Ota syliin

 

- Syliin, lapsi ilmoittaa.

 

Oikeastaan hän sanoo "Auf dem Schoss", koska meillä on menossa kausi, jossa äidillekin puhutaan useammin saksaa kuin suomea. 

Olemme aamupalalla ja asiasta on keskustelu viimeksi iltaruualla. Vähän vajaa nelivuotias pyrkii tällä hetkellä joka ruokailun yhteydessä syliin, vaikka minä yritän selittää, miten sotkuista ja hankalaa on yrittää syödä yhdellä kädellä ja iso lapsi sylissä. Ja yleensä se johtaa siihen, että hän pysyykin omalla paikallaan.

 

Hän on kehittänyt myös taktiikoita. Lapsi hidastelee oman ruokansa kanssa ja odottaa, että jompikumpi vanhemmista on valmis. Yleensä papan lautanen on ensimmäisenä tyhjä, ja pian pyödän kulman yli vilahtaa käsi ja sitten koko poika. Laiska syöjä odottaa myös, että aikuinen liikuttaa haarukalla ruuan lautaselta suuhun - ja nautiskelee olostaan.

Mietin tätä yhtäkkistä sylittelyn tarvetta ja alan ymmärtää. Vauvaa kannetaan koko ajan paikasta toiseen ja kääryle nukkuu unensakin usein kantoliinassa eli ihmisessä kiinni. Vielä taaperoakin tulee kanniskeltua, koska jalat eivät jaksa nousta neljänteen kerrokseen tai koska on vain helpompi nostaa ja siirtää kuin odottaa lapsen omaa toimintaa.

Mutta nelivuotias. Hänelle ei enää vaihdeta vaippoja, hän osaa pukea itse päälleen ja hurauttaa paikasta toiseen pyörällä, juosta kerrostalon raput ylös kotiovelle saakka. Kosketuksen määrä on viimeisen vuoden aikana vähentynyt radikaalisti. 

Vaikka kyllä meidän arkeen mahtuu sylittelyä. Aamuisin istumme sylikkäin sohvalla ja puhumme unista ja tulevan päivän tapahtumista. Niinä hetkinä tiedostan, että näitä aamuja on taas yksi vähemmän, sillä jossain vaiheessa lapsi ei enää halua tulla syliin tai kasvaa siitä ulos. Myös yhteiset lukuhetket tuovat läheisyyttä päivään. Meillä luetaan paljon kirjoja. Useimmin niitä luetaan viikonloppuaamuisin ja arki-iltaisin tai kun on juuri käyty kirjastossa. Ja silloin on aina hyvä syy kiivetä syliin tai sujahtaa yhteisen viltin alle.

 

Lisäksi läheisyyttä tuvovat silittely- ja peuhuuhetket papan kanssa. Mies herää arkisin vähän myöhemmin kuin minä ja lapsi, ja poika saa käydä kellimässä papan kanssa ennen päiväkotiin lähtöä. Illalla papan tultua kotiin lapsi odottaa peuhuuhetkeä, joka sisältää ainakin painia ja kutitusta. 

Vaikka syliin pyrkiminen ruokapöydässä ärsyttää, olen myös ylpeä siitä, että lapsi tuntee omat tarpeensa ja osaa täyttää ne. Jos muuten ei sylitellä tarpeeksi, niin on hyvä hyökätä silloin, kun kaikki ovat rauhassa ruokapöydässä eikä äiti ehdi juosta tekemään yhtä juttua vielä. Lapsen kasvaessa käy myös todennäköisesti niin, että minä jään kaipaamaan näitä hetkiä enemmän kuin hän.

Milloin teillä sylitellään?

P.S. Luimme iltasaduksi uusinta kirjaani, "Ollaanko nyt perillä"  (Mäkelä 2023). Upea kuvitus on Henna Ryynäsen käsialaa, ja aihe koskettaa varmasti ainakin jokaista ulkosuomalaista. Kirjaa voikin tilata ulkomaille ainakin Suomi-seuran kautta. 

P.P.S. Mies otti kuvat, ja minä kehotin zuumaamaan välillä minuun ja huolehtimaan välillä, että kirja on terävä. Lapsi kysyi, milloin hän on terävä. Aina, minä vastasin.