Ihana Firenze!

Muistan joskus vuosia sitten harmitelleeni, että taisi tulla tehtyä vääränlainen ainevalinta, jos työn tai ammatin puolesta haikailisi ulkomaille. Suomen kieli ei ole vielä ehtinyt maailmankielen asemaan, joten tuskin sillä kauheasti siellä maailmalla tekee. No, eipä olisi juuri tarvinnut harmitella. Terveisiä työmatkalta Firenzestä!

Olen jostain syystä aina ollut enemmän kallellaan Espanjaan päin. Kieli soljuu korvissa, sangria kurkusta alas ja kaikki on leppoisaa. Mutta ne italialaiset! Jalkapalloilijat ovat oscarin arvoisia näyttelijöitä, kieli kuulostaa korvaan kovalta ja aggressiiviselta ja niillä tuntuu käyvän tunteet muutenkin aina kuumana. Miten väärässä olin tässäkin! Olen nyt kolmatta kertaa Italiassa ja poskeni lähinnä kramppaavat, kun minua vain hymyilyttää koko ajan.

Saavuin tiistaina Firenzen museolentokentän ainoalle kiitoradalle ja jatkoin sieltä matkaa taksilla keskustaan. Minulle ei ole vielä selvinnyt, sattuiko minulle joku poikkeustaksi vai onko täällä menossa joku kirjakampanja, sillä taksissa oli tarjolla korkeakirjallista luettavaa ajomatkan ajaksi. Italiankielinen Maupassat tuijotti minua koko matkan ajan samalla, kun kuljettaja puhui hansfreellä poikansa ja vaimonsa kanssa.

Olen käynyt kahtena iltana ulkona syömässä ja molemmilla kerroilla ruoka oli parempaa kun hyvää. Ravintolat aukeavat iltaisin klo 19.30, sillä kukaan ei mene syömään ennen iltakahdeksaa tai -yhdeksää. Toisen illan ruokapaikkana oli entinen työläisravintola. Siltä ajalta olivat peräisin tummat huonekalut ja ruokasysteemit. Nykyään tilassa toimii kasvisravintola, mutta systeemi oli säilytetty samana. Asiakkaat jättävät takit varaamaan istumapaikkaa ja sen jälkeen rynnitään tiskin kulmalle lukemaan liitutaulua, johon on kirjoitetu illan ruokalista.

Sitten jonotetaan kassalle, jota pitää paikan omistaja. Hän istui puisen kirjoituspöydän takana ja kirjoitti lapulle asiakkaan tilauksen ja rahasti sen samalla. Ihmettelin hitaasti liikkuvaa jonoa, kunnes huomasin harmaapartaisen miehen juttelemaan jokaisen asiakkaan kanssa: ensin keskustellaan illan ruokalistasta, sitten kuulumisista. Meiltäkin hän kyseli Suomesta ja alkoi kertoa juttuja Islannista, vaikka takana jono vain piteni. Turinan jälkeen kiikutimme tarjottimet ruokatiskille ja ojensimme tilauksen keittiöön. Lopulta palasimme puisen pöydän luo annoslautasten (pastaa munakoisolla ja ricotta-juustolla sekä toiselle papuja meksikolaisittain), viinikarahvin ja jälkiruokakakun kanssa. Ihmisiä lappasi sisään koko ajan vielä silloinkin, kun me olimme  nautiskelleet viininkin loppuun.

Tänään käytin aamupäivän kävelemällä kaupunkia ristiin rastiin ja kuvaamassa kortteleita. Vanha kaupunki oli täynnä turistiryhmiä ja Duomon jono kierteli kauas kulman taakse. Aurinko paistoi niin, että takin sai heittää olalle keikkumaan. Ensimmäisenä yönä minulle valkeni asia, johon en viime kerralla kiinnittänyt huomiota: Firenze on aika hiljainen kaupunki. Keskustassa ei ole raitiovaunuja ja monet kadut ovat vain jalankulkijoille. Raskasta liikennettä ei vanhaan kaupunkiin muuten mahtuisikaan, sillä kadut ovat kapeita ja jalkakäytävät vielä kapeampia. Tänään tajusin myös sen, että tämä kaupunki on todella keltainen ja roosan, hennon vaaleanpunainen. Hotellihuoneeni seinät ovat keltaiset, niin ovat myös talon ulkoseinät ja naapuritalo. Kaikissa taloissa on vihreät ikkunaluukut.

Ja mitä niihin tunneilmaiseviin italialaisiin tulee, jotenkin olen alkanut pitää näistä avoimista ja ystävällisistä, vaikka kieltään en edelleenkään juuri ymmärrä. Kuten ystäväni ja paikallisoppaani Lena sanoo, italialaiset ovat hyviä keksimään ongelmia mutta vielä parempia ratkaisemaan ne. Kaikkeen löytyy ratkaisu, vaikka se vaatisi puolen päivän neuvottelut ja tulisi lopulta yllättävältä taholta. Kölniä sanotaan Italian pohjoisimmaksi kaupungiksi, sillä siellä asuu paljon italialaisia mutta myös siksi, että Reininmaalaisten luonteenlaatu on lähellä italialaista. Suomalainen kölniläinenkin ilmeisesti sopeutuu eikä joudu täällä ulkomailla niin nopeasti kulttuurisokkiin.

Toki tässä on tullut töitäkin tehtyä. Olen virallisesti suomen kielen laitoksen vieraana ja opetan tällä viikolla suomalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Täytyy sanoa, että pää hieman höyryää, sillä opetuskielenä on englanti, mutta suurin osa materiaalistani on saksan- ja suomenkielistä. Ja yleisöni äidinkieleltään italian-, unkarin- ja vironkielistä. Eli lapset, jos haluatte turvallisen ja yksikielisen työympäristön, älkää alkako opiskella suomen kieltä.

Työmatkalla Firenzessä

Monet ystäväni ovat vuosia olleet Italia-faneja, mutta itse olen aina kääntynyt enemmän Espanjan puoleen. Italian kielikin kuulostaa niin agressiiviselta verrattuna mannerespanjalaiseen sössötykseen. Onhan siellä ruoka, maisemat ja jalkapallo, mutta myös Berlusconi ja mafia. Että enpä tiedä. Viime vuonna vitsistä alkunsa saanut projekti johti kuitenkin siihen, että kävin pari viikkoa sitten opetusvierailulla Firenzen yliopistossa. Tässä parhaat palat italialaisesta yliopistomaailmasta, sinulle lukija.

Säntilliseen saksalaiseen yliopistoelämään tottuneelle näyttäytyy italialainen meno kaaoksena. Kevätlukukausi oli jo menossa, mutta edelleenkään kaikista opetustiloista ei ollut varmuutta. Pidin lopulta yhden luentoni tietokoneluokassa. Kölnissä alkaa ensi viikolla kesälukukausi, ja toissaviikolla sähköpostiin saapui tieto ensi talvilukukauden kursseille varatuista opetustiloista. Jep jep.

Italiassa on viety akateemisen vartin käsite äärimmilleen. Kun kyselin aikatauluista, sain kuulla, että jokainen professori ja opettaja saa itse päättää, aloittaako tuntinsa tasalta vai vartin yli samoin kuin senkin, loppuuko tunti puolelta, varttia vaille vai jopa vasta tasalta. Opiskelijoiden on kuulemma vain opittava muistamaan, kuka tuntinsa mitenkin pitää ja suunniteltava aikataulunsa sen mukaan. Tämä johtaa siihen, että opiskelijoita saapuu tunnille myöhässä (mutta onko myöhässä, jos hyppää toisen opettajan aikatauluista toisen tuntiraamiin) ja lähtee tunnin loppupuolella ripotellen pois, jotta ehtivät seuraavalle kurssille. Sisäistin systeemin niin hyvin, että pidin toisena opetuspäivänä opiskelijoita tunnilla 15 minuuttia yliaikaa. Kukaan ei valittanut.

Mutta Italia voi myös yllättää. En ollut juuri stressannut sitä, että en onnistuisi opettamaan italialaisia englanniksi. Tunnettu tosiasiahan on, että italialaiset puhuvat hyvin - italiaa. Kyllähän minun englantini sinne riittäisi. Ensimmäisen opetustunnin aikana  tajuan, että opiskelijat puhuvat lähes parempaa englantia kuin minä. Tunnin jälkeen kuulen, että suurin osa paikallaolijoista opiskelee suomea/unkaria ja englantia. Onneksi en tiennyt tätä aikaisemmin.

Minulla oli viikon aikana useammin kuin kerran olo, että olen italialaisessa elokuvassa. Tiedättehän ne kevyet draamat, jossa riidellään ja rakastetaan ja loppukohtauksessa kaikki papattavat toistensa päälle mutta näyttävät silti hyvin onnellisilta. Odotin koko ajan, että kohta Fellini siirtää kameran paikkaa ja näyttää minulle, miten lavasteet on sijoitettu. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaikka viimeistään yliopiston kirjastossa vierailtuani olin varma, että tämä ei voi olla totta.

Rakennuksen välikerroksessa sijaitsee pieni fennougristiikan laitos.

Eräänä päivänä kävimme siis paikallisen kollegani kanssa etsimässä antiikkisesta kirjastorakennuksesta käännöstä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksesta. Etsintöihin kului puolisen tuntia ja niihin osallistui ainakin kuusi ihmistä. Kirjojen paikkoja oli kuulemma juuri siirretty, joten ennen lingvistiikan laitoksen (kyllä, tilanpuutteen vuoksi laitokset ja kirjastot toimivat limitysten) käytävässä sijainneet fennougristiikan kirjat olivat nyt hävinneet. Tai kukaan ei ainakaan ollut merkinnyt ylös sitä, mihin ne oli siirretty.

Kävimme ihmettelemässä hyllyjä, ja muutama lingvistiikan laitoksen työntekijäkin saapui levittelemään käsiään. Yksi seurasi meitä ihan vain uteliaisuuttaan koko loppuetsinnän ajan. Palasimme taas alakerran luukulle, jotta permanenttinainen voisi tarkistaa kirjan sijainnin vielä uudestaan koneelta. Hän neuvoi meitä palaamaan lingvistiikan käytävään ja katsomaan vähän tarkemmin. Mehän menimme, marssimme jonossa läpi pari muutakin kerrosta ja näimme lisää leviteltäviä käsiä ja kummeksuvia katseita (suomalaisia kirjoja, meilläkö?) ja palasimme lopulta taas alakertaan. Siellä meidän eteemme nostettiin ylpeänä - käännös Tuntemattomasta sotilaasta. 

Maassa maan tavalla, ja on hienoa, että monet asiat toimivat Saksassa varsin hyvin. Silti Saksassa koen olevani enemmänkin poliisisarjassa kuin elämänmakuisessa italialaisessa taidefilmissä.

Arno-joki