Wednesday, 10 June 2020

Haikeutta ilmassa

Poika täyttää tänään 11 kuukautta, ja papan yhteensä neljän kuukauden vanhempainvapaat ovat nyt ohi. Liekö elämässä koskaan enää tällaista aikaa? Kevät on ollut elämässämme poikkeuksellinen ja mieleenpainuva ilman koronaakin. Minä olen kirjoittanut, Toivo ja papa ovat höntsäilleet ja yhdessä on levitetty ja siivottu leluja lattioilta ja ihmetelty pojan ensimmäisiä askelia ja sormiruokailutapoja.

Taaperokärryn käyttö jäi meillä hyvin lyhytaikaiseksi, sillä pojalla on into päästä omin jaloin eteenpäin. Tällä viikolla kotiin onkin ilmestynyt uusi ongelma: Toivo osaa kiivetä sänkynsä laidan yli meidän sänkyymme ja hivuttautua sieltä lattialle. Papa löi häntä yksi päivä vahingossa ovella päähän, kun ei ollut varautunut siihen, että toinen tulee päiväunien jälkeen vastaan jo makuuhuoneen ovella.

Papa jättikin minulle hoidettavaksi lapsen, joka kävelee sujuvasti, pelleilee ja nauraa kovasti ja höpöttää omaa kieltään. Viime päivinä on tuntunut siltä, että joka päivä on kotiin tullessa vastassa uusi lapsi, sillä niin iso kasvupyrähdys on menossa. Sanoissa ei ole vielä selkoa, mutta hän osaa osoittaa asioita, jos niistä puhutaan (lamppu, ikkuna, papa). Vaatteissakin on lähes hypätty yhden koon yli ja olen joutunut äkkiä haalimaan uusia.

Tänään mieltäni kiertävä haikeus liittyy myös tavaroihin ja vaatteisiin. Ystäväpariskunta kävi sunnuntaina hakemassa Ikea-kassillisen Toivon ensimmäisiä eli nyt jo aikaa sitten pieniksi jääneitä vaatteita, joille saapuu syksyllä käyttäjä. Ihmetellen tutkimme minikokoisia housuja, jotka olivat ensimmäisinä päivinä ainoat sopivat, ja pieniä bodeja, jotka olivat aluksi aivan liian suuria. Jo nyt on vaikea muistaa aikoja, jolloin hänet puettiin valkoisiin kietaisubodeihin ja minisukkiin, ja silti niistä on vain tovi.
Joskus katson siloposkista lastani ja mietin, että hänestäkin tulee joskus iso karvainen mies, kuten papa. Miltä tuntuu katsoa häntä silloin ja samalla muistaa hänet sellaisena kuin nyt, nelihampaisena, yksi kihara takaraivolta hapsottaen. Silti olen iloinen jokaisesta edistysaskeleesta, joka tekee hänestä vähemmän vauvan ja enemmän pikkulapsen enkä malttaisi odottaa, milloin pääsemme juttelemaan kunnolla. Siitä tulee mahtavaa.

Viime yöt ovat olleet rikkonaisia, sillä poika irrotetaan nyt yöpullosta. Kun se on tehty ja yöt saatu toimimaan paremmin, hänellä on edessään muutto omaan huoneeseen ja uuteen sänkyyn, josta ei niin vain kiivetäkään alas. Ongelmat eivät todennäköisesti kuitenkaan lopu siihen, sillä eiköhän hän pian keksi uusia temppuja ja tempauksia. Nyt ymmärrän, kun eräs tuttava totesi viime vuonna, että aina kun kuvittelee asunnon olevan lapsiturvallinen, lapsi alkaa yltää ja ulottua ja oppia uusia taitoja. 

Näitä hakeuden hetkiä on tiedossa tulevaisuudessakin, sillä ne tuntuvat kuuluvan vanhemmuuteen. Ennen seuraavaa herkistymistä on edessä kesä kotiäitinä, minkä jälkeen saatamme pojan lähikadulla asuvan hoitotädin hoiviin. Mutta se on onneksi vasta parin kuukauden päästä se.
Be First to Post Comment !
Post a comment

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?