ollaan muun muassa puolukkametsällä ja eläintarhassa, rakennetaan agenteille sisäpuhelin, järjestetään yleisurheilutreenit ja ihmetellään isosiskon murrosikää. Loput saatte lukea itse <3

Nyt leijun hetken tässä valmiin kirjan tuottamassa euforisessa tunnelmassa, kunnes muut projektit kutsuvat - tai ajatukset siitä, mitä olisi ehkä vielä pitänyt muuttaa tai tehdä toisin, sillä eihän kirja lopulta koskaan ole täysin valmis. Mutta sitä en ajattele vielä tänään.

Oma koti kullan kallis

Kuva: Pixabay

Parin kuukauden juoksemisen jälkeen olen jälleen kotona.

Olen viettänyt syyskuun alun jälkeen kolme viikonloppua Kölnissä, sillä kalenterissa on ollut kirjailijajuttuja ja yliopiston työmatka, viikonloppureissu Lontooseen sekä Hilja-tilaisuuksia Suomessa ja Saksassa. Yksi kerrallaanhan ne on sovittu, mutta aikamoinen putki siitä tuli.

Yleensä syksyn kohokohtana välkkyvät Lyypekin pohjoismaiset elokuvafestivaalit tuntuivat tällä kertaa olevan vain yksi reissu muiden joukossa, vaikka kivaahan siellä tietysti aina on.

Sinänsä en voi valittaa, koska on mahtavaa, että pyydetään, ja näin uraansa aloittelevana kirjailijana olen sitä mieltä, että alussa on jaksettava sykähdellä. Tällaista syksyä tuskin tulee toista.

Ajan kulumisesta kertonee se, että hyvät ja lähellä asuvat ystävät saivat elokuussa lapsen, jonka olen tähän mennessä ehtinyt nähdä vain kerran. Menee kuulemma jo kohta kouluun, jos en pian poikkea. 

Elokuussa tilatulle uudelle lipastolle annettu 6-8 viikon toimitusaika oli sekin kulunut huomaamattaan umpeen, ennen kuin ehdin edes ajatella asiaa. Lopulta selvisi, että odotusaikaa tulee lisää vielä toinen samanmoinen, sillä tilausruuhka. 

Elimistökin ilmeisesti tiesi, että viime viikonlopun Suomen Hilja-matka oli syksyn viimeinen, sillä palasin kotiin kurkkukipuisena ja nyt kärvistelen äänettömänä kotona.

Kuva: Pixabay

Mutta Kölniin on vihdoin saapunut ruska pitkän ja lämpimän syksyn päälle. Palasin sunnuntaina keskelle marraskuun juhlaa eli karnevaalikauden avajaisia. Tuntui toiselta todellisuudelta matkustaa  kotiin junassa sheriffien, keijujen, nunnien ja Super-Marion keskellä. Eilen taas ikkunan alta kulki St. Martinin päivän lyhtykulkue, joka kuuluu myös tähän vuodenaikaan.

Nyt aion pesiytyä kotiin, kaivaa tunnelmavalot ja kynttilät esiin ja alkaa nauttia loppusyksyn pimeistä illoista.  Joulustakin voi melkein jo puhua, sillä ensimmäiset joulutorit aukeavat ensi viikolla, ja jouluradiokin on kuulemma jo toiminnassa.

Aion myös tehdä varovaisen paluun kirjoituspöydän äärelle, kunhan tauti hellittää. Vieläköhän sitä osaa...? 

On myös tunnusteltava uteliaasti, kuka siellä parisängyn toisessa päässä majaileekaan, ja varmistaa, että se vielä on siellä. Voin kertoa, ettei tällainen syksy ole ollut parisuhteenkaan kannalta helppo. Onneksi mies löytyi sieltä, missä muistin sen viimeksikin nähneeni, eli kirjoituspöytäni äärestä, josta on poissa ollessani tullut puuverstas. Kun toinen juoksee maailmalla, on toinen alkanut veistellä puukon kahvoja ja askarrella nahasta tuppeja. Kun vaimo on poissa, mies keskittyy aseisiin, heh. 

Kevään kalenteri on alkanut jo täyttyä ja kirjoitusprojekteihin liittyviä suuria uutisia tulee sieltä ja täältä, joten vierivä kivi ei ehdi taaskaan sammaloitua, mutta nyt en ajattele vielä tulevaa vaan sanon, oma koti kullan kallis.