Sunday, 12 April 2015

New Haven - idyllinen pikkukaupunki

Aivan alkuun täytyy todeta, että matkani aloituspäivä tullaan muistamaan varsin synkkänä. Olin Düsseldorfin kentällä odottamassa lentoani, kun eräs Germanwingsin kone jäi saapumatta samalle kentälle. Onneksi kuulin asiasta vasta perille päästyäni.

Pelkäsin Atlantin ylitystä etukäteen, mutta lopulta kaikki sujui hyvin eli minulla oli lääkitys kohdillaan, vaikka Hesari taannoin kirjoitti, etteivät alkoholi ja lääkkeet auta lentopelkoon. New York tervehti meitä aurinkoisena, mutta saapuminen oli hienoinen pettymys. Olin odottanut tuntikausien jonotusta tulliin ja tiukkoja kysymyksiä, mutta pääsin varsin vaivattomasti luukulle, jossa minulta ei kysytty mitään vaan toivotettiin ainoastaan hyvää lomaa. Huijausta!

Grand Central Stationilla astuin junaan, joka toi mieleen lähinnä Jali ja Suklaatehtaan maiseman. Kuvitelkaa harmaa asema, josta pääsee punavalkoisella junalla tehtaan sisälle karkkimaahan. Sellainen kuva minulle jäi värikkäänä harmaata asemaa vasten loistaneesta junan perästä. Sen edessä oli vielä kirkkaampi ja värikkäämpi myyntitiski viime hetken snackejä varten. Harmi, etten ottanut näystä kuvaa. Juna piti matkan aikana myös ääniä, jotka muistuttivat lähinnä Linnamäen puista vuoristorataa. Matkapäivä oli pitkä, mutta sen päässä odotti New Haven ja suomalaiset ystävät. Oli varsin rentouttavaa saapua ulkomaille ja puhua ensimmäiset päivät vain suomea.

New Haven on satamakaupunki, joka pitää sisällään Yalen yliopiston. Kampus peittääkin puolet keskustasta. Ilmeisesti kyseessä on varsin perinteinen amerikkalainen kaupunki, mutta yliopiston takia luokkaerot ovat vielä tavallistakin suuremmat. Ystäväni asuvat valkoisten hallitsemalla suloisella puutaloalueella, jonka vastapainona kaupungin toisella puolella avautuu kerrostalolähiöiden ghetto. Minua kiellettiin käyttämästä kaupungin busseja ja menemästä keskustan väärälle puolelle, sillä siellä ei ole valkoisen keskiluokkaisen turvallista liikkua. Keskustassa huomasi selvästi, missä kampus alkoi loppua ja varsinainen valtaväestö ilmestyä kaduille. Sataman vuoksi kaupungilla on kuulemma myös vilkas huume-elämä.


Yliopiston lisäksi pikkukaupungissa on lukuisia museoita. Ainoa turistikokemukseni sijouttui kuitenkin kampukselle, sillä osallistuin yhtenä päivänä opastetulle kierrokselle. Kierros alkoi salista, jossa meille näytettiin opiskelijoiden tekemä musikaali "Why I chose Yale?". Tietysti amerikkalainen yliopisto mainostaa itseään musikaalilla, kuinkas muutenkaan. Sen jälkeen innokas opiskelijatyttö kierrätti meitä ympäri kollegeja ja kirjastoja. Hän oli aika kova selittäjä eikä aina niin oikeassakaan - tyttö sanoi kaupungin asukasluvuksi puoli miljoonaa. Wikipedia 131 000.

Kampus muodostui erilaisista Harry Potterin maailmaa muistuttavista rakennuksista ja kollegekomplekseista. Ne eivät itse asiassa olleet niin vanhoja; hullu arkkitehti rakennutti 1930-luvulla rakennuksia, joiden piti näyttää satoja vuosia vanhemmilta. Opiskelu Yalessa kaikkine lisäaktiviteetteineen vaikutti kyllä mielenkiintoiselta ja mielekkäältä. Sisäänpääsyprosentti on muuten 6. Kierroksemme loppui  suomalaisen arkkitehdin suunnitteleman rakennuksen eteen. Tyttö ei tiennyt arkkitehdin nimeä, mutta google kertoi työn Eero Saarisen käsialaksi.

Muut päivät vietin lähinnä puutaloalueella hengaillen ja ystävälle ja vauvalle seuraa pitäen. Viimeisenä iltana paistoi aurinko ja innoistuin kuvaamaan aluetta. Seuraavana eli lähtöpäivänä satoi lunta, joten silloin se ei olisi enää onnistunutkaan. Syksyt ovat New Havenissa lämpimpimiä ja keväät kylmiä ja sen sain itsekin todeta.

Näyttää olevan täysin sattumanvaraista, millä värillä talot on maalattu. Osa on valkoisia pitsilinnoja, osa räikeitä kuin huvikumpu. East rock on viehättävä asuinalue, mutta kokonaisuudessaan kaupunki on kaksijakoisuuden ja luokkaerojen takia aika järkyttävä.


Be First to Post Comment !
Post a comment

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?