Monday 22 December 2014

Joulusesonki vol. 2014

Olen aina pitänyt joulusta, mutta en ole ikinä ollut mikään askartelu-leipomis-valmistelunaikkonen. Saksassa joulusta pitäminen ja hössötykseen osallistuminen on varsin välttämätöntä, jotta selviää monta viikkoa kestävän sesongin läpi. Turnauskestävyyttä vaaditaan, jotta jaksaa siitä, kun ensimmäiset keksit ja suklaat laskeutuvat kauppoihin lokakuussa, siihen, kun joulutorit sulkevat porttinsa ja varsinainen joulunvietto oikeasti vasta alkaa. Viime vuosina joulukuume on kuitenkin tarttunut minuunkin, ja elin tänä vuonna aktiivisimman joulunalusajan ikinä. Löysin myös monia uusia joulujuttuja, kuten

1. Jouluaskartelut! Kaipasin työn ohelle vaihtelua, joten ilmoittauduin jouluworkshopiin, jossa askarreltiin joulukortteja ja pakkauslaatikoita lahjoille. Oli todella miellyttävää näperrellä ja niperrellä, kun joku toinen oli valmistellut ohjeet ja materiaalit ja toi vielä kahvitkin pöytään. Kirjoitin workshopista täällä. Innostuin askartelusta niin paljon, että askartelin tämänkin vuoden joulukortit itse. Siinä kävi tosin niin, että osa tarvittavista osista saapui niin myöhään, että askartelu pääsi alkamaan vasta viime viikon keskiviikkoaamuna klo 8. Valmista kuitenkin tuli!

2. Joululahjat! Olen aina tuskastellut ideoiden keksimisen ja viime tippaan jääneen toteuttamisen kanssa, mutta tänä vuonna keräsin ideoita pitkin vuotta ja lopulta toteutus sujui mutkattomasti. Kiitos internetin en joutunut Kölnin keskustan ostosruuhkaan. Olen tainnut jo aikaisemmin mainita, että pahimpina joulusesongin päivinä poliisi ohjaa kävelykatujen liikennettä, sillä keskusta on aivan liian täynnä. Kyynerpäätaktiikalla pääsee pitkälle, mutta ei varsinaisesti joulutunnelmaan.

3. Itsenäisyyspäiväjuhlat! Saan joka vuosi työn puolesta kutsun Suomen suurlähetystön itsenäisyyspäivän vastaanotolle Berliiniin. Tänä vuonna olin suunnitellut aikatauluni jo ajoissa niin, että olin kyseisenä viikonloppuna Berliinissä. Täytyy sanoa, että tulipa käytyä ja nähtyä, mutta mitään kovin erikoista tuo alkuiltaan sijoittunut tapahtuma ei sisältänyt. Juhlissa liikkui huhu, että vastaanottoa ei järjestetä seuraavan parin vuoden aikana, koska A. suurlähetystö säästää Suomen 100-vuotisjuhlia varten tai koska B. Suomi ei pääse niin pitkälle, koska Itä tulee. Tiedä häntä sitten.

4. Joulumatkat! Joulutoriaikaan kuuluu tietysti myös joulutorimatkailu. Saksan suosituimpia kohteita ovat suurten kaupunkien lisäksi idylliset Heidelberg ja Münster. Monet matkanjärjestäjät myyvät viikonlopun mittaisia joulutorimatkoja, joten hotellit ovat sesongin aikaan aivan täynnä. Me teimme kuitenkin ihan vain omatoimimatkan Münsterin joulutoreille ja ystävien luokse.
Münster on tunnelmaltaan varsin erilainen kaupunki kuin Köln, vaikka molemmat ovatkin täynnä kirkkoja ja kapeita kävelykatuja. Münster on vihreiden yliopistokaupunki ja selvästi varakkaampi kuin tämä jokilaakson helmi. Münsterin keskusta ja sen putiikit näyttävät selkeästi kalliimmilta eivätkä asukkaat ole niin avoimia kuin reininlaaksolaiset. Keskustan baaritkin sulkevat jo klo 02. vaikka kyseessä on opiskelijakaupunki.

Münsterin keskustassa on monta pientä ja ahdasta joulutoria, mutta myös idyllisiä kojuja, joissa on tarjolla kaikkea mahdollista bumerangeista hassuihin hattuihin. Myös glühwein oli hyvää. Oma suosikkini oli mustikanmakuinen.

5. Kölnin joulutorit! Münsterin kyläilyn innoittamana sain itseni viimein Kölnissäkin joulutoreille. Sateinen ja mutainen joulukuu ei ole juuri houkutellut. Kölnin uusin joulutori sijaitsee tässä kotikulmillani, ja käväisin siellä viime keskiviikkona norjattaren kanssa. Torilta ei saa Glühweinia vaan Feuerzambolea, joka on myös punaviinipohjainen maustejuoma. Se muistutti yllättävän paljon glögiä, jota olen joskus ostanut Suomen Alkosta. Muuten uuden joulutorin tarjonta ei ollut erikoinen, paitsi että juoman ääressä pääsi nauttimaan myös vanhoista mustavalkoelokuvista, joita heijastettiin vanhaan kaupungin muuriin.
Kölnin joulutoriseikkailu jatkui heti seuraavana päivänä Neumarktin enkelitorilla, joka on ollut viime vuosien suosikkini. Glühwein on hyvää ja pidän torin koristelusta sekä ruuista. Siellä on yleensä myös tilaa kulkea - suomalaisena tätä muistaa arvostaa. Tämä viikko on ollut todella lämmin, ehkä voisi jopa sanoa, että +13 ´c on todellinen kesä talven keskelle. Niinpä glühweinin juodessa meinasi tulla hiki, eikä kylmistä varpaista tai muusta hytinästä ollut tietoakaan.

Lauantaina tein vielä yhden kierroksen joulutorien maailmaan. Stadtgartenissa on mukava tori, josta saa käsityöläisten tuotteita ja design-tavaroita. Sää oli todellä märkä ja tuulinen, joten ihan ei kyllä joulutunnelmaan päässyt. Olin ajatellut hankkivani torilta vielä viimeiset lahjat, mutta en ollut kovin tyytyväinen tarjontaan ja palveluun. Yllättäen vastaamme tuli kuitenkin tällainen koju, Finnischer Räucherlachs - Suomalaista savulohta.
Haastattelin saksalaisia myyjiä ja sain kuulla, että kala oli tullut Kuopiosta, ilmeisesti Kallavedestä.
En käynyt tänä vuonna Tuomiokirkon torilla, mutta kuulin, että siellä oli suomalaista hunajaa myyvä koju, jossa oli myös suomalaisia myyjiä.

Piipahdimme kierroksen lopuksi vielä Neumarktilla, sillä minulta oli vielä yksi joulutraditio tekemättä. Olen sitä mieltä, että valkosuklaalla kuorrutetut mansikat ovat aivan ylihintaisia mutta niitä pitää syödä kerran vuodessa. Löysin mansikkani ja totesin seuralaiselle, että nyt, nyt voi joulu tulla.

6. Joulukuusi! En ole elämässäni päässyt vielä sinne asti, että minulla olisi kellarissa laatikollinen joulukoristeita, jotka pitää joka vuosi levittää ympäri kämppää. Olen muuttanut usein enkä ole ikinä viettänyt joulua kotona, joten en ole nähnyt tarvetta kerätä tavaraa nurkkiin. Muistaakseni minulla on kaksi joulukoristetta, mutta en ole saanut etsittyä niitä laatikoiden pohjilta. Joulukuusen kuitenkin hankin, mikä on elämäni ensimmäinen oma kuusi. Pienihän se on ja ilman koristeita, mutta voi sen alla kahvit juoda.

Päätinkin, että tässä on ensi vuodeksi kehitystehtävä. Nyt handlaan jo joulutorit ja askartelut, mutta ehkä ensi vuonna ehdin myös leipoa ne sata pikkuleipäsorttia, jotka kuuluvat saksalaiseen jouluun, ja vääntää ovikranssin sekä koristella ikkunat ja pöydät. Saas nähdä sitten, miten käy.

Kiinnostuneille tiedoksi: täältä löytyy lisää tietoa Kölnin joulutoreista.

Iloista joulunalusaikaa!
Tuesday 16 December 2014

Keski-Euroopan talven pimeys

Anteeksi vain te Suomessa asuvat suomalaiset. En halua yhtään väittää, etteikö päivä olisi siellä tällä hetkellä kovin lyhyt ja elämä raskasta ja ankeaa. Saatte kaiken myötätuntoni. Tiedän, että keskipäivällä on vielä hämärää ja iltapäivällä jo pimeää. Silti haluan kertoa sanasen siitä, millaista talvinen pimeys on täällä Saksassa. Tai ainakin Kölnissä.

Aivan ensimmäiseksi todettakoon, että päivä ei ole kesällä läheskään niin pitkä ja valoisa kuin Suomessa eikä siis talvella yhtä lyhyt ja synkkä. Vaihteluväli on kapea. Kun siihen lisätään vielä se, että vuodenajat ovat se vähän valoisampi ja vihreä versus se synkempi ja harmaampi., ei vaihtelua noin muutenkaan ole kehumiseksi asti.
Oho! Valoja.
On kuitenkin muutamia muitakin asioita, jotka vaikuttavat siihen, että kun alkuillasta tulee pimeä, täällä todella on pimeä. Ensinnäkin Kölnissä ei ole ikinä lunta. Oho, valehtelin! Viimeisen neljän vuoden ajalta muistan yhden lumisen viikonlopun ja joitain yksittäisiä päiviä tyyliin kerran vuodessa. Lumi tekisi kaikesta niin paljon kirkkaampaa! Mutta ei, tyytykäämme kaiken harmauteen ja kauniisiin ruskean sävyihin.

Niitäkään ei kyllä juuri näe, sillä saksalaiset eivät oikein välitä katuvaloista. Useampi vierailulla käynyt akateemikko valittelee iltakävelyjen mahdottomuutta, sillä katuvalot on suunnattu autoteille eikä puistoja juuri ole valaistu. Puiston laitaa kiertää usein yksi valokuja, mutta itse puistossa ei ole yksittäisiä valoja enempää. Eräässä kaupunginosassa on pieni kanaalinpätkä, joka on valaistu. Iltaisin lenkkeilijöiden jono kiertää jonossa tuota lenkkiä, sillä muualla ei näe juosta. Eräällä ystävälläni on talvisin erikoisjärjestely: Hän saa tulla kerran viikossa myöhemmin töihin, jotta pääsee juoksemaan arkena edes kerran. Töiden jälkeen olisi liian pimeää.
Alla olevassa kuvassa seison puistotiellä, joka kulkee erään puistopalstan läpi.
Etsi kuvasta pyöräilijä ja kaksi kävelijää.

Tätä taustaa vasten täytyy vielä huomauttaa, että musta ja ruskea ovat Keski-Euroopan muodikkaimmat pukeutumisvärit. Seuraa siinä sitten kevyttä liikennettä, kun kaikki maastoutuvat, mustaan. Ajaminen ilman pyöränlamppua on tietysti itsemurha, mutta lähinnä ongelmana ovat kävelijät. Kuulun nimittäin niihin harvoihin kulkijoihin, jotka kantavat heijastimia. Saksalaiset eivät oikein edes tiedä, mikä se on. Ystäväni aina naureskelevat bambeilleni ja muille minusta roikkuville härpäkkeille, mutta itse pidän niitä elinehtona, Koululaisten repuissa on heijastinnauhaa mutta vaatteissa ei mitään. Toiset pukevat lapsensa heijastinliiveihin, mutta useimmat eivät. Ihmettelen, ettei kolareita ja onnettomuuksia satu enempää, sillä katujen pimeydestä eteen syöksähtelee jatkuvasti pieniä telmijöitä potkulaudoillaan. Lauta on tällä hetkellä pyörääkin suositumpi kulkuneuvo mutta myös hyvä keino terrorisoida ympäristöä.

Niin, että seuraavan kerran, kun valitat Suomen pimeyttä, mene heijastiminesi lumen ja katuvalojen valaisemaan puistoon ja ajattele Kölniä. Ihaile valaistua reittiä ja naureskele Kölnin potkulaudoille.
Pimeetä o. On pimeetä.
Thursday 11 December 2014

Homeasunto ja vuokranantaja

Ulkomaille muutossa on se jännä juttu, että sitä altistuu tahtomattaankin uusille vaikutteille, mikä voi mukavasti laajentaa maailmankuvaa ja tuoda uusia näkemyksiä ihmisyyteen. En kuitenkaan millään tavalla osannut odottaa, että oma altistumiseni tulee lähinnä koskemaan hometta. Ja että käsitykseni ihmisyydestä muuttuu perin negatiiviseksi tutustuttuani paikallisiin vuokranantajiin. Muistattehan edellisen asuntoni, jossa oli lämmitysongelmien takia pintahometta seinissä? Olen kirjoittanut asiasta täällä ja täällä. Luulen, että siellä oli jotain muutakin pahasti pielessä, sillä niin kauan kuin asuin kämpässä, kärsin mahavaivoista ja flunssista. Nyt en ole ollut seitsemään kuukauteen edes pienessä nuhassa.

Se ei kuitenkaan johdu siitä, että asuisin nykyään paljon paremmassa huoneilmassa vaan siitä, että lääkitys on kohdillaan. Tajusin nimittäin kuukausi sitten, että asun vielä pahemmassa homepommissa kuin se edellinen asunto. Tämäkin on vanhan talon vinttiasunto. Ja kyllä, tänä vuonna sattuu olemaan niin, että Köln on yksi Saksan sateisimmista kaupungeista. Se on räjäyttänyt homeongelman, joka ilmenee erityisesti kattohuoneistoissa ja kellareissa, joihin vesi on päässyt valumaan.

On ollut mielenkiintoista huomata, miten saamattomia saksalaiset vuokranantajat ovat. Edellinen oli ihan huopatossu, ja siksi odotin enemmän tältä uudelta, sillä hän oli jopa itse paikalla luovuttamassa minulle asunnon avaimet ja tarkistamassa paikat. Mutta nyt kun puhutaan homeesta, häntä ei juuri kiinnosta. Eikä näy.

Pähkinänkuoressaan asia on mennyt siis niin, että huomasin lokakuun lopussa kylpyhuoneen katossa homeläikkiä, jotka suurenivat silmissä. Talkkari tuli kymmenen päivää myöhemmin tarkistamaan tilanteen ja kosteusmittaria luettuaan totesi, että pahalta näyttää. Katossa on ilmeisesti reikä, ja välikatto on nyt märkä. Kaksi päivää myöhemmin soitin vuokraemännälle kysyäkseni, mihin toimenpiteisiin hän on ajatellut asian suhteen ryhtyä. Ensimmäinen kommentti oli, että eikös se talkkari hoitanut kaiken jo kuntoon siellä. Siihen minä tietysti päivittelemään, että täällähän on vakavia kosteusvaurioita, joille talkkari ei yksin voinut tehdä mitään. Jaha, katsotaan.

Tästä on nyt yli kuukausi eikä asialle ole edelleenkään tehty mitään. Sain ystävältäni kloori-sumutetta, jolla voin desifioida kattoa ja pahimpia läikkiä, joita on nyt jo asuinhuonedenkin puolella. Se on ehkä ainoa syy, miksi tämä asunto ei ole vielä mädäntynyt pystyyn. Lisäksi lämmitän ja tuulettelen säännöllisesti ja viime viikot olen yöpynyt muualla niin usein kuin mahdollista.

Viime viikolla soitin taas vuokraemännälle ja kysyin, kauanko minun pitää vielä odottaa, että jotain tapahtuu. Hän alkoi huutaa minulle puhelimessa siitä, että todennäköisesti kaikki johtuu vain siitä, että minä en osaa tuulettaa. Seuraavana päivänä sain sähköpostitse ohjeet oikeanlaista tuulettamista varten. En ole lukenut niitä.
Hometilanne 9.12. Läikkisyys johtuu edellisistä putsauskerroksista.
Olin keskustelusta niin pöyristynyt, että kirjoitin hänelle pitkän sähköpostin selkeyttäen vielä sitä, miten tilanne on edennyt, miten ongelma ei voi olla tuulettamisessa ja miten pöyristynyt olen. Mainitsin sähköpostissa sanan vuokranalennus. Kaksi päivää myöhemmin talkkari soittaa ja kertoo, että he ovat jo seuraavana päivänä tulossa tarkistamaan katon tilanteen. Myös vuokraemäntä kirjoitti minulle saman tiedon sähköpostissa mutta huomautti samalla, että kaikki voi kuitenkin edelleen johtua siitä tuulettamisesta.

Herrat kävivät tarkistamassa tilanteen ja saman päivän iltana sain viestin, jossa vuokraemäntä kirjoittaa, että todellakin, kyllä todellakin siellä katossa oli kolme reikää. Jatkotoimenpiteinä minuun ottaa pian yhteyttä joku tyyppi, joka järjestää asunnon kuivatuksen. Katto korjataan sitten joskus tammikuussa. En ole kuullut tyypistä tai kenestäkään muusta vielä mitään. Tällä viikolla tapasin rapussa naapurini, joka kertoi, ettei minun kannata välittää. Jokainen talon asukas riitelee rouvan kanssa korjaustöistä ja lähes kaikilla edellisillä asukkailla on ollut asunnossani hometta. Hän itse ole enää edes puheväleissä vuokranantajan kanssa. Tämä oli kerran haukkunut hänet pystyyn, sillä hän kehtasi vaatia lämmintä vettä viikonlopuksi.

Edellisen asunnon kokemuksista viisastuneena en ole kuitenkaan tyytynyt seisomaan tumput suorana vaan liityin jo marraskuussa vuokralaissuojajärjestöön. Ilmeisesti en ole ainoa, jolla on ongelmia vuokraisäntien kanssa, sillä järjestö on varsin iso ja näkyvä. He lupaavat hoitaa lakiasiat ja muun likaisen työn puolestasi 70 euron vuosimaksulla.

Olin taas kuin jossain elokuvassa, kun toissapäivänä istuin pukumiehen vastaanotolla ja tilitin tarinaani. Hän näytti siltä, että on kuullut tämän laulun ennenkin. Kymmenen minuutin keskustelun jälkeen mies kaivoi sanelulaitteen esiin ja kertoi sille virallisin äänenpainoin ja sopivia taukoja pitäen, että vaadimme vuokranalennusta jo marraskuun alusta lähtien, sillä toimenpiteitä on täysin syyttä lykätty.  Kyseessä on vain 20 % vuokrasta, mutta sekin on parempi kiristyskeino kuin ei mikään. Minulla ei myöskään tällä hetkellä ole tavallista irtisanomisaikaa vaan voin lähteä heti, kun haluan. Harkitsen lähteväni. Pitäkää tunkkinne - ja homeenne!
Tuesday 9 December 2014

Neukölln on hip!

Olin Berliinissä ensimmäisen kerran uutena vuotena 2009. Hannoverissa oli paistanut joulunpyhinä aurinko ja lämpötila oli kivunnut jopa +15 asteeseen. Sitten tuuli kääntyi, suuntasin itään ja aloin palella. En muista missään olleen ikinä niin kylmä kuin noina päivinä Berliinissä. Siltä reissulta jäi kylmyyden lisäksi mieleen puolituttujen kommentteja. Eräs varoitteli, että Neukölln ei sitten ole sellainen asuinalue, johon naisten kannattaa lähteä yöllä yksinään. Siellä on epämääräisiä alueita, paljon turkkilaisia ja metroasemia, jotka ovat kuin huumeluolia.

Vietin kuluvan viikonlopun Neuköllnissä ja minulla oli varsin rattoisaa, vaikka edellä mainitut kommentit pitävät toki edelleen osittain paikkaansa. Berliini-buumi on kuitenkin viime vuosina ylikuumentunut siihen malliin, että koko kaupunki on muutoksen tilassa - ja tuo muutos on nopeaa. Esimerkiksi niitä paikkoja, joissa kävin silloin uutena vuonna Prenzlauerbergissä, ei ole enää, sillä kyseinen alue on muuttunut perheiden paratiisiksi ja kaikki iltaliikennettä aiheuttavat paikat on yksi toisensa jälkeen suljettu. Samaan aikaan hipsterien muuttoliike on vaeltanut etelämmäs, ensin Kreuzbergiin ja nyt jo Neuköllnkin on vallattu. Viidessä vuodessa hipsterit ja taiteilijat kaikkialta maailmasta ovat kulkeneet halvimpien asuntojen perässä ja vallanneet tilaa turkkilaisilta. Alueella, jolla ei viisi vuotta sitten kannattanut kulkea yksin, asuu nyt skandinaavisia hyvätuloisia freelancereitä. Huonompituloiset ovat jo siirtyneet halvemmille asuntoapajille esimerkiksi Weddingiin ja vielä kauemmas.
Keskipäivän aikaan joulukuussa.
Saavuin Berliiniin myöhään torstai-iltana. Ystäväni haki minut päärautatieasemalta ja suuntasimme s-bahnalla ja sitten metrolla kohti eteläistä kaupunginosaa. Seuraavan puolen tunnin ajan tunsin astuneeni elokuvaan, lähinnä inhorealistiseen sellaiseen. Metrossa väistelimme kerjäläisiä ja jouduimme lopulta vaihtamaan vaunua, sillä eräs koditon kävi levittämässä arominsa sinne. Hermanstrassen asemalla kiipesimme katutasoon, ja ensimmäisenä ystäväni esitteli minulle lähikioskinsa, jossa sattui olemaan menossa jokin poliisioperaatio. Sitten ohitimme rakennustyömaan, jonka juurella joku hoiti juuri tarpeitaan. Jatkoimme katua eteenpäin, ja pian meidät ohitti ambulanssi pillit kirkuen. Siinä vaiheessa minun oli pakko nostella kulmiani, vaikka ystäväni yritti kovasti selittää, ettei täällä yleensä kyllä mitään tapahdu.

Seuraavana päivänä kävelin ystävän kotikatua ja totesin, että aika on pysähtynyt. Julkisivutyömaita näkyi useammassa kohtaa, mikä kertoo edistyksestä ja alueen varallisuuden noususta. Mutta telineiden juuressa sinnittelee edelleen ränsistyneitä kioskeja ja turkkilaisia leipomoita. Erään pubin ikkunasta näkyi harmaantunut huone täynnä tikkatauluja ja innokkaita heittäjiä. Niin huone kuin ihmisetkin näyttivät olevan suoraan DDR:stä. Näkyi paksuja viiksiä, tukevia vatsoja, telkkarinkokoisia silmälaseja ja harmaantuneita kollegepaitoja. Eikä siellä ollut hipstereitä. Kello oli 16 iltapäivällä ja kadun toisella puolella olevassa turkkilaisessa pyöri diskopallo jo niin vinhasti, että puoli katua valaistui. Baarissa oli paljon väkeä, mutta vain miehiä, ja punaiset seinät. Ja tietysi se diskopallo. Valitettavasti en kehdannut kuvata enkä sitten loppureissusta enää ehtinyt. Joskus teen vielä kuvasarjan unohdetuista nurkista. Siis jos ne ovat siellä vielä seuraavalla kerralla.
Kadulla on nykyään myös muodikkaita kahviloita @ Loislane
Ystäväni asuu pitkän kadun loppupäässä, ja minua aina vähän hirvittää, jos joudun kävelemään sinne myöhällä yksin. Ystäväni kuitenkin tuumaa, että kadulla pyörivillä turkkilaisilla on menossa jotkut ihan muut bisnekset kuin naisten jahtaaminen. Kadun päästä tekee tyhjän sekin, että se päättyy Tempelhofin lentokenttään.

Kyseessä on maailman vanhin matkustajaliikennelentoasema, sillä se toimi vuodesta 1923 vuoteen 2008. Vielä vuonna 2006 kentän läpi kulki 630 000 matkustajaa. Ei siis mikään ihme, ettei asuinalue ole ollut kovin suosittu, sillä kenttä sijaitsee aivan asuintalojen keskellä, joita koneiden on melkein pitänyt hipoa noustessaan ja laskeutuessaan. Ymmärtääkseni alueen käytöstä on olemassa monia suunnitelmia, mutta pääasiassa se on tarkoitus jättää ulkoilua ja hengittämistä varten. Sillä se siellä onnistuu, hengittäminen ja rauhoittuminen, mikä on tärkeää muuten niin meluisan, täyden ja joka suuntaan leviävän kaupungin siimeksessä.

Olen aina välillä leikitellyt ajatuksella, miten mukavaa olisi viipyä Berliinissä joskus vähän pidempään tai jopa asua siellä tovi. Kuitenkinjo viime talvena huomasin, miten mukavaa oli palata pikku-Kölniin mammuttimaisen Berliinin jälkeen. Nyt melkein kiljuin riemusta ajellessani junalla maan poikki kohti Reinin laaksoa. Tiesin, että minun ei seuravaana aamuna tarvitse matkustaa metrolla ja S-bahnalla ja väistellä muita kulkijoita ja pummeja ja hermostua siitä, että joka paikkaan on pitkä matka.

Sen sijaan hyppäisin pyörän selkään ja ajaisin 15 minuttia töihin. Se on aika, joka täällä yleensä riittää paikasta toiseen siirtymiseen. Taidan alkaa olla jo aika kiintynyt tähän kaupunkiin, joka vastaa kooltaan yhtä Berliinin asuinalueista. Muualla hyvä, kotona paras pätee näköjään jo suhteessani Saksan kaupunkeihin. 
Monday 1 December 2014

Jouluinen viikonloppu Kölnissä

Lähes täydellinen viikonloppu ja mistä se syntyy.

Perjantai
Perjantait ovat minulle opetuksettomia päiviä, mikä tarkoittaa valmistelua, järjestelyä ja tapaamisia, mutta yleensä saa keitellä kahvia työhuoneella ja tuumiskella seuraavaa viikkoa rauhassa. Sellainen perjantai sattui nytkin kohdalle. Töiden jälkeen kävin pikapikaa kotona, sillä edessä oli aikainen treffi-ilta. Ajelin alkuillasta metrolla pohjoiseen kaupunginosaan ja osallistuin matkalla keskusteluun matkalippujen hinnoista, työmatkakortista ja pummilla ajamisesta. Korostettakoon, että minulla oli taskussa ihan oikea automaatista ostettu lippu.

Poikaystävä saapui paikalle suoraan töistä, ja sitten kävimme kioskilla hakemassa oluet ja turkkilaisessa syömässä falafelit. Tässä on taas niitä asioita, joita Suomeen kaipaisi. Pari euroa maksava falafelit, eli salaatilla, kastikkeilla ja pyöryköillä täytetty leipä, joka riittää hyvin, jos nälkä ei ole massiivinen. Toinen asia on se, että elokuvateatterissa saa juoda alkoholia. Ei sillä, ettäkö sitä tarvitsisi aina olla kittaamassa, mutta kyllä tilkka viiniä oluthuikka elokuvateatteriin sopii. Vielä paremmalta se tietysti maistuu sellaisilla kahden istuttavilla kuhertelupaikoilla. (Niistä ja ensimmäisestä elokuvateatterikäynnistäni Hampurin syksyltä lisää täällä.)

Olimme menossa katsomaan elokuvaa Hunger Games: Mockingjay suomeksi Nälkä peli: Matkijanärhi (kuulostaa kököltä, sori vaan). En ole tällaisten sarjojen tai kyseisten kirjojen ystävä, mutta olen nähnyt kaksi ensimmäistä elokuvaa ja ajattelin, että tämä olisi varmasti oikein hyvää viihdettä perjantai-iltaan. Kevyttä viihdettä se ei kuitenkaan ole, sillä kyseessä on tieteisseikkailuelokuva, joka sijoittuu ankeaan diktatuuriin, jota hallitaan psykoterrorilla. Ei siitä sen enempää, mutta sen jälkeen, kun olin nähnyt ensimmäiset osat, heräsin eräänä yönä omaan huutooni. Elokuvan 3. osa on kuitenkin jo kevyempi, sillä alkuperäinen idea on muuttunut aika paljon ja asukkaiden kapina alkaa tuottaa hedelmää. Suosittelen ja jään odottelemaan päätösosaa.

Kotimatkalla valitsimme tietysti kahdesta reittivaihtoehdosta sen huonomman ja jumituimme  hyväksi toviksi pysäkkien väliin maan alle, sillä metron raideohjauksessa oli vikaa.

Lauantai
Lauantaina oli kello soimassa, sillä olin lähdössä joulu-teemaiseen workshopiin. Syksyllä alkanut Instagram-addiktioni on tuonut mukanaan paljon uusia ja mielenkiintoisia asioita blogeista museoihin ja muihin innostaviin juttuihin. Löysin erään blogin kautta Flying Fawn -nimisen kaupan ja heidän mainoksensa workshopiin. Ajattelin, että olisipa hauskaa tehdä jotain uutta, ja niinpä päädyin lauantaina askartelemaan ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Teimme kolme erilaista joulukorttia sekä pakkausjuttuja. Kyllähän se työstä käy, ja neljän tunnin jälkeen alkoi olla jo hieman vaikea keskittyä. Sitä edesauttanut se, että toinen ohjaaja oli Bayerista eli minun oli ajoittain vaikea ymmärtää häntä. Päivä oli kuitenkin mainio ja tulostakin syntyi.

Kuva Papier Tapirin blogista.
Olin aamulla ehtinyt huomata, että serkkuni, jota en ole nähnyt 13 vuoteen, oli  kirjoittanut ja kysynyt, ehtisinkö nähdä iltapäivällä. Hän olisi Kölnissä ja tarvitsisi seuraa odotellessaan tyttöystävää konferenssista. Puhelimeni on hieman lakkoillut emmekä onnistuneet päivän aikana pääsemään yhteyksiin. Workshopissa meni tunti odotettua pidempään, mutta kun olin lopulta kotona, soitin hänelle. Pahoittelin, ettei näkeminen taida onnistua, sillä minun pitää vielä jatkaa matkaa kohti Bonnia, sillä poikaystävän kaverilla on syntymäpäivät. Siinä jutellessamme hän tuli maininneeksi paikan, jossa sillä hetkellä on. Se sattui olemaan noin 500 metriä kodistani, joten tietysti hän tuli spontaanisti kylään. Keitimme kaffet, söimme suomalaisia ruispaloja ja päivitimme vuosien kuulumiset.

Siinä ohessa soitti muuten poikaystävä, ja sanoi, että ei tässä taidakaan olla kiire - hän oli kysellyt synttärisankarilta reittiohjeita ja saanut kuulla, että juhlat olivatkin olleet jo eilen... Hieman noloa, mutta lupasimme kuitenkin lähteä rääppiäisille. Kahvit tuli juotua ja serkku jatkoi matkaansa ja me pysäkille odottamaan ratikkaa. Lopulta tuli viesti, että jossain on tapahtunut onnettomuus eikä ole tietoa, milloin liikenne palautuu normaaliksi. Totesin, että tämä on merkki siitä, ettei kannata enää lähteä. Päivä oli ollut jo niin pitkä, että kirja, sohva ja lasi viiniä riittivät viimeiseksi viihdykkeeksi.

Sunnuntai
Olen tällä hetkellä osittaisessa home-evakossa, mutta sunnuntaina piti käydä kotona pesemässä pyykkiä ja järjestelemässä asioita, suihkuttamassa uusimmat homeläiskät.

Iltapäivällä oli vuorossa suomen kielen tunti. Pidämme poikaystävän ja saksalaisen ystävän kanssa pari kertaa kuussa suomi-treffejä, eli yritän opettaa pojille suomea. Ihan hyvin se sujuu, vaikka läksyt ovatkin lähes aina tekemättä. Sunnuntaina oli taas tapaamisen vuoro. Opetushetkestä tuli tällä kertaa aika lyhyt, sillä meillä oli kiire suomalaiseen joulubasaariin. Kölnin suomalainen seurakunta järjestää aina joulukuussa viikonlopunmittaisen basaarin, jonka tuotto käytetään seurakunnan toiminnan pyörittämiseen, mutta tilaisuus on myös ihana tuulahdus Suomea Kölnin pimeyteen.
Basaarista saa myös Marimekkoa ja Muumikamaa.
Saavuimme paikalle varsin myöhään, mutta ehdin ostaa lakuja ja juoda glögiä. Kävimme kahviossa syömässä rääppiäisiä ja osallistumassa arvontaan, ja sitten joku keksi vilkaista kellariin. Sehän ei ole suomalainen seurakunta eikä mikään, jolla ei ole kellarissa saunaa. Saunatiloihin on basaarin ajaksi rakennettu oluttupa. Yläkertaa oltiin jo sulkemassa, mutta koska meitä saapui paikalle iloinen yhdeksän hengen seurue, saimme jatkaa seurustelua kellarissa. Oli aika mainiota nautiskella suomalaista lonekeroa koivutapetin alla ja muistaa välillä olevansa kellarissa Kölnissä. Seuraavaksi meidän täytyy kyllä varata saunavuoro, vaikka olenkin kuullut, että ne ovat kovin suosittuja.

Tämä juttu lipsahti nyt aika pitkäksi, mutta pääasia oli kertoa, että viikonloppua oli monipuolinen ja erittäin onnistunut ja että ensimmäiset askeleet joulun suuntaan on nyt otettu. Seuraavat askeleet vievätkin sitten ensi viikonlopuksi Berliiniin ja toivottavasti myös saksalaisille joulutoreille.