Wednesday, 21 January 2015

Muualla hyvä, kotona paras

Eilisessä Hesarissa oli juttu kollegasta ja Amerikkaan asettuneesta ulkosuomalaisesta. Jutussa Sirpa Tuomainen pohtii sitä, millaista ulkomaille asettuminen on ja millaisia vaiheita siihen kuuluu. Sirpa on aika monta kymmentä vuotta itseäni edellä, mutta kuulosti kovin tutulta lukea tällainen kommentti:

"Jokaisen täytyy valita, missä määrin assimiloituu uuteen kulttuuriin. Useimmat päätyvät kolmanteen tilaan, jossa kahden identiteetin välillä tasapainottelusta muodostuu päivittäinen nuorallatanssi.”

Olen viime aikoina jälleen kerran miettinyt sitä, mikä on kotimaa ja koti ja missä sitä ihmisen pitäisi olla. Minulla oli Suomessa vietetyn kesäloman jälkeen ensimmäistä kertaa oikein kunnon koti- tai Suomi-ikävä. Mutta kaikki sen jälkeinen toiminta onkin sitten tähdännyt siihen, että olen asettumassa tänne ja siis jäämässä. Ainakin nyt joksikin aikaa.

Asettumiseen tähtäävään toimintaan kuuluu muun muassa kirjahyllyn siivous. Löysin nimittäin kirjahyllystäni opetusmateriaaleja, joita käytin työskennellessäni viisi vuotta sitten suomalaisessa lukiossa. Jos joskus palaan, tuskin tarvitsen lehtileikkeitä vuodelta 2009. En edes tiedä, miten ja miksi materiaalit ovat tänne maailmalle kulkeutuneet, mutta nyt ne joka tapauksessa ovat paperinkeräyksessä. 

Toinen pieni mutta minulle iso askel on suomalaisen puhelinliittymän irtisanominen. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta vasta neljän vuoden jälkeen tuli hetki, jolloin tajusin, että oikeastaan se on aika tarpeeton. Tämä siis tiedoksi Suomen tutuille: ensi kerralla ollessani Suomessa pommitan teitä prepaid-numerosta!

Kolmas ja ehkä se merkittävin kotiutumisen ja aloilleen asettumisen merkki on se, että etsin tällä hetkellä yhteistä kotia poikaystävän kanssa. Siitä ei sitten enää ihan niin helposti sanotakaan, että moro, mä lähden tästä Suomeen lunta luomaan.

Neljän vuoden jälkeen on siis syytä myöntää, että koti ja elämä ovat täällä. Ja että niin on hyvä. Toki Suomessa on paljon rakkaita ihmisiä, mutta Suomen joululomalla huomasin, että kaipasin
Kölnin ystäviä ja omaa kotia täällä. Allekirjoitankin täysin Sirpa Tuomaisen kommentin:

”En ole amerikkalainen, koska en ole kasvanut täällä, mutta en sovi enää Suomeenkaan, koska olen kokenut jotain uutta, mitä suomalaiset läheiseni eivät ole kokeneet. Sitä ei tunne kuuluvansa täysin minnekään.”

Kahden kielen, maan ja kulttuurin välissä seilaamisessa on etunsa, mutta se vaara, ettei lopulta tunne kuuluvansa mihinkään. Sen välttääkseni olen pikku hiljaa alkanut myöntää itselleni, että kyllä elämä nyt vaan taitaa olla täällä besserwisserien ja karnevaalien luvatussa maassa. Eihän ihminen voi loputtomasti seilata ees ja taas vaan kyllähän se koti jossain pitää olla. Yön pimeinä tunteina lohdutan itseäni myös sillä ajatuksella, että eihän se Suomi mihinkään karkaa ja että kyllähän sinne aina pääsee takaisin, jos haluaa. 

Täytyy siis myöntää, että muualla on hyvä, mutta kotona Kölnissä paras. Jos täältä saisi ruisleipää, kunnon salmiakkia ja Suomessa asuvat ystävät voisi teleportata ajatuksen nopeudella kylään, minulla ei tosiaan olisi mitään valittamista tässä elämässä. Ainakaan tällä hetkellä. Sehän voi olla, että punnus kääntyy pian taas toiseen suuntaan ja iskee ihan mega-Suomi-ikävä. Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi. 
Be First to Post Comment !
Post a comment

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?