Tuesday 3 May 2016

Saksalainen muistokirjoitus

Anteeks nyt tämä, että kesä tekee tuloaan ja mun jutuissa pyörivät hautajaiset. Lupaan, että tämän jälkeen vaihdan vähän iloisempiin aiheisiin, postaan vaikka pari kissavideota.


Luin eilen Süddeutsche Zeitungia, yhtä Saksan suurinta päivälehteä. Tilasin sitä pienen näyte-erän, kielitaidon parantamiseksi. Tähän mennessä olen lukenut jutun vanhoista suomalaisista kisailuista, kuten kuka jaksaa lankuttaa pisimpään painava laatikko mahan päällä tai nostaa perunasäkin maasta hampailla. Ja eilen luin, no joo, kuolinilmoituksia. 

Kulttuurisivujen kulmassa julkaistiin nimittäin aikataulu, johon oli listattu kaikki maanantaina 2.5. Münchenin hautauskappeleissa tai -tiloissa toimitettavat tilaisuudet. Saksalainen tarkkuus on joskus hämmentävää. Paikan ja kellonajan lisäksi listalla kerrottiin hautausmuoto eli onko kyseessä polttaminen, hautaanlasku ja niin edespäin. Tämän lisäksi jokaisen vainajan nimen perässä luki ikä ja ammatti. Siis ammatti! Kello 10.30 siunataan lepoon Michael, kokki, 35-vuotta. 
Joskus tämä paikallisten titteliuskollisuus on huvittavaa. Jos olisin väitellyt tohtori, voisin käyttää titteliä kaikessa: Ostaessani elokuva- tai junalippuja netistä, pankkikortissa ja mikä tärkeintä, siinä hautakivessä. Suomessa en voisi kuvitella, että joku kaipaisi tällaista prameilua. Se ei ole Suomessa oikein tapana. Täällä on itsestäänselvyys, että jos titteleitä on saavutettu, niistä tulee osa identiteettiä ja niitä todella käytetään nimen osana.

Eilisessä Valomerkissä oli juttu vapaaehtoisista, jotka käyvät veisaamassa virsiä niissä hautajaisissa, joihin vieraita ei tule. Jos omaisia ei ole tai he eivät hoida järjestelyjä,  hautajaiset jäävät kaupungin tai kunnan sosiaalitoimen järjestettäviksi. Viime vuonna Suomen lehdistössä oli isoja juttuja näistä yksin haudattavista. Nyt ainakaan Honkanummen hautauskappelissa Vantaalla ei kenenkään tarvitse lähteä yksin vaan paikalla on vakavien miesten saattue. Aikamoista vapaaehtoistyötä, nostan hattua!

Isäni, joka on kirkkoherra, on joskus kertonut tällaisista sosiaalisista hautajaisista. Kun joskus ei voi etukäteen tietää saapuuko joku paikalle. Ainakin yhdet hautajaiset yllättivät: lopulta paikalle oli saapunut paljonkin väkeä ja muistotilaisuus täyttyi hauskasta tarinoinnista siitä, mikä yhteys kenelläkin edemenneeseen oli.

Niin että mietin tässä tätä hiljaisten vapaaehtoisten joukkoa. Auttaisiko se ymmärtämään yksin haudatuksi tulemisen syitä, jos henkilön ammatti olisi tiedossa? Voisi ainakin tehdä empiirisen tutkimuksen siitä, minkä alojen edustajat lähtevät useimmin yksin.

Jotenkin ihmisen ammatti tuntuu tuossa tilanteessa varsin irrelevantilta, kaikki me lähdemme kuitenkin täältä yksin ja ilman titteleitä. Tai eihän sitä tiedä, ehkä Taivaan portilla on pääsyvaatimuksia ja ihmiset jaotellaan eri osioihin ammattiensa mukaan. Ehkäpä tohtorin tittelillä pääse vip-tiloihin? Enpä usko. 

Tiesittekö muuten, että Suomen ja Saksan sanomalehdissä julkaistuista kuolinilmoituksista on tehty vertailevaa tieteellistä tutkimusta? Eräs opiskelijani piti aiheesta esitelmän viime talvena ja käytti lähteenään erästä aikaisemmin tehtyä tutkimusta. Minulla ei ollut vaikutusta aiheen valintaan (toim. huom.). 

No niin, seuraavaksi sitten niitä kissavideoita. 

5 comments on "Saksalainen muistokirjoitus"
  1. Kaikenlaisia kulttuurieroja on aina hauska pohtia. Olen kiinnittänyt siihen huomiota, että täällä (Saksassa) meidän paikallislehdissä on usein kuolinilmoituksia myös kuoleman jälkeisinä vuosina. Siis tyyliin kuoleman 5-vuotis muistoilmoitus. Onkohan katolilaisuuteen liittyvää?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Oho, tuollaista käytäntöä en olekaan vielä huomannut. Toisaalta Saksassa käydään vähemmän omaisten haudoilla ja hautausmaalla kuin Suomessa, joten onhan tuokin tapa sitten muistaa ja muistella myöhemmin.

      Delete
    2. Meinaatko että haudoilla tosiaan käydään vähemmän? Anopin asuinpaikan osalta en tätä ainakaan allekirjoita. Hautoja käydään hoitamassa joka jumalan viikko (niissä on usein oikeasti työtä, ovat täynnä istutuksia suomalaisen nurmikon sijaan) ja niiden ulkonäkö tuntuu olevan jonkinlainen kunnia-asia. Mua tämä vaan ahdistaa, kuten (onneksi) myös miestäni. Meidän kohdalla sitten eri meno... (tässäpä muuten kova pähkinä ulkosuomalaiselle purtavaksi - jos kuolisin vaikkapa tässä piakkoin, haluaisinko että mut haudattaisiin tänne Saksaan? Ajatus omasta leposijasta jossain muualla kuin Suomessa tuntuu todella omituiselta, vähän väärältäkin, mutta toisaalta täällähän kotini nyt on.)

      Toi haudalla käynti saattaa kyllä hyvinkin olla asuinpaikasta riippuvaista. Tuollaisessa umpikatolisessa pikkukylässä ei varmasti oikein ole mahdollisuutta olla käymättä jatkuvasti, ellei halua saada pahoja katseita. Isoissa kaupungeissa sitten ehkä eri? Kuolinpäivän muistamisen veikkaisin mäkin olevan katolilaista, anoppi muistaa nekin.

      Delete
    3. Mun kokemuksen mukaan haudoilla ei juurikaan käydä - otokseni on toki suppea ja perustuu lähinnä protestanttiseen kaupunkiväestöön. Suomessa monien joulutraditioihin kuuluu käydä hautausmaalla, vaikka muuten kirkoilla käytäiskään. Saksassa en tunne ketään, jonka perheellä tällaisia traditioita olisi. Tämä mietitytti tässä ja olen vähän tehnyt gallupia, mutta en ole toistaiseksi löytänyt ketään, jonka suvussa olisi tapana käydä haudoilla. Minä suomalaisena aina ehdottelen sitä jouluna, mutta en ole vielä saanut ketään innostumaan. Ja tuo on kyllä aikamoinen kysymys, että mihin sitä oma maallinen kuori lasketaan....

      Delete
    4. Joo toi jouluna haudalla käynti herättää täällä kyllä ihmettelyä. Olen saanut selittää muutamaankin otteeseen, miten se on siis kaunis asia, eikä kyseessä ole mikään surumarssi jouluaattona.

      Delete

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?