Kaikkihan sen tietävät, että Suomessa on pitkät, kylmät ja lumiset talvet. Että talvikauden pääravintoa on avannosta kiskottu tuore kala ja että takapihoilla hiiviskelee jääkarhuja tai muita villieläimiä. Stereotyypeissä on aina osa totuutta, mutta ikävä kyllä Suomen talvet eivät enää ole niin kuin ennen. On hanget korkeat nietokset -värssy saa nostalgisia sävyjä, kun miettii, kuinka monena viime jouluna sitä lunta on oikeasti ollut. Tai ylipäänsä talvella. Viime vuoden perusteella kuulostaa lähinnä siltä, että pyrytys on siirtymässä joulusta juhannukseen.
Hihkuin siis riemusta, kun laskeuduin aatonaattona Helsinki-Vantaalle ja valkoiseen jouluun. Laskelmieni mukaan olen viimeksi nauttinut kunnon talvesta keväällä 2012, vaikka käynkin kotimaassa säännöllisesti. Viime talvena pelottelin poikaystävää paukkupakkasilla ja lumikinoksilla, ennen kuin toin hänet helmikuussa Suomeen. Huomasin kuitenkin joutuvani naurunalaiseksi, kun rämmimme keskitalvella vesisateessa kuraisten peltojen läpi.
Käytin lomastani paljon aikaa puiden ja kinosten tuijotteluun. Lieneekö mikään niin kaunista kuin luminen metsä? Kaiken valkeus on myös hyvin rauhoittavaa ja se, miten valo ja sen sävyt vaihtelevat päivän aikana. Ennen kuin joulupäivänä parkkeerasin joululahjakirjan ja punaviinilasin kanssa kuusen alle, kävin kuvailemassa vanhempieni taloa ympäröivää maisemaa. Pakkasta oli riittävästi mutta ei niin paljon, etteikö kamera olisi pystynyt käsissä. Kovin kauaa kuvaussessioni ei kuitenkaan kestänyt, sillä hiljalleen lähti sormista tunto. Kuvaaminen kesti kuitenkin huomattavasti pidempään kuin loppiaisena, jolloin pystyin olemaan kolme minuuttia ilman hanskoja ennen kuin tilanne meni mahdottomaksi. Siltä päivältä ei sitten olekaan montaa kuvaa.
Suomen joulu ja varsinkin säät tarjosivat juuri sitä, mitä tällainen turisti odotti. Mitä niihin villieläimiin tulee, pystyy Suomen eksoottisuus yllättämään suomalaisenkin. Päädyin heti ensimmäisenä lomailtana saunaan ja sieltä takapihalle vilvoittelemaan. Tunnelma oli unenomainen mutta aavemaisen siitä teki pellon reunassa ja välillä meidänkin metsässä juoksennelleen ketun kiljuntaa muistuttava haukunta. Istuimme kauan takapihalla kuuntelemassa tuota outoa ääntä. Minua hieman hirvitti, että se syöksyy kohta pimeydestä keskelle saunaseremoniaa, mutta sainpahan saman tien reportoida Saksaan: Täällä ollaan oikeassa talvessa eli lumen ja pakkasen valtaamassa Suomessa, jossa villieläimetkin juoksevat pihojen poikki.
Seuravana päivänä selvitimme, että kettu haukkuu kiimassa tai menetettyään poikasensa. En tiedä, mikä sillä oli hätänä mutta kauan se jaksoi huutaa.
Se niistä stereotyypeistä ja niiden todenmukaisuudesta sitten.
Be First to Post Comment !
Post a Comment
Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?