Friday, 20 February 2015

Sairauspäivä numero 5.

Tein juuri uuden ennäykseni. Olin yhdeksän ja puoli kuukautta ilman flunssia tai muita tautitartuntoja. Olin talvilukukaudella ainoa, joka oli kaikkien kurssieni kaikilla tunneilla paikalla, sillä opiskelijoiden kesken kiersi parikin flunssa-aaltoa. Ennätyksjahtini kuitenkin katkesi viime maanantaina, minkä jälkeen olen viettänyt viisi päivää tässä. En kuitenkaan enää makaa peiton alla vaan istun päiväpeiton päällä. Seuraavassa matkani 35,4:stä 38,8:an ja takaisin.

Kaikki lähti siitä, että Kölnissä juhlittiin karnevaaleja viime viikonloppuna. Kuusipäiväinen hulabaloo on aika kovaa hommaa eikä mitään amatöörien ja ulkomaalaisten touhua. Huomasin sunnuntaina pientä kurkkukipua, mutta se ei estänyt minua lähtemästä kadulle maanantaina. Rosenmontagzug - Ruusumaanantain paraati on vuoden kohokohta, joka kerää kaupunkiin miljoona juhlijaa. Olin viimeksi seuraamassa sitä kolme vuotta sitten, ja silloin jäi harmittamaan, etten onnistunut saamaan kulkueesta kiinni kunnon karkkilaatikoita. Tänä vuonna pääsin tavoitteeseeni ja sain jopa kaksi Toffifee-rasiaa. Sen jälkeen palasin kotiin ja kaaduin sänkyyn.

Ensimmäisen illan vietin kylmässä aallossa, jonka katkaisi vain poikaystävän tervehdyskäynti. Hän oli hieman kiukkuinen, sillä kunnon ihmisenä hän joutui tietysti työskentelemään kaikki karnevaalipäivät, kun eräät taas nauttivat (lukukausi)lomasta ja sen suomista (karnevaali)vapauksista. Ja kaiken jälkeen hän on kuitenkin se, joka joutuu hoitamaan jälkipyykin, kuten lämmittämään sairaalle ruokaa ja kuskaamaan lääkkeitä. Työnsin nenäni peiton alta, ja sanoin, että ottaa keittiöstä kiitokseksi mukaansa FC Köln -suklaalevyn, jonka ystävällisesti poimin hänelle kulkueesta. Nukahdan, kun lämpötila on 38,8 asteessa.

Tiistaina tajua, että tauti ei todennäköisesti taltu kovin pian, joten teen poikaystävälle kauppa- ja lääkelistan. Päivitän tilanteen myös töihin ja lupaan ilmoitella taudin kehityksestä. Katson päivän aikana New Girlin 4. tuotantokauden läpi ja ihmettelen vuokraemännältä tullutta tekstiviesti. Poikaystävä tuo illalla ruuat, mutta jotenkin listan jukurtti ja kaurahiutaleet ovat muuttuneet matkan varrella mysliksi. Vuokraemäntä soittaa onneksi juuri, kun mies on kylässä, sillä itse en kykene puhumaan. Selviää, että seuraavana aamuna tulee joku tyyppi ottamaan legionella-bakteerinäytteitä. Se ei kuitenkaan selviä, että miksi juuri nyt ja mitä varten. Lupaan avata oven, jos pääsen sängystä ylös. Nukahdan klo 19 ja nukun katkonaisesti aamuun asti. Totean jossain vaiheessa yötä, että kuumelääkkeen vaikutusaika on varsin tarkat 8 tuntia.

Käyn keskiviikkoaamuna pesemässä hiukset, vaihdan lakanat ja tuuletan, kun asuntoon kerran on tulossa vieraita miehiä. Tyyppi on ovella, ennen kuin ehdin suihkun jälkeen pukea päälle, mutta meneekin ensin naapuriin. Näytteenotto kestää 2 minuuttia eikä sitä edes oteta keittiöstä, vaikka olin järjestänyt tiskit siisteihin kasoihin altaan reunoille. Puuroa odotellessa tiskaan pari kuppia, ehkä näyttääkseni, että minusta vielä on johonkin, tai ehkä siksi, että kaikki kupit tosiaan ovat siellä tiskissä. Palaan sänkyyn ja valmistaudun seuraavaan kuumeaaltoon.

Iltapäivällä havahdun kummallisiin uniin ja mietin surullisena, etten ehkä enää koskaan osaa tai jaksa kirjoittaa yhtään järkevää ajatusta. Että aivoni ovat varmasti jo kiehuneet. Huomaan ajankulun lähinnä siitä, että puhelimen ja tietokoneen akku loppuvat säännöllisin väliajoin. Otan seuraavan lääkkeen ja painan seuraavan episodin uudesta lempisarjastani Breaking Badistä käyntiin. Aivot, ehkä löydän ne huomenna.

Torstaina havahdun hyvin nukutun yön jälkeen siihen, että lämpötila on vain 37 astetta. Aamupalan jälkeen yllätän itseni ja kirjoitan puoli tuntia työsähköposteja. Sen jälkeen olen niin väsynyt, että otan päiväunet, ja lopun päivää vietän kriminaalin kemianopettajan parissa. Ulkona on aurinkoinen päivä, joten pidän verhot kiinni. Kirkkaus häiritsee läppärin ruudun näkyvyyttä.

Illalla huomaan olevani nälkäinen ja alan haaveilla kunnon ruuasta. Edellisiltoina olen lämmittänyt poikaystävän tuomaa valmispastapataa, mutta jotenkin se ei oikein maistu. Saan yksityisen kotiinkuljetuksen thaimaalaisesta ja hetkeksi seuraa. Tajuan, etten ole puhunut sanaakaan melkein kahteen vuorokauteen.

Nyt on menossa sairauspäivä numero 5, joka on selvästi jo toipilaspäivä. Tämän viikon plussia ja miinuksia miettiessäni täytyy todeta, että tällainen pakkolepo- ja aivot narikkaan -viikko on joskus todella tervetullut. En ole kuunnellut musiikkia enkä juuri puhunut, joten tämähän on kuin hiljaisuuden retriitti. Positiivista on myös kunnollinen palautuminen karnevaaleista ja rauhallinen laskeutuminen paastonaikaan. Miinuspuolia ovat tietysti palelu, heikotus, särky ja väsymys sekä yksi peruuntunut viikonloppumatka Berliiniin.

Tämän kirjoitettuani suunnittelen lähteväni asunnosta ensimmäistä kertaa sitten maanantaiaamupäivän. Vamistelen täsmäiskua postiin ja roskakatokseen, mutta ihmisten näkeminen hieman hirvittää. Voi tosin käydä niin, että avaan ulko-oven, katson hissittömän talon 5. kerroksesta rappukäytävään ja totean, että vuori on vielä tänään liian korkea kiivettäväksi. Lämpötila 35,4.
Be First to Post Comment !
Post a comment

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?