Saturday, 20 November 2021

Kaksikielisen kaksivuotiaan kieli

 "Katso, mikä tuolla henkkii!" lapsi huutaa.

Minä joudun hetken pohtimaan, mitä hän tarkoittaa, kunnes yhdistän sanan saksan verbiin "hängen" eli roikkua. Poika oli kääntänyt sanan suomeen eikä valitettavasti ole lakannut käyttämästä sitä, vaikka korjaan joka kerta, kun jokin "henkkii" jossakin.

 

Kaksikielisen lapsen kielenkehityksen seuraaminen on aina kiinnostavaa, mutta erityistä se on äidille, joka on suomen kielen opettaja ja kirjailija. Minulle kieli on työ, kotimaa, ajatusten aavikko ja mietteiden kaivo, ja oli itsestään selvää, että lapsesta kasvaa  kaksikielinen ja minä puhun hänelle vain suomea. Papakin on oppinut äidin kieltä siinä sivussa jo aika paljon.


Lapsi pitää lukemisesta ja on kiinnostunut asioiden nimistä. Minulta hän kysyy "Mikä tämä/se on" ja papaltaan vastaavasti "Was ist das". Joskus hän vain osoittelee asioita ja luettelee niiden nimiä. "Tämä on kirja. Tämä on äiti." Uuden oppimisen into on hellyttävää, ja kielen omaksumiseen kuuluu myös toistelu ja matkiminen. Meillä asuu välillä papukaija, joka toistelee kaikki kuulemansa sanat ja lauseet ja vielä sittenkin uudestaan. Mutta niinhän ne sitten jäävät mieleen.


Tänä syksynä olemme sairastelleet valitettavan ahkerasti, joten sekin sanasto on tullut tutuksi. Lapsi sanoo "Tämä on räkää" ja osoittaa ruttuista nenäliinaa. Seuraavaksi pitää niistää nallenkin nenä, mutta voi, nyt koittaa ongelma. Sedän pojalle lahjaksi tekemällä uninallella ei ole nenää, jota niistää. Sittemmin on käynyt niinkin, että lapsi ilmoittaa olevansa "kipeä" eikä siksi voida lähteä ulos tai tehdä jotain muuta.


Ja kerran hän on yritti huijata papaa sanomalla, että äiti antoi luvan tehdä jotain, mikä on aina kiellettyä. Papa ei uskonut.

"Tämä on Toivolle." "Onko tämä minun?" "En tykkää, se ei maistu minulle."

Äitiä viehättää lapsen pyrkimys tarkkaan kieleen. Päätteet löytävät paikkansa ja lauseet ovat monisanaisia. Kieli on kokeilua ja leikkikenttä eikä lapsi vielä ymmärrä, miksi arkena ollaan "päiväkodissa" mutta muuten pitäisi sanoa "kotona". Hän sanoo "Nyt ollaan kodissa", ja toistaiseksi se riittää minullekin.


Pitkään lapsen toiselle ikävuodelle minusta tuntui, että suomi on lapsen ykköskieli ja sanavarasto on sillä monipuolisempi. Tänä syksynä Toivo aloitti päiväkodissa, mikä on heijastunut kielenkehitykseen voimakkaasti. Nyt kahden vuoden ja viiden kuukauden iässä hänen leikkikielensä on saksa. Kun lapsi pälisee ja höpöttää omia leikkejään, hän selostaa niitä etupäässä papan ja päiväkodin kielellä. Se on valitettavaa mutta ympäristön kieli, joka vallitsee arkea.

Kävimme lokakuussa Suomessa ja ensimmäisinä päivinä serkuilla riitti pähkäiltävää, kun Toivo osallistui leikkeihin lähinnä saksaksi. Viikon aikana hän kuitenkin hoksasi, ettei kukaan ymmärrä, mitä hän sanoo, ja saksan puhuminen lakkasi lähes kokonaan. Suomen kieli ottikin reissussa suuria harppauksia eteenpäin, ja kotona kesti hetken, ennen kuin saksa taas löytyi. Reissun jälkeen minun ei ole tarvinnut pyytää, että hän puhuu minulle suomea, kuten päiväkodin ensiviikkoina tapahtui.


Suomesta tarttui mukaan monia uusia sanoja. Meillä puhutaan edelleen siitä, että "ukko laittaa puita takkaan" ja "mummo ulostaa". Vaikka joka kerta korjana verbin alkamaan t-kirjaimella, ei oppi ole vielä mennyt perille. Kuten ei sekään, että emme piirrä "bussikynillä" vaan tussikynillä eli tusseilla.


Valitettavasti kotimaan reissusta on jo aikaa ja hoitopaikasta tarttuu tällä hetkellä enemmän kieltä kuin äidiltä kotoa. "Mama gehe weg!"  eli äiti mene pois on uusimpia toisilta lapsilta omaksuttuja fraaseja mutta onneksi toistaiseksi käytössä vain harvoin.

 

Joskus, kun lapsi sanoo jotain nokkelaa tai yhdistelee sanoja erikoisesti, on naurahtamisen jälkeen pakko pysähtyä miettimään. Minä olen lapsen pääasiallinen kanava suomen kieleen ja hän matkii siten minun  sanontojani ja sanomisen tapojani. Täytyy siis olla tarkkana, mitä puhuu. Toki luemme paljon suomeksi, lapsi katsoo suomenkielisiä lastenohjelmia tai tapaamme muita Kölnin suomalaisia, mutta pääasiassa lapsen suomi peilaa minun kieltäni. Hassu ajatus, miten paljon voin vaikuttaa toisen kieleen. Tunnen ulkosuomalaisia, joiden suomen kieleen on tarttunut jopa äidin murre. Että ihminen voi asua koko ikänsä Kasselissa mutta puhua kuin kuopiolainen.


Erityisen kiinnostavaa kaksikielisen lapsen kehittymisen seuraamisessa on sen huomaaminen, miten tietoinen lapsi itse on kielistään. Toivo on erotellut aina tarkkaan, mitä kieltä puhuu äidille ja mitä papalle. Nyt uutena on tullut sanojen pohdiskelu ja ymmärrys siitä, että samat asia voi sanoa molemmilla kielillä. Kysymys "Mitä se on suomeksi" on uusin lisä repertuaariin ja saa äidin sydämen sulamaan.

P.S. Kuvat ovat joidenkin viikkojen takaa ajalta ennen kuin marraskuun harmaus söi kaikki värit.
Be First to Post Comment !
Post a Comment

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?