Wednesday, 13 June 2012

Teatterin kummitus

Faktahan on se, että vanhoissa rakennuksissa kummittelee. Ja erityisesti kummitukset pitävät ooppera- ja teatterirakennuksista. Pukuvaraston kahina, ovien pauke ja lavastehallien pimeät nurkat luovat mielekkään ympäristön kummitella. Joskus kummitukset meinaavat kuitenkin jäädä modernin maailman jalkoihin, ja silloin niitä pitää auttaa. Olen auttanut kummitusta.



Tilat, joissa Kölnin ooppera ja kaupunginteatteri, Schauspielhaus, ovat vuodelta 1962 ja siksi auttamattomasti remontin tarpeessa. Saksassa kiistellään aina rahasta, mutta vihdoin budjetti on selvä ja molempien saneeraustyöt hyvässä alussa. Schauspielhaus muuttaa parhaillaan Mediaparkin lähellä olevalle Expo-messualueelle ainakin vuodeksi. Viimeinen näytös vanhassa talossa pidettiin toissasunnuntaina, ja  olin sattumalta seuraamassa sitä. Tai rehellisesti sanottuna sattumalla oli hyvin vähän tekemistä asian kanssa. Kävin marraskuussa katsomassa yhden parhaista koskaan näkemistäni esityksistä (Jelinek - Beier: Das Wers / im Bus / ein Sturz, linkissä marraskuussa kirjoittamani teksti) ja halusin ehdottomasti nähdä sen uudestaan. Nyt olisi viimeinen mahdollisuus. Puhuin kaksi ystävää mukaani ja liputkin hankin niin aikaisin, että hyviä paikkoja oli vielä jäljellä.

Saavuimme teatterille korkein odotuksin emmekä joutuneet pettymään. Ennen esityksen alkua lavalle astui yllättäen teatterin edustaja, joka kertoi tulevasta remontista ja muutosta ja siitä, että yleisön apua tarvitaan sekä näytöksen aikana että sen jälkeen. Jaahas, vaatteita en riisu enkä lantteja kanna. Ei, ei, yleisön pitää auttaa teatterilaisia houkuttelemaan teatterin kummitus pois rakennuksesta ja mukaan Expoon. Achsoo. Kukaan ei tiedä, minkänäköinen ja - kokoinen kummitus on, mutta sen pitäisi mahtua lasipurkkiin, joka avattiin näytöksen ajaksi lavan sivustalle. Yleisöltä odotetaan hyvän teatteritunnelman luomista ja apua loppuseremoniaan.



Näytös oli jopa parempi kuin edelliskerralla, mikä saattaa johtua siitä, että tällä kertaa ymmärsin jopa tekstistäkin jotain. Reilun kolmen tunnin jälkeen oli loppuaplodien aika. Kymmenet esiintyjät marssivat lavalle, ja yleisö villiintyi osoittamaan suosiotaan. Sitten mieskuorolaiset kaivoivat taskuistaan muoviset purkit, joita alkoivat hakata, sivuovet aukesivat ja jokaisesta ovesta astui saliin rummuttaja. Eräs näyttelijöistä haki lasipurkin ja rumpujen päristessä asetti kannen kiinni. Sitten purkki ojennettiin teatterinjohtajalle, joka osoitti yleisön seuraamaan itseään ulos. Ja mehän mentiin. Ulko-ovella jokainen sai kynttilän käteensä ja tehtäväksi tuli kiertää koko iso rakennus yhtenä kulkueena. Ensimmäisenä kulki lasipurkkia kantava johtaja, sitten rummuttajat ja lopulta useampi sata katsojaa. Oli varmaan näky. 

Lenkin jälkeen kaikki kerääntyivät aukiolle pääoven eteen. Kun rummunpärinä lakkasi, alkoi teatterin katolta kuulua trumpettifanfaari. Oli aika laskea Schauspielin lippu, ja sehän tapahtui toki erittäin teatraalisesti. Lopuksi lasipurkki ja lippu pakattiin mopoautoon, joka lähti tööttäillen ja päristen kuljettamaan niitä kohti Expoa.  



Sen jälkeen oli juhlan aika. Oluthanat auki ja bändi lauteille. Talon näyttelijät kävivät vuorotellen vetämässä rokkiklassikoita ja tunnelma oli hyvä kuin aikoinaan Turun ylioppilasteatterin näytösten hautajaisissa. Ikävä kyllä maanantaina olivat työt vastassa, joten jouduimme poistumaan paikalta. Mutta tulipa päivän hyvä työ tehtyä. En sitten tiedä, millainen seremonia odottaa, kun kummitus joskus palautetaan taloonsa. Täällä Kölnissä tuppaavat aikataulut venymään, joten epäilen tämänkään remontin pysyvän aikataulussaan.

Kuvista kiitos Marialle!
Be First to Post Comment !
Post a comment

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?