Friday, 12 February 2021

Onnellisuus

Saksassa on päätetty venyttää tiukkoja korona-rajoituksia jälleen kolmella viikolla eteenpäin. Kölnissä on viimeksi voinut käydä ravintolassa, elokuvissa tai kuntosalilla lokakuussa ja koulussa, kirjastossa tai kampaajalla joulukuun alussa. Ympäröivästä pandemiasta huolimatta olen tällä viikolla havahtunut siihen, miten onnellinen olen.


Että onneen ei tarvita paljonkaan. 


Tämä pandemia on ajoittunut elämässäni siinä mielessä hyvään kohtaan, että olin ensimmäisen lockdownin vanhempainvapaalla ja tämän toisen olen tehnyt freelancerinä töitä, jotka tekisin samalla tavalla, vaikka maailma olisi normaali. Meillä on ollut tuuria, sillä lapsi on pienessä perhepäivähoitoryhmässä ja saa mennä joka päivä hoitoon, vaikka päiväkotien toimintaa rajoitetaan.

Yksi onnellisuuden aiheeni onkin juuri työ. Olen tällä viikolla kävellyt kirpeässä pakkasessa auringon aamusäteiden valaisemia katuja työhuoneelle kirjoittamaan ja ihmetellyt, että tosiaan saan tehdä niin. Nyt kirjan ollessa loppusuoralla todella rakastan työtäni ja tuntuu lähes etuoikeutetulta voida sanoa niin. Osa ajastani menee toki myös opetustöissä, sillä pelkällä kirjailijuudella ei elä. Päiväni jakautuvatkin kolmeen: kirjoittamiseen, Toivon viihdyttämiseen ja illan opetustunteihin. Vapaa-ajan ongelmia ei ole.


Toinen syy valoisaan mieleen ovat parantuneet yöunet. Saan nukkua useamman kerran viikossa ilman yöherätystä, ja vaikka se samalla tarkoittaa aikaisia aamuja, elämä tuntuu keveämmältä. Aamuja helpottaa myös lisääntynyt valo, kolmas asia, joka on ilahduttanut minua tällä viikolla. En ole koskaan ollut niitä, jotka sekoavat keväästä, mutta kaatosateen jälkeen jokainen aurinkoinen päivä tuntuu lahjalta. Kirkkaus jatkuu pidempään myös iltapäivällä, ja vireystaso on aivan eri kuin kuukausi sitten. Tykkään!

Ehkä tärkein syy onnellisuuteeni on kuitenkin oma kuplani. Miehen kanssa on menossa sellainen vaihe, jossa toiselle haluaa olla armollinen ja kiltti ja huvittaa pussailla, vaikka poika takertuukin silloin jalkaan ja tahtoo mukaan kimppahaliin. Poika on vekkulissa vaiheessa ja elämä puhumaan opettelevan aktiivisen taaperon kanssa sopii minulle paremmin kuin vauvavuosi. Toivosta tulee joka päivä tärkeämpi ja rakkaampi ja tuntuu, että me kolme olemme löytäneet tapamme olla yhdessä perhe. 


Korona-aika rajoittaa kontakteja, mutta elämään kuuluu myös muutama ystävä, joita tapaan säännöllisesti, sekä perheenjäsenet ja ihmiset, joiden kanssa pidetään yhteyttä virtuaalisesti. Välillä kaipaan aivan tavallisia asioita, kuten kirjastoa, kahvilassa käyntiä tai sitä, ettei jokainen sosiaalinen tilanne vaatisi tarkkaa riskianalyysiä. En kuitenkaan enää jaksa valittaa ja päivitellä tilannetta, johon ei voi vaikuttaa, vaan haluan keskittyä hyvään niiden raamien sisällä, mitkä nyt ovat mahdollisia.

Asioiden arvo kirkastuu, kun ympäriltä riisutaan turha sälä. Meidän kuplassamme on kaikki hyvin, ja sitä tosiaan arvostaa tässä hullussa maailmassa.

P.S. Kuvat päivittäisen työmatkani varrelta.


Mikä tekee sinut onnelliseksi juuri nyt?


Be First to Post Comment !
Post a comment

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?