Asioita, jotka unohtaa Suomen keväästä

 

Olen asunut Saksassa vuodesta 2010. Se tarkoittaa jo useaa lumetonta tai erittäin vähälumista talvea, joina en ole joutunut kärvistelemään pakkasessa. Ääni, jota olen vuosien varrella kaivannut kovastikin, on pakkaslumen narina kenkien alla. Tai se tunne, kun pakkatuuli viirtää kipeästi nenää tai ripsiin ilmestyy pakkaslenkillä jääkiteitä.

 

Mitä taas en edelleenkään kaipaa, on Suomen pitkä kevät. En ole talvistakaan ikävöinyt pakkasen sähköistämiä hiuksia tai kuivaa ulko- ja sisäilmaa, jonka takia limakalvot ja iho kuivuvat. Mutta ulkomaanvuodet ovat painaneet unohduksiin, millaista on, kun talvi irrottaa otteensa hitaasti ja lumet jättävät maiseman pikku hiljaa.

 

Olen käynyt monena keväänä Suomessa, mutta sellaisena aikana, kun lumien viimeiset rippeet ovat juuri sulamassa tai jo sulaneet. Siksi sain viime viikon reissulla huomata, mitä kaikkea olen todellakin unohtanut - enkä kaipaa yhtään:

 

1. Hiekoitushiekka

Pääkaupunkiseudulla kadut olivat maaliskuun alussa jo pääosin sulat ja kevyet kävellä. Olin kuitenkin vallan unohtanut, miten inhottavaa menneen talven hiekoitushiekka on. Kenkiä sai olla jatkuvasti tyhjentämässä epämiellyttävistä kivistä. Matkalaukun vetäminen oli epätasaisella asfaltilla oli aikalailla mahdotonta.

Kuulin jostain, että hiekoitushiekkana käytetään nykyään isompia kiviä kuin ennen. Hiekassa on myös se ärsyttävyys, että kuivuessaan kadut pölyävät. En todellakaan ole kaivannut katunäkymää, jota peittää parin metrin korkeudelle keltainen pilvi. En kärsi allergiasta, mutta pöly ei tee kenellekään hyvää. Onneksi hiekka kerätään jossain vaiheessa talteen ja kadut pestään, kun jääreunat ovat sulaneet.

 

2. Loskaiset mutta jäiset kadut

Hiekoituksesta huolimatta monet kevättalviset kadut ovat sekä märkiä että liukkaita. Auringon sulattamat lammikot jäätyvät öisin ja aamulla joutuu taas varomaan. Sain viime viikolla huomata, etten ole enää tottunut kulkemaan liukkaalla. Kävelin varovasti Lahden pääkirjaston vieressä kulkevaa katua, kun teinipoika kiiti tennarit jalassa ohitseni. Tuli aika tätimäinen olo.

 

Myös muutamissa alamäissä jouduin kiertämään joko autotien tai lumipenkan kautta. Uskon, että jos asuisin Suomessa, minulla olisi erityiset lihakset näitä kadunkohtia varten tai sitten osaisin valita kulkureittini sen mukaan, missä kadut ovat jo auki. 

3. Maaseudun hiekkatiet

Jos kaupungeissa ärsyttivät jäiset tai soraiset kadut, maaseudulla pääsi nauttimaan kurasta. Oli ihanaa päästä lenkkeilemään auringon sulattamille hiekkateille, joiden viereen levisivät vielä hennosti lumiset pellot. Mutta hiekkatien sijaan tulisi varmaan puhua kuravellistä. Vesi seisoi lätäköiden läikittämillä teillä, joilla kumisaappaat olisivat olleet ehdottomasti paras varuste. Toisaalta niillä ei olisi tehnyt mitään oikoreitillä, joka vei lumisen ja jäisen metsäpolun läpi.

 

Mietinkin, pitääkö erilaisia teitä ja säitä varten olla omat jalkineensa. Omistavatko suomalaiset lukuisia talvikenkiä?

 

Tästä listasta olisi helppo todeta, että ongelmansa kullakin, mutta katujen kunto on tärkeää ihmiselle, joka taittaa monet matkat kävellen ja käy mielellään myös kävelylenkeillä. Toisaalta kulkureittien arvioiminen vahvisti itselleni jälleen sen, miksi en ole koskaan pitänyt keväästä. Suomessa asuessani en koskaan ollut kevätihminen enkä ymmärtänyt ihmisiä, jotka sekosivat keväästä ja keväällä. Minusta valo puski liian kirkkaana päälle, energiat olivat talven jäljiltä vähissä ja kadunvarret hyvin kauan ruskeat ja rumat.

 

Saksassa vuodenaikojen vaihtelu on helpompaa. Kevät vain alkaa yhtenä päivänä eikä pitkää murroskautta ole. Helmikuussa huomaa puiston nurmella ensimmäiset krookukset ja lumikellot, ja maaliskuussa luonto vihertää jo. Silti minusta tuli kevätihminen Kölnissäkin vasta sitten, kun pääsin osalliseksi siirtolapuutarhan hoidosta. Nyt oikein odotan, milloin pääsee aloittamaan kevättyöt, kuten kompostien tyhjentämisen ja kasvimaan hoitamisen. Kunnon luminen pakkastalvi olisi kyllä ihana, mutta mikään ei voita Keski-Euroopan aikaista kevättä.

 

Nämä kengät piti puhdistaa kurasta, ennen kuin kehtasin lähteä lentokentälle eli kotimatkalle.

 

Miten niin suomalaiset eivät puhu

 

 

Usein sanotaan, etteivät suomalaiset juuri puhu. Eivät ainakaan tuntemattomien kanssa ja tutuillekin vain, jos on pakko. Olen ollut Suomessa viime perjantaista eli nyt kuudetta päivää, ja olen joutunut joka päivä keskustelemaan vieraiden ihmisten kanssa. Apua!

Aloitetaan junamatkoista. Siitä ensimmäisestä en ole ylpeä, sillä pyysin toiselta matkustajalta lentokenttäjunassa anteeksi saksaksi. Pääkopalla kestää tovi laskeutua maasta toiseen, vaikka jalat olisivat jo perillä. Lauantaina matkustin Lahdesta junalla Kokkolaan. Lähetän suuret kiitokset yliystävälliselle konduktöörille sekä vr:lle joustavuudesta. Lahdesta myöhässä tulleen Pendolinon ja Helsingistä matkaan lähteneen IC-junan risteyspaikaksi järjestettiin spontaanisti Kerava. Molemmat junat tekivät siellä ylimärääisen pysähdyksen, jotta matkustajat saatiin lennosta junasta toiseen.

Jo siinä oli aihetta kerrakseen puhuttavaksi matkustajien kesken. Lisäksi oli vessajono. Ravintolavaunun läheisyydellä ja lauantaipäivällä oli osuutta asiaan, mutta oli myös ihmisiä, jotka halusivat vain jutella. Olen ilmeisesti helposti lähestyttävä, sillä kuulin, että kuopiolainen on menossa Helsinkiin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ja pitää lentämisestä enemmän kuin junista. Samassa välikössä ihmeteltiin myös rinkkani kokoa, jonka alla olen kuin koppakuoriainen. Asemalaiturilla taas eräs rouva jutteli, että on ensimmäistä kertaa Keravalla.

 

Ajattelin, että täällä Pohjanmaalla saisi olla hiljaa ja rauhassa, mutta sekään ei ole onnistunut. Kaupan kassat ovat iloisia, joka paikassa kuulee kiitos ja ystävälliset hyvästelyt, elokuvateatterissa ihmetellään yhdessä katsojien paljoutta tai puutetta. Ihmiset ovat jopa jääneet pitämään minulle ovea auki. Kummallista kohteliaisuutta.

 

Eilen kävin kirjastossa etsimässä erästä tiettyä runokirjaa. Pyysin virkailijalta apua, koska en tunne taloa hyvin. Hän johdatti minut oikean hyllyn ääreen ja näytti samalla, että paitapuserosta puuttuu nappi, joka oli vielä aamulla ollut siinä. Minä tutkin runohyllyä, kun virkailija jatkoi, että nappi on varmaan pudonnut aamulla, kun hän pyyhki lumia auton katolta, joka on korkeammalla kuin tämä lainaustiski. Toivoin, että hänen nappinsa tulee löytymään yhtä helposti kuin etsimäni runokirja.

 

Vietin monta vuotta sitten kuukauden Sysmässä. Samassa residenssissä asunut espanjalainen kirjailija ehti sinä aikana tutustua moniin kyläläisiin. Hänestä tuntui, että ihmisillä olisi kova tarve jakaa ja puhua, kunhan vain löytäisivät seuraa. Kun tulppa on saatu auki, sieltä vyöryy yli kaikki.

Siltä minustakin on viime päivinä tuntunut. Kun lähestyy ihmisiä avoimesti ja kohteliaasti, saa nopeasti vastakaikua. Mietin, päädynkö näihin tilanteisiin, koska katson ihmisiä silmiin ja saatan lausahtaa kanssakulkijalle jonkin tilanteeseen sopivan sanan. En näytä siltä, että pelkään, jos minulle puhutaan. Olen asunut ulkomailla jo niin kauan, että koodini ei enää ole perisuomalainen.

 

Oletukseni siitä, että suomalaiset eivät puhu tai ota toisiaan huomioon, on tälläkin reissulla todistettu vääräksi.

Uskon, että asiassa on varmasti kyse myös pääkaupunkiseutu vastaan muu Suomi -asettelusta. Tuttava valittaa ajoittain vantaalaisesta mentaliteetista, joka on lähinnä hiljaa omiin varpaisiin tuijottamista. Sellaiseen en ole täällä kehä kolmosen ulkopuolella koskaan törmännyt.

Nämä asiat yllättivät Suomessa asuvan

 

 

Vaikka käyn Suomessa useita kertoja vuodessa, eivät vierailut ole arkea vaan lomaa tai piipahduksia toisten nurkissa. Nyt olemme viettäneet perheenä kolmatta viikkoa lahtelaisina omassa vuokra-asunnossa.
 
Tänä aikana ulkosuomalainen on tehnyt seuraavia havaintoja:

 

1. Ruoka on tosi kallista. Ihan sama, mihin kaupassa tarttuu, se maksaa viisi euroa; halvimmat nylon-sukkahousut, juusto, gluteeniton pullapakkaus, paketillinen harjallisia hammastikkuja... Halvin leivinjauhe maksaa Saksass 0,75€ ja Suomessa 0.99€, tämä ero taitaa vallita yleisimminkin.

 

2. Syömisen helppous. Olen gluteeniton kasvissyöjä, ja se on Saksassa ajoittain aika haastava yhdistelmä. Suomessa perusmarketeista löytyy gluteenittomia tuotteita, joista Saksassa voi vain haaveilla. Myös ravintolassa on helppoa, kunhan muistaa, että merkintä on maissa eri päin: Saksassa listaan merkitty G tarkoittaa annosta, jossa on gluteenia. Suomessa G taas merkitsee gluteenitonta. 

 

Toisaalta marketissa tuntuu lähes mahdottomalta löytää tavallista rasvaista maitotuotetta, koska kaikissa lukee kyljessä laktoositon tai vähälaktoosinen tai rasvaton. Etsin yksi päivä tavallista rahkaa, mutta purkeissa tuntui olevan kaikkea muuta tai ainakin jotain "kevyttä".

 

3. Alkoholia ei saa ostaa klo 21 jälkeen. Tietysti tiesin tämän, mutta asiat unohtuvat. Piipahdimme miehen kanssa eräänä iltana myöhään kaupassa. Hän valikoi huolella muutaman mielenkiintoisen oluen. Kassalla myyjä totesi, että hänhän ei siis voi myydä niitä meille ja siirsi ne pois hihnalta. Olin hetken erittäin hämmentynyt, kunnes tajusin, että kello oli 21.30. Meidän takanamme tuli nuorisoa, jolle ei myöskään myyty, joten emme onneksi olleet ainoa turistit tai yrittäjät.

 

4. Vaikka puhelimessa lukee, että ulkona on +11 astetta, auringonpaisteessa tuntuu lämpimältä. Kölnissä tuossa lämpötilassa kuljetaan talvitamineissa, Suomessa lapsi valittaa koko ajan, että on liian kuuma. Tämä koskee tosin myös asunnon sisälämpötilaa, joka on suomalaisissa kodeissa ja asunnoissa Saksan vastaavaa korkeampi. 

 

5. Ilman kuivuus ulkona ja sisällä. Minulta ovat kuivuneet silmät ja kädet, mies ja lapsi ovat aloittaneet jokailtaisen koko kehon rasvauksen. Katupöly ja alkava siitepölykausi sekä sateettomuus vaivaatat ulkoilmaa mutta myös asunnon sisäilma on kuivaa. Länsi-Saksassa sataa usein ja paljon eivätkä asunnot ole tiiviitä, joten kuivuus on ongelma vain kesähelteillä. Kölnin sateisiin tottuneena pakkasin Suomeen kivan sadetakin mukaan mutta se taitaa jäädä käyttämättömäksi.

6. Asuinalueemme siisteys, rauhallisuus ja hiljaisuus, vaikka sen maine on kaikkea muuta. Emme varsinaisesti ole lomalla, mutta ystäväni kuvasi oleskeluamme osuvasti ikuiseksi sunnuntaiksi, ja siltä pikkukaupungin arki tosiaan tuntuu suurkaupungin keskustassa kulkevan arjen jälkeen. Kaupungin vilkkain ostoskatu on lauantaisin niin rauhallinen, että Kölnin tungokseen tottunut on ihmeissään.

7. Lahden mäet. Vaikka olen viettänyt nuoruudessa paljon aikaa Lahdessa ja asunut siellä aikuisiälläkin, en ole koskaan ennen pyöräillyt täällä. Niinpä en ollut aivan selvillä siitä, että Lahti tosiaan on mäkien ympäröimä. Ihan sama, minne keskustasta lähtee, vastassa on aina mäki. Reinin jokilaaksossa asuville tämä on lähes eksoottista ja päivittäiset pyörämatkat erinomaista treeniä.

8. Suojateitä ei kunnioiteta. Meitä varoitettiin tästä etukäteen, joten suhtaudun tien ylittämiseen varovaisuudella. Lapsi olisi potkulautaillut ainakin kerran auton alle, jos en olisi huutanut häntä pysähtymään. Jäimme puistelemaan käsiämme kahden kaistan väliselle suojakkeelle, kun autonkuljettaja vain kaasutti suojatien yli. Lapsi olisi jäänyt alle tai tilanne olisi mennyt täpärälle, jos hän olisi luottanut suojatiehen ja jatkanut saman tien koko tien yli.

9. Ihmiset ovat avoimempia ja ystävällisempiä kuin olin odottanut. Tämä tosin saattaa johtua vuodenajasta; kevään valossa ja kesän odotuksen hehkussa kaikki on mukavampaa. Jos hölisen lapsen kanssa punaisissa liikennevaloissa tai kassajonossa, ohikulkijat ovat useamman kerran liittyneet juttuun. Kaikki moikkaavat rapussa ja kerrostalon pihassa, ja lapsi on saanut mukavaa huomiota osakseen, vaikka Suomesta usein puhutaan hieman lapsivihamielisenä maana.

Elämä lahtelaisena

 

Muutin Lahdesta Saksaan lokakuussa 2010. Viiden kuukauden seikkailu on vähän venähtänyt, joten on tullut tarve päästä pidemmäksi jaksoksi Suomeen. Viimeksi vietin kuukauden Suomessa vuonna 2018, jolloin työskentelin residenssissä. Viikko sitten aloitin kuukauden Lahti-jakson huonomaineisessa lähiössä eli tämän toukokuun olen taas lahtelainen. 

 

Kaikki lähti siitä, että me saimme viime keväänä kutsun lähikoululla järjestettävään tilaisuuteen. Koska lapsen koulun alkuun olisi enää kaksi vuotta aikaa, meitä haluttiin opastaa, miten auttaa häntä tässä suuressa muutoksessa. Lapsi oli silloin siis kolmevuotias.

 

Ajatus koulusta ja sen myötä muuttuvasta vuosikierrosta jysähti tajuntaani, ja ajattelin, että meidän pitää tehdä jotain erityistä nyt, kun vielä olemme aikataulujen suhteen vapaita. Saksassa ei niin vain olla pois koulusta loma-aikojen ulkopuolella.

 

Monet päiväkotikaverit ovat suunnanneet Aasiaan tai Välimerelle, mutta me järjestäisimme arkemme kuukaudeksi Lahteen. 

Korona-ajan jälkeen etätöiden tekeminen on Saksassa vihdoin yleistynyt, joten miehen oli mahdollista ottaa työnsä läppärillä mukaan. Minä taas otin eri tahoihin ajoissa yhteyttä ja sain sovittua kirjastovierailuja ja palavereja, joten vuorottelemme työpäivien ja lapsenhoitopäivien kanssa. Yhdellä viikolla lapsi pääsee mummolaan, jotta me vanhemmat ehdimme treffeillekin. Tavallaan Suomessa oleminen on minulle aina työaikaa. Kun sukellan äidinkieleen, alkavat aivot hyrrätä sanoja ja ideoita. Ahmiessani kirjastosta uutuuskirjoja olen taas ajantasalla siitä, mitä täällä julkaistaan.

Ennakkoon hieman haastetta aiheutti pakkaaminen, koska Suomessa lojui tulopäivänä lunta, mutta toukokuun alun säästä oli tulossa lämmin ja aurinkoinen. Oli pakko pakata useammat kengät ja takit mukaan, mutta yritin koko ajan muistuttaa itseäni, että Suomen kaupoista ja kirppareilta löytyy kamaa ja kavereilta saa kaikkea lainaan.

Ensimmäisen viikon jälkeen olemme kaikki tyytyväisiä. Aibnb:stä vuokrattu kahden makuuhuoneen asunto sopii tarpeisiimme erinomaisesti. Tällä asuinalueella oli nuoruudessani erittäin huono maine, mutta nykyään se vaikuttaa vehreältä nukkumalähiöltä, josta on lyhyt vaikkakin mäkinen matka keskustaan. Ennakkoluulojen ei pidä antaa häiritä, sillä talo on hiljainen ja olen tavannut pihassa vain mukavia ihmisiä.

Meillä onkin täällä kaikenlaista, mitä kotona ei: parveke, uima-allas pohjakerroksessa, suuri leikkipuisto takapihalla, valtava mäki poljettavaksi ylös ja alas sekä vihreät maisemat ikkunoiden takana. Meillä on käytössä lainapyörät ja lastenistuin, joten olen sanonut olevani kuntokuurilla tai korkeanpaikanleirillä; ihan sama lähdemmekö vai palaammeko, edessä on aina kilometrin mäki. Köln tuntuu tämän jälkeen hurjan tasaiselta ja lattealta.

 

Lapsi sanoisi varmaan parhaiksi asioiksi takapihan leikkipuiston, lähellä sijaitsevan Launeen perhepuiston ja Citymarketin ostoskärryt, joissa pääsee ajamaan ralliautoa. Lisäksi hän on rakentanut vaatehuoneeseen itselleen lukunurkan, jonne pääsee rauhoittumaan ja piiloon.

Ennen lähtöä minulta kysyttiin, mitä odotan tältä kuukaudelta eniten. Vastasin, että sitä tunnetta kuin asuisin täällä.  Se on toteutunut paremmin kuin odotin. Kun vanhempani heittivät meidät siskoni vappujuhlista takaisin kämpille, ajattelin, että tällaistakin voisi olla. Kiireetön ajanvietto sukulaisten ja ystävien kanssa on ihanaa. Kun voidaan nähdä kerran viikossa, ei kaikkea tarvitse muistaa päivittää heti.

 

Ja kun torstaina pyöräilin Lahden kaupunginteatterin näytöksen jälkeen hiljaisia teitä valoisan kesäillan läpi kotiin, olin ihan fiiliksissä. Jaksoin jopa polkea mäen ylös, kun lapsi ei ollut kyydissä. Tänä viikonloppuna on edessä sauna ja leikkitreffejä, ja minä hyrisen tyytyväisyyttä.

En tiedä, olisinko valmis muuttamaan takaisin, mutta toukokuinen Lahti on ollut meille aika hyvä.

Apua, äidinkieleni heikkenee

Ennen Toivoa ja koronaa kävin Suomessa hyvin säännöllisesti ja jopa noin 4-6 kertaa vuodessa. Monesti kyseessä oli vain pitkän viikonlopun mittainen työkeikka, mutta kesäreissu oli useamman viikon mittainen. Aivan parasta oli kuukauden residenssiajan kuluttaminen Sysmässä. Olen vuosien aikana oppinut, että äidinkielen pariin on päästävä noin kolmen kuukauden välein, jotta vieras kieli ei ala vaikuttaa liikaa.

Tänä vuonna olen viettänyt reilut kaksi viikkoa Suomessa, yhden helmikuussa ja toisen heinäkuussa, ja se alkaa vähitellen näkyä tai pitäisikö sanoa, kuulua. Olin juuri vuoden vanhempainvapaalla, mikä tarkoittaa, että en ole ollut töissä puhumassa ja opettamassa suomea. Lapsi ja elämä ovat kesän aikana pitäneet sen verran kiireisenä, ettei ole tullut kirjoitettua blogia saati mitään muutakaan. Luen joka päivä suomeksi ja  kuuntelen paljon äänikirjoja, mutta elämästäni puuttuu päivittäinen vuorovaikutus suomeksi.

Joten tässä sitä ollaan: minusta tuntuu, että sanat ovat alkaneet kadota.

Lapsen kanssa ei lopulta tarvita suurta sanavarastoa, sillä arjessa asiat toistuvat ja sitä myötä myös sanat kertautuvat. Mieskin on lapsen ensimmäisen vuoden aikana oppinut tarpeeksi pärjätäkseen au pairina Suomessa, ja minusta on ihanaa, että voin käyttää hänenkin kanssaan enemmän ja enemmän suomea. Se ei silti pelasta sitä, että sanastoni hupenee tällä hetkellä kovaa vauhtia.

Yhtenä päivänä selitin Toivolle tietokoneen "kaapelista". Hetken aikaa piti miettiä, mikä meni pieleen ja sitten muistin oikean sanan, "latausjohto". Toisen kerran kävelimme kadulla ja kutsuin kaksipyöräistä moottoriajoneuvoa "skuutteriksi". Ja välipalalla kysyin: "Haluatko maffinssin? Muffinssi lausutaan saksassa siihen suuntaan. Mieskin kuuli tämän, tajusi virheeni ja nauroi.

Olen alkanut ymmärtää, miten amerikansuomalaisten parissa puhuttava finglish on päässyt syntymään.

Myös tuntuma kieleen on hukassa. Välillä tuntuu, etten hahmota oikeinkirjoitussääntöjä enää lainkaan tai mikä pahinta, jaksa välittää niistä. Lauserakenteet ovat muuttuneet haastaviksi, koska saksan lauseissa verbi ja adverbit ovat eri paikassa kuin suomen. Välillä tuntuu hienolta huomata, että saksani on taas kehittynyt ja että pärjään sillä hyvin, mutta tämä on valitettavasti tapahtunut suomen kielen kustannuksella. Tekisi mieli kirkua ja pyytää kehittämään molekyylinsiirtokone, jonka avulla itsensä saisi hetkeksi Suomeen terästäytymään ilman matkantekoa ja virusuhkaa.

Muistan jonkun ulkosuomalaisen hiljattain todenneen, miten hyvää äidinkielelle teki, kun lapsi kasvoi ja alkoi puhua samaa kieltä äidin kanssa. Että hän tuli kasvattaneeksi itselleen suomalaisen kaverin maailmalle. 

Minun toivoni on siinä, että kun kerran osaan itse vielä kiinnittää huomiota kielen rappeutumiseen, vielä ei olla pahasti tuuliajolla. Lapsi aloitti viime viikolla hoidossa, joten olen taas saanut enemmän aikaa omille projekteille ja töille. Blogin pitäminen on hyvää sormiharjoitusta, päiväkirjan kirjoittaminen lämmittelyä ja laitoinpa uuden Hiljankin tällä viikolla tulille. Myös opetustyöt ovat pikku hiljaa alkaneet, joten arki alkaa taas tarkoittaa suomen kielen parissa puuhastelua, mikä toivon mukaan elvyttää kielitajun takaisin entiselleen.

Jos seuraaviin kirjoihini kuitenkin ilmestyy hupaisia kielikukkasia tai kielikikkailuja, kysymys saattaa olla puhtaasta vahingosta. Olen vain päässyt unohtamaan, miten tätä kieltä käytetään.

1-vuotiaan elämysmatka Suomessa

Meillä elettiin kesäkuu pieni jännitys takaraivossa. Keväällä ajattelin, että on turha buukata kesäksi Suomeen mitään, koska maailma on tällä hetkellä niin epävarma. Toukokuussa Finnair kuitenkin ilmoitti, että Düsseldorfista pääsee heinäkuun alussa taas suoraan Suomeen. Liputkin olivat edullisia ja lentopäiviä olisi ollut mahdollista siirtää vielä viikkoa ennen matkaa, jos lähteminen ei olisikaan tuntunut hyvältä idealta.

Minä klikkasin lennot itselleni ja pojalle enkä tullut edes kysyneeksi, haluaisiko mies mukaan.

Lomaviikko läheni ja virustilanne parani molemmissa maissa kovalla vauhdilla. Lähteminen alkoi näyttää erittäin todennäköiseltä. Eräänä iltana mies totesi, että hänellä on vielä edellisvuodelta käyttämättä jääneitä lomapäiviä, joten hän ajatteli, että ottaa sen viikon lomaa, kun me olemme Suomessa. Ja minä, että täh!? Pieni kateudenpuuska iski, sillä minähän en tällä hetkellä voisi suunnitella lomaa ilman lasta, jolla on menossa äitivaihe, ja muutenkin tuntui hassulta, että toinen jäisi kotiin eikä lähtisi mukaan, vaikka olisi voinut.

Loppujen lopuksi erikseen lomailu oli hyvä ratkaisu. Minä pääsin Suomeen puhumaan intensiivisesti suomea ja tekemään omia kotimaa-juttuja, ja mies taas käytti viikon laittamalla kotona paikkoja kuntoon. To do -lista oli pitkä, sillä arjessa ei ehdi ylimääräisiä hommia ja toisaalta remppaaminen on haastavaa, kun jaloissa pyörii utelias 1-vuotias.

Loman seurauksena kylpyhuoneessamme on nyt kattoon vedettävä kuivausteline, keittiössä uusi kaappi (Meni viisi vuotta tässä asunnossa, kunnes tajusimme, että keittiön nurkkaan mahtuu korkea kaappi, joka ratkaisee jatkuvan tilapulan), monenlaiset paperihommat ovat edenneet ja muutama muukin kodin nurkka on saanut uutta maalia päälleen.

Sillä aikaa kun mies ahkeroi, minä ja taapero nautimme Suomen kesästä. 1-vuotias pääsi kunnon elämysmatkalle Suomen maaseudulle, vaikka toki pienelle riittävä pienet huvit. Viikko sisälsi monia ensimmäisiä kertoja 1-vuotissynttäreistä lähtien. Hellyyttävää oli tietysti myös se, että lapsi sai pienen palan sitä, mikä muodosti suuren osan äitinsä lapsuutta.

Olen kotoisin maalta, joten poika pääsi mm. käymään traktorin kopissa, syömään mustikoita ja punaherukoita suoraan puskasta, kylpemään lämpimässä kesäillassa vanhempieni takapihan apilaniityllä ja ihmettelemään metsiä, mökkimaisemia ja kanoja. Yksi viikon parhaista jutuista oli se, että saimme vanhalta lapsuudentutulta lainaan polkupöyörän lastenistuimen ja pääsimme ajamaan Suomen kesämaisemien halki. Kyyti taisi olla sopivan töyssyistä, koska poika nukahti istuimeen lähes joka kerta. Muuten hän nukkui päiväunensa vihreällä pihalla ja hyvin nukkuikin.

Suomen lomaviikko ei olisi voinut olla onnistuneempi. Säät suosivat, luonnon vihreys helli mieltä ja äidinkieli korvia. Mietin jossain vaiheessa tosissani, että siirtäisimme paluulentoa eteenpäin. Palasimme kuitenkin suunnitelmien mukaan kotiin, sillä yksin lapsen kanssa lomailu on myös väsyttävää, vaikka isovanhemmista olikin hurjasti apua ja iloa. Mies taas totesi, että vaikka olikin ihanaa nukkua ja levätä kunnolla, koti alkoi pian tuntua tyhjältä, joten oli hyvä, että emme olleet pidempään poissa.

Oli ehkä myös hyvä palata kotiin siinä vaiheessa, kun kaikki sujui ja poikakin viihtyi, jotta jää kaipuu seuraavaan kertaan. Ja nyt minusta tuntuu, että tällä lauseella olen päättänyt ennenkin Suomen reissuja käsittelevät jutut, mutta niin se vain on.

Kiitos kaikille, jotka olitte mukana viikossamme, ja erityiskiitos vanhemmilleni hyvästä huolenpidosta <3

Ulkosuomalaiset kirjailija 24: Marko Pyhtilä

1. Kuka olet ja mitä teet?

Olen Marko Pyhtilä, filosofian tohtori ja kynämies. Esikoisromaanini ”Kadonneen mestarin tapaus” (Kovasana) ilmestyi viime kuussa. Se on Prahaan sijoittuva poliittinen satiiri ja jännäri. Aikaisemmin olen julkaissut kaksi Liken kustantamaa tietokirjaa.

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Halusin vaihtaa maisemaa 15 Jyväskylän vuoden jälkeen, ja Praha oli minulle tuttu kaupunki. Muistan yhä, kun saavuin ensimmäistä kertaa tammikuisen harmaaseen Prahaan vuonna 2004. Olin varannut Keski-Suomen taidetoimikunnan residenssin pariksi viikoksi, mutta minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa tulla tänne, etenkin kun olin vähän aikaisemmin seikkaillut Kaukoidässä. Vaikka olin ylpeä suuntavaistostani, eksyin sadan metrin matkalla raitiovaunupysäkiltä asunnolle. Residenssin alaovi oli aivan mahdoton avata, ja itse asunto sijaitsi 5. kerroksessa ilman hissiä. Hankalasta alusta huolimatta palasin tänne pari kertaa vuodessa viiden vuoden ajan, ennen kuin 2009 muutin Prahaan lopullisesti.

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Tšekki on suomalaiselle helppo maa. Olut ja jääkiekko yhdistävät sekä historia venäläisten kanssa. Kaikki ikäiseni muistavat Pikkukakkosesta ainakin yhden tšekinkielisen sanan: ”konec” eli ”loppu”. Tšekit ovat suomalaisten tapaan mökkihullua kansaa, tosin täällä mökit ovat vuoristossa. Vähän ennen kuin muutin Prahaan, kävin täältä viikonloppureissun Pariisissa, jonka jälkeen Praha tuntui jo kotikaupungilta. Prahassa on ihmiselle tilaa toisin kuin monessa muussa Euroopan suurkaupungissa, ja muuttoni aikaan asuntoja oli tarjolla niin paljon, että saattoi valita, millä kadulla halusi asua.

Asuin ensimmäiset vuodet vanhankaupungin keskustassa, jossa turistimassat tekivät olon tukalaksi ja humalaiset turistit melusivat joka yö ikkunan alla, mutta jo muutaman kilometrin päässä keskustasta kaupunki on paikallisten hallussa.

Historiaa löytyy joka kulman takaa. Asun nykyään kävelymatkan päässä huvilasta, jossa Mozart asusteli. Albert Einsteinin entinen kämppä on parin korttelin päässä. Pidän siitä, ettei v**ta, kun kävelee kaduilla, koska mitäänsanomaton moderni betoniarkkitehtuuri ei ole päässyt pilaamaan historiallista kaupunkikuvaa. 

Tšekit ovat samanhenkisiä kuin suomalaiset, mutta heillä on huomattavasti vähemmän tiukkapipoinen elämänasenne ja suhde sääntöihin. Prahan kaupunkikuva on turisteista huolimatta yllättävän homogeeninen. Eräs australialainen standup-koomikko sanoi, että toisin kuin missään muualla, Prahassa yleisö näytti aivan ku klux -klaanin kokoukselta. Prahan ulkopuolella Tšekeistä löytyy kylpyläkaupunkeja, keskiaikaisia linnoja, sadunomaisia pikkukaupunkeja, vuoria ja hiihtokeskuksia. Lisäksi maa on Euroopan keskellä, joten täältä on lyhyt matka moneen paikkaan.

4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Olen lukenut ja kirjoittanut aina. Kolmannella luokalla ala-asteella vein opettajalle 30-sivuisen novellin, kun muut 9-vuotiaat tuskailivat parin sivun ainekirjoituksen kanssa. Lukion äidinkielenopettajani oli huolissaan siitä, että kirjoitin liian hulvattomia stooreja, kun olisi pitänyt miettiä ylioppilaskirjoitusten arvosanaa. Teininä kirjoitin ja piirsin sarjakuvia, joita ilmestyi puolen tusinassa maakuntalehdessä. Paikallinen painotalo julkaisi sarjakuvakirjani, kun olin 17-vuotias.

Olen opiskellut elokuvantekoa, kirjoittamista muun muassa Oriveden opistossa sekä kirjallisuutta ja filosofiaa Jyväskylän yliopistossa. Olin perustamassa Poleemi-teatteriryhmää, joka esitti kolme ”kellarimusikaaliani” vuosina 2002-2008. Tein niihin myös musiikin, ja olen soitellut bändeissä. Tohtoriksi väittelin 2005. 

Muutin Prahaan nimenomaan ”alkaakseni romaanikirjailijaksi”, sillä teatteriryhmäkin oli lopettanut toimintansa. Kului reilut kymmenen vuotta, mihin mahtui kovaa työtä ja peruuntunut aiesopimus erään kustantamon kanssa, ennen kuin tavoite toteutui. Viime kuussa julkaistun romaanin lisäksi olen ehtinyt kirjoittaa Prahassa kolme muuta romaanitekelettä, pari elokuvakäsikirjoitusta, joitain artikkeleita kirjoihin, pari sataa blogitekstiä (www.markopyhtila.com/blog) ja kymmeniä novelleja, joita olen julkaissut myös blogissani. 

5. Mitä kirjoitat?

Olen ollut aina kallellaan komediaan eivätkä yritykseni kirjoittaa ns. vakavaa draamaa ole onnistuneet, vaan niihinkin on livahtanut sekaan kieroa huumoriani. ”Kadonneen mestarin tapausta” suunnittelin täysiveriseksi trilleriksi, mutta siitä tuli kirjoittamisen myötä myös poliittinen satiiri. Eräskin kustantaja piti käsikirjoitusta liian hauskana. Viime aikoina olen antanut itselleni luvan olla yrittämättä kirjoittaa vakavasti otettavaa kirjallisuutta. Seuraava romaanini on täyttä satiiria, vaikka sekin on juonivetoinen tarina.

Teatteriryhmämme oli erikoistunut poliittiseen poleemisuuteen, joten kirjoitin sille komediaa ja teimme myös sketsejä. Ensimmäinen musikaalinäytelmäni ”Kaikki rakastaa kettutyttöä” otti kantaa parikymmentä vuotta sitten tapetilla olleeseen turkistarhaukseen, mutta teki naurunalaiseksi yhtä lailla sekä tarhaajat että eläinoikeusaktivistit. 

6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

”Kadonneen mestarin tapaus” sijoittuu Prahaan, joten yhteys on ilmiselvä. Eräs ratkaiseva kohtaus tapahtuu sillalla, joka näkyy tuossa ikkunasta edessäni. Jotkut tarinan tapahtumat pyörivät lähikulmillani. Toisaalta kaikkea ei tietenkään tarvitse nähdä tai kokea itse, vaan monet kirjassa esiintyvistä jutuista olen kuullut joko tutuilta tai löytänyt dokkareista tai netistä. 

Ulkomailla asuminen tuo kirjaimellisesti etäisyyttä Suomeen etenkin kun sopassa on mukana korealainen avovaimo. Seuraava romaanini kulkee työnimellä ”Suomi 150” ja sijoittuu vuoden 2067 fiktiiviseen persulandiaan, jossa rajat ovat kiinni ja maa on eronnut jopa Euroopan mantereesta. Olen totta kai saanut vaikutteita tšekkiläisestä satiirista ja huumorista. Sotamies Švejkin lisäksi esimerkiksi Pavel Kohoutin ”Valkoinen kirja” on aivan hulvaton. Siinä kommunistivirkailijat pähkäilevät, mitä tehdä lehtorille, joka on kumonnut sosialistisenkin tieteen tunnustaman painovoimalain.

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Viimeisten kymmenen vuoden aikana olen suhtautunut kirjoittamiseen ammattimaisesti, vaikken ole tähän mennessä tienannut sillä käytännössä ropoakaan. Aiempien kirjoittamisopintojeni lisäksi olen kahlannut läpi kauhean määrän kirjoittamisoppaita ja osaan kolmen näytöksen rakenteen unissanikin. Suunnittelen tarinan perusteellisesti ja käytän sen muokkaamiseen paljon aikaa, samoin kuin henkilöhahmojen ja tarinan maailman luomiseen.

Kun ”Kadonneen mestarin tapaus” valmistui eikä minulla ollut tietoa kustantajasta, olin pitkään takki auki, koska tiesin, että seuraava projekti tulisi viemään taas vähintään kaksi-kolme vuotta ilman takeita onnistumisesta. Kustantajaa vaille jääneitä projektejahan minulla oli siinä vaiheessa takana iso pino. Suunnittelin useita tarinoita, mutten saanut aikaiseksi alkaa kirjoittaa niitä.

Viimeisimmän projektin myötä tajusin, että on liian helppo jumiutua suunnitteluvaiheeseen ja että  on paras vain alkaa kirjoittaa. Kirjoittajan täytyy ennen kaikkea kirjoittaa eikä kuluttaa aikaansa suunnittelemalla, lukemalla tai puhumalla siitä. Pystyn kirjoittamaan tehokkaasti viisi liuskaa päivässä, etenkin, kun muitakin asioita täytyy hoitaa päivittäin. Varaan tekstille ainakin kaksi uudelleenkirjoituskertaa. Muokkausvaiheessa palautteet ovat elintärkeitä, koska omalle tekstille tulee sokeaksi. Onneksi minulla on pari luottolukijaa, jotka ovat kärsivällisesti kommentoineet tekstejäni jo vuosia.

8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Joskus saattaa kulua kuukausia, etten puhu lainkaan suomea. Sen jälkeen voivat jotkin sanat olla hakusessa. Joskus jopa kirjoittaessa olen joutunut etsimään suomenkielisen sanan sanakirjasta. Elän tavallaan kolmessa kulttuurissa: suomalaisena korealaisen kanssa Tšekissä. Periaatteessa voisimme valita kaikista kolmesta parhaat puolet, vaikkei se ole käytännössä helppoa. Meillä on nelikielinen koti, jossa toinen ei ymmärrä suomea eikä toinen koreaa. Puhumme kotona englantia, minkä lisäksi kumpikin on katsonut parhaaksi priorisoida kumppanin äidinkielen sijaan tšekinkielen opiskelun.

Täällä osataan edelleen hämmästyttävän huonosti englantia, joten tšekkiä tarvitsee käytännössä aina kun on paikallisten kanssa tekemisissä (postissa, kaupassa jne.). Opiskelen muuten tšekkiä nykyään lukemalla kaksikielisiä romaaneja, joissa on toisella sivulla teksti englanniksi ja vastakkaisella sivulla sama teksti tšekiksi.

Luen ja kuuntelen fiktiota mieluiten suomeksi. Aluksi oli ikävä kirjastoa ja kirjakauppaa, mutta viime vuosina kirjojen online-palvelut ovat pelastaneet todella paljon, etenkin kun Suomen postin hinnoittelu on tehnyt mahdottomaksi tilata suomenkielisiä kirjoja tänne.

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?

Kaipaan nakkikioskia ja kurkkusalaattia. Viime vuosiin asti palasin muiden ulkosuomalaisten tapaan Suomesta laukku täynnä ruisleipää. Muutama vuosi sitten ruispaloja alkoi saada kuin ihmeen kaupalla täältä. Salmiakkiakin saa nykyään yhdestä erikoiskaupasta, mutta kaipaan tietyllä tapaa suomalaista ruokakauppaa, jossa on ziljoona erilaista tuotetta verrattuna täkäläiseen supermarkettiin. Täältä ei saa marinoitua lihaa eikä valmisruokia ole tarjolla kuin 5% suomalaiseen tarjontaan verrattuna. Kyse ei ole siitä, että pitäisin hunajamarinoidusta kanasta tai vegenuggeteista vaan siitä, että haluan kokeilla kaikkea mahdollista. Paradoksaalisesti myös oluttarjonta on kaljaparatiisi-Prahassa suppeampi kuin pienessä suomalaisessa marketissa, mitä tulee erilaisiin variantteihin.

Sana on vapaa!

Olin hyvin tyytyväinen siitä, että ”Kadonneen mestarin tapaus” ilmestyi myös äänikirjana. Näin se on välittömästi myös muiden ulkosuomalaisten saatavilla, tätä kirjoittaessa ainakin Storytelistä ja Nextorystä. 

Teimme myös kaksi traileria kirjastani. Niitä tuli mielestäni aivan hauskoja:

https://youtu.be/J6csMTkn48Y
https://youtu.be/RNkdxdArisk

Sarjan edelliset osat:

1. Hilkka Liitsola, Praha

2. Anu Patrakka, Portugali

3. Jussi Wahlgren, Kreeta

4. Max Manner, Luxemburg

5. Nina Rousu, Intia

6. Sanna Isto, Berliini

7. Emmi Itäranta, Englanti

8. Satu Rämö, Islanti

9. Kaarina Griffiths, Englanti

10. Vera Vala, Italia

11. Helena Väisänen, Sveitsi

12. Enni Vanhatapio, Lontoo

13. Maria Carole, Ranska

14. Eppu Nuotio, Berliini

15. Milja Kaunisto, Ranska

16. Christina Sandu, Englanti

17. Satu Erra, Berliini

18. Ville Hytönen, Viro

19. Selma Kaasinen, Australia

20. Jarkko Stenius, Thaimaa

21. Markus Ahonen, Irlanti
22. Pirjo Toivanen, Italia

23. Anneli Vehkoo, Pariisi

Omituinen Suomen reissu

Palasimme viikko sitten Suomesta, mutta reissusta toipumiseen on mennyt monta päivää. Flunssa, rikkonaiset yöt ja liikkumaan oppineen lapsen uudet kujeet ovat taanneet sen, että äitiä väsyttää eikä hän ehdi ajatella juuri muuta kuin "mihin se lapsi taas on ehtinyt".

Jos minun pitäisi tiivistää Suomen reissu yhteen sanaan, se olisi omituinen. Tämä oli ensimmäinen kerta kymmenen Saksan vuoden aikana, jolloin laskin Suomessa öitä siihen, että pääsen taas kotiin. Syyt siihen ovat tässä:

Mahatauti ja flunssa

Sairastuin flunssaan reilu vuorokausi ennen matkaan lähtöä enkä ollut siinä vireessä, jossa lähdetään roudaamaan vauvaa, rinkkaa ja rattaita maasta toiseen. Toivo on kuitenkin hyvää matkaseuraa ja selvisimme perille hyvin. Ensimmäiset kaksi Suomi-päivää parantelin flunssaa sisätiloissa ja vasta neljännen päivän iltana uskalsin saunaan. Valitettavasti vauvakin sai flunssan. 

Vietimme toista yötä vanhempieni luona, kun isääni iski vatsatauti. Äitini sairastui seuraavana päivänä, ja me flunssapotilaat pelkäsimme pahinta. Onneksi vältimme taudin, mutta porukka oli aika surkeassa kunnossa sinä päivänä, kun olisi pitänyt mennä osallistumaan liikuntapäivään ja tapaamaan ystävää Lahteen.

Syömisongelmat

Toivolla oli varsin rankka viikko, sillä se alkoi oksentelulla kotona ja jatkui nuhalla Suomessa. En edelleenkään tiedä, mikä vatsaogelman aiheutti, koska mahataudilta se ei tuntunut. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin hän alkoi syödä kunnolla. Kolme päivää meni maidolla ja sitten kelpasivat vain hyvin hyvin sileäksi soseutetut ruuat.

Tähän asti vauva ei ole koskaan ollut valikoiva, mutta yhtäkkiä ei kelvannut mikä tahansa. Pöljänä en tajunnut, että hänellä oli silti nälkä, vaikka juuri se tarjolla ollut ruoka ei kelvannut. Niinpä öisin alkoi kulua suuria määriä maitoa kalorivajeen paikkaamiseksi.

Huonot yöt

Minua varoitettiin etukäteen, että kestää aikansa, ennen kuin lapsi nukkuu kunnolla vieraassa paikassa, mutta en ollut varautunut siihen, että vauva nukkuu koko reissun äärimmäisen huonosti. Ensin vaivasivat nuha ja syömättömyys ja sitten nälkä, sillä kun mahavaivasta menetetyt grammat tulivat takaisin, iski myös kasvupyrähdys.

Eräänäkin yönä hän söi seitsemän kertaa. Kotona yökukkumisen olisi voinut jakaa miehen kanssa, mutta reissun päällä piti pärjätä yksin ja selvitä samalla omastakin flunssasta. Stressiä aiheutti sekin, että yömetelimme häiritsi muita nukkujia.

Aloin nukkua vauvan kanssa yhdessä aamupäiväpäiväunet, koska muuten en olisi selvinnyt eteenpäin. Nyt kotona yöunet ovat parantuneet ja unipätkät pidentyneet, mikä johtuu varmasti myös siitä, että syöminen on normalisoitunut. Äidiltä vie hetken toipua. En tiedä, olenko koskaan elämässäni ollut niin väsynyt kuin nyt. Onneksi papakin voi antaa öisin pulloa.

Vierastus ja äitiriippuvuus

Johtuiko sitten sairastelusta vai saavuimmeko siihen kehitysvaiheeseen, mutta vauva alkoi ensimmäistä kertaa vierastaa. En vanhempieni luona saanut edes kääntää selkääni, kun narina alkoi. Yhtenä päivänä hän vänisi enemmän kuin kotona tavallisen viikon aikana. Olipa muuten hieman rasittavaa!

Viiden päivän jälkeen mummo kelpasi lopulta syöttäjäksi ja serkkulassa vierastaminen unohtui, kun oli niin paljon seuraa ja katsottavaa. 

Säät

Olin etukäteen miettinyt ja hieman stressanutkin sitä, millaiset varusteet Suomen helmikuuhun tarvitaan. Useina päivinä sää ei kuitenkaan eronnut Kölnin syysmyrskyisestä talvesta mitenkään. Yhtenä päivänä onnistuin saamaan edes hieman talvifiilistä, kun kävimme vaunuttelemassa aurinkoisessa pikkupakkasessa.

Sininen taivas nähty mutta missä talvi?

Iloinen yllätys oli myös se, että vanhemmiltani löytyi äitiyspakkauksen mukana tullut toppahaalari, joka oli purevassa tuulessa ja nollakeleissä tarpeellinen. Mutta talvi, sitä Suomi ei tarjonnut.

Liikkumaan oppiminen

Huonojen öiden ja ruualla puljaamisen lisäksi vauvan kehitys otti isoja harppauksia eteenpäin. Ensimmäisinä Suomi-päivinä hän tajusi, miten kontataan ja loppureissulla eteni jo useampia metrejä. Nyt kotona häntä ei pidättele enää mikään vaan rohkeus ja taidot kasvavat päivä päivältä. Konttaaminenkaan ei enää riitä, vaan hän haluaa koko ajan seisomaan.

Toki liikkuminen olisi saattanut alkaa kotonakin juuri nyt, mutta ehkä eri ympäristö ja uudet virikkeet auttoivat kehittymään. Mies epäili, toinko kotiin samaa lasta laisinkaan, sillä vauvasta on tulossa kovaa vauhtia taapero.

Imetyksen loppuminen

Viimeisenä omituisuutena lisättäköön vielä, että vauva lopetti Suomessa tissittelyn. Imetys on vähentynyt portaittain ja kuin huomaamattaan ja olin ajatellut, että reissun jälkeen jätän viimeisenkin imetyskerran pois. Mutta vauva päätti toisin.

Tuntui turhalta roikottaa häntä yöllä tissillä, kun lopputulos on kuitenkin se, että hän tarvitsee myös pullon. Olisin toki sallinut tissin, mutta koska lapsi ei tuntunut kaipaavan, minä lopetin tarjoamisen. Maidon tuotanto on loppunut nopeasti eikä lopetus ole aiheuttanut minkäänlaisia ongelmia.

Lopuksi

Reissu oli monella tapaa opettavainen enkä harmittele, että lähdin. Sairaspäivien jälkeen ehdimme nähdä monia sukulaisia ja Toivo nautti huomiosta ja ihmisten seurasta. Minäkin sain kivaa vaihtelua vauvan kanssa kotona hengailuun. Lienee myös aika klassista, että matkan päällä sairastutaan ja sairastetaan.

Mietin kuitenkin kovasti tulevaa ja sitä, millaisiksi Suomen reissut jatkossa muovautuvat. Lapsen kanssa kaikki on toisenlaista ja yritän ehkä päästä kotimaahan joskus myös ilman jälkikasvua. Yksi asia on selvä: muutos on täällä.

Luukku 19: Kesä talven keskelle

Muutaman päivän päästä on vuoden lyhyin päivä. Tästä hetkestä on pisin matka keskikesään eli puoli vuotta. Toisaalta voi myös ajatella positiivisesti. Nyt synkeys saa riittää ja joka vuorokausi päivä on hieman pidempi ja haukkaa hiljalleen paloja pimeydeltä.

Suomessa asuessani en tosin koskaan pystynyt positiiviseen ajatteluun vaan olin tammikuisin aina ihan naatti. Kestää aikansa, ennen kuin valon lisääntymisen konkreettisesti huomaa. Täällä Saksassa tammikuu on jo eräänlainen kevätkuukausi, ja sen loppupuolella päivä pidentyminen on jo tuntuvaa.

Synkeydessä tarpomisen vastapainoksi tänään muistellaan kesää. Vietimme miehen kanssa toissakesänä aivan mahtavan lomaviikon tuttavien mökillä. Säät suosivat, järvivesi oli ihanan uitavaa,  sauna lämpesi joka päivä ja meillä oli oma paikka, jossa viettää aikaa. Suomessa oleminen tarkoittaa niin usein toisten nurkissa majailua, joten oli mahtavaa saada olla omassa rauhassa mökillä, mutta niin lähellä sukulaisia ja ystäviä, että tapaaminen oli helppoa.

Eräänä päivänä kutsuimmekin vanhempani kylään. Päivä sisälsi marjastusta, uimista, hengailua, yhteisen illallisen ja lopuksi vielä saunomista. Mökillä tuli kuvattua paljon auringonlaskuja mutta nämä seuraavat kuvat tiivistävät täydellisen kesätunnelman, ja siksi tarjoilen ne teille näin joulukuussa. Kuvissa anoppi on mato-ongella saksalaisen vävynsä kanssa. Rauhallisen tunnelman rikkoon vain vedenpintaan polskahtelevat kalat tai ongen koho pudotessaan veteen. Tästä ei suomalainen kesäidylli parane.

Kyllä se kesä sieltä taas tulee, uskokaa pois! Ja onhan joulukin eräänlainen kesä talven keskelle.