Saturday, 8 November 2014

Viikonloppu Lyypekissä

Yhdeksän elokuvaa, kolme aamiaista, useita laseja valkoviiniä, muutamia oluita, kolmen menyyn illallinen ja erinomaista seuraa. Siinä sivussa oululaisia lukiolaisia, aurinkoisia terasseja ja hyviä yöunia. Siinä tiivistettynä viime viikonlopun todellisuuspakomatka Lübeckiin. Idyllinen hansakaupunki tarjoaa näyttävät puitteet Nordische Filmtagelle, elokuvafestarille, joka järjestetään joka vuosi marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna. Tämän vuotinen tapahtuma oli vuorossaan jo 56. mutta minulle vasta toinen.



Olin viime vuonna erittäin vaikuttunut niin itse tapahtumasta kuin kaupungista ylipäänsä. Mutta täytyy sanoa, että jos tämä vuosi olisi ollut ensimmäiseni, en tiedä, palaisinko halusta tulla uudestaan. Ilmat olivat viime viikonloppuna koko Saksassa aurinkoiset ja vallan mainiot ja Lübeck on ehdottoman kaunis ja vierailun arvoinen kaupunki. Ongelmana olivat kuitenkin elokuvat.

Tämän vuoden elokuvatarjonta jäi valitettavasti vain keskinkertaiseksi eikä päässyt lähellekään viime vuoden tasoa ja iloisia yllätyksiä, kuten kuumien suomalaisten näyttelijöiden näkemistä. (Tommi Korpela!) Tällä kertaa en nähnyt yhtäkään suomalaista julkimoa enkä elokuvaa, joka jäisi kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Edes dokumenttipuoli ei sävähdyttänyt, vaikka suomalainen itsemurha-aiheinen raina palkittiinkin lopulta vuoden parhaana dokkarina.
Yleisö odottaa Roy Anderssonin uusimman elokuvan alkua.
Aloitimme viikonlopun torstain myöhäisillassa. Paloimme halusta nähdä elokuvan, joka on kolmas Färsaarilla ikinä tehty. Lisättälöön tähän, että kyllä siellä elokuvia tehdään, mutta ne menevät yleensä tanskalaisten nimiin ja tukia on vaikea saada. Edellisestä elokuvasta onkin kulunut jo kymmenen vuotta. Ohjaaja sanoi haastattelussa ennen filmin alkua, että tämä on visuaalisesti täydellisin elokuva, jonka hän on tehnyt. Sama tekijä on siis vastuussa näistä edellisistäkin Färsaarten elokuvista. Anteeksi vain ohjaaja, mutta emme kestäneet katsoa elokuvaa loppuun vaan lähdimme sieltä kesken pois. Kamppailin 50 minuuttia, mutta kun takaamme poistui pari ihmistä, ehdotin seuralaiselleni, että lähdetään mekin. Sitä seurasi joukkopako. Jäimme salin ulkopuolelle puistelemaan päitämme muutamien muidenkin hämmentyneiden katsojien kanssa ja totesimme, että mikä tahansa on tämän jälkeen parempi.


Päivät kuluivat varsin nopeasti elokuvasalista toiseen siirtyessä, mutta mikään elokuva ei valitettavasti ollut tajuntaa räjäyttävä, vaikka toki kaikki olivat tätä alkua parempia. Tässä kuitenkin muutama parhaiten mieleeni jäänyt, siis tuon Färsaarelaisen lisäksi. Siitä toipumiseen menee vielä tovi.


Aikuisten poika oli paras suomalainen raina, jonka näin, ja aion hankkia sen laitoksemme kirjastoon dvd:nä. Itkin elokuvan aikana neljä kertaa, nauroin vielä useammin ja ajattelin, että tässä on sellaista samaa kuin ranskalaisissa indie-elokuvissa: Hieman rankka tarina, mutta hassuja sivuhenkilöitä ja juonteita, jotka eivät johda mihinkään mutta ovat tosi huvittavia. Tarina kertoo Oliverista, joka menettää vanhempansa auto-onnettomuudessa. Poika yrittää todistaa, ettei isä ajanut ylinopeutta ja pukee surunsa kaikenlaisiin sijaistoimintoihin. Tarinaan liittyy myös vanha elokuvateatteri, kulkuri, jotka näyttelee Kari Hietalahti, yksi avioliittokriisi ja Suomen kuvalehti. Suosittelen ehdottomasti! Aiheestaan huolimatta tämä lukeutuu sellaisiin hyvänmielen elokuviin.

Elokuvan trailerin löydät täältä:

Viime vuonna ihastelin tanskalaisia elokuvia, tänä vuonna innostuin islantilaisista. Paris des Nordens on mainio pieni komedia, joka sijoittuu pieneen kylään Länsi-Islantiin. Tiivistetysti voisi sanoa, että elokuvassa on isä, poika, terassin rakentaminen ja nainen. Ainiin, koira myös. Näin oli elokuvan ohjaaja tiivistänyt ideansa käsikirjoittajalle. On elokuvassa myös AA-kerho, portugalin opiskelua ja jalkapalloa. Odottelen tällä hetkellä, että elokuvan soundtrack tulisi spotifyihin, sillä sen verran hyvästä menosta on kysymys. Alla sekä traileri että rainan tunnusbiisi.









Kuten kaikilla itsensä vakavasti ottavilla filmifestareilla myös Lübeckissä jaetaan palkintoja. Yleisöpalkinnon ja muiden lisäksi jaetaan se suurin ja arvokkain eli NDR Filmpreis, joka on arvoltaan 12 500 euroa. Sen voitti tänä vuonna islantilainen Vonarstræti, saksaksi die Strasse der Hoffnung. Kyllä, voin allekirjoittaa palkinnon, vaikka elokuvalle olisikin tehnyt hyvää, jos sitä olisi vähän lyhennetty. Asia tuli jo selväksi ja katsoja pystyi päättelemään ilman, että kaikkea piti alleviivata.

Tarina kertoo talouskriisin jälkeisestä Islannista kolmen protagonistin avulla. Alkoholisoitunut kirjailija, nuori opettaja ja uraputkeen päässyt pankkiiri kamppailevat erilaisten ongelmien kanssa, mutta heidän polkunsa risteävät, mikä tuo mukanaan sekä helpotusta että uusia ongelmia. Elokuvassa eräs päähenkilö vakuuttelee uskollisuuttaan vaimolleen, vaikka katsojat ovat juuri nähneet, mitä työmatkalla tapahtui. Eräs nainen yleisöstä purkahti niin raikuvaan nauruun, että koko katsojakunnan oli pakko yhtyä siihen, ja elokuva sai hetkeksi aivan uusia sävyjä. Juryn mukaan teos tarjoaa draamaa, joka on monitahoinen kuin romaani, ja se pitää kyllä paikkansa. Kevyt se ei tietenkään ole ja siis liian pitkäksi leikattu.



Viikonloppu jätti siis hieman hämmentyneen tunnelman, mikä ei kuitenkaan vaikuta siihen, ettenkö ensi vuonna taas saapuisi paikalle. Vuodet ovat näemmä erilaisia. Kuulin sivukorvalla, miten joku kehui Juurakon Huldaa ja Komissario Palmua, jotka esitettiin Retrospektiivi-sarjassa. Luulen, että monille viikonloppu oli mielenkiintoinen ja tarjosi uusia näkökulmia, vaikka itse en vaikuttunutkaan Ehkäpä ensi vuonna on taas minun vuoroni yllättyä ja vaikuttua.

Be First to Post Comment !
Post a comment

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?