Oma koti kullan kallis

Kuva: Pixabay

Parin kuukauden juoksemisen jälkeen olen jälleen kotona.

Olen viettänyt syyskuun alun jälkeen kolme viikonloppua Kölnissä, sillä kalenterissa on ollut kirjailijajuttuja ja yliopiston työmatka, viikonloppureissu Lontooseen sekä Hilja-tilaisuuksia Suomessa ja Saksassa. Yksi kerrallaanhan ne on sovittu, mutta aikamoinen putki siitä tuli.

Yleensä syksyn kohokohtana välkkyvät Lyypekin pohjoismaiset elokuvafestivaalit tuntuivat tällä kertaa olevan vain yksi reissu muiden joukossa, vaikka kivaahan siellä tietysti aina on.

Sinänsä en voi valittaa, koska on mahtavaa, että pyydetään, ja näin uraansa aloittelevana kirjailijana olen sitä mieltä, että alussa on jaksettava sykähdellä. Tällaista syksyä tuskin tulee toista.

Ajan kulumisesta kertonee se, että hyvät ja lähellä asuvat ystävät saivat elokuussa lapsen, jonka olen tähän mennessä ehtinyt nähdä vain kerran. Menee kuulemma jo kohta kouluun, jos en pian poikkea. 

Elokuussa tilatulle uudelle lipastolle annettu 6-8 viikon toimitusaika oli sekin kulunut huomaamattaan umpeen, ennen kuin ehdin edes ajatella asiaa. Lopulta selvisi, että odotusaikaa tulee lisää vielä toinen samanmoinen, sillä tilausruuhka. 

Elimistökin ilmeisesti tiesi, että viime viikonlopun Suomen Hilja-matka oli syksyn viimeinen, sillä palasin kotiin kurkkukipuisena ja nyt kärvistelen äänettömänä kotona.

Kuva: Pixabay

Mutta Kölniin on vihdoin saapunut ruska pitkän ja lämpimän syksyn päälle. Palasin sunnuntaina keskelle marraskuun juhlaa eli karnevaalikauden avajaisia. Tuntui toiselta todellisuudelta matkustaa  kotiin junassa sheriffien, keijujen, nunnien ja Super-Marion keskellä. Eilen taas ikkunan alta kulki St. Martinin päivän lyhtykulkue, joka kuuluu myös tähän vuodenaikaan.

Nyt aion pesiytyä kotiin, kaivaa tunnelmavalot ja kynttilät esiin ja alkaa nauttia loppusyksyn pimeistä illoista.  Joulustakin voi melkein jo puhua, sillä ensimmäiset joulutorit aukeavat ensi viikolla, ja jouluradiokin on kuulemma jo toiminnassa.

Aion myös tehdä varovaisen paluun kirjoituspöydän äärelle, kunhan tauti hellittää. Vieläköhän sitä osaa...? 

On myös tunnusteltava uteliaasti, kuka siellä parisängyn toisessa päässä majaileekaan, ja varmistaa, että se vielä on siellä. Voin kertoa, ettei tällainen syksy ole ollut parisuhteenkaan kannalta helppo. Onneksi mies löytyi sieltä, missä muistin sen viimeksikin nähneeni, eli kirjoituspöytäni äärestä, josta on poissa ollessani tullut puuverstas. Kun toinen juoksee maailmalla, on toinen alkanut veistellä puukon kahvoja ja askarrella nahasta tuppeja. Kun vaimo on poissa, mies keskittyy aseisiin, heh. 

Kevään kalenteri on alkanut jo täyttyä ja kirjoitusprojekteihin liittyviä suuria uutisia tulee sieltä ja täältä, joten vierivä kivi ei ehdi taaskaan sammaloitua, mutta nyt en ajattele vielä tulevaa vaan sanon, oma koti kullan kallis.