Tuesday, 5 May 2020

Vauvasta taaperoksi

Ei Toivo ei!

Tämä on ehkä yleisin tällä hetkellä meillä kuultu lausahdus. Vaikuttaako se? Ei juurikaan. Ilkikurinen ilme naamallaan hän jatkaa kesken olevaa puuhaansa oli kyseessä sitten kirjahyllyn tyhjentäminen kirjoista tai limsakorin pullojen heitteleminen. Anteeksi alakerran naapurit, tästä eteenpäin meillä tömisee ja kolisee.

Hilkun vaille kymmenkuisesta vauvasta on tullut taapero. Toissa viikolla tajusimme vähän kuin vahingossa, että hän osaa seistä ilman tukea. Olimme puistossa. Mies peuhasi lapsen kanssa ja irrotti jossain vaiheessa kädet. Poika seisoi kaksikymmentä sekuntia vatsa polleudesta pulleana ja me, että häh!

Sen jälkeen seisomisesta on tullut lempileikki, jota treenataan itsekseenkin. Muutamat pienet ensiaskeleetkin on vahingossa tehty, mutta kävelemisestä ei vielä voi puhua. Seisominen on äidistä ja isästä oikein kiva harrastus, koska silloin ikiliikkuja pysyy edes hetken paikallaan.

Toinen kiva juttu on papan kazoon soittaminen, koska silloinkin täytyy pysyä paikoillaan tai ainakin vanhemmat kuulevat, missä lapsi menee. Me nimittäin emme jaksa koko ajan pysytellä vahtimisetäisyydellä. Kodissa on vähän vaaranpaikkoja ja yleensä lapsi pärjää, vaikka äiti kävisikin äkkiä viemässä vaatteet pyykkitelineeltä kaappiin. Emme halua olla ylihuolehtivaisia vaan lapsi saa tehdä tutkimusmatkojaan rauhassa.
Poika on kova touhottamaan ja aikamoinen häslääjä, ja tällä hetkellä kotona vahtia pitävä papa sanoo, että Toivo pärjää omien lelujensa kanssa niin pitkään, kunnes isä haluaa tehdä ruokaa tai jotain muuta muka jännittävää. Silloin on nimittäin parempi roikkua housunpunteissa ja kitistä ja päästä syliin katsomaan, mitä tapahtuu. Uteliaisuus on toinen nimesi. 

Kaikesta liikkuvaisuudestaan huolimatta lapsi on myös hyvä keskittymään. Ihmeellisiä ja pitkällistä pysähtymistä ja tutkiskelua vaativia asioita ovat muun muassa imuri, parvekkeen lasioven takaa aukeava maisema ja kaiuttimet. Viimeisin on tosin ongelmallinen juttu, sillä niitä pitää päästä myös räpeltämään. Ei ja ei!

Hampaita pikkumiehellä on kohta neljä, ja niillä on kiva nakertaa kurkkua, mutta pureskelemisen ja nielemisen opettelu on vielä vaiheessa. Olen nauranut, että Toivohan voi kohta alkaa pilkkoa meidän ruuat, kun niin hienoja palasia tulee. Sormiruokailu on kuitenkin alkanut kiinnostaa koko ajan enemmän ja enemmän, ja viikonloppuna hän söi ensimmäistä kertaa itse ja mielellään pastaa, riisiä ja banaania, joka ei ole tähän mennessä kelvannut.

Lapsen kasvu on ihmeellistä seurattavaa. Vaikka hänet näkee joka päivä ja lähes koko ajan, kasvaminen tapahtuu silti rysäyksin. Vasta hiljattain siivosin lipastosta viimeiset käytössä olleet 62-koon bodyt pois ja viime viikolla otimme käyttöön kaikki 74-koon vaatteet, jotka odottivat jemmassa. 

En oikein tiedä, missä menee raja vauvan ja taaperon välissä, mutta en kutsuisi tätä omaehtoista ja aktiivista toimijaa enää vauvaksi.

Maltan tuskin odottaa, että pääsemme joskus puhumaan. Toivo ymmärtää kaikenlaista ja osaa osoittaa, missä on lamppu tai papa, mutta aikamoista hölynpölyä sieltä suusta muuten tulee. Joskus tärkeintä taitaa olla vain äänen pitäminen sisällöstä välittämättä. Lienee tullut äitiinsä, saattaisi papa huomauttaa tähän.  
Be First to Post Comment !
Post a comment

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?