Espoo - Nauvo - Turku - Renko - Asikkala - Kokkola - Asikkala - Tallinna - Asikkala - Lahti - Espoo- Tuusula. Nyt olet tässä. Kotona.
Onko meillä tosiaan näin valkoista? Miksi tuosta nurkasta puuttuu edelleen huonekalu, vaikka siitä on jo vuosi puhuttu? Onko tämä uusi haju vai tuoksuuko meillä aina tällaiselta? Kotiinpaluu on kummallista. Kuin pitäisi asetella itsensä takaisin oman kokoiseensa muottiin ja tuttuihin mutta jo vieraan oloisiin kulmiin. Joka kerta muotti kuitenkin muovautuu hieman uudelleen, kuten muovautuu asuntokin sisustusvimmaisen asukkaan palatessa. Mikään ei ole pysyvää.
Olisi ihana saapua paikkoihin rauhassa, laskeutua lempeästi tunnustellen. Lentäminen on kätevä tapa siirtyä paikasta toiseen, mutta siinä on samalla jotain väkivaltaista. On vaikeaa nauttia ihanasta illasta laiturilla, kun päässä pyörii kuvia kuusikaistaisesta moottoritiestä. Miten sovittaa päälleen kaupunki, kun on juuri poiminut kukkia pellon laidasta. Puhunut eri kieltä, ajatellut erilaisia ajatuksia. Matkan ja kotiinpaluun väliin tarvitaan välitila ihmisen siirtyä lempeästi tarkastellen.
Oma välitilani venyi tällä kertaa onnekkaasti monipäiväiseksi. Toin Suomesta tuliaisiksi flunssan enkä ensimmäisen kahden kotonaolopäivän aikana poistunut asunnosta. Suljin pilvettömältä taivaalta helottavan auringon tiukasti rullaverhon taakse ja aloin kellua. Avonaisesta ikkunasta kaikuivat kadun ja kaupungin äänet ja ymmärsin, miksi hoin Suomessa kahden viikon ajan, miten hiljaista ja rauhallista siellä on. Takapihan roskalaatikoiden kannet kolisevat, autot hurisevat kapealla kadulla, joku pudottelee pulloja lasinkeräykseen, jossain itkee lapsi ja kadunkulman kahvilassa huutaa mies puhelimeen, saksaksi. Olinkin jo melkein unohtanut, että olen täällä. Kaupunki humisee, minä ihmettelen.
Kahden vuorokauden jälkeen uskaltaudun ensimmäisen kerran kadulle, kauppaan. Ulko-ovella minua tervehtii kuuman kesäpäivän tuoksu. Kuljen tuttua reittiä tuttuun kauppaan, näen vieraita ohikulkijoita, korkeita taloja, ravintoloiden terasseja, elämää. Suomalainen pellonpiennar siirtyy hieman kauemmaksi. Kaupasta en löydä mitään, sillä se on järjestetty eri lailla kuin kotoisat S- ja K-marketit. Viiniä hyllyssä! Kaikkea kanssa.
Kotona päätän antaa itselleni vielä aikaa kellua. Niin päättää flunssakin; seuraavana päivänä on taas kuumetta ja saan uppoutua rauhassa suomalaisiin kirjoihin.
Olen huomannut, että kesälomalta on aina vaikeampi palata Saksan kaupunkielämään kuin muilta Suomen keikoilta. Olen kotoisin maalta ja minun sieluni syvyyksissä kesä ei ole kesä ilman rantasaunaa, kukkapeltoa, mustikkametsää, pöllyävää hiekkatietä. Vihreyttä ja hiljaisuutta, jonka rikkoo vain yksinäisen linnun luikautus. Hyttysen puremat turpoavat tottumattoman käsivarsissa ja tätä kirjoittaessani kuuntelen katutyökoneen junnausta, joten myönnän, tässä saattaa olla hieman romantisointia mukana.
Astrid Lindgren Saariston lapset -kirjassa Melkersonien perhe vuokraa saarelta koko kesäksi itselleen huvilan. Huvila on ränsistynyt ja kattokin vuotaa, mutta mikään ei onnistu rikkomaan kesän idylliä. Miten täydellinen tilanne: talvielämä kiireineen kaupungissa, kesäloma huvilan rauhassa mainiolla saarella. Poikaystäväni toteaa, että ehkä minunkin kohtaloni on kesäpaikka Suomessa. Sitä ikävöi koko talven mutta sinne ehtii kesällä lopulta vain muutamaksi viikoksi. Ja silloinkin todennäköisesti sataa ja kylmänä ollut takka savuttaa.
Tällaista kellumista tämä on, ulkosuomalaisen elämä. Pian ääniin tottuu kuten kaikkeen muuhunkin. Koti alkaa tuntua omalta kodilta, nurkkaan tarvittava huonekalu jää edelleen hankkimatta eikä vanhan jääkaapin hurinaa edes huomaa. Poikaystävä näyttää paremmalta kuin muistin ja on hyvä, tämän minä taidan kyllä pitää. Poikaystäväkin on tyytyväinen, kun pyykit siirtyvät taas itsestään kaappiin, tiskikone tyhjenee ja joskus töistä palaajaa odottaa jopa valmis ruoka. Tosin vähäsuolainen, sillä eihän suolaa saa käyttää liikaa, sanoo suomalainen. Ruokien suolamäärä nousee tasaisesti, kunnes on taas aika käydä kotimaassa ja aloittaa kierros alusta.
Minulla on näissä siirtymissä aina tekemistä, ainakin nyt viimeisen kymmenen vuoden aikana mitä on kuljettu hyvin erilaisten todellisuuksien välissä. Oli tosi hankalaa palata kahden kuukauden lomalta Suomesta kotiin nyt elokuun alussa... Kaksi viikkoa siihen taas meni, että tämä Khartumin elämä alkoi tuntua tutulta ja kestettävältäkin. Mutta jännästi tarkalleen kahden viikon kohdalla tunnelmat alkoi loksua paikoilleen. Tämän muistan jo niiltä ajoilta kun asuimme Jamaikalla. Paluumasennus kesti kaksi viikkoa ja meni sitten ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.
ReplyDeleteHyvää arkeen paluuta sinne! Toivottavasti flunssa on jo helpottanut.
Huh, kaksi kuukautta on jo niin pitkä aika, että siinä ehtii kyllä jo ihan suomettua. Kevyesti laskettuna palautumisaikaa tarvitaan siis 10 prosenttia matka-ajasta :) Tietysti asiaan vaikuttaa varmasti myös se, miten erilaiseen kulttuuriin laskeutuu. Ainahan sitä sopeutuu, mutta ainakin minua huvittaa aina alussa vähän kiukutella vastaan.
DeleteKiitos ja hyvää alkavaa syksyä myös sinne! :)
Tää kesä on ensimmäinen yhdeksään vuoteen,etten pääse edes käymään Suomessa. Kesä-heinäkuun taitteessa mieli olisi tehnyt kovastikin, koska keskikesällä siellä vaan on niin makee meininki. Mutta aiheeseen liittyvää ns. lomakrapulaa mä en muista kärsineeni. Joka kerta, kun lentokoneen kumitassut ovat tömähtäneet kentälle, kotiinpaluu on tuntunut hyvältä. Voiko olla niin, että olen pikemminkin potenut lomallaolostressiä? 😉
ReplyDeleteLomallaolostressi on muuten sekin ihan todellinen asia! Sen puolesta oli aivan kiva palata kotiin ;) Ehkä minunkin pitäisi viettää yksi kesä ilman Suomen reissuja ja huomata, että niinkin voi elää.
Delete