Friday 18 August 2017

Ettehän te vaan tiedä, kuka olen

Lentokone toi minut keskiviikkona töyssyisen Itämeren yli takaisin Saksaan. Istuin rinkkani kanssa Kölnin U-bahnassa ja katselin kaupunkimaisemaa. Se tuntuu Suomen luonnon ja vihreän ympäristön jälkeen aina hieman kovalta. Ihmisiä on monenlaisia, ja asemien nurkissa pyörii myös niitä yhteiskunnasta pudonneita. Kuitenkin kotiin on aina kiva palata. Mietin miksi.

Silloin se napsahti. Anonymiteetti. En ollut koskaan aikaisemmin tajunnut, mutta yksi syy asua ulkomailla ja suurkaupungissa on tietynlainen tuntemattomuus ja vieraus.
Lapsuus maalaispitäjässä pastorin ja opettajan lapsena oli näkyvällä paikalla olemista. Kaikki tiesivät, kenen tyttö olet, tai ainakin he tiesivät, kenestä puhut, kun puhuit vanhemmistasi. Tässä oli sekä hyviä että huonoja puolia. Olin yläasteaikana lapsiavustajana Lahden kaupunginteatterissa, ja poissaoloihini suhtauduttiin hyvin rennosti. Toimitin opettajainhuoneen seinälle listan näytöspäivistä ja siihen luotettiin. Olin pois yhtä paljon kuin pahin lintsari, mutta se ei koskaan ollut ongelma.

Yksi syy valita lukio suuremmalta paikkakunnalta oli halu pärjätä omillaan ja olla kuten muutkin, anonyymi. 

Aluksi koitti ongelmia. Kun olin tanssijuttujen takia poissa, niistä alettiin yhtäkkiä nipottaa. Tajusin, että täällä ei voi mennä taustansa turvin, vaan uudessa ympäristössä minun on itse voitettava opettajien luottamus. Sillä, kenen tyttöjä olen, ei ollut mitään merkitystä. Abiluokalla myhäilin tyytyväisenä, kun sain arvostusta sen perusteella, kuka ja mitä olen, eikä siksi, mistä tulen.
Tarpeeksi suuressa kaupungissa pyörii niin paljon ihmisiä, ettei kukaan ehdi huomata, kuka sinä olet ja mitä siellä teet. Kölnissä on noin miljoona ihmistä, ja varmaan toinen miljoona menee päivittäin junalla kaupungin läpi tai kuluttaa turistina Tuomiokirkon kivisiä lattioita. Yliopistolla kulkee tuhansia opiskelijoita, joten samat naamat tulevat kampuksella harvoin vastaan.

Se on ihanaa, mutta toki myös kylmää.

Muistelen lämmöllä lapsuuden kyläyhteisöä, jossa pelkkä postilaatikolla käyminen saattoi olla sosiaalinen kokemus. Samat naapurit vuosikymmenestä toiseen ovat sekä uhka että mahdollisuus. Pihoilta kaikuu kaikenlaista tai ainakin ikkunasta näkee, että jaahas, taas on uusi auto tai nainen tai koira. Ja juttuja kulkee.

Suomessa minua nauratti kovasti, kun kuulin maaseudun kotiäitien harrastuksesta. Illan hämärässä he googlettavat kylän taloja ja tutkivat, onko joku tullut myyntiin. Jos tuttuja taloja tulee vastaan, alkaa spekulointi. Onkohan siellä ero vai muutto uuteen tai suurempaan? Puhelimet käyvät kuumana ja taas kulkee juttuja.

Täällä kaupungissa en tiedä naapuritaloistamme mitään, joten hyvinkin lähellä voi olla suuria draamoja, joista minulla ei ole käsitystä. Spekuloida voi tosin aina. Mutta juttuja ei juuri kulje, ainakaan naapureista. Toki vilkaisen päivittäin, onko vastapäisen talon pariskunta kotona tai ovatko verhot alhaalla vai ylhäällä, mutta katu pitää meidät toisillemme vieraina.
Suureen kaupunkiin ja tuntemattomuuteen voi hukkua, mutta niistä on myös paljon apua. Olen tässä vieraskielisessä ympäristössä joka tapauksessa aina ulkopuolinen. Siitä on kirjoittajalle hyötyä, sillä voin käpertyä oman kieleni suojaan ja kulkea omassa kuplassani. Erityisesti kirjoittamispäivinä koen sen tarpeelliseksi.

Joku suomalainen kirjailija (Pirkko Saisio?) totesi joskus, että kirjoittaa parhaiten ulkomailla tai ainakin poissa Helsingistä. Allekirjoitan tämän täysin. Nyt kahden iloisen ja ylisosiaalisen Suomi-viikon jälkeen olen taas valmis hiljentymään kirjoittamisen äärelle ja sukeltamaan kaupungin antaman anonymiteetin suojaan.

**Kuvat Turusta Wäinö Aaltosen museon Jacob Hashimoto -näyttelystä
8 comments on "Ettehän te vaan tiedä, kuka olen"
  1. Allekirjoitan. Jo lapsena kärsin maalla pikkukylässä asuessani siitä, että kaikki tunsivat toisensa - tai ainakin luulivat tuntevansa. En yhtään pidä siitä ihmisten arvottamisesta taustan ja kotiolojen tai menneiden virheiden kautta. Onhan siitä toki ehkä jotain iloakin, että kaikki tuntevat toisensa, mutta pidän silti enemmän kaupunkien suomasta anonyymiydestä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Aivan totta! Maaseudulla merkitsevää on juuri se, mistä perheestä ollaan, ja jo sen kautta lyödään joku leima. Valitettavasti tätä näkee myös koulumaailmassa: kun opettajat tuntevat perheen muut vesat, voivat odotukset uutta yksilöä kohtaan olla jo ennakkoon päätetyt... Mutta kuten sanoit, tuntemisessa on hyviäkin puolia :)

      Delete
  2. Sama täällä. Maalla pienessä paikassa kasvaneena minua ahdisti, että kaikki tunsivat toisensa, tuntui kuin olisi ollut "läpinäkyvä". Kun yo:n jälkeen muutin Kölniin, vapauden tunne oli mahtava. Vaikka sitten asuinpaikka on usein vaihtunut, on se aina ollut iso kaupunki.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Juuri näin! Aluksi tuntui kummalliselta, kun koko ajan ei tullutkaan tuttuja vastaan vaan ihmisten vilinä oli loputon. Mutta vapauttavaa se juurikin on :)

      Delete
  3. Oivallisia havaintoja. Pitävät varmasti paikkansa. Olen lapsuuteni ja nuoruuteni viettänyt kaupungeissa, mutta opiskeluaikana asuin tovin ihan pikkukaupungissa ja törmäsin siellä tähän "kaikki tuntevat kaikki" -ilmiöön. Se tuntui silloin tosi oudolta, koska olin se "uusi ja vieras", jota tuijotettiin.

    Tykkäsin muuten tosi kovin tuosta WAM:n Jacob Hashimoton näyttelystä. Ihania värejä!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ero maaseudun ja kaupungin välillä on tosiaan suuri, mutta Suomessa on niin paljon pikkukaupunkeja, joissa anonymiteetti ei säily. Uusi kasvo on heti silmätikku, niinhän se menee...

      Tuo näyttely oli aivan mieletön! Makasin kummitytön kanssa säkkituolissa ja ihmettelin. Kauhea homma siinä on kyllä ollut :D

      Delete
  4. Tutulta kuulostaa minunkin korviini. Sanotaanko näin, että pienehkössä kaupungissa ei ollut aina kovin rentoa olla lapsi tai varsinkaan teini, kun vanhemmat sattuivat olemaan yläasteen opettajia (eri koulussa kuin mitä itse kävin, onneksi!). Asiasta oli parempi olla visusti hiljaa, jos joskus sattui käymään niin hyvä tuuri, että kaikki eivät perhetaustaani jo tienneet, koska kaiken maailman alatyyliset vitsit ja nälvimiset aiheeseen liittyen tulivat aivan liian tutuiksi vuosien varrella. Kärjistäen voikin sanoa, että oikeastaan koko nuoruus meni sitä kaunista päivää odottaessa, että pääsisin muuttamaan Helsinkiin, jossa kukaan ei olisi juoruamassa ja kyttäämässä. Olenkin viihtynyt erinomaisesti. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä säästyin onneksi nälvimiseltä ja kaikenlaiselta kiusanteolta. Enemmänkin se oli sellaista hiljaista etäisyyden ottoa. Toisaalta meillä oli yläasteella tosi kiva tyttöporukka ja aikani kului niissä tanssi- ja teatterihommissa, että en edes kaivannut muuta. Eräs paras ystäväni oli kahden koulumme opettajan tytär, mutta ei häntäkään siitä kiusattu. Me oltiin varmaan se tosi epäcooli porukka, mutta hauskaa meillä silti oli :D Lukio oli silti erittäin vapauttava kokemus.

      Delete

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?