Usein sanotaan, etteivät suomalaiset juuri puhu. Eivät ainakaan tuntemattomien kanssa ja tutuillekin vain, jos on pakko. Olen ollut Suomessa viime perjantaista eli nyt kuudetta päivää, ja olen joutunut joka päivä keskustelemaan vieraiden ihmisten kanssa. Apua!
Aloitetaan junamatkoista. Siitä ensimmäisestä en ole ylpeä, sillä pyysin toiselta matkustajalta lentokenttäjunassa anteeksi saksaksi. Pääkopalla kestää tovi laskeutua maasta toiseen, vaikka jalat olisivat jo perillä. Lauantaina matkustin Lahdesta junalla Kokkolaan. Lähetän suuret kiitokset yliystävälliselle konduktöörille sekä vr:lle joustavuudesta. Lahdesta myöhässä tulleen Pendolinon ja Helsingistä matkaan lähteneen IC-junan risteyspaikaksi järjestettiin spontaanisti Kerava. Molemmat junat tekivät siellä ylimärääisen pysähdyksen, jotta matkustajat saatiin lennosta junasta toiseen.
Jo siinä oli aihetta kerrakseen puhuttavaksi matkustajien kesken. Lisäksi oli vessajono. Ravintolavaunun läheisyydellä ja lauantaipäivällä oli osuutta asiaan, mutta oli myös ihmisiä, jotka halusivat vain jutella. Olen ilmeisesti helposti lähestyttävä, sillä kuulin, että kuopiolainen on menossa Helsinkiin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ja pitää lentämisestä enemmän kuin junista. Samassa välikössä ihmeteltiin myös rinkkani kokoa, jonka alla olen kuin koppakuoriainen. Asemalaiturilla taas eräs rouva jutteli, että on ensimmäistä kertaa Keravalla.
Ajattelin, että täällä Pohjanmaalla saisi olla hiljaa ja rauhassa, mutta sekään ei ole onnistunut. Kaupan kassat ovat iloisia, joka paikassa kuulee kiitos ja ystävälliset hyvästelyt, elokuvateatterissa ihmetellään yhdessä katsojien paljoutta tai puutetta. Ihmiset ovat jopa jääneet pitämään minulle ovea auki. Kummallista kohteliaisuutta.
Eilen kävin kirjastossa etsimässä erästä tiettyä runokirjaa. Pyysin virkailijalta apua, koska en tunne taloa hyvin. Hän johdatti minut oikean hyllyn ääreen ja näytti samalla, että paitapuserosta puuttuu nappi, joka oli vielä aamulla ollut siinä. Minä tutkin runohyllyä, kun virkailija jatkoi, että nappi on varmaan pudonnut aamulla, kun hän pyyhki lumia auton katolta, joka on korkeammalla kuin tämä lainaustiski. Toivoin, että hänen nappinsa tulee löytymään yhtä helposti kuin etsimäni runokirja.
Vietin monta vuotta sitten kuukauden Sysmässä. Samassa residenssissä asunut espanjalainen kirjailija ehti sinä aikana tutustua moniin kyläläisiin. Hänestä tuntui, että ihmisillä olisi kova tarve jakaa ja puhua, kunhan vain löytäisivät seuraa. Kun tulppa on saatu auki, sieltä vyöryy yli kaikki.
Siltä minustakin on viime päivinä tuntunut. Kun lähestyy ihmisiä avoimesti ja kohteliaasti, saa nopeasti vastakaikua. Mietin, päädynkö näihin tilanteisiin, koska katson ihmisiä silmiin ja saatan lausahtaa kanssakulkijalle jonkin tilanteeseen sopivan sanan. En näytä siltä, että pelkään, jos minulle puhutaan. Olen asunut ulkomailla jo niin kauan, että koodini ei enää ole perisuomalainen.
Oletukseni siitä, että suomalaiset eivät puhu tai ota toisiaan huomioon, on tälläkin reissulla todistettu vääräksi.
Uskon, että asiassa on varmasti kyse myös pääkaupunkiseutu vastaan muu Suomi -asettelusta. Tuttava valittaa ajoittain vantaalaisesta mentaliteetista, joka on lähinnä hiljaa omiin varpaisiin tuijottamista. Sellaiseen en ole täällä kehä kolmosen ulkopuolella koskaan törmännyt.
%20(1).jpg)
.jpg)
.jpg)
