Suomi-koulussa

Olen jo aikaisemmin mainostanut Hampurin merimieskirkkoa, joka on erinomainen tukikohta meille ulkosuomalaisille. Saunaa en ole edelleenkään ehtinyt testata, mutta salmiakkia ja karjalanpiirakoita kyllä. Merimieskirkko on siinäkin mielessä tärkeä keskus, että siellä toimii Hampurin Suomi-koulu. Oppilaat käyvät viikon tavallista saksalaista koulua ja kokoontuvat perjantaisin kirkolle oppimaan suomea ja Suomesta. 

     Hampurin Suomi-koulu on Saksan suurimpia. Opetusryhmiä on yhdeksän, ja ne jakautuvat esikouluikäisistä teini-ikäisiin. Oppilaita on kirjoilla noin 90. Koko Saksassa on kolmisenkymmentä Suomi-koulua ja noin 80 opettajaa. Suomi-koulujen nettisivuilla kerrotaan koulujen tavoitteista ja toiminnasta seuraavaa:

Kansainvälisyyden maailmassa kielellinen ja kulttuurinen identiteetti on entistä tärkeämpi selviytymisen ja jaksamisen lähde. Suomi-kouluista on tullut tärkeä ulkosuomalaisten kohtaamispaikka, jossa lasten kielen opetuksen rinnalla vanhemmilla on mahdollisuus tavata toisia suomalaisia, keskustella suomeksi, lainata koulun kirjastosta suomenkielisiä kirjoja ja juhlia yhdessä lasten kanssa perinteisiä suomalaisia juhlia. Suomi-koulut rohkaisevat ja motivoivat vanhempia suomen kielen käyttöön ja arvostamiseen ja ovat siten tärkeä tuki lasten kielellisessä kehityksessä ja monikielisyyskasvatuksessa. (www.suomikoulut.fi)

Pääsin hyppäämään mukaan Suomi-koulun toimintaa aika lennosta marraskuussa. Talven ajan opetin perjantaiaamusin omaa kirjallisuuskurssia yliopistolla ja iltapäivisin siirryin ekaluokkalaisten maailmaan hapuilemaan aakkosia ja nimeämään asioita. Opetusryhmäni koostuu kuusivuotiaista, joista osa on hyvin kaksikielisiä ja  lukeekin jo molemmilla kielillä. Toisilla molemmat taidot ovat vielä kehitysvaiheessa. Ajoittain into suomen puhumiseen onkin suurempi kuin varsinaiset taidot, ja opettaja saa arvailla merkityksiä saksa-suomi sekamelskasta. Oppilaat ovat kuitenkin mainioita: osa ei suostu puhumaan kotona äidille suomea mutta osallistuu tehtäviin koululla aktiivisesti.

     Opiskeluaikana tutustuin teorioihin kaksi- ja monikielisyydestä, joten nyt on ollut mielenkiintoista seurata tilannetta käytännössä. Ympäristöstä johtuen saksa on toki monille vahvempi kieli, mutta aktiiviset äidit ovat onnistuneet siirtämään äidinkielensä lapsilleen. On hyvin paljon myös lapsesta ja hänen kiinnostuksestaan kiinni, millaisen kielijärjestelmän hän itselleen rakentaa. 

        Koululla kuulee monesti hauskoja ilmauksia, erityisesti kieltosanat ja sanajärjestykset tuppaavat muuntumaan saksalaisiksi, puhumattakaan intonaatiosta. Mulla on ei sitä ja voidaanko me sinne mennä vain muutamina esimerkkeinä kielipuurosta. Ryhmäni tarjoaakin minulle jatkuvasti uusia näkökumia kieleen. Suomalaisen ja saksalaisen kirjaimistonkin erot on selvitettävä, jotta paperille päätyy pitkiä vokaaleita mutta ei ü-kirjaimia.

         Kerran kotimatkalla yllättävä ajatus nousi mieleeni. Herätin itseni ajattelemasta, että en haluaisi, että mahdollinen lapseni ei osaisi puhua kunnolla suomea. Omituinen ajatus, varsinkin kun kyseisiä lapsia ei vielä pitkään aikaan ole tiedossa, kuten ei ole tiedossa sekään, missä maassa ja olosuhteissa he ehkä joskus maailmaan putkahtavat. Tuntuisi oudolta ajatella, että lapsi puhuisi murtaen suomea eikä osaisi nimetä polvea tai olkapäätä. Ajatus on ehkä kovin itsekäs, ja tärkeämpää olisikin ajatella, millaisia näkökulmia mahdollinen kaksikielisyys avaa. Kaikenlaista sitä miettiikin, näin kielien ja kulttuurien välimaastossa.