Thursday, 11 September 2014

Lasten aika on erilaista kuin aikuisten

Minusta on tullut taivaan tuijottelija ja ajan päivittelijä. Nykyinen asuntoni mahdollistaa erinomaisesti kyseiset harrastukset. Näen ylimmän kerroksen asunnostani naapuritalojen kattojen ylle, ja sinne punaisten tiilien taakse aurinkokin laskee. Keittiön kellosta tarkkailen, että joka ilta aikaisemmin. Tämä ei kuitenkaan ole vain syysharrastus; kesälomallakin kulutin viikon mökillä niska kenossa ihmetellen iltojen värejä.

Ajan päivittelijä minusta on tullut vanhemmiten ja hieman varkain. Varsinkin nyt, kun asuu ulkomailla, asettuvat fyysiset ja ajalliset ulottuvuudet uusiin mittakaavoihin. Muistan lapsena ihmetelleeni ulkomailla asuneita tätejäni, jotka aloittivat vuosittaisen kyläilyreissun päivittelemällä, miten me lapset olemme taas kasvaneet. Nyt olen itse juuri tuo kyseinen täti.
Hafencity, Hampuri.
Toinen siskoni asuu Pohjanmaalla, ja meillä on sellainen tavoite, että yritämme nähdä edes kerran vuodessa. Reissuni ehtii usein vain Etelä-Suomeen, joten tapaamisia saa tosiaan suunnitella. Toisinaan ne onnistuvat hyvinkin. Tänä vuonna olemme nähneet jo kahteen otteeseen ja kolmena eri päivänä. Tahti kiihtyy.

Meissähän ei niin muutoksia näy, mutta siskon lapsen kasvukäyrä osoittaa, että edellisestä kerrasta on jo aikaa. Ja päivittelinkö sitä? No tietysti!

Aikuisten aika on muutenkin erilaista kuin lasten. Lapsena aikaan ei kiinnittänyt huomiota, paitsi silloin, kun se eteni liian hitaasti, mitä tapahtui aina ennen kesälomaa tai joulua.  Kaikki kiva vaati pitkän ja malttamattoman odotuksen, ja kaikki hauska meni aina liian nopeasti. Vaikka harvoinpa lapset valittavat, että aika kuluisi liian äkkiä tai että toivoisi ajan menevän hitaammin, ettei vain tarvitsisi kasvaa.

Eräs lapsi perusteli muuten hiljan, että hän on juuri oikean kokoinen ja ikäinen, sillä hänen pepussaan ei vielä kasva karvaa. Ehkä hieman asian vierestä mutta kyllä nauratti.

Aika on kuminauha. Se venyy, kiristyy ja löystyy aina tilanteen mukaan. Itse huomaan peittäväni kaikkeen touhuun sen tosiasian, että korvan alla tikittää koko ajan kello. Pelkään, että aika menee liian nopeasti enkä ehdi tekemään kaikkea, mitä haluan. Tätä lyhyttä elämää menee hukkaan, jos en muista olla tehokas ja täyttää kalenteria. Nykyään sitä ei juuri tarvitse täyttää, kun tuppaa täyttymään ihan itsestäänkin.

Toisaalta, mitä enemmän tekee, sitä enemmän kuminauha venyy, ja lopulta ajantunne häviää kokonaan. Reissuja ja tapaamisia sunnitellaan kuukausien päähän, silti ne koittavat jo aivan juuri. Jos joku kysyy, mitä tein viime toukokuussa, en enää muista, koska koko ajan tapahtuu niin paljon.

Lopultahan on kuitenkin onneksi niin, että päivä tulee ja päivä menee, aurinko nousee ja laskee oman aikataulunsa mukaan, eikä yksi pieni tallaaja voi siihen vaikuttaa. Mutta kun sen päivittely on vaan niin mukavaa...

Olen siis pahoillani kaiki te kasvuiässä olevat sukulaisten, ystävien ja tuttavien lapset. Täältä se täti kohta taas tulee ja muistaa ihmetellä, miten sitä on taas kasvettu, ja kysellä, millä luokalla sitä taas ollaankaan. Ai, sinä olet vasta kolme, no ehtiihän sinne kouluun vielä. Äkkiä sekin aika sitten koittaa. Ja äkkiä se koulutaivalkin on taputeltu, vaikka silloin koululaisena se tuntui jatkuvan ikuisuuden eikä loppuvan ikinä.

Be First to Post Comment !
Post a comment

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?