Friday 29 November 2013

Haista home!

Ystäväni filosofoi hiljattain elämästä. Hänen lopputulemansa oli, että jotain täytyy olla pielessä, koska aika menee niin nopeasti ja kaikki homehtuu. Tuo jälkimmäinen pitää erityisen hyvin paikkaansa täällä Kölnissä. Itseni lisäksi ainakin kolmella kaverillani on tällä hetkellä asunnossaan homeongelmia.

Tähän löytyy varmasti monia syitä. En ole rakennusmies, joten ymmärrän taloista varsin vähän, mutta suomalaisena ymmärrän sitä, miten ja miksi ne kannattaa pitää lämpimänä. Saksalaiset rakastavat tuulettamista ja raikasta ilmaa. Varsinkin öisin kannattaa kuulemma pienentää lämmitystä ja nukkua paksun täkin alla ikkuna auki. 

Tervetuloa töihin.
Tästähän taistelin jo Hampurissa silloisen kämppikseni kanssa. Hän harrasti raikasilmanukkumista, mutta teki sen niin, että sammutti illalla lämmityksen koko kämpästä. Minulla kesti tovi vakuuttaa hänelle, että se ei varmasti ole kovin terveellistä kyseiselle talolle ja että lämmityskustannuksia se ei ainakaan säästä, koska viilennyt tila pitää taas lämmittää aamulla.

Asumiseen liittyvät kustannukset ovat kuuma peruna, koska aina ei ole selvää, mitä vuokranantaja ja mitä vuokralainen maksaa, jos jotain tapahtuu. Saksalaiset ovat muutenkin tarkan markan tyyppejä, ja jos jostain säästetään, niin nimenomaan lämmityksestä. Edellisessä asunnossani pääsin nauttimaan lattialämmityksestä, mikä oli mahtavaa. Se oli kuitenkin joku esiaikainen malli, joten säädöt eivät aina olleet ihan kohdillaan. Minä huolehdin huoneeni lämmöistä, joten palella ei yleensä tarvinnut. Entinen kämppikseni ilmoitti minulle juuri, että hänellä on homeremontti ulkoseinässä. Kirjahylly oli kerännyt taakseen kosteutta ja ulkoseinä hohkannut kylmä. Ei siis auttanut lattialämmityskään.

Näkymä hissiltä 5. kerrokseen. Työhuoneeni löytyy vaneriseinän takaa.
Nykyään asun pientä ullakkohuoneistoa yksin. Kolme seinistäni on ulkoseiniä, mikä tietää sitä, että kylmä tulee. Vuokranantajani on kuitenkin sen verran pihi, että olen jo kaksi kertaa joutunut soittamaan ja pyytämään lämmitystä päälle. Molemmilla kerroilla se laitettiin heti, mutta välissä oli leudompaa, joten patterit viilenivät taas. Tästä on luultavasti seurauksena se, että löysin hiljattain hometta seinästä, juuri sänkyni takaa. Tuli saman tien huonekalujen järjestyksen vaihto. Sain soittaa useita kertoja, ennen kuin talkkari tuli katsomaan. Hän pyyhki seinän ja totesi, että ei se läpi ole. laitat vaan tuulettimen pyörimään, niin kyllä se siitä. Joo-o. Nyt mietin, liitynkö uuteen asunnonetsintärumbaan vai elelenkö tovin tässä ja seuraan, kehittyykö hometta lisää. 
Yliopiston vessassa pelaa tuuletus.
Toki voi olla, että näillä Kölnin säilläkin on oma vaikutuksensa homeongelmaan. Jatkuva kosteus ja sateiset talvet yhdessä ehkä hieman nopeasti rakennettujen talojen kanssa synnyttää ongelmia. Tosin, jotkut murheet ovat itseaiheutettuja. Työhuoneeni naapurista lasahti patteri, eli aamulla töihin tullessa lattiat olivat täynnä vettä. Siitä sitten yliopiston Hausmeisterille soittamaan ja kyselemään tilanteesta. Vastauksena oli erittäin tyly, joo, joku tulee katsomaan sitä patteria tänään. Minä siihen selittämään, että niin, kun tätä vettä on täällä lattioilla ja myös kaappien alla. Vastauksena edellisen toisto ja luurin lyöminen korvaan. Joku oli kuulemma myöhemmin käynyt vilkaisemassa lattiaa, mutta kuivumisjäljet ovat edelleen näkyvissä, enkä halua tietää, mitä kaapin alla tai väliseinässä tapahtuu. Philosophikum on remontin alla, ja se leviää käytävällemme ensi vuonna, joten ajattelivat varmaan, että ihan sama. Home haisee nykyään sielläkin - vai olenko se jo minä, joka homehtuu.

Kävivät myöhemmin sentään tyhjentämässä ilmat patterista.

Wednesday 6 November 2013

Lyypekin elokuvafestarit

Lübeckissä järjestetään joka vuosi Nordische Filmtage eli Skandinaviaan keskittyvät elokuvafestarit. Yritin päästä paikalle jo viime vuonna, mutta vasta tänä vuonna onnistuin. Varasin itselleni jo ajoissa seuralaiseksi lempinorjalaiseni, ja kun saimme itsemme vielä akkreditoituakin, ei esteitä asettanut enää edes Deutsche Bahn.

Festarit ylittivät lopulta kaikki odotukseni. Lübeck on sopivan pieni kaupunki, joka tarjoaa idyllisen ja kompaktin ympäristön pienehkölle tapahtumalle. Kaikki, mitä tarvitsee, on lähellä eikä tungosta juuri ollut. Tapahtuman pääpaikkana on seitsemänsalinen elokuvakeskus ja lisäksi näytöksiä on kahdessa muussa tilassa.  Minä olin porukkamme ainoa ensikertalainen, mikä näkyi siinä, että muiden ottaessa iisisti minä yritin juosta niin monta elokuvaa kuin mahdollista. Kahden ja puolen päivän saldokseni muodostui lopulta 11 elokuvaa, joista yksi oli niin huono, että jätimme sen kesken. Yllätyksemme olikin suuri, kun kuulimme, että toinen jury-palkinto meni juuri sille norjalaiselle elokuvalle, jonka koimme täydelliseksi ajanhukaksi. Ehkä me emme ymmärtäneet taidetta tai sitten tuomaristossa oli jotain vikaa. Haluaisin uskoa jälkimmäistä.


Tällä hetkellä näyttää siltä, että parhaat elokuvat ja tv-sarjat tulevat Tanskasta. Saksassakin näkyvä Broen - Silta on hyvin tehty kansainvälistä suosiota nauttiva sarja. Voi vain miettiä, milloin YLE tuottaisi sarjan, joka näkyisi Saksassa paralleellisti Suomen lähetysaikojen kanssa. Lisäksi tuntuu siltä, että pienestä maasta tulee joka vuosi ainakin yksi menestyselokuva. Susanne Bier sai elokuvastaan Kosto parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin vuonna 2010, ja viime keväänä ainakin Saksassa paljon keskustelua herätti Mads Milkkelsenin tähdittämä Jagten - Jahti. Elokuva oli laadukas, mutta tarina sen verran raskas, ettei sitä tarvitse uudelleen nähdä.



Tämänvuotisten elokuvafestarien yleisöpalkinto olisikin mielestäni ehdottomasti kuulunut Soren Kragh-Jacobsenin ohjaamalle ja Per Olov Enquistin näytemätekstiin perustuvalle elokuvalle I lossens time - The hour of the Lynx. Ohjaaja oli itse paikalla vastaanottamassa aplodimyrskyä ja vastaamassa kysymyksiin. Koska Tanska on pieni maa, selvisi, että hän on ollut mukana myös porukassa tosen tanskalaisen mnestys sarjan, Borgen - Vallan linnake, takana.
                                         Virkistävää katsottavaa tarjosi myös dokumentti Expedition to the end of the world.

Kuulen jatkuvasti kiistelyä siitä, kuuluuko Suomi Skandinaviaan vai ei, mutta ainakin näillä filmifestareilla oli paikalla laadukas sinivalkoedustus. Itseni lisäksi siis. Matti Ijäksen Kaikella rakkaudella -pätkä edusti juuri sitä, mitä saksalaiset Suomelta  odottavat. Hieman hulluja suomalaisia ja tragikoomisia tilanteita Lapin maisemissa. Kyllähän sitä kelpasi täyden salin kanssa katsoa ja aion hankkia rainan myös laitoksemme kirjastoon. Näytöksen kruunasi tietysti vielä se, että paikalla olivat ohjaajan lisäksi Krista Kosonen ja Tommi Korpela. Edes kömpelö ja täysin valmistautumaton juontaja ei onnistunut pilaamaan tunnelmaa. Korpela ehti sanoa mikkiin "Yeeees" ja aplodit raikuivat ja estrogeeniä tihkui. Näin Kososen ja Korpelan viikonlopun aikana muutamankin kerran, koska he sattuivat haastatteluiden väliajoilla samoihin katsomoihin kanssani.

Korpela, Kosonen, Ijäs.
Ehkä vieläkin kuumottavampi tilanne sattui kuitenkin toisen suomalaisen tähden, nimittäin Peter Franzénin kanssa. Hän oli paikalla edustamassa sekä omaa elokuvaansa Tumman veden päällä että tähdittämäänsä elokuvaa Kerron sinulle kaiken. Ehdin käydä katsomassa jälkimmäisen, joka oli suomalaiseksi elokuvaksi oikein hieno, pieni draamaelokuva. Saksalaiset tosin ehkä pettyivät, sillä tarinassa ei sinänsä ollut mukana mitään kliseisen perisuomalaista. Franzén ja ohjaaja Simo Halinen pyörähtivät lavalla näytöksen jälkeen. Molemmat olivat sen verran suvereeneja jutunkertojia, ettei juontajan tarvinnut juuri töitä tehdä. Päinvastoin. Hän sai lopulta melkein repiä mikin Halisen käsistä, koska aika loppui.

Jutustelun jälkeen poistuin muiden kanssa salista mutta pongasin kyseiset herrat salin ulkopuolelta. Reippaana tyttönä marssin Halisen luo ja kiitin mielenkiintoisesta elokuvasta. Molemmat kääntyvät katsomaan minua ja siinä Franzénin tuijottaessa taputan häntä kevyesti olkapäähän ja soperran, jotain sen suuntaista kuin "Kiitos, olit säkin ihan hyvä.." Tilanteesta yhä hämmentyneempänä alan selittää, että olin ehkä ainoa koko salissa, jonka ei tarvinnut lukea niitä, niitä... ja samalla markkeeraan tekstitysviivaa kädelläni ilmaan, mutta sana ei millään tule mieleeni. Halinen on onneksi sananvalmis ja alkaa selittää elokuvan tekstitysprosessista. Olen tässä vaiheessa jo sen verran punainen, että päätän paeta paikalta. Käytävällä vastaan tulee suomalainen tuttu, jolle pääsen kuitenkin vielä huikkaamaan: "Peter Franzén - viisi metriä mun takana".


Yritin väliajoilla ehtiä kuvaamaan idyllistä Lübeckiä. Melkein onnistuinkin.

Kyllähän kolmipäiväinen elokuvateatterissa istuminen puudutti lopulta niin päätä kuin takapuoltakin, mutta olisin hyvin voinut jäädä vielä yhdeksi päiväksi. Listalleni jäi nimittäin vielä elokuvia, jotka olisin mielelläni nähnyt. Esimerkiksi yleisöpalkinnon lopulta voittanut virolaisen Ilmar Raagin Kertu ja Pirjo Honkasalon ohjaus Pirkko Saision romaanista Betoniyö jäivät ajanpuutteen ja päällekäisyyksien takia myöhempään ajankohtaan. 

Paluu arkeen eli kotimatka kesti yli kuusi tuntia, koska Deutsche Bahn oli buukannut kaikki junat ylitäyteen ja kaikkialla vallitsi kaaos. Matka-aika tuli kuitenkin tarpeeseen, koska ehdimme vielä analysoida läpi viikonlopun kokemukset, laskeutua takaisin maanpinnalle - ja sopia, että ensi vuonna uudestaan!

Kotia kohti.