Ota syliin

 

- Syliin, lapsi ilmoittaa.

 

Oikeastaan hän sanoo "Auf dem Schoss", koska meillä on menossa kausi, jossa äidillekin puhutaan useammin saksaa kuin suomea. 

Olemme aamupalalla ja asiasta on keskustelu viimeksi iltaruualla. Vähän vajaa nelivuotias pyrkii tällä hetkellä joka ruokailun yhteydessä syliin, vaikka minä yritän selittää, miten sotkuista ja hankalaa on yrittää syödä yhdellä kädellä ja iso lapsi sylissä. Ja yleensä se johtaa siihen, että hän pysyykin omalla paikallaan.

 

Hän on kehittänyt myös taktiikoita. Lapsi hidastelee oman ruokansa kanssa ja odottaa, että jompikumpi vanhemmista on valmis. Yleensä papan lautanen on ensimmäisenä tyhjä, ja pian pyödän kulman yli vilahtaa käsi ja sitten koko poika. Laiska syöjä odottaa myös, että aikuinen liikuttaa haarukalla ruuan lautaselta suuhun - ja nautiskelee olostaan.

Mietin tätä yhtäkkistä sylittelyn tarvetta ja alan ymmärtää. Vauvaa kannetaan koko ajan paikasta toiseen ja kääryle nukkuu unensakin usein kantoliinassa eli ihmisessä kiinni. Vielä taaperoakin tulee kanniskeltua, koska jalat eivät jaksa nousta neljänteen kerrokseen tai koska on vain helpompi nostaa ja siirtää kuin odottaa lapsen omaa toimintaa.

Mutta nelivuotias. Hänelle ei enää vaihdeta vaippoja, hän osaa pukea itse päälleen ja hurauttaa paikasta toiseen pyörällä, juosta kerrostalon raput ylös kotiovelle saakka. Kosketuksen määrä on viimeisen vuoden aikana vähentynyt radikaalisti. 

Vaikka kyllä meidän arkeen mahtuu sylittelyä. Aamuisin istumme sylikkäin sohvalla ja puhumme unista ja tulevan päivän tapahtumista. Niinä hetkinä tiedostan, että näitä aamuja on taas yksi vähemmän, sillä jossain vaiheessa lapsi ei enää halua tulla syliin tai kasvaa siitä ulos. Myös yhteiset lukuhetket tuovat läheisyyttä päivään. Meillä luetaan paljon kirjoja. Useimmin niitä luetaan viikonloppuaamuisin ja arki-iltaisin tai kun on juuri käyty kirjastossa. Ja silloin on aina hyvä syy kiivetä syliin tai sujahtaa yhteisen viltin alle.

 

Lisäksi läheisyyttä tuvovat silittely- ja peuhuuhetket papan kanssa. Mies herää arkisin vähän myöhemmin kuin minä ja lapsi, ja poika saa käydä kellimässä papan kanssa ennen päiväkotiin lähtöä. Illalla papan tultua kotiin lapsi odottaa peuhuuhetkeä, joka sisältää ainakin painia ja kutitusta. 

Vaikka syliin pyrkiminen ruokapöydässä ärsyttää, olen myös ylpeä siitä, että lapsi tuntee omat tarpeensa ja osaa täyttää ne. Jos muuten ei sylitellä tarpeeksi, niin on hyvä hyökätä silloin, kun kaikki ovat rauhassa ruokapöydässä eikä äiti ehdi juosta tekemään yhtä juttua vielä. Lapsen kasvaessa käy myös todennäköisesti niin, että minä jään kaipaamaan näitä hetkiä enemmän kuin hän.

Milloin teillä sylitellään?

P.S. Luimme iltasaduksi uusinta kirjaani, "Ollaanko nyt perillä"  (Mäkelä 2023). Upea kuvitus on Henna Ryynäsen käsialaa, ja aihe koskettaa varmasti ainakin jokaista ulkosuomalaista. Kirjaa voikin tilata ulkomaille ainakin Suomi-seuran kautta. 

P.P.S. Mies otti kuvat, ja minä kehotin zuumaamaan välillä minuun ja huolehtimaan välillä, että kirja on terävä. Lapsi kysyi, milloin hän on terävä. Aina, minä vastasin.

Jouluvalmisteluja kolmevuotiaan kanssa

 

 

Meillä leivottiin eilen pipareita! Olin kutsunut kaksi lapsen parasta päiväkotikaveria äiteineen piparitalkoisiin ja odotin iltapäivää jännityksellä. Olinko mennyt lupailemaan liikoja? En ole keittiön hengetär enkä vielä kovin tottunut pienten lasten parissa kikkailija, mutta ajattelin, että olisi hauskaa tehdä jotain yhdessä.

 

Ennen lasta olin kova puuhastelija. En ehkä leiponut useammin kuin nykyään, mutta kaikenlaista askartelua, bullet journalia, korttien tekemistä ja blogin somistamista oli aina menossa. Sitten sille ei enää löytynyt aikaa tai se jäi (pikkulapsi)arjen alle.  Mutta nyt lapsi on kolme ja puoli, ja se alkaa olla jo aika kiva ikä. Olemme viime aikoina käyneet yhdessä läpi vanhoja varastojani. Olemme löytäneet sormivärit ja eläinleimoja, koristepapereita ja rei´ittimiä, joiden olemassaolon olin tyystin unohtanut.

Tämä joulu on ensimmäinen, jota todella voi laittaa ja odottaa yhdessä lapsen kanssa. Hänen ilonsa tekee kaikesta vielä hauskempaa. Olemme tehneet pikkuasisstentin kanssa joulukortteja ja laittaneet adventtikranssin, hän askasteli parhaalle ystävälleen syntymäpäiväkortin ja yhdessä tehtiin sormiväreillä lumisadetta. Askartelu ei tosin kiinnosta kauaa, joten hän puuhailee sitten vieressäni omiaan, kun minä teen valmiiksi.

 

Miten siinä leipomisessa sitten kävi? Minua jännitti etukäteen sekin, että kokeilin uutta reseptiä. Olen jo muutaman vuoden ollut gluteeniton ja tein joku vuosi sitten tattaripipareita, mutta nyt etsin tällaisen perusohjeen. Taikina ainakin tuoksui hyvältä uinuessaan jääkaapissa yön yli.

Hermoiluni oli turhaa. Vieraat toivat mukanaan piparimuotteja, koristeluaineita ja iloisen mielen. Minä olin järjestänyt keittiönpöydän leivontakuntoon. Äideille tarjoiltiin glühweinia, lapsille omenamehua ja taustalla soi tietysti suomalainen jouluradio. Näytin alkuun mallia, miten taikinalevy kaulitaan, ja onneksi massa osoittautui vähemmän tahmeaksi kuin olin odottanut.

 

 

Lapset jaksoivat paljon paremmin kuin olin arvellut. Pelleille levisi tonttuja, poroja, sydämiä ja kuusia, ja taputan itseäni olalle siitä, etteivät piparit edes palaneet uunissa, vaikka kyllähän paistaja sai tarkkana olla. Taikina oli juuri sopivan kokoinen, olisikohan peltejä tullut viisi. Pidempään ei kolmivuotiaiden keskittyminen olisi venynyt.

Leikkituokion jälkeen päästiin koristelun pariin. Poikia kiinnosti erityisesti suklaarakeiden syöminen ja kekseistä tulikin aika omaperäisiä, kun päälle roiskittiin sekalaista settiä. Tässä vaiheessa alkoi äitienkin keskittyminen hajoilla, syytän Glühweinia.

 

 

Vieraat lähtivät koteihinsa tyytyväisinä ja tuoreet piparit paperipussissa rapisten. Tänään sain lähettää taikinan reseptin  perään. Todennäköisesti meidänkin pitää tehdä vielä ainakin toinen satsi ennen joulua, sillä veimme pipareita tänään kyläpaikkaan ja purkki hupeni hetkessä.

Leipomisillasta jäi niin hyvä ja jouluinen mieli, että tästä voisi tehdä vaikka perinteen. Ehkäpä laitamme saman jengin kanssa pipareita vielä monena vuonna.

Tähän tekstin lopuksi voisin vielä lainata lastekirjasarjani päähenkilöä Hiljaa:

   "Mutta joulussa on taika, ja se syntyy

ihmisistä, yhteisistä jutuista, joulukuusesta - ja sydämessä."

(Hilja ja operaatio joulun taika, 2019)

Eroon tutista

Lapsen kolmivuotispäivä lähestyi kesällä kovaa vauhtia. Kolmea vuotta pidetään usein rajapyykkinä, johon mennessä pitäisi päästä eroon kaikista taaperojutuista, kuten tuteista ja vaipoista  (niistä kirjoitan joskus myöhemmin). Saksassa lasten on myös kolmevuotiaasta eteenpäin osallistuttava varhaiskasvatuksen piiriin eli mentävä päiväkotiin, eli ikään liittyy usein siirtymä.

Olimme käyneet miehen kanssa tutista useita keskusteluja, jotka menivät yleensä näin:

Pitäisi päästä eroon tutista. Joo, mutta siitä on tullut tämän ensimmäisen läpisairastellun päiväkotivuoden aikana tosi tärkeä. Totta, katotaan.

 

Myöhemmin.

Pitäisi luopua tutista (hän tai minä). Joo, mutta päiväunet ovat juuri jäämäisillään pois. Ehkä se on liikaa samaan aikaan. Mä en ainakaan jaksa sitä kitinää sitten.

 

Aikaa kuluu.

Pitäisi luopua tutista (minä tai hän). Aivan, sitä hammaslääkärikin vaati viime viikolla.

Pitäisi heittää tutti roskiin (hän tai minä). Joo, mutta poika menee kohta ensimmäistä kertaa kaverilleen yökylään. Lapsi nukahtaa tutin kanssa. Ei ehkä voi tehdä sitä kaverin äidille.

 

Me: Pitäisi luopua tutista. Toivo: Niin, mutta minä tarvin sitä.

Sitten tapahtui Suomi ja kesäloma. Miten moni ulkosuomalainen lapsi onkaan ottanut merkittäviä kehitysharppauksia juuri Suomen reissujen aikana: on opittu istumaan, kävelemään, puhumaan, tekemään kuperkeikkoja ja käymään saunassa. On opittu kuivaksi ja heitetty tutti pujojen täyttämään lepikkoon.

Meillä oli alkujaan sellainen ajatus, että jätetään tutti kotiin Kölniin ja hypätään suoraan kylmään päähän. Juttu alkoi hirvittää, varsinkin kun miehen koronan takia minä jouduinkin lähtemään yksin  ja ensimmäiset päivät vietimme lapselle vieraassa yöpaikassa. En halunnut tehdä siitä kenellekään liian hankalaa tai epämukavaa. Okei, pakataan tutti sittenkin mukaan.

 

Lentokoneessa tajusin, että se viimeinen vielä tallessa ja käytössä ollut muovinpalanen unohtui eteisen hyllylle. Lapsi tajusin sen siinä vaiheessa, kun lentokoneessa menivät korvat lukkoon. Niinpä ensimmäinen ostos Suomessa oli hakea Prismasta tutti. Tämähän lähti taas hyvin, ajattelin, mutta nautin lapsen  rauhallisista katkottomista tutillisista yöunista.

Sen verran suunnitelmat kuitenkin pitivät, että tutin käyttöä rajoitettiin ja lapsi sai tuttinsa vain yöunille ja päiväunille. Onneksi se  meni nopeasti perille, eikä lomalla tullut  montaa kiistaa, vaikka toki tuttia piti aina välillä kysyä tai pyytää eli rajaa kokeilla.

Puhuimme koko kolmiviikkoisen reissun ajan siitä, että tutti jää Suomeen eikä sitä oteta mukaan ja lapsi sai miettiä ja päättää, mitä haluaisi lahjaksi. Itse sain aikoini tutista luopumisen kunniaksi Duplo-helikopterin, jolla omakin lapseni on leikkinyt isovanhempiensa luona. Ja kävi, kuten suunniteltua: Uudet tutit "unohtuivat" Suomeen eli piiloutuivat kotimatkalla äidin rinkan sivutaskuun.

Yllättävää kyllä, tuttiin liittyviä huutoja tuli tasan yksi.

 

Aikainen aamulentomme laskeutui etuajassa, minkä jälkeen odotimme tunnin matkatavaroita ja toisen tunnin junaa ja sitten bussiliikennekin takkuili. Lapsi karjui koko vartin bussimatkan tuttia ja että meidän pitää heti lähteä takaisin Suomeen hakemaan sitä. Aikansa riehuttuaan hän nukahti ja nukkui kahden tunnin päiväunet. Illalla hän kysyi kerran tuttia mutta hyväksyi saamansa kieltävän vastauksen.

Sen jälkeen tuttiin ei juuri ole palattu, mitä nyt kerran taisi ajatuksissaan pyytää sitä, mutta korjasi ajatuksensa heti. Syy tähän voi olla hänen saamansa tuttilahja: lasten porakone ja työkalusetti. Meillä pärisee nyt päivittäin ja yhdet patterit on jo käytetty. Hieman hirvittää, ajatteleeko hän tutin oikeasti odottavan siellä Suomessa, kunhan lokakuussa taas pääsee mummolaan. Tämä tuli esiin yhdessä keskustelussa ja yritin vakuutella, että kyllä se on loppu nyt.

Sitä toivoo vanhempana olevansa järkevä ja johdonmukainen ja sitten lukee tätä ja ajattelee, että menihän se niin kuin omasta mielestä. Seuraavaksi vuorossa ovat vaipat. Valitettavasti kuivaksi opetteluun Suomen reissu oli liian lyhyt ja vaikka mökillä kaikki meni hienosti, kotona on otettu takapakkia. Mutta joskus myöhemmin...

Kuvat: Pixabay

Kaksikielisen kaksivuotiaan kieli

 "Katso, mikä tuolla henkkii!" lapsi huutaa.

Minä joudun hetken pohtimaan, mitä hän tarkoittaa, kunnes yhdistän sanan saksan verbiin "hängen" eli roikkua. Poika oli kääntänyt sanan suomeen eikä valitettavasti ole lakannut käyttämästä sitä, vaikka korjaan joka kerta, kun jokin "henkkii" jossakin.

 

Kaksikielisen lapsen kielenkehityksen seuraaminen on aina kiinnostavaa, mutta erityistä se on äidille, joka on suomen kielen opettaja ja kirjailija. Minulle kieli on työ, kotimaa, ajatusten aavikko ja mietteiden kaivo, ja oli itsestään selvää, että lapsesta kasvaa  kaksikielinen ja minä puhun hänelle vain suomea. Papakin on oppinut äidin kieltä siinä sivussa jo aika paljon.

Lapsi pitää lukemisesta ja on kiinnostunut asioiden nimistä. Minulta hän kysyy "Mikä tämä/se on" ja papaltaan vastaavasti "Was ist das". Joskus hän vain osoittelee asioita ja luettelee niiden nimiä. "Tämä on kirja. Tämä on äiti." Uuden oppimisen into on hellyttävää, ja kielen omaksumiseen kuuluu myös toistelu ja matkiminen. Meillä asuu välillä papukaija, joka toistelee kaikki kuulemansa sanat ja lauseet ja vielä sittenkin uudestaan. Mutta niinhän ne sitten jäävät mieleen.

Tänä syksynä olemme sairastelleet valitettavan ahkerasti, joten sekin sanasto on tullut tutuksi. Lapsi sanoo "Tämä on räkää" ja osoittaa ruttuista nenäliinaa. Seuraavaksi pitää niistää nallenkin nenä, mutta voi, nyt koittaa ongelma. Sedän pojalle lahjaksi tekemällä uninallella ei ole nenää, jota niistää. Sittemmin on käynyt niinkin, että lapsi ilmoittaa olevansa "kipeä" eikä siksi voida lähteä ulos tai tehdä jotain muuta.

Ja kerran hän on yritti huijata papaa sanomalla, että äiti antoi luvan tehdä jotain, mikä on aina kiellettyä. Papa ei uskonut.

"Tämä on Toivolle." "Onko tämä minun?" "En tykkää, se ei maistu minulle."

Äitiä viehättää lapsen pyrkimys tarkkaan kieleen. Päätteet löytävät paikkansa ja lauseet ovat monisanaisia. Kieli on kokeilua ja leikkikenttä eikä lapsi vielä ymmärrä, miksi arkena ollaan "päiväkodissa" mutta muuten pitäisi sanoa "kotona". Hän sanoo "Nyt ollaan kodissa", ja toistaiseksi se riittää minullekin.

Pitkään lapsen toiselle ikävuodelle minusta tuntui, että suomi on lapsen ykköskieli ja sanavarasto on sillä monipuolisempi. Tänä syksynä Toivo aloitti päiväkodissa, mikä on heijastunut kielenkehitykseen voimakkaasti. Nyt kahden vuoden ja viiden kuukauden iässä hänen leikkikielensä on saksa. Kun lapsi pälisee ja höpöttää omia leikkejään, hän selostaa niitä etupäässä papan ja päiväkodin kielellä. Se on valitettavaa mutta ympäristön kieli, joka vallitsee arkea.

Kävimme lokakuussa Suomessa ja ensimmäisinä päivinä serkuilla riitti pähkäiltävää, kun Toivo osallistui leikkeihin lähinnä saksaksi. Viikon aikana hän kuitenkin hoksasi, ettei kukaan ymmärrä, mitä hän sanoo, ja saksan puhuminen lakkasi lähes kokonaan. Suomen kieli ottikin reissussa suuria harppauksia eteenpäin, ja kotona kesti hetken, ennen kuin saksa taas löytyi. Reissun jälkeen minun ei ole tarvinnut pyytää, että hän puhuu minulle suomea, kuten päiväkodin ensiviikkoina tapahtui.

Suomesta tarttui mukaan monia uusia sanoja. Meillä puhutaan edelleen siitä, että "ukko laittaa puita takkaan" ja "mummo ulostaa". Vaikka olen joka kerta korjannut verbin alkamaan t-kirjaimella, ei oppi ole vielä mennyt perille. Kuten ei sekään, että emme piirrä "bussikynillä" vaan tussikynillä eli tusseilla.

Valitettavasti kotimaan reissusta on jo aikaa ja hoitopaikasta tarttuu tällä hetkellä enemmän kieltä kuin äidiltä kotoa. "Mama gehe weg!"  eli äiti mene pois on uusimpia toisilta lapsilta omaksuttuja fraaseja mutta onneksi toistaiseksi käytössä vain harvoin.

 

Joskus, kun lapsi sanoo jotain nokkelaa tai yhdistelee sanoja erikoisesti, on naurahtamisen jälkeen pakko pysähtyä miettimään. Minä olen lapsen pääasiallinen kanava suomen kieleen ja hän matkii siten minun  sanontojani ja sanomisen tapojani. Täytyy siis olla tarkkana, mitä puhuu. Toki luemme paljon suomeksi, lapsi katsoo suomenkielisiä lastenohjelmia tai tapaamme muita Kölnin suomalaisia, mutta pääasiassa lapsen suomi peilaa minun kieltäni. Hassu ajatus, miten paljon voin vaikuttaa toisen kieleen. Tunnen ulkosuomalaisia, joiden suomen kieleen on tarttunut jopa äidin murre. Että ihminen voi asua koko ikänsä Kasselissa mutta puhua kuin kuopiolainen.

Erityisen kiinnostavaa kaksikielisen lapsen kehittymisen seuraamisessa on sen huomaaminen, miten tietoinen lapsi itse on kielistään. Toivo on erotellut aina tarkkaan, mitä kieltä puhuu äidille ja mitä papalle. Nyt uutena on tullut sanojen pohdiskelu ja ymmärrys siitä, että samat asia voi sanoa molemmilla kielillä. Kysymys "Mitä se on suomeksi" on uusin lisä repertuaariin ja saa äidin sydämen sulamaan.

P.S. Kuvat ovat joidenkin viikkojen takaa ajalta ennen kuin marraskuun harmaus söi kaikki värit.

Olen rakastunut

 

Nyt se on tapahtunut: olen rakastunut. Tunne alkoi varpaista, nousin polvien kautta lämmittämään vatsaa ja sai lopulta pään pehmenemään. Tilanne on uusi ja outo ja vasta opettelen elämään sen kanssa.

Hän on ihana. Mietin hänen sanojaan, kun hän on poissa. Miten se osaakin jo sanoa niin hienosti ja olla niin hauska. Me nauramme yhdessä paljon. Aina sihen ei ole edes mitään erityistä syytä vaan nauru voi syttyä ruokapöydässä, hippaleikissä tai hassusta äänestä. Kunhan naurattaa ja silmissä läikkyy valo. Mieli on lämmin ja yhdessä on hyvä olla. Ryöstän kaikki hetket helliä ja pusutella, silittää kiharoita ja rutistaa nyt, kun hän vielä mahtuu syliini.

 

On ihanaa saada olla juuri tämän pienen ihmisen äiti.

Olen vihdoin alkanut ymmärtää, mistä maagisesta ja kaiken täyttävästä tunteesta äidinrakkaudessa on kyse. Olen kokenut pienuutta ja puutteellisuutta, kun en ole osannut ylistää vauvaani maasta taivaisiin kuten muut äidit. Onhan se kiva, mutta myös vaativa ja uusi ja erilainen kuin mikään elämässä ennen. Ensimmäinen vuosi on toisen tarpeiden täyttämistä, toinen vuosi on perässä juoksemista ja vahtimista, mutta tämä kolmas tuntuu vihdoin omalta.

 

Olen aina sanonut, että en niin välitä vauvoista vaan voisin ottaa saman tien kaksivuotiaan, joka puhuu ja syö ja osaa jo olla kuin ihmiset. Nyt tiedän, miten oikeassa olin. Älkää käsittäkö väärin. Tietysti olen välittänyt lapsestani tätäkin ennen, mutta se on ollut erilaista. Tiesin, että olisi maailman kamalin asia, jos hänelle tapahtuisi jotain, ja vähän pelkäsinkin sitä, mutta en tuntenut mitään näin pakahduttavaa.

Lapsi on nyt kaksi vuotta ja neljä kuukautta, ja tämän syksyn aikana äidin tunteet ovat vihdoin kunnolla heränneet. En usko olleeni huono äiti näinä ensimmäisinä vuosina, mutta tuntuu, että vasta nyt olen rakastunut lapseeni. Hän on mahtava. Olen jopa huomannut ikävöiväni häntä ja hänen seuraansa, kun olen poissa, mitä ei ole tapahtunut ennen. Nautin yhteisestä ajasta uudella tavalla, ja haluaisin kertoa kaikille, miten ihana poika minulla on.

Samalla tunnen kaihoisaa surua, sillä tiedän, ettei tämä ole ikuista. Minun puoleltani tietysti, mutta lapseni kasvaa ja kulkee kohti omaa elämäänsä eikä äitimuori tule aina olemaan hänelle niin tärkeä ja rakas kuin nyt. Mutta niinhän sen pitää mennäkin.

Siksi kerään mieleeni muistoja yhteisistä piiloleikeistä, kun yritämme olla kikattamatta verhon takana, jotta papa ei heti löydä meitä, vaikka tietääkin aina, missä olemme. Pyjamabileistä, joissa tanssitaan sukat ruttuun, yhteisistä lukuhetkistä sohvalla. Siitä kun lapsi kömpii yöllä viereen tai huutaa puistossa ÄITI  ja se olen minä.

Mama-äiti ja muita kielen ilmiöitä

Meillä asuu nykyään mama-äiti. Äidin kieli on suomi mutta mama osaa puhua myös saksaa, sillä äiti-mama puhuu Toivolle suomea mutta melkein kaikille muille saksaa. Se tarjoilee aamuisin puuroa ja juo teetä isosta kupista, joka otetaan aina mukaan, kun istutaan sohvalla lukemassa kirjoja. Joskus mama-äiti hapuilee sanoja molemmilla kielillä, sillä se ei osaa täydellistä saksaa ja unohtelee välillä myös suomeksi. Siksi on ehkä parempi käyttää molempia termejä, jotta viesti varmasti menee perille, tuumaa Toivo.

 

Muksu on vuoden ja kymmenen kuukautta, ja ottaa niin suuria harppauksia kielelliseen maailmaan, että jopa perhepäivähoitaja on ihmeissään. Lapsi makustelee ja kokeilee joka päivä uusia sanoja ja harjoittelee jo osaamiensa lausumista. "Runterfallen", "drauf" ja "Brei" ovat suosikkeja, koska niissä päässe soristamaan jonkinsortin r-kirjainta. Muita tällä hetkellä taajaan kuultavia sanoja ovat myös "betonipumppu", "alas" ja "itse".

 

Eikä ole syytä unohtaa oman tahdon ilmausta "nein", jota toistellaan joskus ihan vain huvin vuoksi ja leikisti osoittamaan, että omat rajat alkavat muodostua. Suomen ei-sana ei ilmeisesti tunnu tarpeeksi jämptiltä vielä.

Useampisanaisia ilmaisuja ovat esimerkiksi "Papa arbeiten", "mitä Toivo tekee", "papa mukaan", "Toio takas", ja "Milch haben". Minun seurassani poika käyttää enemmän suomea kuin saksaa, mutta saksankielinen ympäristö kuuluu siinä, että saksankielisiä ilmaisuja on tällä hetkellä käytössä enemmän kuin suomea. Joskus kyse on myös helppoudesta: "Bagger" taipuu kielen päällä helpommin kuin suomen "kaivuri".

Vähän aikaa sitten lapsi erotteli ensimmäisen kerran, mitä kieltä puhuu äidille ja mitä papalle. Hän ei saa tuttia kuin nukahtamiseen ja suurimman kriisin yllättäessä. Sellaisia ovat olleet viimeaikaiset väsyneen lapsen uhmapuuskat. Säätelemme tutin käyttöä, joten lapsi tuli ensin pyytämään minulta tuttia, "Missä tutit" ja kun kieltäydyin antamasta, kuulin hänen pian sanovan papalle toisessa huoneessa "Schnuller". Myös maitoa kysytään eri kielillä sen mukaan, kenelle pyyntö esitetään. Nämä ovat pieniä asioita, mutta kuitenkin niin siistejä. On mahtavaa päästä seuraamaan, miten pienet aivot  hahmottavat maailmaa ja kieliä.

Yhtenä päivänä lapsi osoitti papan vihreää reppua ja sanoi "kaunis reppu". Minä siitä miettimään, mistä hän tietää sanan kaunis ja sitten, miksi käytti sitä näin. Pian minulle valkeni, että hän käänsi suoraan saksasta suomeen, sillä saksaksihan kaikki on aina schön. Tämäkin huomio oli mama-äidistä erittäin kiinnostava, sillä kielen kehittyminen ei tarkoita vain sanojen ottamista haltuun vaan erilaisten sanontatapojen ja kielen käytänteiden omaksumista. Toinen tästä kielivä asia on lapsen tapa pyytää minulta jotain sanomalla "Kiitos äiti". Saksaksi hän varmaan sanoisi näissä kohdissa "bitte mama", mutta suomessahan ei tällaista kohteliaisuussanaa ole.

Onneksi mama on vihdoin saanut taas rinnalleen äidin ja viime aikoina äiti on itse asiassa yleisempi puhuttelumuoto kuin saksan mama. Tuntuu mahtavalta olla jonkun pienen äiti ja päästä seuraamaan, miten ihminen kasvaa.

Staycation kotinurkilla

 Olo on hassu ja jotenkin irtonainen. Vähän samanlainen kuin silloin, kun jätin parikuisen vauvan papalle ja karkasin tyttöjen kanssa illalliselle. Silloin olisi tehnyt mieli heilutella vapautuneita käsiä ratikassa. Nyt taas huvittaisi mennä parvekkeelle kailottamaan, jotta koko maailma kuulisi: Tuleva yö on ensimmäinen yksin poissa kotoa sitten lapsen syntymän. Poika on reilut 20 kuukautta, joten voitte uskoa, että tätä hetkeä on odotettu. 

Jos korona ei olisi muuttanut maailmaa, olisin nauttinut yksinäisestä yöstä jo vuosi sitten. Minulle oli suunniteltu ja järjestetty luentatilaisuuksien sarja, joka olisi vienyt minut pois kotoa kolmeksi yöksi. Kaikki kuitenkin peruuntui ja siirtyi hamaan tulevaisuuteen eli ei taida koskaan toteutua. Myöhemmin ajateltuna silloin olisi ollut hieman aikaista lähteä ja tavallaan olen ihan tyytyväinen, ettei mies joutunut kokemaan äidinpojan viihdyttämistä.

Syksyllä taas oli tarkoitus karata ystävän kanssa viettämään yhteistä hotelliviikonloppua johonkin lähipaikakkunnalle. Se oli 40-vuotislahjani hänelle, ja sen tarkoitus oli vapauttaa meidät hetkeksi perheistä. Emme olleet saaneet aikaiseksi sopia viikonloppua, kun korona sulki hotellien ovet lokakuun lopussa, ja kiinnihän ne ovat edelleenkin.

Talven aikana ehdin siis useamman kerran marmattaa lähipiirille siitä, että mies on lapsen syntymän jälkeen viettänyt lukuisia viikkoja yksin, kun me olemme olleet Suomessa tai kun hän on käynyt yksin sukuloimassa maan pohjoisosassa. Kadehdin jopa hautajaismatkaa, koska se olisi tarkoittanut tuntien yksin oloa junassa, joita rakastan, keskeytymättömiä yöunia ja aikuisten seuraa.

 

Kun jälleen kerran valitin ystävälle, että en koskaan pääse pois kotoa tai nukkumaan kauemmas lapsesta kuin naapurihuoneeseen, hän katsoi minua ja tokaisi, että hän on kohta kuukauden kotimaassaan. Meillähän on avaimet ja vastuu kastella kukat, joten ihan hyvin voimme viettää asunnossa muutenkin aikaa. Siihen loppui valitukseni.

Täällä sitä nyt siis istutaan, neljänsadan metrin päässä kodista, miehestä ja pojasta ja juodaan skumppaa. Vähän jännittää, jos sitä ei osaakaan nukkua, kun se vihdoin  on mahdollista. Mielessä on myös monta ajatusta, mitä nyt voisi tehdä, kun kukaan ei odota nukuttamaan tai aamunsarastuksessa kanssaan leikkimään. Toisaalta odotan jo aamua, jolloin aion keittää kupillisen teetä, ottaa sen sänkyyn ja lukea  hetken rauhassa.

 

Aina ei kuitenkaan tarvitse tehdä mitään. Ehkäpä vain istun tässä hetken, seuraan hämärän lasketumista ystävän parvekkeen ylle ja juon skumppaa. Eikä täällä nyt ihan yksin tarvitse olla: ystävän asunto on täynnä upeita viherkasveja, jotka ovat onneksi hiljaista seuraa mutta varmasti hyviä kuuntelemaan.

 

Heippa nyt, sillä on kiire olemaan!  

Milloin aloittaa pottailu

                                                                          

                                                                                                ***Yhteistyössä BabyDotin kanssa***

Meillä on viime päivinä luettu ahkerasti kirjaa, jossa pottaillaan. Kirjan alussa taapero ei tiedä, mitä pottaan kuuluu laittaa, vaan työntää sinne legoja ja pehmohiiren. Lopulta asia ratkeaa ja pottaan päätyy se, mitä sinne kuuluukin. Puolitoistavuotias poikani on erittäin kiinnostunut kirjasta, mikä on hyvä, koska olen ajatellut, että aloitamme pikku hiljaa pottailun. Potankin hankin jo viime kesänä, mutta opettelu jäi.

 

Opeteltavaa on, sillä Toivon mielestä potta toimii oivana säilytystilana.

Käytimme lapsen kanssa kestovaippoja ensimmäisen vuoden ja vain öisin tai matkoilla kertiksiä. Valitettavasti kestovaippailu väheni syksyllä, koska hoitotäti haluaa käyttää kertakäyttöisiä vaippoja. Kotona pyöritän kuitenkin edelleen kestovaippoja. Taskuvaipat saa topattua riittävän imukykyisiksi ja ajattelen aina, että yksikin kestovaippa päivässä on seitsemän muovivaippaa vähemmän viikossa. Olen myös kuullut, että kestovaipoista on helpompi oppia kuivaksi kuin mukavasta muovista, mutta en tiedä, pitääkö tämä paikkaansa.

 

Haaveilen jo ajasta, jolloin lapsi alkaisi tehdä tarpeensa pottaan ja oppii sisäsiistiksi. Saksassa minulle  kuitenkin vakuutetaan, että älä stressaa, sillä eihän lapsi vielä voi kuivaksi oppia. Mutta voisiko sittenkin?

Olen huomannut kulttuurieroja sen suhteen, milloin opitaan ja opetetaan elämään ilman vaippoja. Joissain kulttuureissahan vaippoja ei käytetä ollenkaan. Saksassa korostetaan kaikessa lapsentahtisuutta ja jätetään opettaminen perheiden vastuulle eli hoitopäivään ei välttämättä kuulu potalla istumista. Tämä johtaa siihen, että täällä vielä 3-4 -vuotiaatkin saattavat kulkea vaippapeppuina.

 

Suomessa klassinen kuivaksi oppimisen ikä tuntuu olevan kaksi vuotta, mutta vaipoista luopuminen on aikaisemminkin mahdollista, jos jaksaa säännöllisesti harjoitella. Päivähoidossa työskennellyt ystäväni  kertoi, että virolaistaustaiset lapset opetetaan kuiviksi aikaisin, jo noin vuoden iässä, koska vaippoihin ei haluta käyttää rahaa. Mielenkiintoista!

Nyt mietin, pitäisikö kaivaa potta esiin kylppärin kaapin alta ja osuisiko sinne muutakin kuin legoja. Tosin arveluttaa, miten paljon asiaan kannattaa panostaa, jos kehitystä ei tueta hoidossa. Tuttavalla on sekin kokemus, että Suomessa kesällä kuivaksi oppinut lapsi laitettiin syksyllä Saksassa hoidossa käyttämään vaippoja, koska se oli henkilökunnalle ilmeisesti helpompaa.

Lämmin kesä voisi olla hyvä aika harjoitella, koska ulkona on tilaa pissiä ja vahingon sattuessa riittää, kun vaihtaa shortsit. En tosin tiedä, kuinka monta vahinkoa haluan kotona siivota, ennen kuin tulos on saavutettu.

 

Mutta hei, kertokaapa kokemuksia! Milloin aloititte pottailun, miten pääsitte vaipoista eroon? Millainen tie meillä on odotettavissa?

***BabyDot on verkkokauppa, joka myy käytettyjä ja uusia kestovaippoja, harkkahousuja sekä  kestovaippailuun liittyviä tarvikkeita. BabyDot auttaa tutustumaan kestovaippailun saloihin ja avustaa mieluusti kaikissa vaippoihin liittyvissä kysymyksissä. Jos kestovaippailu kiinnostaa, suosittelen kääntymään BabyDotin puoleen.

Äiti ja sen poika - kuvauksen satoa

Tällä viikolla on taas menty tunteesta ja tilanteesta toiseen. Kolmen viikon terveenä olon ja kahden viikon erinomaisten öiden jälkeen iski nuha, ja sen myötä rikkonaiset yöt ja aikaiset aamut. Meillähän nukuttiinkin jo öitä läpi tai yhden juomisen avustuksella 12 tuntisia maratoneja, että mielelläni nousen taas kello 05. 

Lisäksi tämä meidän heppu on varsin vilkasta ja kekseliästä sorttia. Sehän jo tiedetään, että tuolia siirtämällä pääsee niiden tavaroiden luo, jotka äiti on siirtänyt ylemmäs turvaan. Keittiöveitset, vesilasit ja muu keittiötavara ei ole turvassa muuta kuin seinällä tai lukittujen laatikoiden takana.

Uusin juttu on, että tuolin saa siirrettyä myös valokatkaisinten tai ovenkahvojen ääreen. Papan aamu-unet häiriintyvät, kun ovenkahva rämisee, mutta ehkä huolestuttavampi häirintä kohdistuu asunnon ulko-oveen. Huvittuneena seurasin, kun lapsi alkoi raahata tuolia kohti käytävää, mutta kauaa en kyennyt seuraamaan tilannetta kauempaa, sillä ensin sai kyytiä ovipuhelin, sitten asunnon ovi, jota oli mukava aukoa ja sulkea. Kiukkuhan siitä toki tuli, kun äiti lopulta esti tuolin siirtämisen mielenkiintoisiin paikkoihin, mutta yhteinen lukuhetki sohvalla vei ajatukset muualle.

Lisäksi lapsi on tällä viikolla melkein tukehtunut kierrepastaan, kaatanut päälleen tiskipöydän kulmalle unohtuneen täyden vesilasin ja oksentanut syömiään ohuita hiuslenkkejä. Voi taaperoarki sentään! Mutta eihän tuolle idearikkaalle tyypille voi oikein vihainenkaan olla, sillä minkäs toinen uteliaisuudelleen voi. 

Muistanette varmaan viime vuodelta loppuraskauden kuvaustuokion, jossa taitava Eveline Küver taikoi ihanan metsäisiä kuvia minusta ja pallomahastani. Neljätoista kuukautta myöhemmin eli tämän vuoden syyskuussa palasimme rikospaikalle, ja otimme taapero-äitikuvia. Kuvauksen tunnelma oli hyvin erilainen kuin edelliskerralla ja kameran säädöt joutuivat koville yhden reippaan yksivuotiaan painellessa menemään. Eve räpsi kuitenkin tälläkin kertaa helmiä, joista tässä teille muutama.

Evelinen kotisivut täällä.

P.S. Toivo ei tule esiintymään blogissa naamallaan, joten kaikista parhaimmat otokset jäävät kotialbumiin <3

Terveisiä arjesta

Elossa ollaan eli tässä pieni elonmerkki täältä Viherjuuria-blogin komentokeskuksesta! Tällä viikolla elämä on seilaamista keikkuvilla aalloilla, mutta tähän asti kurssi lähes pitänyt. Uusi arki Toivon hoitopäivineen ja minun silpputöineni on alkanut rullata ja imaissut mukaansa. Olen saanut nauttia rauhallisista kirjoituspäivistä ja leikkipuistokin on alkanut kiinnostaa, kun se ei ole päivän ainoa sisältö. Tämä viikko on kuitenkin näyttänyt, mitä pikkulapsiarki kahden työssäkäyvän aikuisen kanssa tarkoittaa. 

Kielikoulun syyslukukauden kurssit eli opetustyöni pyörähti käyntiin tällä viikolla ja lisäksi ohjelmassa oli muutama ylimääräinen keikka. Miehen työpäivät taas ovat aina pitkiä ja intensiivisiä, joten en hyppinyt riemusta, kun Toivon perhepäivähoitaja ilmoitti sunnuntaina, että on flunssassa eikä saa ottaa lapsia ennen kuin koronatestin tulos on tullut - ja toki itse parantunut.

Hän lupasi ilmoitella tilanteesta päivittäin ja maanantaina vielä ajattelin, että torstain ja perjantain hoitopäivät saattaisivat onnistua ja ehtisin tällä viikolla kirjoittaakin. Viime viikollahan yksi päivä meni Toivon nuhan takia kotoiluksi ja moni muu hetki keskittymisen etsiskelemiseksi pyykkivuoren alta. Tästä viikosta piti tulla parempi.

Maanantaina minulla ei ollut tuntitöitä, joten pidimme leppoisan kotipäivän hoidimme kaupunkiasioita ja kävimme eläintarhassa. Sellaiseen oli varaa, koska ajattelin yhteisen kotipäivän olevan harvinaista herkkua Tiistai taas oli miehen kanssa läpystä vaihtoon -päivä. Minä tein töitä aamupäivän ja myöhään iltaan, mies iltapäivällä. Onneksi tällaiset päivät ovat hyvin poikkeuksellisia *koputtaa puuta* ja miehen töissä ollaan ymmärtäväisiä. 

Eilisen päivän taas pelasti meidän ihana suomalainen varamummomme, joka tuli hoitamaan poikaa kolmeksi tunniksi, jotta pääsin tilanteen tasalle opetushommissa ja sain tsekattua kirjoitustöiden tilanteen. Ehdin jo alkaa unelmoida loppuviikosta kirjoittamisen ja vähemmän säntäilyn parissa, kun lopullinen niitti saapui. Hoitotädin testi on odotusten mukaan negatiivinen, mutta koko viikko menee sairaslomalla. 

Ei auta muu kuin hyväksyä tilanne ja koittaa tehdä se, minkä Toivon kanssa pystyy. Viesteihin ja sähköposteihin voi vastata sillä aikaa, kun hän seuraa kadun elämää tai rakentaa tornia, mutta mitään keskittymistä vaativaa ei toki voi aloittaa. Tänään ajattelin lähteä kaupungille hoitamaan pari juttua, joita ei muuten arjessa ehdi tai muista. Freelancerin on helppo jäädä kotiin, mutta se tarkoittaa vain sitä, että hommat seisovat.

Meillä oli muuten eilen 4. hääpäivä. Mies muisti sen heti aamulla, minä en. Sain illalla kukkia, jotka mies tosin sai itse asetella maljakkoon, koska minun piti lähteä iltatöihin. Myöhään illalla joimme pikaiset drinkit juhlan kunniaksi, mutta sitten oli kiire nukkumaan. Viime yökin oli levoton, koska Toivo kipuilee hampaita, sillä senkin pitää tapahtua juuri nyt.

Toisaalta nautin siitä, että elämässä on sykettä ja toimintaa kelluskelevan ja pumpulisen vauvavuoden jälkeen. Onneksi joka päivä ei ole kuin tuo tiistai, mutta on kivaa, että kalenterissa on merkintöjä ja elämässä puuhaa. Kirjoitusmotivaatio lisääntyy, kun aika on kortilla, ja olen varmaan tosi tehokas sitten, kun vihdoin ehdin tekstin pariin. Työaikaa ei ole hukattavaksi, taitaa olla tämänhetkisen elämäntilanteen motto.

P.S. Kuvat ovat hieman suttuisia, mutta ei ollut aikaa ottaa kunnon kuvia, sillä lapsi on juuri heräilemässä päikkäreiltä.

Sormiruokailijan porkkanamuffinssit

Meillä asuu nykyään innokas sormiruokailija. Aamupuuro on maistunut hyvin tähän asti, mutta nyt pöydässä on alkanut minä itte! -kausi, joten olen etsinyt vaihtoehtoja puurolle. Meillä syödään aika vähän leipää, joten olen tyytyväinen, että löysin näiden muffinssien reseptin. Niitä voi ottaa pakkasesta aina muutaman kerrallaan, ja lapsi saa mutustaa muffinssia aamupalaksi syöttötuolissaan sillä aikaa, kun minä laitan itseni valmiiksi. 

Näistä tulee ihanan herkullisia ja meheviä, ja ne katoavat varmasti vähän isompienkin suihin. Taikinassa voi käyttää kasviksia maun mukaan, mutta meillä porkkana on takuuvarma, joten olen käyttänyt vain sitä.

Ainekset (12 kpl)

150 g eli 3 pientä tai 2 isoa porkkanaa 

3 dl täysjyvävehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

2 munaa

3 rlk rapsiöljyä

1 dl vettä

1 dl maustamatonta jugurttia

Halutessaan taikinaan voi lisätä myös ripauksen suolaa.

Valmistus

1. Raasta porkkanat ja sekoita muiden aineiden kanssa.

2. Jaa taikina muffinssivuokiin ja paista 25-30 minuuttia 180 asteisessa uunissa. Muffinssit ovat valmiit, kun taikina ei tartu tikkuun.

Muffinssit kannattaa säilöä jääkaappiin tai pakastaa.

Meillä näitä on syöty jo useampi satsi ja poikani on jossain määrin valikoiva syöjä, joten olisin yllättynyt, jos nämä eivät maistuisi muille. Hyvää näissä on myös se, etteivät ole kovin sotkevaa syötävää, eli lapsi ja lattia eivät vaadi syömisen jälkeen täyspesua. Seuraavan kerran ajattelin kokeilla muitakin kasviksia, vai kannattaakohan hyvin toimivaa alkaa muuttaa...

Alkuperäinen resepti täällä.

Kaksikielisyys alkaa jo vauvana

Ball, äiti, papa, auto, päivää. Siinä järjestyksessään 1-vuotiaan suomalais-saksalaisen lapsen ensimmäiset sanat. Olen into piukeana odottanut, milloin sanoja alkaa tulla ja mitä lapsi tulee milläkin kielellä sanomaan. Lapsen kielenkehityksen seuraaminen on  erittäin mielenkiintoista, mutta kirjailijaäidille sanat ovat erityisen tärkeitä. Tällä hetkellä lapsi kyllä puhuu ja paljon, mutta ei vielä sellaista kieltä, mitä kuulija voisi ymmärtää. Papukaijan piirteitä on kuitenkin jo havaittavissa.

Pahoitteluni lapsi siitä, että synnyit kielitieteilijöiden perheeseen, sillä jokainen tavusi tullaan merkitsemään muistiin.

Tavoitteenamme on kasvattaa lapsi kaksikieliseksi. Minä puhun Toivon kanssa vain suomea ja papa saksaa. Asuinympäristömme on saksankielinen ja kotikielemme on saksa, joten siitä tulee varmasti vahvempi kieli. Hauskaa on tosin huomata, miten paljon suomea papa on vuoden aikana oppinut kuin ohimennen ja että hänkin käyttää välillä suomen kieltä lapsen kanssa. Äidin kieli suomi onkin lapsen turvakieli, ja hän tuntuu tykästyvän nopeasti sitä puhuviin ihmisiin. 

Olen kiinnittänyt jo alusta alkaen huomiota lapsen kielen kehityksen tukemiseen ja apuna minulla on on ollut suomalainen varamummo, suomalainen äiti-lapsipiiri ja nettimuskari.

Saksassa asuu paljon suomalaisia, ja täällä Kölnissä meitä on aivan suomalaiseksi seurakunnaksi asti. Sen kautta olen tutustunut ihanaan eläkeläiseen, joka on ruvennut pojallemme varamummoksi. Hän on tämän ensimmäisen vuoden aikana käynyt säännöllisesti kylässä, vienyt vauvaa vaunukävelyille ja nyt taaperoa leikkipuistoon ja pallokentälle. On ihanaa, että lapsen elämässä on eri-ikäisiä ihmisiä, vaikka biologiset isovanhemmat asuvatkin kaukana. Yksi näiden tapaamisten takaa-ajatus on myös se, että lapsi kuulee suomea muiltakin kuin minulta.

Loppusyksystä aloimme käydä suomalaisessa äiti-lapsipiirissä eli paikallisesti mukeloissa. Se on 0-3-vuotiaille suunnattu kerran viikossa kokoontuva ryhmä, jonka tapaamiset ovat rentoja ja erittäin epävirallisia. Tavoitteena on tarjota lapsille muutama tunti suomenkielistä ympäristöä. Leikkimisen ja kahvin juomisen ohessa olemme myös monesti laulaneet tuttuja suomalaisia lasten leikkilauluja. 

Keväällä korona sulki kaikki toimintaryhmät ja ihmiset sisätiloihin. Ehdin jo miettiä, mistä saada lapselle kielellistä inputia, kun ketään ei saa tavata eivätkä muumi-dvd:t vielä sovi näin pienelle. Silloin löysin netistä Sointupuun ja sen musiikkivideot.

Sointupuu on videomuskari vauvoille ja lapsille. Sen videoissa esiintyy aina yksi musiikkikasvattaja ohellaan äiti vauvan kanssa tai muutama lapsi. Videot on jaoteltu ikäryhmittäin, ja laulut ovat kaikille tuttuja Pienistä kultakaloista Asikkalan Asikkalan puisiin rattaisiin. Leikit esitetään tietysti myös, ja kaikkea säestää rauhallinen kitarakomppi.

Aloimme käyttää palvelua, kun lapsi oli kahdeksankuinen. Sain videoiden avulla laannutettua muutamankin kiukkuaamun, sillä ruutu vei ajatukset muualle ja antoi äidille pienen hengähdystauon. Aluksi en ollut varma, mitä lapsi pätkistä ymmärsi mutta häntä kiinnosti kovasti ainakin se, mitä kuvassa oleva vauva tai lapsi touhusi. Nyttemmin videoita tervehditään huitomalla ja itse päälle höpöttämällä. Toivo on musikaalinen ja pitää musiikista, joten kielen oppiminen musiikin avulla on nappi juttu. 

Lapsen suosikkeja ovat olleet Kissa ja jättiläinen, Kanapolkka ja Asikkalan puiset rattaat, eli meillä toimivat parhaiten touhukkaat ja vauhdikkaat jutut.  Minua taas viehättää videoissa se, että ne ovat aitoja ja mutkattomia. Jos mukana ollut lapsi on alkanut kitistä kesken laulun, ottoa ei ole pysäytetty vaan se on tullut mukaan videoon. Homma ei ole liian kliinistä vaan tunnelma on mukavan lapsiläheinen. Videot on toki ammattimaisesti tehty, mutta lopputulos ei ole kiiltokuvamaisen kiillotettu. 

Tällä hetkellä olemme taas voineet nähdä Kölnin suomalaisia tuttavia ja käydä yhdessä leikkipuistoissa puhumassa suomea. Lapsi pääsi myös oikeaan kielikylpyyn, kun vietimme Suomessa yhden kesälomaviikon. Sointupuun videot ovat kuitenkin olleet mukava lisä tähän kesään. Aika sitten näyttää, miten kielikasvatus onnistuu ja kuinka kaksikielinen lapsesta tulee. Että kiinnostaako häntä puhua saksalaisessa ympäristössä vierasta suomen kieltä vai toivooko hän, että äitinsä puhuisi saksaa. En muuten tule puhumaan, en ainakaan hänelle.

***Sointupuun käyttöoikeus on saatu blogin kautta***

Vauvavuoden loppuraportti

Viime vuoden heinäkuun alkupäivinä raskausmaha oli saavuttanut äärimittansa ja laskeutunut odotuksen viimeiseen vaiheeseen. Jatkoin sinnikkäästi päivittäisiä kävelylenkkejä ja lilluin kylpyammeessa kuunnellen klassista musiikkia ja valellen vatsaa lämpimällä vedellä. Heinäkuun toisena viikonloppuna ei tehnyt enää mieli nähdä muita ihmisiä kuin siippaa, ja tasan vuosi sitten eilen valitin miehelle, että nyt alkaa olla aika raskasta ja saisi riittää tämä tila, sillä en jaksaisi enää yhtään, ja vatsaankin koskee.

Siitä hetkestä meni kolme vuorokautta ja minusta tuli äiti, kun poika syntyi täsmälleen laskettuna päivänään. 

Mietin synnytystä edelleen kauhun ja kunnioituksen sekaisin tuntein, vaikka olen jo pitkään tiedostanut sen, miten helpolla pääsin. Koko tarina on luettavissa täällä mutta tiivistetysti se meni niin, että ehdin viettää sairaalassa ja synnytyssalissa vain kaksi tuntia ennen viimeistä ponnistusta, ja viisi tuntia synnytyksen jälkeen kävelin nyytti kainalossani sairaalan pihalla odottaneeseen taksiin ja ajoin lämpimän kesäyön läpi kotiin. Pidän pikaista kotiinlähtöä edelleen parhaana päätöksenä ikinä ja tekisin niin uudelleenkin.

Mutta mitä sanoisin silloiselle minälle nyt, kun kaikesta on kulunut lähes vuosi?

Sanoisin,

että päivät, jotka olettaa raskaiksi, ovat usein helppoja ja toisin päin, mutta aina tulee ilta ja valkenee uusi päivä.

että elämä vauvan kanssa ei useinkaan ole helppoa ja kivaa, mutta on erilaisia vaiheita eikä se aina huuda niin paljon kuin ensimmäisinä viikkoina.

että ensimmäinen vuosi on useita ketjutettuja vaiheita, joista toiset ovat raskaampia kuin toiset, ja edessä odottaa aina uusi ja tuntematon tilanne.

että vaikka ensimmäisten kuukausien aikana sitä kovasti epäilet, vauvasi on itse asiassa aika helppo ja tulee hyvin toimeen erilaisten tilanteiden ja paikkojen kanssa.

että vauva muuttaa entistä elämää lopulta vain vähän, sillä kaikki on sovittavissa ja soviteltavissa, mutta se, että joku on sinusta koko ajan riippuvainen, vaatii totuttelua.

että ensimmäiset kolme kuukautta ovat raskaimmat mutta sitten helpottaa siihen asti, kunnes vauvasta tulee taapero, joka vaappuu ympäriinsä ja laittaa kaikki paikat uuteen uskoon.

ettei lapsi tahallaan vaan koska on pieni ja avuton ja vasta alussa tässä suuressa maailmassa.

että liian vähillä yöunilla eläminen on juuri niin raskasta kuin olit etukäteen kuvitellutkin, mutta imetyksen loputtua saat myös nukkua öitä yksin rauhassa, kun mies ottaa vahtivuoron, ja niillä öillä jaksaa taas muutaman vähän huonommankin.

että synnytyksestä ja raskaudesta palautuminen vaatii yllättävän paljon aikaa, mutta vuoden jälkeen keho alkaa vihdoin tuntua omalta ja entiseltä. Ole siis armollinen itsellesi.

Näillä kuvilla paljastin raskauden puolitoista vuotta sitten.

että järjestä kodin nurkat jo paljon ennen kuin lapsi keksii alkaa ryömiä kukkaruukulta toiselle. Pääset  vahtimisessa helpommalla ja erityisesti vähemmällä siivoamisella.

että mies ei ole vihollinen vaan samassa veneessä. Vaikka teitä on siellä kaksi väsynyttä ja uuvahtanutta ensikertalaista, jompikumpi keksii pelastusrenkaan aina ajoissa.

että nauti ajasta, kun lapsi ei vielä liiku omin voimin ja jaloin, sillä sen jälkeen rauha on ohi. Niin kauan kuin lapsi viihtyy babysitterissä, elämä on vielä helppoa.

että totu kaaokseen, jatkuvaan järjestelemiseen ja tavaroiden etsimiseen.

että kaikki tunteet ovat sallittuja ja kuuluvat asiaan. 

että muista arvostaa miestä ja nähdä se, miten paljon hän tekee ja osallistuu. Älä ota itsestäänselvyytenä.

että vaikka muut ylistäisivät vauvavuoden ihanuutta, on ihan ok iloita siitä, että se on ohi.

että muista kirjata asioita silloin tällöin ylös, sillä vauva muuttuu ja kehittyy kovaa vauhtia ja oppii joka päivä uutta etkä pian enää muista, mitä se osasi ja touhusi pari viikkoa sitten.

että vauvavuosi ei muuta sinua ihmisenä vaan olet sama kuin ennen, mutta hermosi saattavat olla hieman venyneet. Mutta vain hieman.

että tarkista pesukone aina ennen kuin laitat sen päälle, jotta pyykin seassa ei pyöri suuvesipulloja tai palasaippuoita, vaikka ne toki raikastavat kestovaipat kivasti. 

että kaikki loppuu aikanaan, niin myös vauvavuosi.

että varaudu siihen, ettei edellispäivän body mahdu seuraavana päivänä päälle vaan lapsi on uniensa aikana venynyt mittojensa yli.

että älä huoli, vaikka epäilet äidillisiä tunteitasi ja niiden vahvuutta. Olet lapsellesi paras äiti juuri sellaisena kuin olet.

että vauvavuodesta selvitään, ja sen loputtua sinulla on kotona edelleen tai jälleen ihanalta tuntuva mies ja hauska vekkuli pikkupoika, jonka rakkaudenosoitukset ovat välillä rajuja mutta ah niin ylenpalttisia.

että vauvavuosi on vasta alku.

Haikeutta ilmassa

Poika täyttää tänään 11 kuukautta, ja papan yhteensä neljän kuukauden vanhempainvapaat ovat nyt ohi. Liekö elämässä koskaan enää tällaista aikaa? Kevät on ollut elämässämme poikkeuksellinen ja mieleenpainuva ilman koronaakin. Minä olen kirjoittanut, Toivo ja papa ovat höntsäilleet ja yhdessä on levitetty ja siivottu leluja lattioilta ja ihmetelty pojan ensimmäisiä askelia ja sormiruokailutapoja.

Taaperokärryn käyttö jäi meillä hyvin lyhytaikaiseksi, sillä pojalla on into päästä omin jaloin eteenpäin. Tällä viikolla kotiin onkin ilmestynyt uusi ongelma: Toivo osaa kiivetä sänkynsä laidan yli meidän sänkyymme ja hivuttautua sieltä lattialle. Papa löi häntä yksi päivä vahingossa ovella päähän, kun ei ollut varautunut siihen, että toinen tulee päiväunien jälkeen vastaan jo makuuhuoneen ovella.

Papa jättikin minulle hoidettavaksi lapsen, joka kävelee sujuvasti, pelleilee ja nauraa kovasti ja höpöttää omaa kieltään. Viime päivinä on tuntunut siltä, että joka päivä on kotiin tullessa vastassa uusi lapsi, sillä niin iso kasvupyrähdys on menossa. Sanoissa ei ole vielä selkoa, mutta hän osaa osoittaa asioita, jos niistä puhutaan (lamppu, ikkuna, papa). Vaatteissakin on lähes hypätty yhden koon yli ja olen joutunut äkkiä haalimaan uusia.

Tänään mieltäni kiertävä haikeus liittyy myös tavaroihin ja vaatteisiin. Ystäväpariskunta kävi sunnuntaina hakemassa Ikea-kassillisen Toivon ensimmäisiä eli nyt jo aikaa sitten pieniksi jääneitä vaatteita, joille saapuu syksyllä käyttäjä. Ihmetellen tutkimme minikokoisia housuja, jotka olivat ensimmäisinä päivinä ainoat sopivat, ja pieniä bodeja, jotka olivat aluksi aivan liian suuria. Jo nyt on vaikea muistaa aikoja, jolloin hänet puettiin valkoisiin kietaisubodeihin ja minisukkiin, ja silti niistä on vain tovi.

Joskus katson siloposkista lastani ja mietin, että hänestäkin tulee joskus iso karvainen mies, kuten papa. Miltä tuntuu katsoa häntä silloin ja samalla muistaa hänet sellaisena kuin nyt, nelihampaisena, yksi kihara takaraivolta hapsottaen. Silti olen iloinen jokaisesta edistysaskeleesta, joka tekee hänestä vähemmän vauvan ja enemmän pikkulapsen enkä malttaisi odottaa, milloin pääsemme juttelemaan kunnolla. Siitä tulee mahtavaa.

Viime yöt ovat olleet rikkonaisia, sillä poika irrotetaan nyt yöpullosta. Kun se on tehty ja yöt saatu toimimaan paremmin, hänellä on edessään muutto omaan huoneeseen ja uuteen sänkyyn, josta ei niin vain kiivetäkään alas. Ongelmat eivät todennäköisesti kuitenkaan lopu siihen, sillä eiköhän hän pian keksi uusia temppuja ja tempauksia. Nyt ymmärrän, kun eräs tuttava totesi viime vuonna, että aina kun kuvittelee asunnon olevan lapsiturvallinen, lapsi alkaa yltää ja ulottua ja oppia uusia taitoja. 

Näitä hakeuden hetkiä on tiedossa tulevaisuudessakin, sillä ne tuntuvat kuuluvan vanhemmuuteen. Ennen seuraavaa herkistymistä on edessä kesä kotiäitinä, minkä jälkeen saatamme pojan lähikadulla asuvan hoitotädin hoiviin. Mutta se on onneksi vasta parin kuukauden päästä se.

Edessä tuntematon tulevaisuus

Jäin vuosi sitten äitiyslomalle työpaikasta, jossa olin työskennellyt pätkäsopimuksin yli kahdeksan vuoden ajan. Sain hiljattain tietää, ettei työsopimustani jatketa enkä siis tule palaamaan siihen, mistä lähdin. Olin jollain tavalla varautunut tietoon ja silti en ollenkaan. Kävin viime viikolla tyhjentämässä työkoneeseen kertyneet henkilökohtaiset tiedostot ja hakemassa mölkky-pelini kotiin. Yksi aikakausi on saapunut päätökseensä, ja surutyö tulee vaatimaan aikaa.

Tätä kirjoittaessani en ole varma, mitä seuraavina vuosina tulee tapahtumaan ja millä hommaan puurot lapseni apinakuvioiselle lautaselle.

Onneksi en ole murehtivaa sorttia vaan tiedän, että asioilla on tapana järjestyä.

Sanoin miehellekin, että olen ajatellut nyt vuoden eteenpäin mutta älä kysy, mistä eläkkeeni tulee kertymään tai millä pojan opiskelukassaa sitten joskus tuetaan. Täysin tyhjän päälle en onneksi putoa, sillä olen varautunut tulevaan tekemällä töitä tänä keväänä vanhempainvapaan aikana.

Ostin viime viikolla uuden avaimenperän, jossa killuvat avaimet huoneistoon, jota saan tällä hetkellä käyttää työhuoneenani. Työskentely on ollut mahdollista, koska mies on pitänyt kevään vanhempainvapaata. Kun Toivo täyttää 11 kuukautta ja miehen vapaat ovat ohi, minulla on takana jo neljä kuukautta työskentelyä. Toki päivät ovat lyhyitä, 4-6 tuntisia, sillä poika tarvitsee vielä äitiäänkin eikä väsyneillä aivoilla kannata liikaa puristaa.

On ollut kivaa voida edistää omia projekteja ja tietää, että pojat pärjäävät kotona ja niillä on kivaa kaksinkin. Silti odotan innolla kesäkuukausia, joiksi palaan taas kotiäidin rooliin. Tarkoituksena on ainakin harrastaa puistojumppaa ja lenkkeilyä, äitikavereiden treffaamista ja käyskentelyä Kölnin eläintarhassa, jonne saimme kuuden kuukauden ilmaiset käynnit Toivon synnyttyä. Jos maailmantilanne sallii, tulen pojan kanssa lomailemaan myös Suomeen.

Aion tänä kesällä nauttia siitä, että minun ei tarvitse suorittaa vaan saan vain olla ja hengailla pojan kanssa, joka on kuitenkin pieni vain kerran. Se tuntuu taas kivalta ajatukselta, koska on keväällä tehnyt muutakin. Uskoakseni papa on viihtynyt kotona mutta kaipaa kovasti aikuisten maailmaan, joten vastuun vaihto tulee osumaan hyvään hetkeen.

Syksyllä odottavat sitten uudet, tuntemattomat tilanteet. Lapsen päivähoidon olisi tarkoitus alkaa elokuun alussa, mutta kukaanhan ei tällä hetkellä tiedä, milloin se oikeasti pääsee alkamaan. Minulla on tiedossa tuntipalkkaisia opetustöitä ja kirjoitusaikaa uusille projekteille. Paperille taidan ainakin hetken ajan kirjoittaa, että vapaa kirjailija, hui! Tammikuuhun mennessä on tulossa kolme kirjaa, ja toivon, että pystyn juhlistamaan niitä jotenkin ja että syksyllä olisi mahdollista tehdä kirjailijavierailuja. Niihinkin on nyt eri tavalla aikaa, kun ei ole päivätyön pauloissa.

Ainakin tuleva talvi näyttää onnistuvan freelancerinä, mutta tulevista vuosista en osaa sanoa mitään.  En ole vielä koskaan hakenut apurahoja, joten niistä unelmoiminen alkaa nyt. Suuntaan uutta kohti avoimin mielin - kun yksi ovi sulkeutuu, jokin toinen voi aueta. Niinä hetkinä, kun ahdistus ja epävarmuuden pelko kasvavat liian suuriksi, lohduttaudun sillä, että aina pääsee Lidlin kassalle, jos mitään muuta ei keksi. 

Mutta siis ihan tiedoksi vain, että jos sie tarvit hyvää naista johonkin projektiin, sisällöntuottamiseen, oikolukuun tai muuhun kielelliseen puuhasteluun, tässä siulla olis semmonen. Kaikki nakit ovat tervetulleita!

Vauvasta taaperoksi

Ei Toivo ei!

Tämä on ehkä yleisin tällä hetkellä meillä kuultu lausahdus. Vaikuttaako se? Ei juurikaan. Ilkikurinen ilme naamallaan hän jatkaa kesken olevaa puuhaansa oli kyseessä sitten kirjahyllyn tyhjentäminen kirjoista tai limsakorin pullojen heitteleminen. Anteeksi alakerran naapurit, tästä eteenpäin meillä tömisee ja kolisee.

Hilkun vaille kymmenkuisesta vauvasta on tullut taapero. Toissa viikolla tajusimme vähän kuin vahingossa, että hän osaa seistä ilman tukea. Olimme puistossa. Mies peuhasi lapsen kanssa ja irrotti jossain vaiheessa kädet. Poika seisoi kaksikymmentä sekuntia vatsa polleudesta pulleana ja me, että häh!

Sen jälkeen seisomisesta on tullut lempileikki, jota treenataan itsekseenkin. Muutamat pienet ensiaskeleetkin on vahingossa tehty, mutta kävelemisestä ei vielä voi puhua. Seisominen on äidistä ja isästä oikein kiva harrastus, koska silloin ikiliikkuja pysyy edes hetken paikallaan.

Toinen kiva juttu on papan kazoon soittaminen, koska silloinkin täytyy pysyä paikoillaan tai ainakin vanhemmat kuulevat, missä lapsi menee. Me nimittäin emme jaksa koko ajan pysytellä vahtimisetäisyydellä. Kodissa on vähän vaaranpaikkoja ja yleensä lapsi pärjää, vaikka äiti kävisikin äkkiä viemässä vaatteet pyykkitelineeltä kaappiin. Emme halua olla ylihuolehtivaisia vaan lapsi saa tehdä tutkimusmatkojaan rauhassa.

Poika on kova touhottamaan ja aikamoinen häslääjä, ja tällä hetkellä kotona vahtia pitävä papa sanoo, että Toivo pärjää omien lelujensa kanssa niin pitkään, kunnes isä haluaa tehdä ruokaa tai jotain muuta muka jännittävää. Silloin on nimittäin parempi roikkua housunpunteissa ja kitistä ja päästä syliin katsomaan, mitä tapahtuu. Uteliaisuus on toinen nimesi. 

Kaikesta liikkuvaisuudestaan huolimatta lapsi on myös hyvä keskittymään. Ihmeellisiä ja pitkällistä pysähtymistä ja tutkiskelua vaativia asioita ovat muun muassa imuri, parvekkeen lasioven takaa aukeava maisema ja kaiuttimet. Viimeisin on tosin ongelmallinen juttu, sillä niitä pitää päästä myös räpeltämään. Ei ja ei!

Hampaita pikkumiehellä on kohta neljä, ja niillä on kiva nakertaa kurkkua, mutta pureskelemisen ja nielemisen opettelu on vielä vaiheessa. Olen nauranut, että Toivohan voi kohta alkaa pilkkoa meidän ruuat, kun niin hienoja palasia tulee. Sormiruokailu on kuitenkin alkanut kiinnostaa koko ajan enemmän ja enemmän, ja viikonloppuna hän söi ensimmäistä kertaa itse ja mielellään pastaa, riisiä ja banaania, joka ei ole tähän mennessä kelvannut.

Lapsen kasvu on ihmeellistä seurattavaa. Vaikka hänet näkee joka päivä ja lähes koko ajan, kasvaminen tapahtuu silti rysäyksin. Vasta hiljattain siivosin lipastosta viimeiset käytössä olleet 62-koon bodyt pois ja viime viikolla otimme käyttöön kaikki 74-koon vaatteet, jotka odottivat jemmassa. 

En oikein tiedä, missä menee raja vauvan ja taaperon välissä, mutta en kutsuisi tätä omaehtoista ja aktiivista toimijaa enää vauvaksi.

Maltan tuskin odottaa, että pääsemme joskus puhumaan. Toivo ymmärtää kaikenlaista ja osaa osoittaa, missä on lamppu tai papa, mutta aikamoista hölynpölyä sieltä suusta muuten tulee. Joskus tärkeintä taitaa olla vain äänen pitäminen sisällöstä välittämättä. Lienee tullut äitiinsä, saattaisi papa huomauttaa tähän.