Koska elämä on outoja päiviä ja lampaita

Tiedättekö sellaiset päivät, kun monen viikon tukka putkella menemisen jälkeen ehtii vihdoin pysähtyä ja lopputuloksena onkin se, että kirjoittamista myöten kaikki tuntuu tylsältä eikä mikään huvita. Tekisi mieli vetää itkupotkuraivarit ja sanoa möömöö.

Sellaisina päivinä huonekasvi tekee kuolemaa, ulkona on harmaata, pyykkikori on täynnä mutta mihinkään ei osaa tarttua, joten lopulta istuu vain sohvassa suklaalevyn ja hömppäromaanin kanssa ja ajattelee, että huomenna menen salille ja kirjoitan sen menestyskirjan ja olen parempi ystävä kaikille, joita olen joutunut syksyn aikana laiminlyömään.

Ja käy niinkin, että kun vaimo ehtii vihdoin olla kotona, mies pötkii jo suoraa kiitoa kohti Reeberbahnia.

Maailmakin tuntuu olevan vastaan, sillä kauppareissulta tullessa kadulla taukoa pitävä rakennusmies päättää rusauttaa kohdalla sellaisen paukun, että katu kaikuu. Naurattaisi, jos ei hatuttaisi niin paljon se, että tämäkin vielä.

Seuraavana aamuna kurkku löytyy jääkaapin sijasta kauhalaatikosta, kahvimaito on loppu,  villatakista putoaa nappi ja netti pätkii. Kirjoitustiedostoon on sentään syntynyt jotain, mutta sormi seikkailee turhan usein delete-nappulan lähistöllä. Luovuuden tuska ei muuten ole mikään urbaani legenda.

Juuri, kun on valittanut kaikkien kaverien ääniviestit täyteen ja seurannut kateellisena somesta, miten   ihan kaikki muut ovat Helsingin kirjamessuilla, loppuu elämän vihaaminen yllättäen yhteen sähköpostiviestiin.

En voi paljastaa vielä enempää, mutta toteutuessaan tämä projekti on ehkä siistein ikinä. En voi taaskaan ymmärtää, millaisia yllätyksiä elämällä on tarjota. Ihan tosta noin vaan. Hupsistahei ja pimpelipom. Eikä sitten voi enää kiukutella, vaan itsesäälin säkki ja tuhka vaihtuvat hetkessä mekkoon ja skumppaan ja kaikesta tulee taas vähän mielekkäämpää.

Joku järkevämpi sanoisi, että kannattiko tämä sirkus taas käydä läpi. Mies taisi tosiaan tietää ja ajoittaa pakonsa erinomaisesti.

Ja seuraavana päivänä kulkee päiväkävelynsä rutiinireittiä pitkin ja kohtaa yhtäkkiä lauman lampaita. Siellä ne ovat, Reinin varren niityllä, pienet valkoiset ruohonleikkurit ja lannoittajat. Tuoksun haistaa jo kauas, mutta näky on silti odottamaton ja yllättävä.

Ei noillakaan näytä olevan elämästä huolta, joten miksi minullakaan pitäisi. Joku tulee viikon päästä siirtämään niiden aitauksen viisikymmentä metriä eteenpäin kohti ruohoisempaa tannerta ja niillä on taas hyvä. Niin minullakin.