Olet tässä. Työhuoneella.

Kölnissä alkoi tänään viides vuodenaika eli karnevaalisesonki. Näiden vuosien jälkeen tuntui jo niin kotoisalta, kun oppitunnilla istui punahilkka ja psykopaattihoitsu ja käytävillä seilaili inkkareita ja vamppyyreja. Klo 11.11 vedin tonttuhatun päähän ja kajautimme puhelimesta fanfaarin oppitunnin keskelle. Ajoin töiden jälkeen alkuillasta pyörällä pääjuhlapaikan ohi kotiin ja ohittelin toisiinsa nojailevia tiikereitä ja päissään olevia poliiseja. Väsyneimmät juhlijat rahnustivat jo koteihinsa. Näky muistutti sodasta palaavien laahustamista, mutta en tiedä, oliko tässä kyse voittajista tai häviäjistä.

Ulkomailla asuminen on mielenkiintoinen prosessi. Välillä vähän sellainen Asikkalan Asikkalan puiset rattaat, jotka tuppaavat olemaan vähän huonoja kulkemaan. Alkusyksystä kärsin koti-ikävästä ja sain osakseni ymmärtäväistä nyökkäilyä. Tuollaista se oli minullakin Australiassa. Joo, ja neljäs vuosi, se on kamala, ainakin oli Englannissa. Sitten eräänä päivänä huomaa, miten mukava on pyöräillä kuivia teitä syysauringosta ja ruskasta nauttien, ja ajatella, miten synkkää ja harmaata siellä kaipuun kultamaassa jo on. Apua, minähän kotiudun! 

Viime aikoina kotiutuminen on näkynyt siinäkin, miten olen ottanut uuden työhuoneen haltuun. Ihanan betonibunkkerimme remontti on edennyt nyt viimeiseen vaiheeseensa eli viimeinen siipi ja ylimmät kerrokset ovat nyt muovin alla. Niinpä muutin työhuoneeni syyskuun lopussa väliaikaistiloihin, kolmisen vuotta alkuperäistä aikataulua myöhemmin, ja jo nyt voin sanoa, että en halua muuttaa sieltä ensi vuonna takaisin. Aion köyttää itseni nippusiteillä kirjahyllyyn ja huudella puolalaisille muuttomiehille solvauksia suomeksi. Ehkä ne antavat mun jäädä.

Uusissa tiloissamme on ainoastaan yksi huono puoli ja siis se ainoa huono puoli, että ne sijaitsevat 600 metrin päässä päärakennuksista ja opetustilosta. Valittelin hiljattain, miten en ole oikein ehtinyt harrastaa urheilua, kunnes tajusin, että parhaimpina päivinä kipitän välin 6-8 kertaa. Tämähän on sitä hyödyllistä arkiliikuntaa, joten ei tästäkään kyllä oikein voi valittaa. Ja sitten niihin positiivisiin puoliin! Fennistiikan kirjasto ja työhuoneeni majailevat pienessä vanhassa kolmikerroksisessa kivitalossa. Alakerrassa on bysantinistiikan laitos, keskikerroksessa Erasmus-toimisto ja vintissä me. Onneksi paikat remontoitiin ennen tuloamme ikkunoita myöten, joten nyt on valoisaa ja valkoista. Hipsuttelen työhuoneessani villasukissa, naputtelen konetta kudotuissa ranteenlämmittimissä, keittelen kahvia ja teetä ja katselen, miten syksy pudottaa lehtiä puista. Minulle pitää seuraa se ainoa huonekasvi, jota en ole elämäni aikana onnistunut tappamaan. 

Välillä kirjastossa käy toki muitakin, mutta aika rauhassa saan hissutella ja kuvitella keksiväni hyviä ideoita opetukseen. Ehkäpä näin harmonisissa tiloissa voisi kirjoittaa menestysromaaninkin. Aina välillä rauha tosin häirintyy, kun pitää kipaista sinne pääkallopaikalle, jossa on hiljaiseen vinttikoppiin verrattuna kauhea hulina. Olenkin sanonut opiskelijoille, että jos minua ei näy tunnilla, olen mökkihöperöitynyt. Tai sumpit on vielä kesken. 

Auringonlasku työhuoneen ikkunasta.

Katolisissa häissä

Olen töissä Rakkauden instituutissa. On toki hyvin tavallista, että kun nuoret muuttavat opiskelemaan uusille paikkakunnille, he löytävät myös rakkauden tai rakkauksia. Valitettavasti fennistiikka on kovin naispainotteinen ala, mutta todistettavasti ainakin yksi pari on viime vuosien aikana muodostunut. Minähän en tällaisia huomaa, mutta meillä on hyvin tarkkasilmäinen professori.

Opiskelijoiden lisäksi myös työporukassa kuhisee. Pari vuotta sitten kahden työkaverin ystävyys kypsyi rakkaudeksi, ja häätkin on jo vietetty. Ja siis, onhan näistäkin kuultu, että lehtori ja opiskelija alkavat pitää peliä. Niin kauan kuin yksi ei vaikuta toisen opiskelumenestykseen ja arvosanoihin, on se varmasti ihan hyväksyttävää. Ja nythän poikaystäväni on jo valmistunut, joten kaikesta huvittavuudesta on päästy aikaa sitten yli.

Vihkikirkko

Sinä aikana, jonka minä olen työskennellyt Rakkauden instituutissa, on maailmaan saatu kolme instituutti-vauvaa, vietetty yhdet hautajaiset sekä kahdet häät, molemmat nyt syyskuussa. Olinkin lauantaina ensimmäistä kertaa katolisessa hääjuhlassa. Itse asiassa ensimmäisessä katolisessa tilaisuudessa noin ylipäänsä. Ystäväni norjanlehtorin sanoin, pitkästä aikaa tuli tunne, että olemme ulkomailla ja vieraassa kulttuurissa. Koska tulimme paikalle vasta lähellä H-hetkeä, parhaat jäljellä olevat paikat olivat tietysti kirkon etuosassa. Näkymät olivat hyvät, mutta samalla ei voinut seurata muiden esimerkkiä siitä, milloin istutaan tai seistään - ja sitten yhtäkkiä kaikki polvistuivat. Luulen seurakunnan aika nopeasti huomanneen, että paikalla oli amatöörejä.

Ulkopuolisen silmin tilaisuus vaikutti musikaaliselta näytelmältä. Lavalla oli kaksi pastoria ja kahdeksan lasta, jotka aina tarvittaessa pöllyttelivät savua, sytyttivät kynttilöitä ja kilistivät kelloja. Mielenkiintoista oli myös se, miten vettä viskottiin seurakunnan päälle. Raamattuakaan ei vain voitu lukea, vaan ensin se kannettiin pään päälle nostettuna ja juhlallisessa kulkueessa paikalle. Savua pöllyteltiin varsinkin ehtoollisen aikana, ja mietin, että pastoreilla mahtaa olla jatkuva päänsärky.

Olin yllättynyt siitä, miten paljon musiikkia toimitukseen kuului. Ensimmäinen puoli tuntia olikin vain seisomista ja laulamista. Jossain vaiheessa minusta tuntui, että tilaisuus on kestänyt jo hyvän tovin eikä vieläkään olla päästy tahtomiseen. Katolinen vihkimys sisällytetään tavalliseen messukaavaan, ja koska sulhasena sattui olemaan kyseisen kirkon oma kanttori, vedettiin kaavaan kaikki mahdolliset mutkat mukaan. Tilaisuus kesti lopulta tunnin ja neljäkymmentä minuuttia. Siis tunnijaneljäkymmentäminuuttia. Sormusten vaihto ja lupaukset koittivat siinä reilun tunnin jälkeen.

Pitkän tilaisuuden jälkeen saatiin palkinto kuitenkin heti kirkon pihalla. Katolisiin tapoihin kuuluu, että koko seurakunta kutsutaan nostamaan malja vihkiparin kunniaksi. Hääjuhlinta onkin lopulta aika moniosainen. Vihkiminen oli jo aikaisin alkuiltapäivästä ja sitten nostellaan maljoja, minkä jälkeen tarjotaan vielä hääkakkukahvit. Varsinainen hääjuhla on kuitenkin vasta illalla. Tämä mahdollistaa sen, että kirkkoon ja skumpalle voi kutsua paljon tuttuja, mutta kakkukahvit ja iltajuhla ovat sitten vain rajatulle väelle. Onneksi en ollut suunnitellut lauantaiksi muita menoja, sillä sain yllättäen kutsun syömään hääkakkua ja sieltä sitten vielä kutsun iltajuhlaan. Välissä oli parin tunnin tauko, joten ehdin käydä kotona siivoamassa ja vaihtamassa juhlavampaan mekkoon.

Iltatilaisuus oli pieni ja sympaattinen ja varmasti hääparin näköinen. Kaikesta henki empaattisesti se, että järjestelyt oli tehty itse ja yhdessä talkoovoimin. Ruuasta vastasi kaksi tuttavaa, ja se oli aivan mahtavan herkullista. Oma lukunsa olikin sitten juomatiski. Viinien ja erilaisten oluiden lisäksi sivupöydällä oli snapsivalikoima ja sikarien noutopöytä. Kyllä vain mietin, että juhlinta on Saksassa erilaista kuin Suomessa. Alkoholimäärä ei nimittäin saanut ketään konttaamaan pöydän alle. Ja kirkon pastori juhli mukana pitkälle yöhön asti. Tämä vaikutti tosin siihen, että taustamusiikki ei voinut olla nk. kevyttä viihdemusiikkia vaan lähinnä klassista. Turkkilainen bändi kävi myös esiintymässä, mutta kukaan ei ymmärtänyt sanoista mitään, joten se ei varmasti voinut olla mitään paheellista. Siinä vaiheessa, kun itse jätin juhlapaikan ja viimeiset juhlijat, oli arvoisa pastori juuri avaamassa seuraavaa punaviinipulloa.

Ystäväni norjanlehtori allekirjoitti juuri vakituisen työsopimuksen. Kehotin häntä lukemaan tarkkaan kaikki pienet präntit, josko sieltä löytyisi maininta lastenteosta tai naimisiinmenosta.  Vaikka voisihan tätä jatkaa, kun kerran olemme päässeet hyvään vauhtiin. Seuraavan kerran pääsen katoliseen vihkimiseen ensi vuonna Buenos Airesissa, mutta se onkin sitten jo toinen tarina.

Kaikenmaailman Katariinat

Tiedäthän sen tyypin, joka kiilaa ohitsesi, kun itse punnerrat naama punaisena vastatuuleen? Joka on aina pirteä ja kiva ja hyvin valmistautunut, kun itse olet nukkunut huonosti, unohtanut kirjat kotiin ja huomannut vasta matkalla, että sukkahousuissa on reikä? Toisaalta, kun sinulla on nälkä, hän kaivaa täydellisen kasvispiirakan kassista ja kehottaa syömään. Voisimme kutsua tätä tyyppiä Katariinaksi.

Minun elämääni Katariina astui muutama vuosi sitten työkaverin muodossa. Hän on siinä mielessä miellyttävä versio, että vaikka hän on hyvin valmistautunut, hän ei ole huumorintajuton tiukkapipo. Olen viime vuosina alkanut arvostaa Katariinaa todella paljon, sillä hänestä on tullut minulle korvaamaton tukihenkilö. Tähän mennessä hän on auttanut minua niin töissä kuin vapaa-ajallakin, enkä tiedä, mitä tekisin, jos hän keksisi vaihtaa työpaikkaa.

Esimerkkejä löytyy useita, mutta tässä nyt muutamia. Olen muuttanut pari kertaa lyhyen ajan sisään. Ensimmäisen muuton yhteydessä valitin töissä kaikesta saksalaisesta byrokratiasta, miten hankalaa on ilmoittautua joka paikkaan ja mitä muuta siihen nyt liittyykään. Hetken päästä Katariinalta tulee sähköposti, jossa on virastojen aukioloajat ja suora linkki ajanvarausjärjestelmään. Toisen muuton yhteydessä Katariina oli kantamassa ja organisoimassa, koska olen oppinut, että hän vastaa tehokkuudessaan kahta tavallista tallaajaa. Tällä kertaa olivat sitten ne pöydän ruuvit. Tiukalle ruuvatut pöydänjalat eivät liikahtaneetkaan ja miehet lähtivät etsimään työkaluja. Katariina jäi yksin huoneeseen, ja kun muut palasivat, olivat pöydänjalat siistissä pinossa muovipussissa. Kaikenlisäksi kyseessä oli pöytä, jonka Katariina oli lainannut minulle, koska minulla ei ollut ruokapöytää muta tarvitsin sellaisen. Ja hänellä oli tietysti yksi ylimääräinen varastossa. Katariina on lainannut myös ainakin hiuspinnejä, kirjoja, kulhoja ja sukat.

En tiedä, miten se tekee sen, mutta eilen sattui taas niin huvittava tapaus, että siitä on pakko kertoa. Olin koko päivän odottanut, että pääsen töiden jälkeen jumpalle. Tavarat oli pakattu jo aamulla valmiiksi ja into oli piukassa. Salille päästyäni huomasin, että olin unohtanut ottaa urheiluliivit mukaan. Noh, täytyy yrittää näillä tavallisilla, tuumin, koska todella haluan sinne jumppaan, kun kerran olen täällä. Menin täyttämään vesipulloa ja huomasin, että pukkarin toisella puolella näkyy tuttu naama. Katariina! Mitäs säkin täällä? Ootko jo kauan käynyt? Ja sitten tyttöjen kesken jaettu salaisuus, kato hei, mulla on tavalliset rintsikat, ku unohdin urkkatopin kotiin. Siihen Katariina, että ai jaa, haluatko sä urheilurintsikat, mulla olis mukana yhet ihan puhtaat ja käyttämättömät. Whaaatt? En voinut lopulta muuta kuin nauraa, mutta uskon, että se toppi pelasti mun jumpan.

Alan jo nähdä tässä sellaisia sarjakuvamaisia piirteitä. Että aina, kun joku on pulassa, ilmestyy sivun reunasta käsi, joka ojentaa apuvälineen tai korjaa tilanteen jollain tavalla. Ihan sama, missä ja milloin se tilanne olisi päällä. Olen myös miettinyt, voisiko tähän liittyä jotain telepaattista tai supervoimiin viittaavaa.  Ovatko Katariinat tältä planeetalta? Joka tapauksessa olen onnellinen kaiken maailman Katariinoista ja sitä mieltä, että meillä jokaisella pitäisi olla niitä elämässään ainakin yksi.

Kuva täältä.