Muistojen muumimukit

 

Kävin hiljattain kellarissa etsimässä tiettyä pientä laatikkoa. Pakkasin muumimukit nimittäin pois käytöstä viitisen vuotta sitten. Ostin tilalle saksansuomalaiselta tuttavalta uudet Marimekon kupit, jotka hän oli hankkinut korvaamaan keittiön muumimukit, mutta lapset olivatkin halunneet vielä pitäytyä niissä. Nyt minäkin siis ajattelin, että lapsen voisi olla kiva alkaa käyttää näitä värikkäitä kuppeja. 

 

Muutama viime vuosina saatu muki on ollut käyttökuppien joukossa, kuten nekin emalikupit, jotka hankin korona-aikaan. Kölnissä oli tiukemmat säännöt kuin monessa paikassa Suomessa ja ystäviä tavattiin pitkään lähinnä puistoissa ja leikkipaikoilla. Kahvia juotiin niin usein ulkona, että hankin sitä varten muutaman rikkoutumattoman mukin, jotta ei aina tarvinnut pakata muovia mukaan. 

Laatikko oli ajatunut tavaroiden seassa varsin pitkälle kellarin hämärään (meillä on inhottava ja sotkuinen lämmin varastotila kellarissa, josta sammuvat valotkin  kesken, jos siellä koluaa liian kauan). Kannoin ruskean pahvilaatikon yläkertaan ja aloin availla kuppeja paperikääröistä. Mieleen läikähti lämpö kuin olisi tavannut vanhan kaivatun ystävän.

 

Mutta mitä ihmettä. Vaikka käänsin koko laatikon ympäri, en löytänyt yhtä tiettyä keltaista pikkumyymukia. Olin  aivan varma, että minulla on tai on ollut sellainen. Onkohan se mennyt joskus rikki? Eihän kukaan kai mene hämärään kellarivarastoon penkomaan tasan yhtä laatikkoa ja ota sieltä mukaansa vain yhtä tiettyä mukia?

Nyt mukit ovat keittiössä ja on tietysti käynyt niin, että minä käytän niitä mutta lapsi ei.

Mukit ovat saaneet mieleni nostalgiseksi: käytön myötä ajatuksiin on alkanut palautua hetkiä, joihin muumimukit ovat kuuluneet. Minulla ei ole niitä kovin montaa, sillä en koskaan ole varsinaisesti harrastanut kyseisten esineiden keräilyä enkä aivan täysin ymmärrä kyseisen esineen ympärillä pyörivää keräilyhössötystä. Tällä hetkellä tosin yritän kuumeisesti metsästää erästä tiettyä kuppia, jonka ystävän yksivuotias meni rikkomaan. En kuitenkaan ole valmis maksamaan siitä ihan mitä tahansa, vaikka kyseessä miten olisi ollut lempimuki.

 

Minulla muumimukeissa on ensi sijaisesti kyse hetkistä ja tunteista. Kun käsi kappaa kiinni tutun malliseen kahvaan, mieleen palautuu nauha muistoja. 

 

Olen viime viikkoina pohtinut edesmenneitä Suomen kotejani. Kun aloin opiskella vuonna 2001, ei muumimukeja ollut juuri kenelläkään, mutta joitain vuosia myöhemmin niitä löytyi lähes jokaisen opiskelijakämpän keittiöstä. Tunnistan hyvin sen mukin, josta hörpin kahvia ja teetä Turussa gradua kirjoittaessani (Nipsu) tai saman vuoden lopussa ensimmäiseen työpaikkaan tuntisuunnitemia tehdessä (Mymmeli).

 

Entä sitten ne lukuisat muumimukit, jotka lepäsivät Fazerin suklaan vieressä ja välissämme pöydällä, kun joimme kahvia ja suklaata kummitytön äidin kanssa, ennen tytön syntymää ja lukuisia kertoja sen jälkeen. Ja se muki, jonka ostin Kölnin suomalaisilta joulumarkkinoilta vuonna 2013, kun tajusin, että minun on muutettava homeasunnosta pois mahdollisimmian pian. Harmaan kupin nimi on Muutto. 

 

Mymmelin äiti taas oli pitkään kirjoituskuppina, kunnes joutui kellariin.

Olen ostanut tai vienyt muumimukeja lahjoiksi ystäville ja tuttaville täällä Saksassa, jossa ne ovat kyllä sekä suomensaksalaisten että saksalaisten Suomi-fanien parissa hyvin tunnettuja. Vieraat kodit tuntuvat aina  kodikkailta, jos tutut hahmot pilkistävät hyllyltä. Tähän voi ehkä lisätä, että markkinointikoneisto on onnistunut tekemään jotain erinomaisesti.

 

Keskustelemme usein ulkosuomalaistuttujen kanssa siitä, mitä haluaa laittaa esiin kotona täällä ja mitä laittaisi Suomessa. Ettei kotimaassa ehkä pitäisi jatkuvasti Aalto-vaasia pöydällä tai vuoraisi asuntoaan Marimekolla, mutta ulkomailla se on ihan sallittua. Olen käynyt myös saksalaisissa kodeissa, joissa on enemmän Iittalaa, Marimekkoa ja Muumeja kuin pienessä turistikaupassa, minun makuuni ehkä hieman liikaa. Jossain tulee siis raja vastaan.

 

Ulkosuomalaisena tunnistan tietyt kliseet, mutta samalla niihin liittyy jotain niin kotoisaa ja turvallista, että niistä haluaa pitää kiinni.

Tämän aamun kahvinaama.

Tänä kesänä ostin kokoelmaan uuden tulokkaan, kesän 2022 mukin Kalassa. Se muistuttakoon Suomen mökkilomasta, jota odotettiin kovin mutta joka meni koronasta toipumiseen. Pidän muuten eniten niistä muumimukeista, joissa on paljon täytettyä pintaa eikä vain kahta erillistä kuvaa. Voi olla, että uusin saikin palaamaan niihin vanhoihin tuttuihin.

Ja se keltainen muki. Mieleni taisi tehdä temput: Ei minulla liene koskaan ollut sellaista. Muistan sen jonkun toisen kotoa, toisista kahvihetkistä. Ehkä keltainen Pikkumyy majailee ystävän asunnossa Suomessa ja odottaa minua kylään. Ehkä sinun luonasi?

 

P.S. Mietin juuri, että toivottavasti google ei kuljeta tänne ketään, joka etsii tietoa muumimukimenetelmistä. No, niistä ei nyt ollut puhe.